Part 5

Toitottaen ja kirkuen pieni norsu töytäili sinne tänne viidakossa paeten vihdoin lammikkoon, jossa se oli oppinut uimaan. Siellä se pysytteli päivän ja yön, vain kärsän pää veden pinnalla, kunnes pisto vihdoin lakkasi kirvelemästä.

Kuukaudet kuluivat, ja nuori norsu alkoi oppia viidakon lait. Lauma vaihtoi laidunpaikkaa joka päivä sadan vuoden vanhan uroksen johdolla. Joskus eläimet kulkivat leveän joen äyräitä, joka virtasi läpitunkemattomien, vihreiden seinämien välitse, jossa valkoiset kurjet katselivat niitä juhlallisina hiekkamatalikoilta ja jossa wahwah-apinat hyppelivät kirkuen rantapuiden latvoissa. Sitten ne saattoivat käydä syömässä tiheimmän viidakon salaisimmissa sopukoissa, joiden hämärässä kuului metsästävän tiikerin valitusta tahi sellaisia raapivia, sahan sihinää muistuttavia ääniä, joita nälkäinen leopardi päästelee kierrellessään saaliin haussa.

Sitten tuli yö, jolloin lauma ei pysähtynytkään laitumelle, vaan liikkui eteenpäin askelin, joita shikarit, intialaiset metsästäjät, nimittävät »pitkiksi askeliksi» ja jotka vievät eteenpäin nopeasti kuin kulovalkea. Aamun koitteessa, juuri kun nouseva aurinko alkoi pilkottaa puiden lomasta kuin jos sulatusuunin ovi olisi aukaistu, niitä vastaan kantautui lämpimässä ilmassa ihmeellistä, imelää hajua, johon samalla oli sekoittuneena omituista löyhkää, jota ihmisen sieraimet eivät olisi sietäneet.

Tuo haju vaikutti laumaan silmänräpäyksessä. Parantaen jo ennestäänkin kovaa vauhtiaan norsut hetkisen kuluttua kiitivät niin kovaa kyytiä, että poikasen oli pakko laukata voimiensa takaa, ja lopulta se saattoi pysytellä toisten mukana vain tarttumalla pienellä kärsällään kaikin voimin emänsä häntään kiinni.

Norsujen syöksyessä viidakon halki tuo kummallinen haju kävi yhä voimakkaammaksi, ja äkkiä alkoi edestäpäin kuulua sekavia ääniä. Apinoiden kaikuvat huudot, laiskiaisten murahdukset ja villisikojen röhkinä sekaantuivat muihin ääniin ja kutsuihin, ja kaikki eläimet olivat keräytyneet amerikkalaista jalavaa muistuttavan puun ympärille; se oli lähes kahdenkymmenenviiden metrin korkuinen, ja sen oksat olivat täynnä ananaksen kokoisia hedelmiä, joiden vihreässä kuoressa oli puolen tuuman pituiset piikit. Silloin tällöin kuului kumahdus, kun sellainen hedelmä putosi maahan, mikä sai puun ympärille kerääntyneet eläimet hyökkäilemään ja meluamaan, sillä palkintona, josta ne tappelivat, oli _duriani_, maailman pahimmalta haiseva, mutta parhaimman makuinen hedelmä. Sitäpaitsi sen herkullinen, kermanvärinen sisus vaikuttaa eläimiin kiihdyttävästi ja tekee ne mielettömän rohkeiksi, niin että durianipuun ympäristö näyttää hedelmien kypsymisaikaan useinkin oikealta taistelutantereelta.

Juuri kun norsulauma pääsi puun juurelle, putosi suuri duriani maahan melkein hipoen mustan pukin kierteisiä sarvia, jonka samoinkuin pari sen naarasta taikavoimainen hedelmä oli houkutellut tuoksullaan puun alle. Pukin kuopiessa terävillä etukavioillaan saalistaan norsulauman vanha johtajauros hyökkäsi sen kimppuun vihaisesti mylvähtäen.

Musta pukki on nopein neljällä jalalla liikkuvista eläimistä, sitäpaitsi suuren heimonsa taitavin tappelija, mutta ei suurimmastakaan vauhdista eikä taidosta ole rahtuakaan hyötyä taistelussa viidakon jättiläistä vastaan. Vihaisesti sähähtäen pukki livisti tiehensä luovuttaen durianin norsulle.

Painaen kevyesti suurella jalallaan, jonka anturan ympärysmitta oli lähes kolme metriä, johtaja halkaisi piikkisen hedelmän kahtia ja alkoi ahmia sen herkullista sisusta. Sitten se kohotti kärsänsä ja toitotti kimeästi. Se ääni sai kaikki puun ympärille kokoontuneet pienemmät eläimet hajaantumaan kuin tuhka tuuleen. Ainoastaan yksi eläin kieltäytyi tottelemasta uhkausta.

Kun inhoittavin kaikkien villien eläinten äänistä jyrisi ilmassa, kuului durianipuun takaa pensaikosta murahtelevaa kirkunaa, ja parin tonnin painoinen sarvikuono syöksyi sieltä esiin. Sumatralaisella sarvikuonolla on samoinkuin afrikkalaisella mustalla sukulaisellaan kaksi sarvea, joista turpaa lähinnä sijaitseva on käyrä, peloittava, lähes metrin pituinen ase, kun taas lyhyempi takasarvi työntyy esiin pedon kallosta kuin valkoinen pistin.

Yleensä norsu ja sarvikuono eivät tappele keskenään, sillä niiden kamppailu saattaisi käydä tuhoisaksi molemmille. Sinä päivänä oli kuitenkin lemmenjuoma haihduttanut kaiken varovaisuuden sarvikuonon huumaantuneista aivoista, eikä toisaalta ainoakaan elävä eläin olisi voinut pakottaa norsua peräytymään sen lauman ollessa saapuvilla.

Jälleen kajahti suuren uroksen varoittava toitotus, ja se varustautui sellaiseen hirviöiden taisteluun, jollaisia kai useinkin tapahtui niinä aikoina, jolloin maa oli nuorempi kuin nyt.

Sarvikuonon hyökätessä pensaikosta tuskin viidenkymmenen metrin levyinen tasainen kenttä erotti sen norsun mustasta, korkeasta ruumiista. Laskiessaan peloittava-aseisen, haarniskoidun päänsä melkein maahan ja kömpelöiden, kolmivarpaisten jalkojen painaessa syvät kuopat tantereeseen, se oli kuin panssarilaivan kimppuun hyökkäävä torpedovene, ja näytti mahdottomalta, että norsu-uroksen suunnattoman suuri ruumis voisi kestää sen hyökkäystä, sillä jos vain sarvikuonon onnistuisi tunkeutua norsun paksujen etujalkojen väliin, jotka olivat kuin mustasta basaltista veistetyt, uurteiset pylväät, sen sarvet uppoaisivat auttamattomasti norsun suureen vatsaan. Jos sen vain onnistuisi vahingoittaa suuren eläimen polvea, se voittaisi taistelun, sillä raskasruumiinen norsu ei kykene liikkumaan, jos yksikään sen jaloista joutuu käyttökelvottomaksi.

Vanha uros odotti kuitenkin vastustajaansa tyynenä ja varmana, ikäänkuin osoittaakseen, että se oli sata vuotta kestäneen elämänsä aikana oppinut vastustamaan sarvikuononkin peloittavaa hyökkäystä. Kiertäen kärsänsä leukojensa väliin suojaan se käänsi suunnattoman ruumiinsa niin, että se saattoi ottaa vastaan viidakkojen hyökkäysvaunun, joka syöksyi sitä kohti. Ehkä kaikki muut eläimet olisivat koettaneet väistää hyökkäystä vielä viime hetkessä, mutta vanha uros tiesi, etteivät moiset temput sovi niin suurille eläimille kuin se. Se siis seisoi liikkumattomana, kunnes sarvikuono oli melkein siinä kiinni. Mutta juuri ennen korskahtelevan hirviön suuren ruumiin musertavaa töytäystä se polvistui. Sarvikuono oli tavalliseen tapaansa ummistanut ilkeät silmänsä hyökkäyksensä viime silmänräpäyksessä, joten se ei tiennyt mitään väistöliikkeestä, jonka norsun viisaat aivot olivat keksineet. Laskien väistämisajan hiuskarvalleen oikein suuri uros työnsi eteenpäin pitkät syöksyhampaansa, joita tuki viiden tonnin painoinen kasa luita ja lihaksia, niin että ne suuntautuivat suoraan hyökkäävän hirviön haarniskoituun rintaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului repivää ääntä, kun sarvikuono kirjaimellisesti naulautui norsun hirmuisiin aseisiin, jotka lävistäen sen toistakymmentä senttimetriä paksun nahan tunkeutuivat syvälle hyökkäävän pedon arkoihin elimiin. Kiljahtaen hirmuisesti haavoittunut eläin koetti epätoivoisesti iskeä norsun etujalkoihin käyrällä sarvellaan, mutta pitkät syöksyhampaat, joilla oli tukena uroksen suurempi paino ja voima, pitivät sen asemillaan. Toitottaen sitten vielä kerran raivoisasti vanha uros ponnistautui jaloilleen ja hirmuisella tempauksella kohotti kuolevan sarvikuonon suuren ruumiin koholle maasta, heittäen sen läheiseen tiheikköön ja seisoi korkeana kuin kiistämätön viidakon kuningas laumansa keskellä, veren tahraamien syöksyhampaiden erottuessa räikeinä sen mustasta nahasta.

Taistellessaan sarvikuonon kanssa norsu-uros oli osoittanut olevansa rohkea, niin kuin johtajan pitääkin olla. Mutta koko lauma oli joka tapauksessa ollut sen takana, eikä eläin, jonka se oli tuhonnut, ollut puoltakaan sen koosta eikä painosta. Mutta vanhan naaraksen, jonka seitsemänkymmenenviiden vuoden aikana tapahtuneet synnytykset ja taistelut olivat uuvuttaneet, täytyi yksinään ryhtyä taisteluun Maikal-viidakon kauheinta, voimakkainta ja peloittavinta hirviötä vastaan, joka julmuudessa voittaa maailman kaikki nisäkkäät ja joka kooltaan ja voimiltaan on melkein norsun vertainen.

Kerran hämäränä iltana joen kalvo kiilteli safranin keltaisena ja sen rantoja reunustivat vaaleat lummeryhmät. Äyräiden heiluvat papyrukset kahisivat tuulessa, ja tulipunainen kuu kumotti himmeänä sumun läpi. Suuret tähdet loivat siltojaan oranssin ja kuparin väriseen välkkyvään veteen, joka solisi ja kohisi, tummien haamujen liikkuessa hiljaa sen synkissä syvyyksissä. Kun laihtunut naarasnorsu joi pitkään, tuijottivat ilkeät, keltaiset silmät siihen topaasinvärisen veden läpi. Eivät krokodiilitkaan, joilla on kaksi riviä ristissä olevia hampaita ja kuuden, seitsemän metrin pituinen panssaripeitteinen ruumis, uskalla käydä norsun kimppuun. Poikanen sammutti janonsa emon suuren ruumiin takana, ja kun molemmat olivat juoneet tarpeekseen, ne lähtivät palailemaan viidakon halki vuorenrinteelle, jossa laumalla oli laidunmaansa.

Paluumatkalla nuori norsu kulki edellä, niin että emä saattoi nähdä sen, sillä viidakossa on norsunkin paras pitää poikasensa alituisesti näkyvissään.

Niiden matkatessa eteenpäin vanha emä kohotti silloin tällöin kärsäänsä nuuhkien jokaista tuulenpuuskaa, joita leyhähteli viidakoista ja tasangoilta. Vaikka norsu onkin huonokuuloinen ja -näköinen, sen vainu on sentään niin terävä, että harvat eläimet sen siinä voittavat. Äkkiä tunkeutui emän laajentuneisiin sieraimiin läheisestä viidakosta sellaista hajua, joka pysähdytti sen siihen paikkaan ja sai sen ääntämään varoittavasti poikaselle, joka tallusteli edellä.

Kuullessaan äänen tämä kääntyi ja kiiruhti takaisin, mutta liian myöhään. Viidakosta syöksyi suklaanvärinen peto, joka lautasiltaan oli ainakin parin metrin korkuinen ja jolla on päässä sellainen terävä, käyrä sarvipari, että se tekee urosseladangista eli biisonihärästä nykyisen maailman vaarallisimman eläimen.

Seladangi on suurin ja julmin kaikista villeistä nautaeläimistä, kooltaan pienempi vain norsua ja valkoista sarvikuonoa. Se on luonnostaan surmaaja, kun vielä kaikki sen aistitkin ovat harvinaisen terävät. Ennenkuin norsunpoikanen ehti emänsä luo, tunkeutui hirviön toinen käyrä sarvi sen pulleaan kylkeen saaden pakenevan eläimen vaikeroimaan tuskasta. Tuo ääni ja poikasen vaaran näkeminen haihduttivat kerrassaan vanhan emän arvelut. Kärsä koholla ja toitottaen raivoissaan se syöksyi taisteluun, jota lauman johtajakin olisi karttanut, jos se vain olisi ollut mahdollista.

Hyökkäys oli kiihoittanut suuren biisonihärän samanlaiseen tappeluvimmaan, joka oli saanut valtaansa sen esi-isät metsähärät silloin, kun ne olivat hyökätessään majoittaneet keisarillisen Rooman legioonat Schwarzwaldissa parituhatta vuotta aikaisemmin.

Hiljentämättä lainkaan vauhtiaan nähdessään norsun mustan ruumiin syöksyvän kohti kuutamossa seladangi hyökkäsi eteenpäin kuin kilpa-auto. Juuri kun sen pitkät, käyrät sarvet näyttivät tunkeutuvan norsun rintaan tahi iskevän sen pylväsmäisiin jalkoihin, suuren emän onnistui astumalla syrjään melkein väistää hyökkäys — melkein, mutta ei täydellisesti. Hyökkäävän biisonin vasen sarvi iski välähtävän iskunsa ja viilsi norsun kylkeä, halkaisten paksun nahan kuin paperin ja tunkeutuen syvälle kiinteään lihaan.

Karjahtaen raivosta ja tuskasta suuren pedon hyökätessä ohi norsu työnsi pitkän käärmemäisen kärsänsä suoraan sen ruumiin alle, kiersi sen toisen etujalan ympärille ja väänsi sitä itseensä päin. Kuin taitavan painijan puolinelsoni tämä äkillinen nykäys keikautti seladangin kumoon, niin että se sätkytteli koipiaan selällään. Ja nopeasti kuin salama, ennenkuin kaatunut härkä ehti päästä jaloilleen, norsu polvistui sen päälle kuin suuren hydraulisen puristimen musertavalla voimalla. Kuului hirvittävää, rasahtelevaa ääntä, yksi ainoa tuskallinen mylvähdys; sitten suuri norsuemä seisoi jälleen pystyssä seladangin hengettömän ruumiin vieressä, jonka sen viiden tonnin painoinen luu- ja lihamöhkäle oli ruhjonut muodottomaksi kasaksi.

Norsuemä oli pelastanut poikasensa lentohiekasta ja seladangin sarvista, mutta eivät edes senkään rohkeus, voima eikä viisaus voineet mitään seuraavalle viholliselle.

Maikal-viidakko sijaitsee Trengganun sulttaanikunnassa, ja sulttaani oli äkkiä päättänyt hankkia uusia eläimiä norsulaumaansa, joka oli uudistettu viimeksi hänen isoisänsä päivinä. Kokonaiset kylät tyhjennettiin työläisistä, kokonainen armeija miehiä pantiin kaatamaan puita, ja ihmeellisen lyhyessä ajassa oli rakennettu pyöreä norsunloukku, jonka halkaisija oli kaksikymmentäviisi metriä ja jossa oli kaksi kolmenkymmenen metrin pituista siipeä, jotka yhtyivät saman käytävän suussa. Se oli parhaiksi niin suuri, että yksi norsu kerrallaan mahtui siitä kulkemaan. Sen seinät ja siivet tuettiin ja sidottiin yhteen rottingista punotuilla köysillä ja peitettiin köynnöksillä, mutta aitauksen sisään jääneeseen viidakkoon ei koskettu.

Kun pyydys oli valmis, vihki kyläpappi sen uhraamalla valkoisen kukon; kesy naarasnorsu vietiin sinne syötiksi, ja kuutamossa aloitti tuhat miestä ajon. Hajaantuen pitkään, puolikuun muotoiseen ketjuun he ryhtyivät hälisemään ja huutamaan ja kovasti rummuttamaan, jolloin pelästynyt lauma alkoi siirtyä laitumeltaan lähestyvien ajomiesten tieltä. Ajajat olivat siksi varovaisia, etteivät he milloinkaan menneet niin lähelle, että pelästyneet norsut olisivat kääntyneet ja lähteneet pakoon. Meluamista kesti koko yön, ja auringon noustessa oli lauman kärki saapunut loukon köynnöksillä peitettyjen siipien luo. Syöttinorsu toitotti aitauksessa tyynnyttävästi, samalla kun lauman takaa lähestyvien ajajien melu kävi vain äänekkäämmäksi. Kulkien pyydyksen toisiinsa liittyvien siipien vierustaa pujahtivat johtavat norsut vuorotellen kapeasta portista viidakkoalueelle, joka oli ympäröity puunrungoista rakennetulla aidalla. Päästyään sinne ne eivät enää löytäneet takaisin kapeaan mutkaiseen käytävään, josta ne olivat tulleet.

Pienen norsun emä huomasi ensimmäiseksi joutuneensa satimeen. Juosten aidan vierustaa kuin mieletön se heittäytyi yhä uudestaan noita paksuja puunrunkoja vasten, kunnes ne ritisivät ja ratisivat sen painosta, ja toitotti samalla varoittavasti, mikä tunkeutui ulkopuolella vallitsevan melun läpi kuin höyrypillin vihellys. Kuullessaan varoitusäänen pakotti vanha uros, joka johti jälkijoukkoa, loput laumasta kääntymään, ja murtautuen ajajien ketjun läpi ne pakenivat viidakon kaukaisimpiin soppiin.

Silloin aidalle sijoittuneet vartiat katkaisivat köydet, jotka pitivät ylhäällä satimen luukkua. Tämä putosi kuin suojaristikko riistäen viimeisetkin pakenemismahdollisuudet aitaukseen joutuneilta norsuilta. Syntyi pakokauhu, kun vangitut eläimet töytäilivät sinne tänne yhtenä ainoana mustien, jättiläismäisten ruumiiden pyörteenä. Samassa ajajat kiipesivät pylväiden päähän ja pitivät ne palavilla soihduilla ja pitkillä keihäillä loitolla seinämistä. Heti päivän valjettua vangitut norsut ajettiin kesyttämiskarsinoihin, joissa ne sidottuina ja kahlehdittuina pakotettiin nälällä ja lyönneillä tottelemaan. Nuori norsu päästettiin viimeisten joukossa satimesta; se taisteli ääntä päästämättä jokaista kesyttämättömän luonteensa lannistamisyritystä vastaan. Koska se oli lauman kuninkaan poika, sen ei tietystikään sopinut alistua ihmisten komennettavaksi. Yhä uudestaan se yritti epätoivoisesti päästä kiduttajiensa kimppuun saaden vihdoin sivalletuksi kärsällään liian lähelle tullutta miestä niin kovasti, että tämä retkahti tajutonna puuta vasten. Nähdessään sen kesyttäjien päällikkö menetti kokonaan kärsivällisyytensä.

— Viekää tuo nuori paholainen pois ja ampukaa se, ennenkuin se tappaa jonkun meistä, hän määräsi.

Kun sidottua ja avutonta, mutta vieläkin vastaan rimpuilevaa eläintä vietiin pois, huudahti harjoittaja äkkiä ääneensä.

— Timarti! hän huusi viitaten nuoren norsun jalkaan ja kumarsi kunnioittavasti eläimelle, joka oli juuri tuomittu kuolemaan.

Kerran sadassa vuodessa, niin alkuasukkaat uskovat, syntyy norsu, jonka jokaisessa jalassa on kuusi varvasta viiden asemesta. Sellaista eläintä luullaan Ganushin, suuren norsujumalan ruumistumaksi, jonka patsaiden jokaiseen jalkaan aina kaiverretaan kuusi varvasta. Tämä Maikal-lauman nuori norsu oli juuri sellainen.

Kaksikymmennelivarpaiselle Timartille alkoi nyt uusi elämä. Se ei saanut enää vaeltaa viidakon tuoksuvassa hämärässä, jossa Etelän tuikkivat tähdet näyttivät riippuvan puiden oksilla ja jossa kuu kohosi kuin kiiltävä kultainen kilpi tummanvihreiden latvojen yläpuolelle. Chakoran äänien asemesta, linnun, joka huutelee niin korkealta yötaivaalta, että dajakit luulevat sen pesivän kuun luolissa, se sai kuunnella Trengganun hopeisten temppelikellojen helinää. Se kulutti päivänsä puistossa syöden mielin määrin paloiteltua sokeriruokoa ja tuoretta ruohoa ja nukkui marmoritallissa, suuren palvelijajoukon yötä päivää vartioidessa sitä.

Kului vuosi. Timarti kasvoi kasvamistaan, niin että se oli suurempi kuin ainoakaan sen ikäinen Sumatrassa konsanaan nähty norsu.

Sitten tuli jälleen kevät. Kaikkialta kuului kuiskauksia ja kasvavien kasvien kahinaa, ja viidakko oli täynnä uuden elämän värähtelyä. Durianipuut olivat jälleen täynnä hedelmiä, ja tuhansia salaisia teitään, maitse, vesitse ja ilmojen halki viidakon asukkaat riensivät elämään ja rakastamaan sadekauden ikävien kuukausien päätyttyä.

Kaikkialta koko maakunnasta kiiruhti tuhansittain miehiä, naisia ja lapsia kukkulalla sijaitsevaan suureen temppeliin, sillä siellä oli määrä viettää Ganushin, norsujumalan, juhlaa ja samalla osoittaa kunnioitusta Timartille, pyhälle kaksikymmennelivarpaiselle norsulle.

Kun juhlapäivä koitti, Timartin selkään levitettiin suuri, punainen silkkivaippa, joka oli koristettu kullalla ja helmillä. Sen syöksyhampaat kullattiin, ruumis maalattiin sinoberilla, ja sen suureen päähän kiedottiin punaisista hibiscuksista sidottuja seppeleitä ja köynnöksiä. Soittimien helinän ja kansanjoukkojen huutojen ohjaamana ja sulttaanin itsensä palvelemana nuori norsu käveli hitaasti marmorikäytävää pitkin. Kun ylipappi sitten kohotti kuihtuneet käsivartensa lausuakseen rukouksen, soittokunta lakkasi soittamasta, ja kuunteleva kansanjoukko muuttui haudan hiljaiseksi.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden kukkulan takaa näkyvän vihreän viidakon reunasta kuuluva villin norsun toitotus. Vain juoksuaikana, kun lauma hajaantuu ja töytäilee onnellisena versovassa viidakossa, tuo kutsu joskus kuuluu.

Timartin korvat kääntyivät eteenpäin kuin suuret kilvet. Unohduksissa olleet muistot alkoivat liikkua sen mielessä. Kutsu kajahti vielä kerran, ja kuin hulluus iski sen vereen entisen riehakan, vapaan elämän, auringonnousujen, kuutamoiltojen, lauman toveruuden ja viidakon tuoksujen ja äänten kaipuu.

Mylvähtäen kumeasti se pyörsi takaisin pitkälle tielle, joka vei portille. Palvelijat koettivat pysähdyttää sitä heiluttamalla norsukeksejään sen edessä ja tuikkaamalla sitä kunnioittavasti niiden terävillä kärjillä. Toitottaen kovasti, mikä peitti kansanjoukon melun, se hyökkäsi temppelin porttia kohti. Kuullessaan pappien varoitushuudot vartiat paukahduttivat portin kiinni juuri kun se pääsi sen edustalle. Karjahtaen raivosta nuori norsu syöksyi eteenpäin ja töytäisi porttia kuin muurinmurtaja. Sen kaikki ruhjovan voiman tieltä pirstoutui kaiverrettu marmori palasiksi. Huumaantuneena ja murjoutuneena, mutta vapaana Timarti pääsi temppelin alueen ulkopuolelle, ja ennenkuin kesyt, harjoitetut norsut ehdittiin tuoda avuksi ajamaan sitä takaa, se katosi metsään johtavalle pitkälle tielle. Kerran vain välähti punaista ja keltaista viheriää metsää vasten; Timarti oli turvassa takaa-ajolta.

Mutta se ei sentään vieläkään päässyt esteettömästi viidakon vapauteen. Kun se tunkeutui tiheän alakasvullisuuden läpi, johon oli kietoutunut kaikenlaisia köynnöksiä, sen herkkiin sieraimiin kantautui sellaista kuumaa, pistävää löyhkää, joka merkitsee kuolemaa viidakon kaikille pienemmille eläimille ja hengenvaaraa norsullekin. Pitkät, turvallisissa oloissa ja helpossa työssä ihmisten parissa vietetyt kuukaudet eivät olleet pystyneet vaientamaan hälytyskelloa, jonka tuo pahanenteinen haju pani kilisemään Timurtin korvissa. Pysähtyen kuin naulattuna paikoilleen se tarkasteli edessään kasvavaa pitkää ruohoa pienillä, räpyttelevillä silmillään.

Äkkiä näytti juuri sen edessä liikkuvan ruskea läiskä. Kuului uhkaavaa murinaa, ja varjoisasta, kellertävästä ruohikosta, joka sulautui yhteen pedon juovikkaan nahan kanssa, ponnahti ilmaan kahden metrin pituinen tiikeri hirvittävä suu ammollaan ja upotti ojossa olevat kyntensä syvälle Timartin silkillä peitettyyn nahkaan. Julma kissapeto oli tuntenut terävällä vaistollaan, että norsu oli vasta kasvuiässä oleva temppelinkasvatti, joten se toivoi voivansa kaataa sen maahan odottamattomalla, rajulla hyökkäyksellään.

Mutta tiikeri ei tiennyt, että Timarti oli syntynyt viidakossa, eikä sitäkään, että se ennenkin oli nähnyt lauman ottelevan tiikereiden kanssa. Vaikka se horjahtikin suuren pedon ruumiin painosta, se pysyi sentään jaloillaan eikä menettänyt malttiaan, mikä oli aivan yhtä tärkeää. Toitottaen tuskissaan ja raivoissaan se pyörähti sivulle ja kiersi pitkän kärsänsä kuin teräsköyden tiikerin juovikkaan. jäntevän ruumiin ympärille. Tiukentaen otettaan, kunnes tiikerin kylkiluut rutisivat, Timarti vetäisi suuren kissan maahan ja iski sitä kullatuilla syöksyhampaillaan. Vaikka tiikeri pyörähtikin nopeaan tapaansa syrjään, ei sen onnistunut täydellisesti väistää iskua, vaan toisen syöksyhampaan kärki viilsi sen kyljen halki naulaten sen hetkiseksi maahan. Pysytellen tasapainossa kolmen käpälän varassa julma peto läimähdytti heimonsa vasenkätisen iskun, keskittäen siihen teräksenlujan ruumiinsa koko voiman. Lyönti oli niin hirvittävä, että nuori norsu horjui hetkisen ja sen suuri ruumis huojui, samalla kuin punaisia viiruja ilmestyi sen harmaan sinertävään kylkeen. Seuraavassa silmänräpäyksessä Timarti painoi toisen suuren etujalkansa kuin juntan viidakon hirmun ruumiille. Kuului musertuvain luiden rusketta ja tukahtunutta murinaa, kunnes nuori norsu hetkisen kuluttua paiskasi muodottoman, juovaisen möhkäleen pitkään ruohikkoon.

Vankeuden aikainen silkkivaippa oli repeytynyt irti, ja veri oli huuhtonut kultauksen syöksyhampaista; kyljet olivat aukiviilletyt ja raadellut, mutta nyt puhalsi vapaa norsu sen kaikuvan toitotuksen, johon vain voittajalla on oikeus.

Siihen kuului kaukaa heikko vastaus, ja toitottaen uudelleen Timarti syöksyi viidakon halki takaisin laumansa luo.

BABIRUSSA

Pieni nuuhkiva porsas oli yksi kymmenestä, sillä sen emä, vanha babirussa, Maikal-viidakon villisika, oli suurten perheiden kannattaja.

Kylmänä talviaamuna, kun malaijienkin maassa lehdet olivat huurteessa, vanha _babirussa_ tunsi hetkensä koittaneen. Kiskoen maasta juurineen pitkää ruohoa se laittoi pesänsä tiheään rottinkiviidakkoon asettaen ruohon juuret sisäänpäin, niin että syntyi pyöreä kasa, joka oli aivan jättiläismäisen tuhatkaunokin näköinen. Sitten se kaivautui kasan alle ja kohotti sitä ylöspäin, niin että syntyi kömpelötekoinen maja, jota toisiinsa kietoutuneiden köynnösten terävät, käyrät piikit rajoittivat ja suojelivat.

Sinne vanha sikaemokin vetäytyi piiloon, ja siellä nuo kymmenen porsasta syntyivät päivää ennen sateiden alkua. Poikueen viimeinen ja pienin oli vaaleanpunertava, eikä harmaa tahi ruskea, kuten muut. Sitäpaitsi se osoittautui siitä hetkestä alkaen, jolloin se avasi terävät, räpyttelevät, pienet silmänsä, viisaammaksi, rohkeammaksi ja nopeammaksi kuin ainoakaan noista toisista. Viisautensa ja rohkeutensa se oli saanut luonnollisella tavalla perinnöksi, sillä villisika on toiseksi urhoollisin ja kolmanneksi viisain kaikista viidakon eläimistä. Ainoastaan mesimäyrä on urhoollisempi, ja vain norsu sekä äreä, murahteleva laiskiainen ovat viisaampia. Mutta porsaan valppaus oli kokonaan sen omaa, sillä vaikka jokainen villisika ponnahtaakin silmänräpäyksessä jaloilleen, vain harvat niistä oppivat ajattelemaan ja toimimaan niin nopeasti kuin tämä Maikal-viidakon vaalea babirussa.

Jo pienten porsaiden syntymäpäivänä varovainen vanha babirussa, niiden emo, alkoi opettaa poikueelleen tietoja ja taitoja, jotka kaikkien villiinväkeen kuuluvien eläinten täytyy oppia. Ne opetettiin lepäämään hiljaa kuin hiiret mukavassa pesässään ja pakotettiin makaamaan liikkumattomina huolimatta kaikesta, mitä tapahtui ulkopuolella, kunnes emon hiljainen röhkäisy ilmaisi kaiken olevan jälleen hyvin. Tämä ääni oli hiljennetty ihmiskorvalle kuulumattomaksi, samalla tavoin kuin ilmassa liitelevän lepakon vikinä, mutta pieni babirussa kuuli sen uskomattoman pitkän matkan päähän.

Joskus, kun pimeys oli kietonut tuoksuvan viidakon vaippaansa kuin mustaan samettiin, kuulivat pienet porsaat, jotka olivat kääriytyneet lämpimäksi, pieneksi pyöreäksi palloksi ruohokatoksen alle, omituista ääntä, ikäänkuin tylsällä sahalla olisi kihnutettu sitkeää puuta. Niin valittelee leopardi nälkäänsä, joka pakottaa sen samoilemaan öisin. Harvinaisempaa oli saalista hakevan tiikerin kaamea, pitkäveteinen vaikerrus. Kuullessaan nuo pahaenteiset äänet ruohikkoon piiloutuneet viidakon lapset painautuivat lähemmäksi toisiaan kuin vaiston pakosta, joka oli niissä yhtä syvällä kuin elämä itse ilmoittaessaan kuoleman kulkevan ohi.

Sitten koitti päivä, jolloin babirussaperhe huolimatta yhtämittaisesta nälkäisestä vikinästään vieroitettiin, ja jolloin porsaat ensi kerran poistuen pesänsä hämärästä turvallisuudesta uskalsivat lähteä katselemaan ulkopuolella olevaa maailmaa. Niistä se näytti kovin suurelta ja vaaralliselta. Matalan ruohokaton asemesta oli korkealla niiden yläpuolella heiluvista oksista muodostunut vihreä telttakatos, jonka läpi näkyi paikoitellen sinistä taivasta ja untuvaisia pilvenhattaroita. Kun ne liikkuivat viidakossa, niiden vierestä kuului äkkiä rääkynää, joka pakotti ne kerääntymään lähemmäksi emää, kunnes tämä jollakin ihmisille tuntemattomalla tavalla ilmoitti, että huutaja oli vain fasaani, joka huolimatta kovasta äänestään ei ole pienille porsaille vaarallinen.

Hetkisen kuluttua ne oppivat viidakon toisen opetuksen: vaara ei ole milloinkaan kaukana. Pienen matkueen edessä kuului ruskeasta ruohikosta äkkiä sihinää, kirkasta ja kylmää kuin jää; pitkien ruohonkorsien lomasta kohosi suuren käärmeen tuhoa ennustava ruumis. Harmaana kuin kuolema ja mustana kuin yö julma matelija huojui niiden edessä auringonpaisteessa. Pienten babirussien mielestä ei tuossa solakassa, miellyttävässä olennossa, joka heilui niiden edessä, näyttänyt olevan mitään erikoisen vaarallista. Mutta varovainen vanhus, niiden emä, oli aivan toista mieltä. Se tiesi liiankin hyvin, ettei nuori porsas voi kestää kaikista käärmeistä vaarallisimman, kuningaskobran, luomettomien silmien katsetta joutumatta sen uhriksi. Mutta itsestään se oli oppinut tietämään jo aikoja sitten, että sen sitkeä nahka ja nahanalainen paksu rasvakerros kykenevät suojelemaan sitä täydellisesti kaikkien käärmeiden myrkkyhampaiden pistoilta.

Kun käärme kohotti vaarallisen päänsä hyvän matkaa toista metriä maasta, vanha babirussa tyrkkäsi kerran vain pyörähdyttämällä suurta päätään pienet porsaat, jotka tunkeutuivat eteenpäin, kierimään suinpäin taakseen. Sitten se lähti painaen kärsänsä alemmaksi tuota huojuvaa uhkaavaa olentoa kohti. Kobran solakka ruumis litistyi niskan kohdalta niin litteäksi, että se oli ohut ja kova kuin taottu teräs, samalla kuin sen synkät, tuhoa ennustavat silmät kiiluivat kuin musta lasi. Äkkiä käärme iski eteen- ja alaspäin sukuunsa kuuluvien matelijoiden tavalliseen nopeaan tapaan. Sellaisetkin ammattikäärmeentappajat kuin faaraorotta ja haisumäyrä, jotka on luotu nopeiksi, voivat vain vaivoin väistää täysikasvuisen kobran iskua jouduttuaan kerran sen ulottuville. Mutta babirussa ei edes yrittänytkään väistää. Painaen kärsänsä syvälle ruohikkoon ja nostaen jokaisen harjaksensa pystyyn se otti vastaan käärmeen iskun niskaansa hartioittensa väliin. Kun käärmeen kaksinkertaiset, ontot myrkkyhampaat tunkeutuivat villisian lihaan, niistä pirskahti neljä ohutta, vaaleankeltaista myrkkysuihkua babirussan nahan alle. Jokainen tippa tuo kuoleman jokaiselle nisäkkäälle, suurille ja pienille, jos se vain pääsee koskettamaan hermon päätä. Kun sellaista tapahtuu, myrkky leviää hermostoon, lamauttaa hermosolmun toisensa perästä, kunnes se pääsee niihin, jotka hallitsevat sydäntä ja keuhkoja, jolloin haavoittunut eläin heittää henkensä.

Tämä hyökkäystapa oli aina ennen tehonnut kobran mielestä hyvin tyydyttävästi. Se epäonnistui kuitenkin babirussaan nähden pääasiallisesti siksi, ettei villisialla ole pinnalla hermoja, ei ainakaan sellaisia, joiden kimppuun helposti pääsee. Ne ovat piilossa syvällä paksujen nahkakerrosten ja kiinteän silavan alla.

Ennenkuin kobra ehti ponnahtaa takaisin asentoon suunnatakseen toisen iskun, babirussan leuat pureutuivat lujasti sen teräksen lujan ruumiin ympärille. Käärmeen raivosta sihisevä pää iski yhä uudestaan. Sitten babirussan terävät hampaat tunkeutuivat läpi suomuisen nahan ja lihasten, jotka olivat kovat kuin piiskansiima, eivätkä hellittäneet otettaan, ennenkuin matelijan julma pää oli irti lähes neljän metrin pituisesta ruumiista.

Painaen maahan päättömänä kiemurtelevan käärmeen terävillä sorkillaan vanha emäsika kiskoi irti sen sitkeän nahan paljastaen kiinteän valkoisen lihan perheelleen ravinnoksi.

Seuraavan elämän ja kuoleman tiedon oppiminen maksoi porsaille paljoa enemmän kuin ensimmäisen opetuksen mieleen painaminen. Silloin ne oli opetettu varovaisiksi muutamilla mustelmilla, mutta silmänräpäyksellinen, ehdoton tottelevaisuus oli opittavissa ainoastaan itsensä kuoleman hinnalla.

Niinä viikkoina, jotka olivat seuranneet ottelua kuningaskobran kanssa, niiden paino ja viisaus olivat lisääntyneet kaikille villieläimille ominaiseen tapaan, jotka kasvavat ja varttuvat tropiikin auringon paisteessa. Erään tukahduttavan kuuman päivän iltana ne seurasivat vanhaa babirussaa hyvin tallattua polkua veden partaalle auringon laskiessa rusottavaan, vanhan kuparin väriseen utuun. Veden kalvo oli kuin vaaleaa kultaa vivahtaen toisen rannan puolella tumman viheriään, missä viidakko ulottui vesipiihin saakka. Kun janoinen lauma pääsi viettävälle rantapenkereelle, ei vaaraa näkynyt, ei kuulunut eikä tuntunut missään, ja koko poikue kiiruhti röhkien ja vikisten juomaan kylmää vettä. Juuri ennenkuin vanha babirussa pääsi vedenpartaalle, sen laajentuneet sieraimet tunsivat myskin hajua ja sen terävät silmät huomasivat kaksi litteää kyhmyä, jotka olivat kuin ajopuun oksat ja jotka alkoivat liikkua rantaa kohti. Heti tuntiessaan tuon vaarallisen hajun ensi leyhkäyksen ja huomatessaan nuo mustat kyhmyt vanha sika röhkäisi tavalla, joka babirussien kielessä merkitsee: »Takaisin!» Kuullessaan merkin kaikki porsaat pysähtyivät paikalleen, paitsi kaksi. Poikueen suurimmat ja voimakkaammat, täplikkäät johtajat, epäröivät hetkisen, mutta lähtivät sitten jatkamaan matkaansa päättäen nähtävästi juoda siemauksen, tapahtuipa mitä tahansa. Kaikki muut keräytyivät yhteen joukkoon ja juoksivat vastahakoisesti, mutta tottelevaisina emänsä turviin.

Juuri kun ne pääsivät emon luo, tapahtui jotakin hirvittävää. Niiden silmien edessä tyyni vesi kuohahti äkkiä vaahdoksi kuuden metrin pituisen krokodiilin hyökätessä kohti. Peto oli uinut joen poikki, niin että vain sen ilkeiden keltaisten silmien kohdalla sijaitsevat luukyhmyt olivat näkyneet veden pinnan yläpuolella. Sen musta, harjareunainen pyrstö, jossa oli teräviä kohoutumia kuin sahan hampaita, kuljetti sitä veden läpi kuin potkuri, ja vaikka sen musta ruho oli paksu kuin hevosen ruumis ja vaikka sen jalat olivat lyhyet ja käyrät, se syöksyi penkereelle niin kovaa vauhtia, että vain harvat eläimet olisivat päässeet sitä pakoon. Kirkuen kauhusta molemmat pienet porsaat livistivät emäänsä kohti juuri noiden julmien leukojen edellä, jotka ammottivat aivan niiden kintereillä.

Huomatessaan, ettei se saanut kiinni pakenevia porsaita, suuri sisilisko käytti hyödykseen sen sukuisten eläinten viimeistä, tuhoisaa temppua, joka on kellistänyt monta näköjään jo turvaan päässyttä eläintä. Pyörähtäen sivuittain se sivalsi pitkällä, harjareunaisella pyrstöllään kuin viikatteella porsaita ja singahdutti ne korkealle ilmaan, niin että ne putosivat molskahtaen veteen. Melkein samassa krokodiili jo oli peräytynyt takaisin jokeen, eivätkä pienet babirussat kohonneet enää milloinkaan pinnalle.

Tämän viimeisen tottelevaisuuden opetuksen jälkeen babirussaemä näytti perheelleen, kuinka käydään loppumatonta taistelua nälkää vastaan, jota kaikki villiinväkeen kuuluvat olennot saavat kärsiä. Ei ainoallakaan eläimellä — lukuunottamatta ihmistä itseään — ole niin vaihteleva ruokalista kuin babirussalla. Niin hyvin kalat, liha ja linnut kuin käärmeet, hyönteiset, juuret, taimet ja kaikenlaiset hedelmät kuuluvat villisian ruokajärjestykseen. Ja sitäpaitsi niiden vanha vakava emä uskalsi, kuten pienet porsaat jo olivat saaneet selville, hankkia niille sellaistakin ravintoa, jota ei ainoakaan muu viidakon eläin uskaltanut lähestyäkään.