Part 9

Seuraavana päivänä mies näki jäljistä, miten kaikki oli käynyt. Ahma oli lähestynyt syöttiä, haistellut sitä, mutta jättänyt sen rauhaan. Sitten se oli tunkeutunut pensaiden läpi, viskonut syrjään pölkyt, jotka sulkivat siltä tien, ja päästyään pyssyn taakse ruvennut jyrsimään poikki liipasimeen kiinnitettyä nuoraa. Pyssy oli lauennut ensi kosketuksesta, ja ahmakin oli säikähtänyt niin, että oli ponnahtanut esteen huipulle yhdellä ainoalla loikkauksella. Siellä se oli pysytellyt siihen saakka, kunnes oli päässyt varmuuteen siitä, ettei mitään vaaraa ollut enää uhkaamassa; sitten se oli laskeutunut maahan ja hotkaissut tyynesti syötin parempiin suihin. Sen jälkeen sen huomio oli kiintynyt pyssyyn, joka oli niin säikähdyttänyt sitä. Piipussa oli kaikkialla terävien hampaiden jälkiä ja saksanpähkinäpuisessa tukissa syviä uurteita, ja hana oli vedetty taaksepäin ja väännetty aivan irti, niin että pyssy oli tullut kokonaan käyttökelvottomaksi.

Sinä yönä vanha pyydystäjä näki jälleen unta, että uhkaavat silmät tuijottivat häneen majan seinähirsien raoista. Pari kertaa hän heräsi säpsähtäen levottomasta unestaan ja tarttui hyödyttömään pyssyynsä, kun oli kuulevinaan jyrsimistä ulkopuolelta. Kummallakin kerralla hän kuitenkin oli mielestään aivan varma siitä, että siellä oli vain siili, joka tutki hänen vanhan silavatynnyrin pohjaan tekemiään suuria oranssinvärisiä piirroksia omaan vihaiseen tapaansa.

Vihdoin koitti päivä. Silloin Jules tiesi, että tässä hänen ja vuoriston paholaisen välisessä kamppailussa oli henki kysymyksessä. Majan alimmainen hirsi oli jyrsitty melkein poikki, ja suurten, litteiden jalkojen kaikkialle painamat jäljet osoittivat, kuka siinä oli koko yön yrittänyt murtautua sisään. Vaikka ahman raateluhampaat kuuluvatkin terävimpiin kaikkien nisäkkäiden hampaista, eivät ne sentään sovellu jyrsimiseen. Kuitenkin kaikitenkin tämä oli nakertanut melkein poikki niin paksun hirren, että siinä olisi ollut tekemistä majavallekin, ja työskennellyt niin sisukkaasti, että tuore lovi oli ylt'yleensä sen ikenistä vuotaneen veren tahraama. — Sinä päivänä, jolloin sekarotuinen lähti kokemaan viimeisiä vihollisensa surmaksi virittämiään pyydyksiä, hän otti kirveen mukaansa uskaltamatta lähteä matkaan aseetonna keskellä päivääkään.

Kun hän keskipäivällä palasi takaisin, hän näki majan oven olevan sepposen selällään. Hänen sulkiessaan sen aamulla kiireesti ei salpa ollut painunutkaan paikoilleen, ja hänen vihollisensa oli käyttänyt hyödykseen hänen poissaoloaan hävittäen kaiken. Kaikki hänen pyydyksensä ja särjetty pyssy olivat tipotiessään, samoin hänen huopapeitteensä; ja kaikki hänen kokoamansa taljat, sekä tuoreet että kuivatut, oli raastettu rikki, ja mikä pahinta, elintarpeet, joita hän välttämättä tarvitsi elääkseen, oli joko syöty tahi liattu käyttökelvottomiksi.

Vanha pyydystäjä katseli tuhottua asumustaan voimatta uskoa silmiään. Puolet elämänsä ajasta hän oli kuluttanut houkutellen tuhansia heikompia veljiään kuolemaan, eikä hän nyt voinut uskoa, että yksi niistä oli vihdoinkin rohjennut ryhtyä kilpailemaan hänen kanssaan viekkaudessa ja rohkeudessa. Ja kuitenkin, kun hän katseli ympärilleen, hänen oli pakko myöntää joutuneensa tappiolle. Hänen pyydyksensä, huopapeitteensä ja elintarpeensa olivat mennyttä, eikä hänellä ollut jäljellä muunlaista asettakaan kuin kirves, ja lähin paikka, mistä hän voisi saada apua, oli lähes viidenkymmenen kilometrin päässä vuorten takana sijaitseva tukkikämppä.

Kiroten karmeasti vaanivaa vihollistaan, joka oli saattanut hänet sellaiseen pulaan, hän lähti laskeutumaan vuoren rinnettä. Kun hän tuli ensimmäiseen tienmutkaan, hän katsoi taakseen nähdäkseen viimeisen kerran tuhotun majan, josta hän nyt poistui. Siellä seisoi, kuvastuen mustana valkoista lunta vasten, lyhyt ja paksu, kumarainen olento. Kun hän tuijotti ahmaan, julma peto varjosti vielä kerran silmiään suurella mustalla käpälällään ja katseli häntä pahansuovan tarkkaavasti. Värähtäen heikosti pelosta vanha metsänkävijä lähti pakoon tietä pitkin palaamatta koskaan takaisin.

PELKURI

Ennen vanhaan, niinä ikävinä aikoina, jolloin vielä mustat hallitsivat ja vallitsivat valkoisten asemesta etelä-Afrikkaa verisen julmasti, lähetti Cetewayo, kuuluisa zulukuningas, kaksitoista parasta metsästäjäänsä Addon viidakkoon hankkimaan hänelle urosnorsun sydäntä.

Hänen käskynsä syy oli yksinkertainen ja pakottava. Viimeisten tutkimusten mukaan norsu on viidakon hallitsija. Leijona saa ainoastaan _näytellä_ kuninkaan osaa. Hirvittävä pytonkäärme saattaa ehkä joksikin aikaa lannistaa valtaansa pienemmät eläimet, ja sarvikuono, niin valkoinen kuin mustakin, voi joskus sattua uskomaan, ettei ainoakaan eläin kestä sen haarniskoidun ruumiin hyökkäystä. Mutta kun vanha urosnorsu, joka on kolmen metrin korkuinen ja jolla on ihmisen aivot, lähes kolmen metrin pituiset syöksyhampaat ja kärsä, joka voi tarttua kuin pihdit tahi iskeä kuin kankivasara, etujalat kuin juntat sekä paino ja voima, jotka ovat perintöä hirmuliskojen kadonneesta maailmasta — niin — kun sellainen norsu haluaa vakiinnuttaa kuninkuutensa, ei ainoakaan eläin kykene vastustamaan sen vaatimuksia.

Sitäpaitsi norsu voi, jos sillä on hivenenkään verran onnea matkassaan, elää sadan vuoden vanhaksi. Senvuoksi mies, joka syö viidakon kuninkaan sydämen, perii sen voiman ja pitkän iän. Niin Cetewayo ajatteli, eikä kukaan uskaltanut väittää hänen päätelmäänsä vastaan.

Koko pitkän päivän, aamunkoitosta pimeän tuloon saakka hänen metsästäjänsä saivat kävellä, ennenkuin he saapuivat synkän, miesten syöjän Addo-viidakon reunaan, jonne ennen heitä oli tunkeutunut monta miestä palaamatta koskaan takaisin. Sinä yönä he uhrasivat laskevalle kuulle ja heittivät Lamban, viidakon mustan jumalattaren arpaa, jonka nimeä ei saa mainita pimeän tultua. Kahdesti, jopa kolmestikin maalatut ja vääristetyt arpaluut putosivat hirvittävän jumalattaren lyhyen ja paksun kuvan eteen, ja aina Nikanan, mustan Mamban l. puukobran hengen arpa voitti kaikki muut, punaiset, siniset ja ruskeankeltaiset. Kun arpomisen tulos oli sama viimeiselläkin kerralla, huokasi vanhin metsästäjä Nijan:

— Yksi meistä, veljet, jää huomenna viidakkoon. Syödään ja nukutaan, että voimme rohkeasti kohdata sen, mitä jumalat lähettävät meille.

Juuri ennen auringonnousua kaikki kaksitoista metsästäjää livahtivat kuin käärmeet pensaikkoon, hajaantuakseen siellä ketjuun kuin metsäkoirat. Heidän ruumiiseensa — he olivat alasti, lanteilla vain leopardin hännästä valmistettu vyö, jollaista ainoastaan kokeneet zulumetsästäjät saavat käyttää — oli hierottu kamferti- ja myrrakeitosta, sillä vaikka norsu onkin huononäköinen ja -kuuloinen, ei yksikään eläin vainua ihmistä nopeammin kuin se.

Jonkin matkan päässä viidakko kohosi matalaksi kumpujonoksi. Siellä täällä hehkuivat lähes parin metrin korkuiset miekkaliljat veripunaisina varjoisten puumaisten saniaisten lomassa, ja tiheässä kasvavat bamburuo'ot salpasivat kummankin puolen tiestä kuin sileät terässäleet. Kauempana oli suuria oksia raastettu maahan, suuria puita kiskottu irti juurineen ja kaadettu kumoon, ja kaikkialla pehmeässä maassa näkyvät syvät, pyöreät kuopat osoittivat, missä norsulauma oli oleskellut syödessään.

Metsästäjät liukuivat kuin aaveet viidakon hämärässä hiljaisuudessa. Silloin tällöin kiipesi joku heistä puuhun ja tähyili huojuvien lehvien lomasta, heidän kuitenkaan kertaakaan kuulematta tai näkemättä merkkiäkään noista suurista eläimistä, joita he olivat tulleet ahdistamaan.

Kukkuloiden takana metsä muuttui pensaikoksi, mataloiden puiden muodostamaksi viheriäksi mereksi, joka oli aivan täynnä norsujen, sarvikuonojen ja vesipuhvelien polkuja.

Vihdoin pieni joukko pysähtyi Nijanin käskystä vanhan viikunapuun varjoon. Puujättiläistä ympäröi kuin seppeleenä harmaa sammal, ja sen kyhmyisillä oksilla kasvavat valkoiset, punaiset ja keltaiset kämmekät loistelivat ja hehkuivat kuin jalokivet.

— Täällä on norsulauma aivan lähellä, tunnen sen, vanha metsästäjä kuiskasi toisten kerääntyessä hänen ympärilleen. Joka miehen on oltava valmiina, koska ne varmasti hyökkäävät heti kohti huomatessaan meidät.

Jälleen he pujottelivat kuin aaveet mataloiden puiden välitse, niin hiljaa kuin ainoastaan metsänkävijät, jotka ovat oleskelleet koko ikänsä ulkosalla, osaavat liikkua. Kerran he sivuuttivat syvän lammikon, jota reunustivat valkoiset lumpeet, ja näkivät auringon kuvastuvan tyyneen veteen, jonka partaalta ison riistan polkuja lähti säteettäin kaikille suunnille kuin rattaan puolapuut. Juuri lammikon takana sulkivat heiltä tien lantanaryhmän tiheässä kasvavat varret. Äkkiä kiekaisi sen uumenissa keltarintainen, valkopyrstöinen lintu kuin kukko, jolloin Nijan kohotti varoittavasti kättään. Hänen tehdessään niin syöksähti tiheiköstä mustaharjainen leijona. Heti sen takaa kuului pensaiden reunustamalta pieneltä aukealta kimeää vihaista toitotusta, ja mustana aaltona vyöryi viidakosta naarasnorsuja kokonainen liuta, sillä norsulaumassa hyökkäävät aina naarakset ensinnä vihollisen kimppuun. Sitkeät, paksuksi verkoksi kietoutuneet köynnöskasvit katkeilivat kuin hämähäkinseitti niiden tieltä, ja leijonakin luopui tyystin arvokkuudestaan ja laukkasi kuin suuri, keltainen kissa, henkensä hädässä.

Hyökkäävä leijona on parinsadan metrin matkalla nopein kaikista eläimistä, kyeten sillä matkalla tavoittamaan hevosen ja antiloopin. Vain leopardi, joka on maailman nopein pikajuoksija, vetää sille vertoja kissaeläimistä. Sitäpaitsi ei tämä leijona juossut riistan jäljessä, vaan henkensä hädässä. Kuitenkin hyökkäävien naarasnorsujen tummat ruhot, niiden tunkeutuessa tiheikön läpi ja laukatessa kömpelön näköisinä tasangon poikki äärettömän suurilla jaloillaan, joiden ympärysmitta oli melkein kaksi metriä, saavuttivat pakenevaa petoa niin vaivattomasti, että tämä nipin napin ehti niiltä suojaan aukean toisessa reunassa kohoavaan tiheikköön. Ryömien vatsallaan okaisten köynnösten alle se pelastui, kun norsut eivät ehtineet saada sen piilopaikkaa selville.

Kun raivostuneet norsunaarakset eivät löytäneet leijonaa, ne raastoivat puut juurineen maasta ja tallasivat viidakon lakoon. Kun ne olivat saaneet tarpeeksi purkaneeksi naisellista raivoaan, paikka oli sen näköinen kuin jos pyörremyrsky olisi kulkenut sen kohdalta.

Kun muutamat metsästäjät, jotka eivät olleet tottuneet norsujen tapoihin, lähtivät liikkeelle laumaa kohti, vanha Nijan pysähdytti heidät.

— Odottakaa! hän kuiskasi. Nyt tulee johtaja.

Hänen puhuessaan kajahti sen viidakon uumenista, jossa norsut olivat olleet syömässä, uusi toitotus. Se erosi täydelleen naaraksien kimeistä äänistä kumisten jyrisevänä kuin maanalainen pauhu. Sitten lantana-pensaikon lähellä toisiaan kasvavat rungot lennähtivät hajalle, ja aukealle ilmestyi sellainen eläin, ettei edes Nijankaan ollut viisikymmentä vuotta kestäneen metsästyskautensa aikana nähnyt moista. Se oli lautasiltaan lähes neljän metrin korkuinen, ja se näytti seisoessaan heidän edessään hirviöltä, joka oli kotoisin toisesta maailmasta. Sen nahka oli mustan sinertävä, ja sen äärettömän pitkä kärsä, jonka kärjessä oli liikkuva sormi, kiemurteli ilmassa kuin paksu, musta käärme. Yksi sen vasemman etujalan varpaista oli kasvanut niin pitkäksi, että se ulottui selvästi sen laajan jalkapohjan reunan ulkopuolelle, omituisuus, joka vuosien kuluessa tuotti sille liikanimen »Pitkävarvas».

Kun eläin seisoi päin palaavia naaraksia, ryömi Nijan käyttäen hyödykseen jokaista pensasta ja puuta ja sanajalkatypästä vain muutaman metrin päähän siitä. Sitten hän tähtäsi vanhanaikaisella muskotillaan huolellisesti ei norsun päähän, vaan sen etujalan polvitaipeeseen. Hän tiesi, minkä moni valkoinen metsästäjä on oppinut tietämään liian myöhään, että nim. norsun aivoja suojelevat niin paksut kyhmyiset, luiset luukerrokset, että pyssyn luodin on vaikea tunkeutua niiden läpi, mutta jos yksikin norsun jaloista vioittuu pahasti, elukan täytyy seisoa hiljaa paikoillaan, koska sen muut kolme jalkaa eivät riitä kannattamaan rumilaan suurta painoa, jos se yrittää lähteä liikkeelle.

Nijan painoi liipasinta, mutta pamahduksen asemesta kuuluikin vain terävä napsahdus; kelvoton panos, jollaisia roistomainen kauppias oli myönyt Zuluheimolle, ei lauennutkaan. Kun norsu kuuli äänen, se heristi suuria riippuvia korviaan ja kohotti kärsänsä korkealle päänsä yläpuolelle nuuskien ilmaa epäluuloisesti. Vaikk’ei eläin voinutkaan vainuta miestä, Nijan oli kuitenkin niin lähellä, että suuren hirviön likinäköiset silmät saattoivat erottaa hänet.

Kohottaen turvaan aran kärsänsä, kuten afrikkalainen norsu aina tekee ryhtyessään hyökkäämään, ja toitottaen kauhistuttavasti raivoissaan lauman kuningas syöksyi suoraan vanhaa metsästäjää kohti. Heittäen hyödyttömän pyssynsä menemään Nijan vetäisi esille leopardinnahkaisesta vyöstään lyhyen, partaveitsenterävän pistokeihäänsä, joka hänellä oli ylimääräisenä aseena, ja sinkosi sen epätoivoissaan norsun polvia kohti, jotka liikkuivat ylös ja alas kuin pumpun männät. Hän oli tähdännyt oikein, mutta heiluva köynnös siirsi keihään pitkää terää juuri sen verran syrjään, ettei se sattunut tarkoitettuun kohtaan. Kun norsu oli ehtinyt lähelle, vanha metsästäjä heittäytyi tiheikköön tien viereen. Mutta juuri sillä kohdalla kohosi polun reunassa tiheässä kasvavia lantana-pensaita, joiden notkeat varret heittivät hänet takaisin, ikäänkuin hän olisi syöksynyt teräslankaverkkoa vasten. Seuraavassa tuokiossa hyökkäävän hirviön jalat tallasivat hänet kuoliaaksi hänen toveriensa paetessa tiehensä ainiaaksi koko kammottavasta viidakosta.

Vuodet kuluivat, ja Cetewayo meni kaiken maailman tietä. Ennenkuin se tapahtui, oli Pitkävarpaan lauma hylännyt johtajansa, kuten usein tapahtuu, kun norsu surmaa ihmisen.

Kun patruuna Weston seitsemänkymmentäviisi vuotta myöhemmin muutti etelä-Afrikkaan Devonshirestä ja osti Addo-viidakon lähistöltä plantaashin, vanha Pitkävarvas oleskeli yhä vielä niillä tienoin. Se oli silloin varmasti toistasataa vuotta vanha ja yleensä vaarallisin irtolaisnorsu, mitä oli koko Afrikassa. Todellakin oli Pitkänvarpaan läheisyys niitä syitä, joiden perusteella patruuna oli saanut talon polkuhintaan. Vuosien kuluessa oli vanhasta norsusta kehittynyt yhtä viekas kuin vihainenkin. Painuen päiviksi viidakon kaikkein vaikeapääsyisimpiin osiin se söi vatsansa täyteen ainoastaan öisin väistäen kaikki kuopat ja ansat ja pyssyt, joita taitavimmat metsästäjät virittelivät sen surmaksi. Se oli lakkaamatta, aina vaanivana uhkana maanviljelijöille, joiden tilukset rajoittuivat lähes parinsadan neliökilometrin laajuiseen Addo-viidakkoon, eikä ihmisistä eikä elukoistakaan, jotka joskus sattuivat eksymään sinne, tavallisesti enää milloinkaan näkynyt merkkiäkään.

Patruuna ei kuitenkaan osannut uskoa norsun viekkaudesta ja julmuudesta kerrottuja juttuja, vaan saapui Englannista valmistautuen viettämään etelä-Afrikassa samanlaista elämää kuin Devonshiressä. Hänen kotijumaliinsa kuului pari koiraakin, puhdasrotuinen valkoinen brittiläinen Grit niminen terrieri ja Quit, ajokoira, mustatäpläinen, suorajalkainen dalmatsialainen pointeri. Pointterit ovat yleensäkin arkoja, mutta Quit oli sentään saavuttanut ennätyksen pelkuruudessa. Se pelkäsi kissoja, rottia, koiria, käärmeitä, pyssyjä, ukkosta, suoraan sanoen useampia esineitä kuin sen valkoisessa nahassa oli täpliä.

Afrikassa, samoinkuin Englannissakin, sen velvollisuuksiin kuului — niin se itse ymmärsi ne — kulkeminen isännän mukana joka paikassa ja erittäinkin laukkaaminen isännän korkeiden rattaiden vieressä häntä pystyssä ja kuono maassa ja niin lähellä hevosten kavioita kuin vain uskalsi. Kun oli kysymyksessä tappeleminen toisten koirien kanssa tai juovikkaan haisumäyrän ahdistaminen, joka kiljuu kuin paholainen ja puree nopeasti ja usein, tahi ottelu kaniininkokoisen ruokorotan tahi tuhkurin kanssa, jolla on terävät hampaat ja joka pyörähtelee nopeasti kuin salama, Quitin vaalilause oli: Rauha mihin hintaan hyvänsä! Pinetownin koirat oppivat piankin huomaamaan, että se oli liian ylpeä tappelemaan, ja kun ne kolmannen kerran haukkuen ajoivat sen kauppaan, josta patruunan oli tapana ostella elintarpeita, viimeksi mainittu tuumi, että vaikk'ei leopardi voikaan muuttaa täpliään, terrieri kuitenkin voi. Senpävuoksi hän seuraavana päivänä piirsi hiilipalasella aivan samanlaisia kiemuroita ja täpliä Gritin vaaleanpunertavaan nahkaan kuin Quitilla oli omassaan, ja sitten, sidottuaan kiinni pointerin, joka esitti äänekkäästi vastalauseensa, patruuna ajoi hitaasti Pinetowniin mukanaan Grit, joka laukkasi rattaiden vieressä esittäen tietämättään Quitin osaa. Sekarotuiset piskit tervehtivät tuttua mustan ja valkoisen kirjavaa koiraa ihastuneina haukkuen ja ulisten. Läheltä ja kaukaa ne kokoontuivat yhteen laumaan hyppien ja loikkien, ja jokainen oli mielessään vakavasti päättänyt puraista ainakin kerran tuota raukkamaista ulkomaan koiraa. Antaakseen niille vapaan vallan patruuna pistäytyi lähimpään kauppaan, ja tuskin ovi oli paukahtanut kiinni hänen perässään, ennenkuin koko rakkilauma hyökkäsi hämmästyneen Gritin kimppuun. Kun tämä rattaiden varjossa torkkuva hyvässä »voiteessa» oleva sotakone pääsi selville siitä, että tuo puoli- ja neljännesrotuinen roskaväki aikoi käydä sen kimppuun, ryhtyi Grit, joka oli Nikin poika, Kuoleman pojanpoika ja Taistelevan Tappelupukarin pojanpojanpoika ja jonka silmät olivat syvällä kolmikulmaisissa kuopissa, oitis toimimaan sukunsa arvoa vastaavalla tavalla.

Ensimmäisenä sukelsi rattaiden alle hontelo kellertävä piski. Taivuttaen ruumiinsa kuin jännitetyksi jouseksi terrieri väisti tämän suuntaaman iskun ja vastasi siihen tikarinterävillä hampaillaan niin rajusti, että toinen peräytyi heti tantereelta. Sitten se syöksyi esiin rattaiden alta kohdatakseen avoimella kentällä koko haukkujien sekalaisen seurakunnan, joka hyökkäsi sitä kohti. Monissa tappeluissa harjaantunut Grit oli suunnitellut taistelujärjestelmän, joka ei milloinkaan ollut pettänyt, ja se vastasi hyökkääjien harrastelijamaisiin yrityksiin varmasti kuin kuolema ja itseensä luottaen kuin ammattinyrkkeilijä hämmentyneen vastustajan lyönteihin. Koiria oli kymmenen yhtä vastaan, ja ne kerääntyivät kehään sen ympärille haukkuen, muristen ja ulvoen, mutta se tappeli päästämättä ääntäkään. Kuin mustan ja valkoisen kirjava muurinmurtaja se syöksyi sekarotuisen verikoiran kimppuun, joka oli etumaisena ahdistajien joukossa. Tarrautuen siihen, juuri kun se hyppäsi, Grit heitti sen kumoon, viilsi sen nahan halki hampaillaan kuin sahalla, väisti seuraavan koiran hyökkäyksen, puraisi kolmannelta etujalan pahanpäiväiseksi teräksisten leukojensa yhdellä ainoalla haukkauksella, ja juosten ja kyyristyen ja hyppien sivulle se murtautui vahingoittumattomana vihollistensa rivien läpi. Piskikatras huomasi oitis erehtyneensä kauheasti. Vieras koira, joka oli näyttänyt halveksittavalta pointterilta, riehui kuin raivostunut leijona. Koira toisensa perästä sai viiltoja ja haavoja ja joutui toisten jalkoihin, kunnes kehä vihdoin hajosi ja koko lauma pötki häntä koipien välissä pakoon nilkuttaen ja surkeasti uikuttaen pitkin kylän katua. Siitä päivästä lähtien oikea Quit saatteli isäntäänsä ja rattaita Pinetownin katuja pitkin, eikä yksikään koira uskaltanut kertaakaan näyttää edes kieltään sille. Pelkkä mustien täplien ja valkoisen hännän näkeminenkin riitti äkkiä muistuttamaan kiukkuisimmankin tappelijan mieleen, että sillä oli juuri sillä hetkellä mitä tärkeintä tehtävää jossakin muualla.

Koska jo oli kulunut monta kuukautta siitä, kun patruuna oli ottanut plantaashin haltuunsa, eikä Pitkävarpaasta ollut näkynyt merkkiäkään, hän varmistui entistäänkin enemmän uskossaan, että kertomukset norsujättiläisen mellastelusta viidakossa olivat vain alkuasukasten aivoissa syntyneitä juttuja, joita ei kannattanut uskoa.

Sitten päivänä muutamana yksi hänen parhaimmista häristään murtautui laitumelta ja karkasi matkoihinsa. Alkuasukaspaimen saattoi seurata sen jälkiä viidakon reunaan saakka, mutta ei uskaltanut astua askeltakaan kauemmaksi. Turhaan patruuna määräsi miehen toisensa jälkeen etsimään kadonnutta elukkaa. Käskyt, houkutukset, lupauksetkaan eivät auttaneet mitään.

— Sinne voi kyllä mennä, mutta sieltä ei pääse pois, huomautti Bazutos, vanhimpia kafferilaisia paimenia.

Vihdoin patruuna päätti malttamatonna kuin tietämätön ainakin itse lähteä etsimään kadonnutta härkää. Onnettomuudeksi ei plantaashilla sinä päivänä sattunut olemaan ainoatakaan toista valkoista miestä kieltämässä mokomaan yritykseen ryhtymästä. Työnjohtaja, karaistunut, kokenut vanha skotlantilainen, oli Pinetownissa hankkimassa elintarpeita, ja hänen apulaisensa makasi Port Elizabethin sairaalassa pilkkukuumeessa. Niinpä patruuna päivän koitteessa, haulikko ainoana aseenaan, käveli kapeata polkua, joka johti oikeanpuoleista viidakkoa ympäröivän pensaikon läpi. Hänellä oli mukanaan Grit, joka kovin innoissaan nuuski outoja paikkoja. Quitin teki myös mieli mukaan, ja se tulikin, vaikka epäröiden ja vinkuen pelokkaasti kaikkien kolmen saapuessa pensaikon reunaan. Heidän tunkeutuessaan viidakkoon valoi juuri noussut aurinko tuhkanväriseen, piikkiseen pensaikkoon tuota sulan ambran väristä kultaa, joka on Afrikan luonteenomainen väri. Karanneen härän jäljet näkyivät mustina kosteassa hopeisen hohtavassa ruohikossa kolmikon tunkeutuessa yhä syvemmälle tiheikön pahaenteiseen hämärään. Siellä täällä kasvoi piikkisiä aaloeita, pitkiä tyräkkikasveja ja tasalatvaisia akaasioita, joita kirahvit syövät. Keihäsmäiset villit siaalit taas törröttivät pystyssä kuin teroitetut paalut harmahtavien, läpitunkemattomien okaisten pensaikkojen keskellä.

Mies ja koirat kulkivat polkua lähes tunnin ajan, kunnes se päättyi kymmenen, parinkymmenen metrin levyiseen aukeaksi tallattuun ympyrään, jossa maan kamara oli aivan täynnä pyöreitä, syviä kuoppia. Ympyrän toiselta laidalta kiiruhti Quit, joka oli juossut edelle, takaisin häntä koipien välissä. Sieltä patruuna löysi karanneen härän raadon: muodottomaksi tallatun lihakasan. Hänen vielä tuijottaessa noihin kaameihin todistuksiin Pitkävarpaan, Addo-viidakon hirmun olemassaolosta, aukealle ilmestyi äkkiä laiha, mustanharmaa eläin, joka oli korkea kuin vuori, kymmenkunnan metrin päähän miehestä. Hän ja hirviö katselivat hetkisen toisiaan silmiin. Sitten julma uros kävi, höristäen korviaan, huiskuttaen lyhyttä häntäänsä ja päästäen peloittavan toitotuksen, jollaisen norsu kajahduttaa joutuessaan murharaivon valtaan, suoraan hyökkäykseen.

Ei ainoakaan ihminen ollut milloinkaan epäillyt patruuna Westonin rohkeutta. Nuorella iällään hän oli ampunut tiikereitä maasta käsin Intian viidakoissa, ja Afrikkaan saavuttuaan hän jo oli ehtinyt surmata päällekäyvän leijonan. Tänä päivänä suoraan kohti hyökkäävän norsun suuren ruhon näkeminen herätti hänessä sentään samanlaista kauhua kuin lumivyöry tahi pyörremyrsky. Heittäen hyödyttömän haulikkonsa menemään hän ryömi kuin käärme mimosapensaikon alle, joka oli aivan täynnä parinkymmenen senttimetrin pituisia, neulanteräviä piikkejä. Juuri kun hän pääsi niiden suojaan, norsukin ehti paikalle ja yritti raa'alla voimallaan tunkeutua noiden piikkisten, sitkeiden pensaiden läpi. Epäonnistuttuaan ensimmäisessä hyökkäyksessään viekas raivostunut rumilas kiersi viidakon ympäri koettaen yhä uudestaan hakea aukkoa, josta se voisi työntää pitkän kärsänsä ja vetää miehen esiin surman suuhun, mutta okaat vain repivät kärsän verille.

Grit katsahti vain kerran tuohon lihavuoreen, joka oli äkkiä kuin maasta kohonnut sen eteen sen seisoessa saman tiheikön suojanpuolella, minne isäntä oli paennut. Päätettyään äkkiä, ettei tappelevien norsujen uhmaaminen kuulunut sen velvollisuuksiin, se harkitsi viisaimmaksi tehdä täyskäännöksen ja lähti laukkaamaan suoraa päätä kotiin.

Suuri eläin tuijotti kauan aikaa hyvin tarkkaavasti mieheen, ja sen pienet siansilmät hehkuivat punaisina murhanhimosta. Sitten kääntyen ympäri se työnsi okaisia pensaita äärettömän suurilla takamuksillaan ja istuutui painaen siten maahan osan pensaikosta ja melkein seivästäen miehen piikkeihin. Kun Pitkävarvas kompuroi jaloilleen uudistaakseen hyökkäyksensä, ilmestyikin kentälle patruunalle liittolainen.

Vihollisuuksien alkaessa Quit oli äkkiä peräytynyt niin kauas kuin pääsi vikisten pelosta, mutta se ei ollut lähtenyt kotiin. Kun Grit juoksi tiehensä, pointteri vinkui yhä kovemmin, mutta pysyi yhä paikallaan. Kun norsu sitten alkoi istuutumalla raivata itselleen tietä tiheikön läpi, ei leikkiin sekaantunut tappelupukari Grit, vaan pelkuri Quit. Vinkuen ja kauhusta vapisten se puri ja näykki norsun jalkoja, jotka suuruudestaan huolimatta ovat hyvin arat, kunnes suuri uros äkkiä kääntyi kiljaisten raivosta ja lähti ajamaan sitä takaa. Kun koira pakeni pelosta ulisten, patruuna livahti pois tiheiköstä sen vastakkaisesta päästä ja lähti henkensä edestä juoksemaan mutkaista polkua, joka johti pois viidakosta.

Patruunan onnettomuudeksi Quitin onnistui pian piiloutua okaiseen akaasiapensaikkoon. Kadotettuaan sen näkyvistään raivostunut norsu kiiruhti takaisin kostamaan sille viholliselleen, joka siltä oli jäänyt selän taakse. Mutta huomattuaan tämän kadonneeksi se lähti seuraamaan miehen jälkiä vainunsa avulla kuin koira. Pakolainen kuuli jo minuutin kuluttua yhä lähemmäksi tulevien suurten jalkojen töminää ja oksien ritinää suuren ruumiin tunkeutuessa pensaikon läpi, kunnes musta rumilas ilmestyi näkyviin aukealla tuskin kahdensadan metrin päässä hänen takanaan. Nähdessään sen patruuna Weston pysähtyi ja sytytti viimeiseksi pelastuskeinokseen nopeasti pitkän kuivan ruohon palamaan monesta paikasta yht'aikaa. Silmänräpäyksessä tuuli, joka puhalsi takaa-ajajaa kohti, lietsoi tulen korkeaksi puoliympyrän muotoiseksi liekkikaareksi.

Kaikkia muita viidakon eläimiä vastaan tuli olisi ollut varma puolustuskeino, mutta norsulla on melkein yhtä terävät aivot kuin ihmiselläkin. Vanha uros hyökkäsi yhä eteenpäin tietä pitkin ja kävi raivoisasti liekkien kimppuun tallaten tulen sammuksiin suurilla jaloillaan, kunnes vähemmän ajan kuin minuutin kuluttua ainoastaan musta tuhkaympyrä enää osoitti, missä palo äsken oli riehunut.

Lopen uupuneena ja kovasti puuskuttaen patruuna oli juossut eteenpäin toivoen vaistomaisesti, että liekit pysähdyttäisivät hänen vainoojansa. Mutta katsahtaessaan taakseen hän näki norsun kuin vierivän kalliolohkareen syöksähtävän esiin savusta ja lähtevän hellittämättömästi hänen jälkeensä. Hänellä ei näyttänyt enää olevan pienintäkään pelastumisen mahdollisuutta. Siellä täällä tasangolla kasvavissa surkastuneissa puissa ei ollut ainoaakaan viidenkään metrin pituista, ja jos hän olisi yrittänyt kiivetä johonkin niistä, norsu olisi katkaissut sen kuin kaislan. Lähin talo, josta saattoi toivoa apua, oli monen kilometrin päässä, ja mustan jättiläisen häämöttäessä yhä suurempana ahdistettu mies tunsi, että kuolema oli jo hyvin lähellä. Hän jatkoi kuitenkin matkaansa katsellen uteliaasti taivasta ja aurinkoa ja koko maailmaa ympärillään, niinkuin vain kuolemaan tuomittu tekee.

Kiertäessään laajan akaasiatiheikön ympäri ja päästessään hetkiseksi takaa-ajajansa näkyvistä, hän huomasi vielä yhden pelastamismahdollisuuden, vaikkakin sitä oli pidettävä epätoivoisen yrityksenä. Pensaikon takana aukeavalla tasangolla oli eräässä kohden ruoho pitempää ja tummempaa kuin muualla. Tilan työnjohtaja oli kehoittanut patruuna Westonia ratsastaessaan tasangolla varomaan maasian sellaisiin paikkoihin kaivamia kuoppia, sillä tuo omituinen muurahaissyöjä, jolla on muulin korvat ja lehmän silmät, nostaa kaivaessaan hedelmällisen mullan pinnalle, ja ruoho on sen luolan ympärillä aina pitempää ja rehevämpää kuin muualla.

Pysähtyen hetkiseksi ja juosten sitten mutkitellen edestakaisin suurissa polvekkeissa ahdistettu mies teki äkkiä pitkän hypyn loikaten suoraan tuohon pitkään ruohikkoon ja ryömi jalat edellä sen keskeltä löytämäänsä hylättyyn luolaan. Ei ole lainkaan turvallista ryömiä vanhaan maasian luolaan, koska sinne on jo saattanut asettua asumaan eteläafrikkalainen kyy tahi mamba, silmälasikäärme, mutta miehellä, jolla on raivostunut norsu kintereillään, ei ole aikaa kiinnittää huomiotaan kaikkiin mahdollisiin vaaroihin. Niinpä patruuna katosi maan sisään kuin ketut, joita hän oli metsästellyt Devonin nummimailla.

Hän ehti tuskin kadota maan pinnalta, ennenkuin musta hirviö jo saapui murtautuen pensaikon läpi paikalle, jossa hän oli seisonut hetkistä aikaisemmin. Toitottaen kimeästi, höristäen korviaan ja kohottaen lyhyen häntänsä kiemuraan leveän selkänsä yläpuolelle suuri rumilas katseli kaikille suunnille räpyttävillä, pienillä verestävillä silmillään. Kun se ei huomannut pakolaista missään, se tallasi pensaikon jalkoihinsa ja tyrkki suurella ruumiillaan puuta toisensa perästä, niin että ne ritisten kaatuivat maahan. Vainu ilmaisi sille vihatun ihmisen piiloutuneen johonkin lähelle. Sitten hirviö alkoi tuijottaen synkästi ympärilleen kärsä koholla seurata miehen mutkittelevia jälkiä hänen ahdasta, huonoa piilopaikkaansa kohti.

Epätoivoisesti ponnistaen patruunan oli onnistunut ryömiä takaperin luolaan parin metrin syvyyteen. Mutta silloin tuli eteen niin jyrkkä mutka, ettei hän päässyt etemmäksi, vaikka olisi kuinka koettanut. Paikaltaan hän saattoi nähdä, kuinka tuo murhanhimoinen kuvatus tarkasteli tasangon jokaisen neliömetrin tullessaan yhä lähemmäksi häntä. Patruuna tiesi, että jos se vain löytäisi hänen piilopaikkansa, se vetäisi hänet kärsällään kuopasta ja tallaisi hänet kuoliaaksi suurilla jaloillaan.

Nuuskien ilmaa herkillä sieraimillaan suuri eläin tuli auttamattomasti kuin kohtalo yhä lähemmäksi paikkaa, jossa mies oli piilossa takkuisen ruohikon alla. Juuri kun patruuna tietämättään jännitti lihaksensa huudon varalta, jolla norsu varmastikin ilmaisisi löytäneensä hänen piilonsa, hän kuuli jotakin, mikä kuulosti hänen korvissaan suloisemmalta kuin ainoakaan hänen ennen kuulemansa ääni — eikä se kuitenkaan ollut muuta kuin pelästyneen koiran ulinaa.

Kerran vielä, samalla kauhusta vinkuen, Quit upotti terävät hampaansa norsun toiseen takajalkaan. Ja kerran vielä suuri paksunahkainen näytti siirtävän kaiken raivonsa miehestä koiraan. Polkea tömistäen epätoivoisesti se koetti yhä uudestaan tallata Quitin kuoliaaksi. Mutta kun se ei onnistunut, se pyörähteli hurjasti paikallaan koettaen iskeä koiraa hampaillaan tahi tarttua siihen kärsällään. Quit kieri joka kerran sen mukana pysytellen aina sen takana ja houkutellen sitä alituisesti yhä kauemmaksi isäntänsä piilopaikasta. Vihdoin, kun koiran haukunta ja näykkiminen olivat kiihoittaneet norsun täydelliseen raivoon, se luopui kokonaan piiloutuneen miehen etsimisestä ja hyökkäsi Quitin jälkeen, kunnes molemmat katosivat näkyvistä sakeaan tiheikköön.

Patruuna Weston ei tuhlannut hukkaan hetkistäkään siitä lykkäyksestä, joka oli jälleen suotu hänelle, vaan ryömi heti ylös luolasta ja pakeni tietä pitkin vastakkaiseen suuntaan kuin norsu oli hävinnyt. Kuljettuaan ja rämmittyään tunnin tahi niillä main, uupuneena ja huohottaen, hiestä märkänä ja tahraantuneena punaiseksi savesta hän horjui laajaan, autioon kuistiinsa ja kaatui puolipyörryksissä riippumattoon. Hän lepäsi siinä kauan aikaa uupumuksesta horroksissa heräten vihdoin siihen, että pieni pehmoinen pää painautui hänen riippuvaa kättään vasten. Hän huomasi tuijottavansa Quitin ruskeisiin silmiin, jotka katsoivat häneen täynnä rakkautta ja palvontaa.

Hetkistä myöhemmin nousi Grit viileästä nurkastaan, jossa se oli kaikessa rauhassa levännyt, tyytyväisenä tervehtimään isäntäänsä ymmärtämättä nähtävästi ollenkaan, että se oli jollakin tavoin laiminlyönyt tehtävänsä. Patruuna katseli sitä hetkisen ankarasti, kumartui sitten alemmaksi, vaihtoi koirien kaiverretut kaulapannat ja kiersi toisen, johon oli kaiverrettu »Grit», kuin ritarilyönnin merkiksi, pointterin kaulaan, joka ei ollut epäröinyt kovan koetuksen hetkenä, vaikka olikin pelännyt hirveästi.

MAANALAINEN

Aurinko oli paahtanut koko pitkän päivän häikäisevän kirkkaalta, siniseltä taivaalta tasankoa säteillään, jotka polttivat kuin sulatusuunin hehku. Vielä nytkään, kun se kieri taivaanrantaa kohti kuin sulasta raudasta muodostunut pallo, ei ilma ollut lainkaan viilentynyt. Sitten päivän kehrä painui mailleen maailman laidan taakse, ja äkkiä, ikäänkuin musta verho olisi laskettu alas, tuli pimeä, ja kolea viileys levisi paahtuneen, janoisen maan pinnalle. Villiväki heräsi, eläin toisensa jälkeen, elääkseen ja taistellakseen ja rakastaakseen, ehkäpä kuollakseenkin omana »päivänään» samoin kuin me ihmisetkin omanamme.