Part 4

Siellä, missä Kalliovuorten tyvikukkulat kuvastuvat korkeina sinoberin, indigon ja viheriän värisinä kumpuina taivaanrantaa vastaan ja missä kuitenkin valkoiset huiput kohoavat korkealla kuin joutsenet niiden takana, sijaitsee Circle T-karjakartano. Siellä Red Bennis paimensi karjaa henkensä elatukseksi. Muistettiin vielä sekin aika, jolloin häntä kaikkialla Meksikon rajan tienoilla ylistettiin siitä ilmiömäisestä nopeudesta, jolla hän vetäisi esiin revolverinsa vasemmalta kupeeltaan, minkä moni ilkeä mies oli saanut kokea. He heittivät kuitenkin henkensä heti sen huomion tehtyään, joten siitä tiedosta ei ollut heille vähintäkään hyötyä. Circle T:ssä Red sentään oli luopunut sotaisista tavoistaan, vaikka revolverin kotelo vieläkin riippui hänen kupeellaan. Mutta kun mies on parhaimmillaan ja kun hänellä on sulan kuparin värinen tukka ja leimuavat punaisenruskeat silmät, on viisainta, ettei pane häntä liian kovalle koetukselle. Silas N. Butterick, parlamentin jäsen, tuli sen asian tuntemaan.

Mr Butterick oli sen englantilaisen yhtiön varajohtaja, joka omisti Circle T:n, ja oli nyt saapunut tarkastamaan karjakartanoa.

Tulonsa jälkeisenä aamuna kookkaan isännöitsijän Sandy Stewartin laittaessa tilikirjojaan valmiiksi tarkastettaviksi mr Butterick maleksi karjakartanon satulavajaan. Hän kiinnitti huomionsa sen perimmäisessä nurkassa istuvaan, punatukkaiseen, kuluneeseen flanellipaitaan ja kuluneisiin sinisiin mekkohousuihin pukeutuneeseen nuoreen mieheen, joka koetti kiilloittaa kuluneita saappaitaan, vihellellen samalla surullisesti. Tästä johtui varajohtajan mieleen, että hänen omat jalkineensa olivat suuresti kiilloituksen tarpeessa. Hän istuutui raskaasti lähimmälle tuolille ja nosti paksun jalkansa maassa lojuvalle laatikolle.

— Kuulkaahan, hyvä mies! hän huudahti. Red herkesi viheltämästä.

— Puhutteko minulle?

— Puhun, mr Butterick vastasi. Tarvitsen hieman apuanne.

Nuori lehmäpaimen tuli musterasia toisessa ja harja toisessa kädessään.

— Kiilloittakaa kenkiäni hieman, olkaa niin hyvä,

Circle T:yhtiön varajohtaja käski. Nuori mies katsoi häneen hetkisen.

— Tahdotteko, että kiilloittaisin kenkänne? hän kysyi lempeästi.

— Tahdon! mr Butterick vastasi äreästi. Ja pyydän myös tekemään sen nopeasti.

Vastaamatta sanaakaan Red polvistui, pisti harjansa rasiaan ja osoittautui sangen taitavaksi kengänkiilloittajaksi. Kun työ oli tehty, mr Butterick nousi seisoalleen, työnsi välkkyvät kenkänsä kauemmaksi ja katseli niitä hyväksyvästi.

— Erittäin hyvin, erittäin hyvin, hän huomautti ja pisti kätensä taskuun kaivaen sieltä Redille kirkkaan neljännesdollarin rahan. Nuori mies otti sen vastaan puhumatta sanaakaan ja istuutui samalle tuolille, jolta brittiläinen ylimys oli juuri noussut, ja asetti toisen saapasjalkansa laatikolle.

— Kuulkaahan nyt, hyvä mies, hän iloisesti huomautti, kun mr Butterick lähti maleksimaan tiehensä, kiilloittakaa tuo.

— Mitä tarkoitatte? Circle T:n varajohtaja jyrähdytti vaikuttavimmalla tavallaan.

— Juuri sitä, mitä sanoin, Red vastasi huolettomasti. Kiilloittakaa saappaani ja tehkää se kirotun nopeasti!

Ja kun hän äkkiä heilahdutti oikeaa kättään, lepäsi 45-kaliberin revolveri hänen polvellaan, ja sen piippu suuntautui suoraan mr Butterickin ohimoa kohti.

Käsityksensä Lännestä tämä ylimys oli suurimmaksi osaksi koonnut synnyinmaassaan näkemistään elokuvista, ja nyt hän totesi joutuneensa auttamattomasti vastakkain tuollaisen murhamiehen kanssa, joiden epätoivontekoja hän usein oli katsellut valkoisella kankaalla. Puhumatta sanaakaan hän polvistui, murahtaen jotakin, lattialle ja uurasti seuraavat kymmenen minuuttia hirmuisesti nuorukaisen taitavien neuvojen ja ohjeiden mukaisesti. Kun hän vihdoin sai työnsä valmiiksi, hänen kauluksensa oli muuttunut jälleen pehmeäksi, hiki virtasi pitkin hänen kasvojaan ja hän itse oli hervoton ja vapisi, mutta Redin saappaat loistivat kuin kuvastimet.

— Niin juuri, tämä »olio» huomautti mr Butterickin noustessa lattialta. Erittäin hyvin tehty, todellakin, hyvä mies. Tässä on vähän teille. Varokaa hävittämästä sitä.

Ja hän ojensi englantilaiselle saman kiiltävän rahan, jonka äsken oli tältä saanut.

Circle T:n varajohtaja horjui heikkona ovesta pihalle, mutta Red maleksi karjakartanon konttoriin, jossa Sandy sadatteli kirjojensa ääressä.

— Tahdon palkkani, Red sanoi äkkiä.

— Mitä helkkarin puhetta tuo on? Sandy murahti. Ensin minun pitää tarkastaa näihin kirjoihin merkityt summat, jotka yhteensä kohoavat ainakin miljardiin dollariin, ja nyt tahtoo paras mieheni palkkansa. Mikä sinua vaivaa?

— No niin, yksi tämän kartanon omistajista on kiilloittanut saappaani, joten minun pitää luullakseni lähteä nyt tieheni.

Ja hän selitti tapahtuman muutamilla lyhyillä, äreillä lauseilla. Sandy kuunteli ilmeenkään muuttumatta hänen kasvoissaan.

— Et saa mitään palkkaa täältä, kuuletko! hän sanoi päättävästi. Cree-intiaanit, Saanak ja Nunku, ovat tuolla pihalla koirineen. He tahtovat eväitä lähteäkseen ajamaan vanhaa Kolmivarvasta. Sinä lähdet heidän mukaansa. Karjanomistajien liitto on luvannut tuhannen dollarin palkinnon sen kirotun karhun tappamisesta. Sinä et kyllä kykene siihen, mutta se vie sinut pois isännän näkyvistä hänen vierailunsa loppuajaksi. Painu nyt matkoihisi, ja jos vain kuulen sinun vielä tehneen tällaisia tyhmiä kepposia, potkin kyllä ne halut pois sinusta revolveristasi huolimatta.

On huomattava, että harmaakarhu on suurin, vihaisin ja viisain kaikista Pohjois-Amerikan pedoista. Se on samalla tavattoman epäluuloinen ja hyvin petollinen. Se saattaa painaa yli kolme ja puolisataa kiloa, olla lautasiltaan metrin ja neljänneksen korkuinen ja hyvinkin kolme metriä, kun se kohoaa pystyyn iskeäkseen heimonsa tavallisen musertavan iskun. Se voi kuitenkin puikkelehtia tiheän viidakon läpi äänettömästi, sotkea jäljiltään kymmenen miestä metsässä hehtaarin alalla ja juosta koko päivän epätasaisessa maastossa nopeammin kuin hevonen laukkaa.

Kerran miespolvessa tahi niille main vanha yksinäinen uroskarhu rupeaa kaatamaan karjaa. Kun niin käy, siitä tulee niin paha peto, etteivät karjanomistajat tiedä pahempaa. Kolmivarvas oli juuri sellainen. Kymmenen vuoden aikana se oli alueella, joka oli ainakin puolentoista sadan kilometrin pituinen ja joka käsittää luoteis-Amerikan jylhimpiä ja vaikeapääsyisimpiä seutuja, tappanut keskimäärin sonnin viikossa. Metsästäjät sekä satimilla ja myrkyllä pyytäjät olivat turhaan väijyneet sen henkeä. Kerran siltä oli jäänyt rautoihin varvas, jonka menettämisestä se oli saanut nimensä. Sen päivän perästä se ei milloinkaan enää palannut haaskalle, joten sen onnistui välttää sekä raudat että strykniini, jotka usein vievät hengen henkipatolta karhulta. Luonnon oikusta se ei ollut harmaa, kuten muu sukunsa, vaan musta kuin musta karhu.

Juuri tätä petoa, jonka päästä oli luvattu tuhannen dollarin palkinto ja jonka peloittava maine oli kantautunut Alaskaan saakka, nuo pohjoisesta kotoisin olevat intiaanit olivat tulleet ajamaan heimonsa parhaat karhukoirat mukanaan.

Red ei vastannut sanaakaan Sandyn ehdotukseen, kiiruhti vain asuntoonsa valmistautuakseen matkaan, sulloi muutamia esineitä selkäreppuunsa, sieppasi huopapeitteen, pyssyn ja ammusvyön mukaansa ja liittyi hetkisen kuluttua metsästäjiin, jotka juuri olivat lähtemässä aitauksesta. Intiaanit ja heidän koiransa olivat paimenen vanhoja ystäviä, sillä hän oli metsästellyt heidän kanssaan sellaisina aikoina, jolloin karjakartanossa oli vähän työtä.

— Päivää, Saanak — päivää, Nunku, Red sanoi ystävällisesti tavatessaan intiaanit portilla. Lähden mukaanne katsomaan, etteivät karhut syö teitä suuhunsa. Älkää siis mukisko vastaan!

Metsästäjien vakavat, vaskenväriset kasvot vetäytyivät äkkiä iloiseen hymyyn.

— Vai niin! he murahtivat yhteen ääneen, mikä oli paljon sanottu, sillä cree-intiaanit ovat hyvin vaiteliaita.

Kumpikin koira seisoi hiljaa isäntänsä takana. Saanakin koira oli pohjoisgrönlantilainen ja nimeltään Nodu, joka creenkielessä merkitsee pahaahenkeä. Mutta sen ulkomuoto ei vastannut lainkaan sen nimeä. Sillä oli suurenmoisen paksu, valkoinen turkki, jonka selkäkarvat olivat ainakin parinkymmenen senttimetrin pituiset ja hieman punertavat, ja valkoisen, sulkamaisen hännän karvat vieläkin pitemmät. Se painoi lähes kolmekymmentäviisi kiloa, sillä oli avoin naama, musta kuono ja ruskeat silmät, ja kun se heristi korviaan ja näytti irvistäen punaista kieltään, se muuttui vastustamattomasti inhimillisen näköiseksi. Mutta joutuessaan tekemisiin eläinten kanssa se oli täydellisesti nimensä kaima. Se oli voittanut kovissa tappeluissa kaikkiin rotuihin kuuluvat koirat, joita pohjoisessa asuvat intiaanit ja eskimot käyttävät, jotapaitsi se tunnettiin parhaimmaksi karhukoiraksi napapiirin eteläpuolella.

Toinen koira, Yed, oli aitoalaskalainen harmaa piski, jonka oljenväriset silmät olivat kuin vaaleaa tulta, perintöä susi-esi-isiltä. Se oli julma, voimakas, hiljainen peto, jolla oli pitkät jalat, tanakka ruumis ja suuri pää. Sen paksukarvainen niska, pystyt korvat ja sulkamainen häntä ovat ominaisia susikoirille, jotka ovat tehneet elämisen mahdolliseksi kaukana pohjoisessa asuville ihmisille. Vaikka Yed olikin paljoa vihaisemman näköinen kuin Nodu, jälkimmäinen oli sentään huolimatta ystävällisestä naamastaan ja säyseästä olemuksestaan sen tunnustettu herra.

Red oli molempien koirien suosikki. Nodu näytti irvistäen punaista kieltään ja tuli häntäänsä heiluttaen niin lähelle kuin pohjoisgrönlantilainen koira yleensä voi tulla, eikä piskikään murissut, mikä on suuri ystävyydenosoitus sen äreään rotuun kuuluvien otusten taholta.

Juuri kun metsästäjät katosivat näkyvistä kukkuloiden taakse, hyökkäsi varajohtaja Butterick kalpeana ja vavisten Sandyn konttoriin syyttämään Rediä, mutta vanha skotlantilainen ehti ennen häntä.

— Älkää puhuko sanaakaan, hän sanoi parhaimmalla skotlantilaisella korostuksellaan kohottaen kättään, joka oli hieman pienempi liikkiötä. Olen jo kuullut hänen häpeällisestä käyttäytymisestään, mr Butterick, ja karkoitin heti tuon nuoren roikaleen koko karjakartanosta. Täällä ei kukaan saa pistolilla uhaten pakottaa isäntiä kenkiä kiilloittamaan.

Ja Sandy katseli raivostunutta ylimystä parin metrin korkeudelta tietoisena oikeudenmukaisuudestaan.

Kun pieni seurue ratsasti hämärään, vyöryi sumuverho heitä kohti alhaalla virtaavasta joesta vedenviheriöinä, tummuneeseen hopeaan ja kirkkaan punasinervään vivahtelevina röykkiöinä. Sitten alkoi läntisen taivaan sulan kullan yläpuolelta tuikkia äkkiä pieni, kellertävä tähti. Suuret puut kohosivat korkeina kuin kirkon pylväät.

Heidän ratsastaessaan joen poikki kaalamon kohdalta pimeys tulvi heidän ympärilleen kuin musta nousuvesi ja tummansininen taivas näytti tulevan niin lähelle, että melkein luuli sen hipovan puiden oksia, joihin oli takertunut tuikkivia tähtiä.

Kaukana kukkuloiden rinteillä he ratsastivat naapurikarjakartanon laidunrajan poikki juuri kun tuhannet lampaat alkoivat kulkea makuualueelle kuin valkoiset varjot. Pari koiraa laukkasi lähemmäksi katsomaan matkamiehiä päästäen kumean murinan huomatessaan Nodun ja Yedin. Ne olivat vanhoja englantilaisia lammaskoiria, suuria, hännättömiä, karhumaisia eläimiä, joilla on tuuhea turkki ja ymmärtäväiset silmät. Ne olivat niin raskaita ja voimakkaita, että vain harvat koirat olisivat uskaltaneet ruveta niitä vastustamaan. Mutta kaukaisen pohjolan uroot suhtautuivat tulijoihin niin halveksivasti, että se vaikutti, ja lammaskoirat perääntyivät sallien toisten mennä ohitseen. Nodu irvisteli iloisesti, ja Yed oli yhtä vakava ja välinpitämätön kuin ennenkin juostessaan niiden ohi parantamatta vauhtiaan.

Siksi yöksi metsästäjät asettuivat leiriin laajalle pengermälle syvään rotkoon. Kun nuotion rätisevät liekit leimahtivat korkealle, kuului kallioiden lomasta metsäsuden vaikeroivaa, uhkaavaa ulvontaa. Kuullessaan sen alkoivat seipääseen kiinnitetyt hevoset korskahdella, ja koirat heräsivät unestaan ja tuijottivat korvat pystyssä pimeään, kunnes verenhimoiset petojen äänet lakkasivat kuulumasta.

Pieni joukko taivalsi nopeasti kolme päivää, kauas halki outojen, karujen tienoiden. Korkeat kalliot, syvät kuilut ja jylhät louhikot vuorottelivat peloittavina sokkeloina. Huippujen, solien ja tiheiden viidakkojen yllä oli kuin ilmassa uhkaavan vaaran tuntua, mutta mustasta henkipatosta itsestään, jota he olivat lähteneet etsimään, he eivät nähneet jälkeäkään. He ratsastivat pienen kuohuvan virran poikki, jonka vedet ryöppysivät hirmuista vauhtia jyrkännettä alas kuin estääkseen heitä pääsemästä etemmäksi. Intiaanit olivat ajatelleet pysähtyä sen toiselle rannalle. Heidän pannessaan leiriä kuntoon lähti Red koirineen maleksimaan kauemmaksi virran rannalta jättäen pyssynsä, reppunsa ja raskaan vyönsä sinne.

Ilmassa oli pakkasen tuntua, puiden lehdet olivat jo alkaneet kellastua. Jokivarsilla olivat mustien pajujen lehdet jo käyneet vaaleankeltaisiksi ja niiden kalvo oli heikosti punertava. Koivut olivat ruosteenruskeita ja suklaanvärisiä, siellä täällä hunajankeltaisia täpliä. Niiden takana kasvavat haavat olivat heleän keltaisia ja kimaltelivat kuin kulta syyskuun ilmassa, kun taas vaahteranlehdet olivat päältä karmiinin, alta räikeän punaiset. Orjantappurapensaatkin loistelivat viidakoissa punaisina läiskinä.

Kun nuori karjapaimen käveli yhä etemmäksi virran rannalta ihaillen edessään leviävää väriloistoa, hän huomasi äkkiä vuoren rinteessä parin kolmen metrin syvyisen kuopan, josta jokin suuri peto oli kaivanut esille kokonaisen lauman hopeanharmaita murmelin sukuisia jyrsijöitä, jotka ovat toista vertaa isompia kuin Idässä elävät murmelit. Veripilkut, pitkien kynsien jäljet savessa ja siellä täällä näkyvät harmaat karvatukot osoittivat, missä pelästyneet eläimet oli siepattu kiinni niiden yrittäessä kiivetä kuopan laitoja pitkin ylös. Kaikkialla pehmeässä sorassa oli kuin leveän, paljaan ihmisjalan jälkiä, jotka suippenivat kantapään kohdalta ja joissa jalkapohjan keskustaa osoitti nahkapoimun painama uurre. Nähdessään ne Red säpsähti. Nuo olivat karhun jälkiä, ja suippo kantapää on erikoisesti harmaankarhun tunnusmerkki.

Redin tuijottaessa jälkiin aivan hänen edessään oleva paksu, musta kanto liikahti osoittautuen suureksi, muurahaiskeon vieressä seisovaksi karhuksi. Kun kookas peto kääntyi päin, Red huomasi, sydämensä äkkiä noustessa kurkkuun, että pedon vasemmasta etukäpälästä puuttui yksi kynsi. Hän kirosi hiljaa itsekseen:

— Tuhat dollaria, eikä minulla ole pyssyä mukanani!

Kolmivarvas teki silloin puolestaan lopun sen enemmistä valituksista. Mutta se ei livahtanut nopeasti kuin varjo läheisimpään tiheikköön, vaan laskeutui äkkiä nelinkontin ja hyökkäsi ärjähtäen Redin kimppuun kuin lumivyöry. Se karjui kuin leijona tullessaan kohti pää ojossa ja korvat luimussa ja purra louskutti hampaitaan, niin että vaahtopallot lentelivät suupielistä silmien kiiluessa murhanhimosta kuin harmaa teräs.

Red kääntyi ja lähti juoksemaan henkensä edestä, mutta samassa karhu oli hänen kintereillään. Vain harmaankarhun merkillinen hyökkäystapa pelasti sinä päivänä nuoren paimenen hengen. Hyökkäävä harmaakarhu luottaa etukäpäliensä hirveiden kynsien musertaviin iskuihin ja turvautuu hampaisiinsa vasta sitten, kun ahdistettava on maassa. Kolmivarvas siis perääntyi ja suuntasi Rediin iskun, joka olisi tappanut härän. Kuitenkin se silmänräpäyksen murto-osa, joka kului pedon varustautuessa iskemään, sai iskun jäämään tuuman verran liian lyhyeksi osuakseen mieheen. Syöksyen eteenpäin epätoivoisesti Red saavutti pienen etumatkan. Mutta vauhdin ollessa kovimmillaan hänen jalkansa tarttui puun juureen, ja hän kaatui suulleen maahan, juuri kun karhu oli saavuttamaisillaan hänet jälleen. Kääntyen selälleen Red veti polvensa koukkuun ja puristi kätensä nyrkkiin odottaen joka hetki tuntevansa pedon käyrien kynsien tunkeutuvan hänen lihaansa. Kun karhu jo oli kita ammollaan hänen yläpuolellaan ja pelastus näytti mahdottomalta, oli apu samassa lähellä.

Harjaantuneina monissa taisteluissa valkoisten jääkarhujen kanssa pohjolassa koirat olivat ponnahtaneet sivulle harmaankarhun hyökätessä ja sitten syöksyneet sen kimppuun sivulta. Valkoinen, irvistelevä Nodu oli joutunut aivan raivoon. Sen mustanpuhuvat huulet vetäytyivät syrjään terävien, valkoisten hampaiden tieltä, suippo kuono oli kiukusta rypyssä, silmät leimusivat taisteluintoa, josta se oli saanut nimensä. Päästäen murahduksen, joka ilmaisi murharaivoa, se hyökkäsi kuin pantteri, ja samassa sen hampaat yhtyivät harmaankarhun reisilihaksessa.

Toiselta puolelta taasen Yed puri karhun koipia kuin susi, kunnes karhu kääntyi, voimatta enää kärsiä tuskaa, kiduttajiinsa päin jättäen rauhaan miehen, joka makasi avutonna sen käpälien välissä.

Peto liikkui niin nopeasti, että sen kumpikin isku olisi sattunut tavallisiin koiriin, mutta Nodu ja Yed olivat ennenkin tapelleet yhtä nopeiden karhujen kanssa, joten ne saivat helposti väistetyksi sen suurten käpälien iskut. Ja samassa silmänräpäyksessä kun se kääntyi, ne olivat jälleen sen kummallakin kupeella.

Käyttäen hyväkseen väliaikaa Red ponnahti jaloilleen ja juoksi piiloon lähellä huomaamansa kannon taakse. Kun koirat lakkaamatta ahdistivat, karhu perääntyi vihdoin kahden kaatuneen puun muodostamaan nurkkaukseen ja kääntyi uhkaavasti muristen päin vihollisiaan.

Samassa Nodu hyökkäsi tuijottavin, leimuavin silmin ja punaisia täpliä kaikkialla valkoisessa turkissaan sen kimppuun ja iski hampaansa juuri suuren karhun takakoiven kinnerjänteeseen. Kääntymättä harmaakarhu iski niin odottamattoman nopeasti, että äkkiä ilmestyi punainen juova koiran valkoiseen kylkeen, jota karhun terävät kynnet olivat raapaisseet.

Yed yritti tehdä saman tempun toiselta puolelta. Ja jälleen, liikahduttamatta lainkaan varoittavasti ruumistaan ja päätään, karhu työnsi äkkiä etukäpälänsä syrjään ja tarttui kiinni suureen koiraan päästämättä sitä enää irti.

Yedin tappelut olisivat päättyneet siihen paikkaan, jollei Red olisi ehtinyt hätään. Penkoessaan epätoivoisesti taskujaan hän sai käteensä ainoan aseensa, kääntöpääveitsen, jonka terä oli ainoastaan kymmenen senttimetrin pituinen. Kumartuen eteenpäin puun rungon yli hän iski veitsensä koko voimallaan pedon etulavan juureen ja ponnahti samassa silmänräpäyksessä taaksepäin, ehtien juuri parhaiksi perääntyä. Piston vihlaisevan tuskan tuntiessaan peto pyörähti ympäri ja läimähdytti iskun, joka kiskaisi paksulta kaarnaa ja puuta rungon siitä kohdasta, johon Red juuri oli nojautunut. Jälleen koirat hyökkäsivät sen kimppuun kummaltakin puolelta sen syöksyessä miehen jälkeen, ja taas se kääntyi niihin päin iskien tyhjään etukäpälillään ja peräytyi sitten tuohon runkojen nurkkaukseen, jossa se oli kutakuinkin suojassa ahdistajiensa hyökkäyksiltä.

Tappelijoiden tuijottaessa toisiinsa Red huusi apua voimiensa takaa saamatta kuitenkaan vastausta. Leirin vieritse ryöppyävän puron kohina vaimensi kaikki muut äänet.

Miehelle selvisi, että hän voisi livahtaa tiehensä ja pelastua, koska koirat eivät päästäisi karhua seuraamaan häntä kauaksikaan. Mutta hän ymmärsi nyt, että jos hän tekisi niin, olisi varmaa, että toinen, ehkä kumpikin hänen nelijalkainen toverinsa olisi mennyttä, ennenkuin hän ehtisi tuoda apua. Niiden haavat olivat kiihoittaneet niiden taisteluinnon sellaiseksi vimmaksi, ettei niitä saisi karhun luota pois, ja jos hän vain lähtisi tiehensä, niin viekas karhu ennemmin tahi myöhemmin houkuttelisi ne käpäliensä ulottuville.

Kun Red katseli huohottavia ja veren tahraamia koiria, jotka olivat oman henkensä uhalla pelastaneet hänen henkensä, ja näki niiden silmissä ehdotonta luottamusta ja kiintymystä niiden katsoessa häneen, hän päätti taistella toivottomalta tuntuvan taistelun loppuun saakka. Hän ei voinut jättää niitä surman suuhun oman henkensä lunnaiksi paremmin kuin jättää koeteltuja, uskollisia ihmistovereita pulaan.

Ja niin alkoi julma, suurenmoinen taistelu. Mies lakkasi huutamasta, koirat eivät murisseet, eikä karhukaan enää äännähtänyt. Siitä tuli sellainen taistelu, jonka kivikauden ihminen ehkä olisi voinut käydä hirmuista luolakarhua vastaan aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt. Miehen viekkaus joutui siinä vastustamaan pedon voimaa, ja hänen kymmeniä vuosituhansia sitten eläneiden esi-isiensä hurjuus liekehti kuin tuli läpi sivistyksen kuoren hänen ryhtyessään uhmaamaan pedon raivoa. Sekä karhun että koirat oli vallannut sellainen epätoivon rohkeus, jonka vain kuolo saattoi sammuttaa, eikä ainoakaan sotilas, ainoakaan viikinki ja sankari Redin kaukaisten esi-isien joukossa ollut käynyt kamppailuun urhoollisemmin kuin heidän myöhäsyntyinen punatukkainen jälkeläisensä tuona päivänä.

Yhä uudestaan hän upotti lyhyen ja tehottoman aseensa päätä myöten pedon mustaan ruumiiseen, kun se kääntyi koirien kimppuun. Ja yhä uudestaan hurjistunut peto pyörähti ympäri ja ryhtyi kiipeämään rungon yli, joka erotti sen miehestä, kääntyen taas takaisin päästäkseen koirien raatelevien hampaiden tuottamista sietämättömistä tuskista. Eteenpäin, taaksepäin, huohottaen ja läähättäen, kiertäen ympyrässä, taistelu jatkui, kunnes Redistä näytti aivan siltä kuin koko maailma olisi kutistunut kokoon tuoksi pieneksi tantereeksi, tallatuksi maakaistaleeksi, ja hän näki kuin punaisen usvan läpi karhun kiiluvat ja Nodun ruskeat, leimuavat silmät ja Yedin tulena palavien silmien vaaleat liekit.

Karhu oli kauan aikaa paremmalla puolella. Sillä näytti olevan loppumattomat varastot kestävyyttä ja voimaa, eikä se välittänyt veitsenviilloista enempää kuin neulanpistoista. Muuttaen äkkiä taistelutapaansa musta peto oli hyökkäävinhän etäisimmän koiran kimppuun ja kun Red nojautui melkein konemaisesti eteenpäin antaakseen iskunsa, se läimähdytti häntä suuren ruumiinsa koko voimalla. Miehen onneksi karhu käännähti sekunnin murto-osaa liian aikaisin, joten isku osui tuuman verran harhaan. Mutta vaikka niinkin kävi, leikkasi yksi käyrä kynsi Redin peukalon kokonaan halki, niin että veitsi kirposi hänen kädestään. Hänen oikea kätensä oli tullut käyttökelvottomaksi taistelun loppuajaksi.

Hänen aseettomana horjuessaan taaksepäin molemmat koirat hyökkäsivät jälleen karhun kimppuun, ja niiden onnistui parhaiksi estää sitä käyttämästä hyödykseen saavuttamaansa etua. Redin onneksi ilmaan lennähtänyt veitsi putosi pensaasen hänen taakseen melkein hänen jalkoihinsa, ja hän sai sen käteensä ajoissa pelastaakseen Nodun hengen. Odottamattomalla iskulla karhu oli lennättänyt grönlantilaisen koiran rungon yli ja kapusi juuri sen perästä, kun Red kumartui eteenpäin ja pisti sitä taaskin, tällä kertaa vasemmalla kädellä ja vähän matkan päähän siitä kohdasta, johon oli suunnannut edelliset iskunsa. Vaikka isku näyttikin heikolta ja tehottomalta, se tuntui kuitenkin tuottavan karhulle kovempia tuskia kuin ainoakaan aikaisempi, ja kääntyen kuin välähdys peto hyökkäsi Rediä kohti ja murahti nyt kumeasti, ensimmäisen kerran taistelun alkamisesta. Kun hirviö syöksyi miehen jälkeen, Nodu kohottautui horjuen jaloilleen ja hyökkäsi sen kimppuun. Alaskalainen piski ehti kuitenkin karhun kimppuun ensin ja puri sitä terävillä hampaillaan niin kauan, että karhu kääntyi raivoissaan sitä ahdistamaan.

Kun nuori paimen laahautui eteenpäin, hän tunsi ruumiinsa omituisen puutuneeksi. Musta pilvi sumensi hitaasti hänen ajatuksensa. Pitkällinen taistelun jännitys ja verenvuoto uuvuttivat.

Ponnistaen kaikki voimansa hän kurottautui vielä kerran rungon yli. Pilven jo sumentaessa hänen järkeään koetti vielä piintynyt ajatus estää häntä menemästä kokonaan tajuttomaksi. Hänen täytyi iskeä vielä viimeinen kerta. Ojentautuen täyteen pituuteensa hän pisti veitsen karhun vasemman etulavan taakse melkein samaan kohtaan kuin ennenkin, ja asettaen loukkautuneen oikean kätensä vasemman tueksi hän työnsi veitsen lihaan viimeisillä voimillaan, kunnes kärki, terä ja pääkin upposivat näkymättömiin pedon ruumiiseen. Sitten ponnistaen vielä viimeisen kerran voimansa Red vetäytyi takaisin ja painautui puun runkoa vasten, joka oli hänen ja hänen vihollisensa välissä.

Viimeisessä silmänräpäyksessä hän pääsi heikon esteen suojaan, sillä aivankuin hänen viimeinen pistonsa olisi irroittanut jousen karhun ruumiissa, se ponnahti koholle maasta ja putosi poikittain rungolle terävien kynsien heiluessa vaaksan, parin päässä paimenen ruumiista.

Suuri peto kurotti silmät lasimaisina ammottavaa kitaansa alempana lepäävää miestä kohti. Mutta samassa se lyyhistyikin kokoon vaikeroiden kuin kuoleva ihminen, hengettömänä, sillä miehen viimeinen isku oli lävistänyt sen sydämen.

Silloin Red pyörtyi eikä tiennyt mitään, ennenkuin Nodu herätti hänet henkiin nuolemalla hänen kasvojaan. Ponnistaen voimansa äärimmilleen hänen onnistui kohottautua pystyyn, ja kutsuen koirat mukaansa hän lähti kävelemään takaisin joelle.

Intiaanit olivat juuri lopettaneet illallisensa, kun paimen horjui nuotiolle.

Red hymyili heikosti nojautuessaan Saanakin kannattavaan käsivarteen:

— Pojat, minulla oli niin paljon puuhaa vanhan Kolmivarpaan tappamisessa, etten muistanut ollenkaan illallista.

Intiaanit katsahtivat toisiinsa, ja Saanak kosketti merkitsevästi otsaansa.

— Ei! En minä ole hullu, Red väitti. Seuratkaa jonkin matkaa jälkiäni, niin löydätte sen sieltä helposti.

Pari tuntia myöhemmin, kun Red oli levännyt ja syönyt ja saanut haavoittuneen kätensä sidotuksi, intiaanit palasivat tuoden mukanaan tapetun karhun taljan, jossa oli yhdeksäntoista puukon haavaa. Puhumatta sanaakaan Saanak tarttui kirveeseensä ja kiipesi pisimpään näkyvissä olevaan mäntyyn. Hän nousi aivan sen latvaan saakka, ja laskeutuessaan hän hakkasi poikki jokaisen oksan, kunnes pitkä puu kohosi kuin suuri sulka virran partaalta.

Siellä se on vielä tänäkin päivänä, tämän Circle T:n Red Benniksen karsikkopuu, ja creet ovat antaneet hänelle nimeksi »Thel-lee-ah-djees» — »Mies, joka ei jätä ystäviään pulaan».

TIMARTI

Tähdettömänä, sumuisena yönä syntyi muuan Maikal-viidakon monista lapsista maailmaan. Sen emä oli viisas, vanha naarasnorsu; tämä kuului laumaan, joka käytti laitumenaan tuhansien neliökilometrien laajuista aluetta Sumatran metsissä. Sillä oli sisäänpainuneet ohimot ja risaiset korvat, jotka ovat yhtä luonteenomaiset vanhalle norsulle kuin harmaat hiukset vanhoille ihmisille.

Vaikka vastasyntynyt poikanen olikin vain metrin korkuinen seisoessaan horjuvilla jaloillaan ja sen maitosyöksyhampaat juuri ja juuri näkyivät naurettavan punaisen suun kummallakin puolen, se oli kuitenkin kuninkaallista rotua, sillä sen isä ei ollut kukaan muu kuin Maikalin lauman johtaja, koko suuren saaren vanhin, viisain ja isoin eläin.

Syntymäpäivästään saakka tuo pieni tulokas rupesi näyttämään sellaista elämäniloa, joka tekee norsun poikasesta metsänväen lapsista kaikkein onnellisimman, ja ennenkuin se oppi kävelemään, se jo alkoi opetella heimonsa taitoja. Sen elintavat olivat aivan erilaiset kuin ihmislapsen; se meni nukkumaan auringon noustessa, kun sammakot kurnuttivat ja kiljuivat ja kun tuhannet muut äänet toivottivat nousevan auringon tervetulleeksi. Kuuden kuukauden vanhana se vieroitettiin, ja emä opetti sen syömään ruohoa ja poimimaan metsän hedelmiä notkealla kärsällään ja ruiskuttamaan sillä yli koko ruumiinsa vettä, aina kun lauma saapui lammikon tai muun vesistön rannalle. Sitten se jonkin ajan kuluttua pudotti maito-syöksyhampaansa, niin että niiden tilalle jäi vain pienet nystyrät, joista sitten oli määrä kehittyä nuo mahtavat puolentoista metrin pituiset täysikasvuisen norsun torahampaat.

Emä opetti poikasen uimaankin. Eräänä päivänä, kun auringon säteet paahtoivat viidakkoa kuin sula laava, vanha johtaja opasti laumansa salaisia polkuja pienelle järvelle, joka piileskeli aarniometsän sydämessä kuin vihreään sädekiveen upotettu akvamariini. Kiivettyään jyrkälle rannalle kookas uros laskeutui juhlallisesti takamuksilleen ja äärettömän suuret jalat tönkköinä suoraan eteenpäin liukui veteen kuin kelkka ja toitotti iloisesti syöksyessään alhaalla välkkyvään siniseen veteen. Naarakset ja nuoremmat urokset noudattivat kukin vuorostaan sen esimerkkiä kirkuen kuin lapsilauma, kunnes vain norsun poikanen ja sen emo olivat jäljellä. Yhä uudestaan vanha naaras koetti houkutella nuorta eläintä liukumaan alas muiden tavalla, mutta se peräytyi joka kerta peläten alempana kimaltelevaa vedenpintaa. Vihdoin emo menettäen kärsivällisyytensä töytäisi sitä äkkiä suurella päällään, jolloin se kiiti vaikeroiden jyrkännettä veteen. Sätkytellen hädissään jaloillaan se huomasi osaavansa uida, ja heti kun se pääsi järven toiselle rannalle, se kääntyi takaisin, ja senkin jälkeen kun vanhemmat eläimet jo olivat aikoja väsyneet urheiluun, se ui vielä kauan aikaa järvessä yksinään kirkuen ja toitottaen iloissaan.

Sitten koitti päivä, jolloin Maikal-lauman nuorin oppi tietämään, että kuolema aina väijyy viidakossa jokaista varomatonta ja tottelematonta.

Oli aamuhämärä juuri ennen auringonnousua. Suuret kämmekät hohtelivat kaikkialla vihreiden sananjalkojen joukossa kuin värikkäät tähdet, ja vihreäsilmäiset sininokkaiset sadelinnut lentää räpyttelivät puiden välissä.

Erottuaan muusta laumasta pieni norsu ja sen emä joutuivat vihdoin kattilamaisen syvennyksen reunalle. Sen toista reunaa rajoittivat kapea puronen ja sileä hiekkaranta, joiden takaa näkyi valkoisia hedelmiä täynnä oleva lansat-puu.

Nähdessään sen pieni norsu ryntäsi eteenpäin, välittämättä suuren emänsä varoittavasta murahduksesta, kahlasi puron poikki ja aikoi kiivetä rannalle. Mutta silloin sen jalat vajosivat lentohiekkaan, ihmisille ja eläimille yhtä vaaralliseen loukkuun.

Hetkisen kuluttua se jo oli hiekassa polviaan myöten. Turhaan se yritti kiskaista siitä irti ensin toista, sitten toista jalkaansa vajoten joka ponnistuksella yhä syvemmälle ja kirkuen emäänsä avuksi tempoillessaan. Emä oli tuokiossa paikalla tunnustellen varovasti petollista hiekkaa suurella jalallaan. Vetäistyään sen pois se painautui rantakalliota vasten ja kiersi harmaansinertävän kärsänsä, joka oli kyhmyinen ja rosoinen kuin vanhan puun kaarna, poikasen ruumiin ympäri. Sitten se painaen ruumiinsa kallioon veti voimakkaasti. Kuului imaiseva ääni, ikäänkuin lentohiekka olisi maiskauttanut huuliaan, ja pieni norsu vajosi yhä syvemmälle.

Kun märkä hiekka raapi poikasen pientä, pyöreää vatsaa, se vaikeroi surkeasti. Näytti aivan siltä, kuin tämä ääni olisi herättänyt eloon uusia voiman lähteitä emän suuressa ruumiissa. Kiertäen kärsänsä niin tiukkaan hädässä olevan ympärille, että se melkein näytti uppoavan sen pehmeään nahkaan, se istuutui maahan samalla äkkiä nykäisten, mihin se keskitti äärettömien voimiensa jokaisen hivenen. Poikanen lakkasi vajoamasta, mutta jäi hetkiseksi liikkumattomaksi pysyen yhä kiinni surman rannan hellittämättömässä otteessa. Vasta kun suuren eläimen hirmuiset lihakset venyivät ja jännittyivät kuin teräsköydet, nuo peloittavat syvyydet luovuttivat vastahakoisesti saaliinsa. Ja vielä pikku norsun seisoessa turvassa rannalla lentohiekka kohoili ja hyllyi kuin vahingonilosta.

Tuskin viikkoa myöhemmin viidakon lapsi oppi tietämään, että paitsi lentohiekkaa on olemassa muitakin vaaroja, joille eivät edes sen suuren emän voimat voineet mitään. Jälleen sen suurenmoinen ruokahalu saattoi sen pulaan. Eräänä päivänä, kun muu lauma torkkui viileässä paikassa viidakon tiheikössä, se lähti hakemaan ruokaa ja huomasi pienen rambuta-puun alimmista oksista riippuvan harmaan pallon, jonka imelä mausteen tuoksu kutkutti sen sieraimia. Ojentaen pienen kärsänsä niin korkealle kuin yletti se vetäisi pallon maahan, niin että hunaja roiskui ylt'ympäri. Heti oli sen kimpussa kokonainen parvi mustia, raivoisia viidakkomehiläisiä, jotka tunkeutuivat sen nahan poimuihin ja pistelivät sen ruumiin jokaiseen näkyvissä olevaan osaan niin kuin vain villit mehiläiset saattavat pistää.