Part 2

Ryömien melkein litteänä se laahautui lähemmäksi matelijan kuolettavien tuomion-silmien tuijottaessa siihen näkemättä mitään. Suuri käärme saattoi kuitenkin herätä milloin tahansa ja musertaa sen muodottomaksi murskatun lihan ja katkenneiden luiden muodostamaksi kasaksi, sillä pythonin suuri ruumis on niin herkkä, että se tuntee sen maan pienimmänkin värähdyksen, jolla se lepää. Ehkä sakaali ymmärsi sen, sillä niin pian kuin se oli ryöminyt tarpeeksi lähelle ollakseen varma hypystään, se singahti läpi ilman kuin nuoli ja putosi aivan kuoleman ympyrän keskukseen. Samassa kun päivän paisteessa välkkyvät kiemurat jännittyivät sen kosketuksesta, se upotti kulmahampaansa, neljä valkoisenkimaltelevaa tikaria, syvälle pythonin litteän pään juureen aivan siihen paikkaan niskaan, missä selkäranka liittyy aivoihin. Sekunnin murto-osassa se painoi neljä solakkaa käpäläänsä hirviön suomuista, värähtelevää nahkaa vasten, puri murahtaen hampaansa yhteen käärmeen aivoissa ja ponnahti sitten tehden korkean hypyn henkensä edestä taaksepäin. Se sai kiittää sekunnin murto-osaa ja tuuman välimatkaa siitä, että se pelastui yhden kiemuran otteesta, joka kiertyi äkkiä ylöspäin, ikäänkuin metallijousi, Sitten haavoittuneen käärmeen koko suuri ruumis kiemurteli ja kieppuroi hirmuisesti repien juurineen maasta pensaita, raastaen turpeita ja painaen ruohon maahan, niin raivoavan uhkan näkyessä vääntelevissä kiemuroissa, että musta leijonakin perääntyi kiireesti muutamia askelia. Seisten turvassa okaisen pensaan takana Punainen Rooi ei liikahtanutkaan, ennenkuin kuolevan käärmeen rajut tempoilut olivat muuttuneet avuttomaksi vääntelehtimiseksi. Sitten se tavalliseen luottavaiseen tapaansa vilahti sukkelaan mustalle mullalle kynnetyn taistelutantereen poikki kiinnittämättä lainkaan huomiota leijonaan ja toiseen sakaaliinkaan, jotka molemmat katselivat sitä jonkin matkan päässä. Repien kuolleen käärmeen sitkeän, täplikkään nahan palasiksi terävillä hampaillaan se paljasti sen alla piilleen kiinteän, valkoisen lihan ja kohottaen päätään katsoi vakavasti naarassakaaliin. Siinä katseessa piili varmaankin jokin salattu tarkoitus, koska naaras heti lähti piilostaan pensaikosta ja kiiruhti tallautuneen ruohon ja irtireväistyjen pensaiden peittämän ympyrän keskelle. Molemmat alkoivat syödä punaisen sakaalin tappaman käärmeen kiinteää, valkoista lihaa.

Pysytellen syrjässä musta leijona kiljaisi, kun troopillisen vyöhykkeen pimeys alkoi levitä tasangolle. Jostakin tuntemattomasta syystä se ei pienimmälläkään tavoin yrittänyt häiritä sakaalien ateriaa eikä lähestyä osaksi jo syötyä käärmettä, ennenkuin molemmat pikkupedot olivat kylläisinä juosta sipsuttaneet tiehensä. Silloin, ja vasta silloin se ryömi paikalle tyydyttäen nälkänsä sillä, mitä matelijan suuresta ruumiista oli jäljellä.

Ehkä leijona epäili jotakin juonta käärmeen puolelta eikä uskaltanut lähestyä kuollutta hirviötä, ennenkuin oli nähnyt jonkin toisen eläimen syövän sen lihaa. Ehkä se pelkäsi vaarallista voimannäytettä tahi sotajuonta sakaalin puolelta, joka oli sen omien silmien edessä muuttunut nöyrästä kärkkyjästä louhikäärmeen tappajaksi. Olipa sen asian laita miten tahansa, se tosiseikka säilyy mainehikkaana lukuna Punaisen Rooin elämäkerrassa, että kerran tasangon musta leijona tyydytti nälkänsä sillä, mitä oli jäänyt tähteeksi Rooin surmaamasta eläimestä.

Liekö johtunut kunnioituksesta punaisen sakaalin rohkeutta kohtaan tahi ihanasta tyydyttävän aterian aiheuttamasta kiitollisuudesta, joka tapauksessa, oli syy mikä tahansa, kävi niin, että kun molemmat sakaalit juoksivat tiehensä tasangon poikki ensimmäisten tähtien syttyessä, pienemmän sakaalin hento terävä pää painautui luottavaisesti suuremman hartioiden kaareutumaan. Naaras seurasi nöyrästi koirasta, sen pujahtaessa turvaan okaiseen viidakkoon.

Punainen Rooi oli vihdoinkin voittanut itselleen puolison.

KOLME, JOTKA KOHTASIVAT TOISENSA JÄLLEEN

— Varmasti uskon aaveihin, sanoi Red Swope, ratavartia Uitenhagessa Natalin ja Capetownin linjalla. Olen kerran nähnyt sellaisen. Ja hän koputteli hajamielisesti suuren bruyère-piipun tyhjää koppaa.

— Sinun ei olisi pitänyt tehdä tuota, hän kohteliaasti väitti vastaan hetkistä myöhemmin, kun olin saanut kyseessä olevan kopan täytetyksi sekoittamattomalla, rouhitulla tupakalla, johon Red oli ihastunut.

Asetin pyssyni pienen viidakkoaseman seinää vasten nojalleen, hyppäsin siimeksessä olevaan tavaravaunuun ja istuuduin kuuntelemaan.

— Et suinkaan muista vanhaa Jim Tullya? hän aloitti haikujen lomassa. »Hän oli asemamiehenä täällä minun itseni toimiessa ratavartiana muutamalla välillä, jonka varmaankin paholainen itse oli kylvänyt täyteen käärmeitä. Monta kertaa olen niiden käräjäaikana juossut henkeni edestä kiskojen välissä kymmenen jalan pituisen _mamban_, joka on viheriä kuin ruoho ja hengenvaarallinen kuin helvetti, luikerrellessa kintereilläni. Varhain aamuisin näin reiden paksuisten kyykäärmeiden, joilla on pari tuumaa pitkät myrkkyhampaat, kiertyneen kokoon ratapölkyille lämmittelemään. Kuulehan mies, sinun ei tarvitse kuin kerran vain tallata tuollaisen pienokaisen päälle jäädäksesi heti siihen paikkaan. Sitten siellä oli kobria, seitsemän jalan pituisia, keltaisia kuin kulta ja punasilmäisiä, ja noita kirottuja sylkeviä kobria, joita hollantilaiset nimittävät rengaskauloiksi, ja puulinkoja, jotka osaavat piiloutua puihin niin ovelasti kuin olisivat vääriä oksia. Niin, se väli ei ollut mieluinen käveltäväksi, ei alunkaan.

»Jim oli kunnon toveri, Red jatkoi puhaltaen suustaan kokonaisen pilven kitkerää savua, joka sai minut kaipaamaan kaasunaamaria. Olen juonut hänen luonaan monta kuppia kahvia poiketessani hänen majaansa kylminä aamuina. Hän oli menettänyt molemmat jalkansa jarrumiehenä ollessaan, ja yhtiö oli lahjoittanut hänelle kaksi puupalikkaa jalantynkien jatkoksi sekä ratavartian toimen, arvellen sitä riittäväksi korvaukseksi.

Koska Jim asui jonkin matkan päässä asemalta, hän oli hankkinut itselleen käsivaunut ja opettanut ison koiransa vetämään niitä. Juuri siinä minä sekauduin leikkiin, vaikka toisten ihmisten asioihin sekaantuminen onkin vaarallista peliä. Olenko oikeassa vai en?»

Herra Swope keskeytti kertomuksensa odottaen vastausta.

Hän odotti kuitenkin turhaan. Olin jo aikoja sitten oppinut huomaamaan, että vastaaminen Redin johonkin kaunopuheiseen kysymykseen vei tarinan kauaksi syrjäpoluille.

Koska hänen ei onnistunut houkutella minua vastaamaan, hän jatkoi vihdoin:

— Tarkastelin juuri rataa Motchellin solan kohdalla kolmipäiväisen myrskyn jälkeen, kun näin kokonaisen pataljoonan hyppiviä, ulvovia ja haukkuvia paviaaneja, _tsakmoja_, kuten kafferit niitä nimittävät. Ne olivat laskeutumassa suoraan vuoren rinnettä pitkin. Myrsky oli ajanut niiden luolat vettä täyteen ja nyt ne olivat lähteneet liikkeelle. En ollut milloinkaan ennen elämässäni nähnyt niin suurta paviaanilaumaa. Niitä oli siinä ainakin viisisataa. Etumaisina hyppivät suuret taistelevat koirakset, viiden jalan pituiset vanhat ja kokeneet veitikat, joiden terävät torahampaat voivat sekunnissa viiltää ihmisen tahi koiran vatsan halki. Sitten tulivat nuoremmat urokset ja vuoden vanhat elukat sekä kaikkein viimeiseksi naaraat, naaras _tsakmat_, joilla kaikilla oli pentu selässään, koska paviaanirouvat eivät ole lapsirajoituksen kannattajia.

Päästyään kertomuksensa tähän kohtaan herra Swope keskeytti vaikuttavasti.

— Tukkani on punainen, ja niin on verenikin, hän ilmoitti, mutta mieluummin ryhdyn tekemään mitä muuta tahansa kuin vastustamaan tuollaista paviaaniarmeijaa. Siirryin rataa pitkin noin neljännesmailin päähän, en kylläkään kävelemällä. Kun pysähdyin, paviaanit syöksyivät radan poikki juuri siitä kohti, missä äsken olin seissyt, matkallaan Varny-vuorille, Little Riverin toiselle puolen. Sateet olivat saaneet virran tulvimaan, niin että se kohisi ja pauhasi äyräitään vasten kuin leijona. Parinkymmenen jalan päässä rannasta oli pyöreä, liukas kallio, joka kuvastui mustana vaahtoa vasten. Viidentoista jalan päässä sen takana oli toinen, ja jotenkin yhtä pitkän matkan päässä siitä vielä kolmas. Sen ja rannan välissä oli parinkymmenen jalan levyinen kuilu, jossa vesi kohisi ja kiehui.

»Tiesin, että paviaanit ovat mainioita hyppääjiä, ja olen nähnyt niitä kokonaisen lauman laskeutuvan tuhat jalkaa korkeaa kohtisuoraa kallioseinämää alas, missä ei näyttänyt olevan kiinnekohtaakaan, mutta tuntui mahdottomalta ajatella, että mikään eläin uskaltaisi hypätä noille kallioille ja varsinkaan pysyisi niillä, vaikka uskaltaisi hypätäkin. Jos jalat vain luiskahtaisivat tahi hyppy olisi liian lyhyt, paviaani, joka oli uskaltanut yrittää, putoaisi kivien väliin kuohuvaan veteen ja ilmestyisi näkyviin vasta mailin päässä alempana, ruumiin jokainen luu murskautuneena kallioihin, jotka matalan veden aikana näkyivät virrasta kuin sahan hampaat.

»Kookkain vanha uros, mitä milloinkaan olin nähnyt, jonka rinta oli kaareva kuin tynnyri ja iso naama kiukkuisessa irvistyksessä, tuli ensiksi joen rannalle ja tarkasteli sitä kauan aikaa vaahdon kastellessa sen mustan turkin läpimäräksi. Sen takana tuli koko armeija ulvoen kuin susilauma. Iso johtajarumilas haukahti vain kerran niin kumeasti, että sen ääni kuulosti tulevan maan alta. Silmänräpäyksessä lauma muuttui niin hiljaiseksi, etteivät emänsä kaulassa riippuvat pennutkaan uskaltaneet äännähtääkään. Vanha uros mittasi välimatkaa katseellaan aivan kuin ihminen. Sitten se otti vauhtia, kiiti parikymmentä jalkaa ilmassa ja putosi ensimmäisen kallion pyöreälle huipulle, sormien ja varpaiden tarrautuessa siihen kiinni kuin rautarenkaat, ja ponnahti sitten ilman halki toiselle kalliolle. Siihen se tarrautui kiinni kuin lehtisammakko ja hyppäsi samalla viimeiselle kalliolle. Sitten hetkeäkään viivyttelemättä se kyyristyi matalaksi ja ponnahti rantaa kohti pannen suuren ruumiinsa jokaisen voiman hivenenkin liikkeelle. Hetkisen jo luulin, ettei se onnistuisikaan yrityksessään, mutta se liikutti jalkojaan ilmassa kuin tottunut pituushyppääjä ja putosi rannalle metrin päähän vedestä.

»Et ole varmaankaan milloinkaan kuullut sellaista kiljuntaa, jonka nuo rannalle kokoontuneet apinat silloin päästivät. Ne eivät kaivanneet muuta kuin johtoa, ja tuossa tuokiossa ilma oli täynnä kalliolta kalliolle hyppiviä uroksia. Hetkisen kuluttua oli jo naaraksien vuoro. Minusta näytti mahdottomalta, että naaraksetkin voisivat suoriutua siitä, mutta yli ne vain menivät, muutamilla penikkansa kaulassaan toisilla kainalossaan. Ne eivät hypänneet niin ketterästi kuin urokset, koska pentujen paino haittasi niiden liikkeitä, mutta ne vei virran poikki huolenpito, ei niinkään paljon itsestään kuin pienokaisistaan. Jokainen emä ponnahti silmät välkkyen vihreinä ja huutaen kuin nainen, vapisevan pienen penikan pitäessä kiinni henkensä edestä, ikäänkuin kuolema olisi tahtonut tarttua siihen takaapäin, halki ilman pudoten kivelle liukuen ja lipuen ja tarrautuen siihen kiinni ja jatkaen sitten matkaansa ikäänkuin jonkin näkymättömän voiman auttamana. Jokainen pääsi onnellisesti joen poikki, vaikka vesi kohosikin niin nopeasti, että kaikki kivet olivat jo veden alla, kun viimeinen teki hyppynsä. Miten sen onnistui löytää ne ja pysyä niissä kiinni, ne kun olivat jo tuuman verran vedenpinnan alapuolella, sitä en ikinä ymmärrä, mutta se onnistui joka tapauksessa ja liittyi toiselle rannalle kokoontuneeseen laumaan märkänä ja vapisten, mutta vahingoittumattomana.

»Se oli parahiksi päässyt maihin, kun koko armeija, urokset ja naarakset, alkoi kiljua ja ulvoa niin hirveästi, että ihminen harvoin saa kuulla sellaista hornan melua. Alussa luulin niiden ulvovan ilosta päästyään joen poikki, mutta niiden äänessä ei kuitenkaan ollut iloa. Kuulosti aivan siltä kuin jos viisikymmentä ylämaalaista olisi soittanut hurjaa sotamarssia säkkipilleillään, sillä niin kovasti ne huusivat ja ulvoivat. Sitten äkkiä, kun ne vetivät henkeään, kuulin samantapaista, vaikka heikkoa vaikerointia, aivan kuin loukkautunut lapsi olisi itkenyt hiljaa itsekseen — ja se kuului joen minun puoleiseltani rannalta. Ja siinä juuri edessäni, kuohuvan, vaahtoavan veden partaalla, niin lähellä kuin se vain uskalsi mennä seisoi pieni paviaanin pentu naurettavilla käsijaloillaan ja ojenteli pieniä käsivarsiaan emäänsä kohti, joka hyppeli ja huusi toisella rannalla. Ei ollut ihmekään, etten ollut ennen huomannut sitä, koska se ei ollut kahta jalkaa pitempi. Eräällä naaraalla oli ollut kaksoiset. Koska se oli voinut viedä mukanaan vain toisen, se oli jättänyt luullakseni tämän odottamaan ja aikonut tulla uudestaan noutamaan senkin. Se ei ollut kuitenkaan voinut toteuttaa aikomustaan veden kohotessa niin äkkiä, sillä sen päästyä toiselle rannalle, toimitettua ensimmäisen pentunsa turvaan ja odottaessa viimeisen naaraan pääsyä joen yli, kivet olivat jo joutuneet niin syvälle veteen, ettei se voinut enää edes nähdä, missä ne olivat.

»Tuo pieni raukka itki ja uikutti niin säälittävästi, etten voinut sietää sitä. Se ei voinut päästä joen poikki, eikä sen emäkään saattanut palata sen luo; ja jos se olisi jäänyt tuohon paikkaan koko yöksi, olisi hiiviskelevä servali tahi pyydystelevä sakaali varmasti siepannut sen suuhunsa. Lähdin kävelemään sitä kohti. Sinun olisi pitänyt olla kuulemassa sitä meteliä, jonka toiselle rannalle kokoontuneet urokset nostivat. Ne hyppivät ja narskuttelivat suuria torahampaitaan ja ulvoen ilmoittivat minulle joen yli, mitä ne tekisivät minulle, jos vain notkistaisin karvaakaan penikan turkista. Pikku apina säpsähti nähdessään minun lähestyvän, mutta se ei päässyt pakenemaan mihinkään. Sen edessä oli vesi, ja takana olin minä. Niinpä se pysyi paikallaan; ja kun pääsin sen viereen ja kumarruin ottaakseni sen syliini, pieni rohkea veitikka hyppäsi selkääni, kietoi hennot käsivartensa kaulaani ja painoi untuvaisen pienen päänsä poskeani vasten, ikäänkuin se olisi ollut minun oma penikkani. Vanha Jim Tully sanoi jälkeenpäin, että minä muka olen niin punainen ja pisamainen ja ruman näköinen, että se luuli minua suureksi urokseksi, joka oli tullut pelastamaan sitä. Mutta olipa asianlaita kuinka tahansa, se teki varmasti viisaasti turvautuessaan minuun, ja päätinkin sillä hetkellä, että tämä paviaanin penikka on kasvatettava, jos vain miehinen mies kykenee siihen.

»Kun joen toiselle rannalle kokoontunut lauma huomasi pennun selässäni ja näki minun taputtelevan sen pyöreää, poskeani vasten painautunutta päätä, se lakkasi huutamasta ja emä vikisi omituisesti, ikäänkuin se olisi tahtonut kiittää. Seuraavassa silmänräpäyksessä koko lauma oli hävinnyt näkyvistäni jättäen minut kahden kesken _Jokin_ kanssa. Annoin näet heti sille sen nimen erään vanhan toverini kunniaksi, joka oli niin paviaanin näköinen, että häntä olisi voinut luulla laumastaan karanneeksi.

»Vein sen kotiini, mutta se ei halunnut koskeakaan ruokaan ja itki kuin lapsi koko yön. Vein sen seuraavana aamuna Jimin luo ja kerroin hänelle, ettei pieni mies halua syödä mitään.

»Ehkä se sen sijaan haluaa juoda, senkin pölkkypää, Jim sanoi ja nouti huoneeseen emäkissan, joka oli juuri menettänyt poikasensa. Et ole milloinkaan nähnyt ketään niin hyvillään kuin tuo vanha kissa oli. Se kehräsi kuin kahvimylly ja nuoleskeli nuoren Jokin kauttaaltaan, tämän imiessä imemistään, ikäänkuin se ei aikoisi milloinkaan lopettaa.

»Sellainen oli vanhan Tullyn perhe-elämän alku, sillä hän ei halunnut luopua Jokista. Minä en olisi voinut pitääkään sitä luonani, koska minun oli pakko olla linjalla päivät pitkät.

»Tuo pieni veitikka alkoi heti kasvaa kuin rikkaruoho, ja tuskin tiesimmekään, kun se oli tullut täysikasvuiseksi; ja siitä kehittyi niin oivallinen tsakma kuin ikinä vain on ollut laumaa johtamassa. Sanotaan paviaanilla olevan viiden miehen voimat, ja Jok todisti sen varmasti todeksi.

»Kerran muuan jarrumiehen roikale suuttui vanhalle Jimille ja ajoi hänet karjuen asemalta, Jok sattui kuulemaan sen ja hyökkäsi tuon raakalaisen kimppuun. Jarrumies oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen, Jok vain neljä jalkaa kuusi tuumaa, mutta tappelu loppui hyvin lyhyeen. Jok vain tarttui miehen rumilaan polvitaipeisiin ja heitti hänet laiturilta päälaelleen maahan. Jarrumies oli joltinenkin nyrkkeilijä, ja päästyään pulikoilleen hän hyökkäsi uudelleen Jokia kohti — mutta eipä toteuttanutkaan aikomustaan. Jok seisoi laiturin reunalla odottaen häntä. Se irvisteli ja näytteli yläleukansa suuria veitsenteräviä torahampaita ja ojenteli pitkiä käsivarsiaan, joiden lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Kookas jarrumies pysähtyi kuin naulattuna paikalleen, ja se olikin hyvin terveellistä hänelle. Tiedät kai, kuinka paviaanit tappelevat?» Red kysyi.

Pudistin vaieten päätäni, uskaltamatta lausua halaistua sanaa.

— Se tarttuu aina vastustajaansa, olipa se ihminen, käärme tahi muu peto, teräksenlujilla käsivarsillaan, ystäväni selitti. Sitten se upottaa parin tuuman pituiset torahampaansa viholliseensa aivan juurta myöten ja nykäisee taaksepäin ponnistaen samalla käsillään. Siten se kiskaisee irti suuria lihakappaleita. Senvuoksi onkin paviaanien torahampaiden takalaita terävä. Ne eivät pure, vaan viiltävät, ja sellainen viilto voi olla melko pitkä.

»Tämän pienen kahahduksen jälkeen ei kukaan enää uskaltanut ahdistella Jim Tullya.

»Oli hullunkurista katsella, kuinka vanha Jim ja tuo tsakma kiintyivät toisiinsa. Ellei ketään ollut läheisyydessä, Jok istui aina käsivarret kiedottuina vanhan Jimin ympärille. Se taputteli hänen kasvojaan ja päästeli hullunkurisia kukertelevia ääniä. Eikä Jok voinut sietää, että Jim poistui hänen näkyvistään.

»Vähitellen vanha Jim teki itselleen apulaisen Jokista, joka varmasti oli hyvä oppimaan. Alussa se veti käsirattaita koiran kanssa. Kun sitten vanha haukkuparka sattui tallaamaan kyykäärmeen päälle ja muutti autuaammille metsästysmaille, Jok veti rattaita yksinään. Jonkin ajan kuluttua se huomasi työntämisen vetämistä helpommaksi, ja niinpä se sen jälkeen työntelikin rattaita kaikkien vastamäkien päälle tarttuen kiinni kiskoihin käsimäisillä jaloillaan ja työntäen pitkillä käsivarsillaan kuin höyrykone. Kun sattui alamäki, Jok saattoi mielissään naurahtaa ja hypätä vaunuun ajamaan kietoen samalla käsivartensa Jimin ympärille, joka istui vaunun etuosassa, puujalkojen törröttäessä eteenpäin. Sitten Jok oppi yksinään siirtämään vaunun kiskoille ja nostamaan sen niiltä pois. Vielä Jim opetti sen pumppuamaan vettä puutarhaan, lukitsemaan oven, kun he aamuisin lähtivät asemalle ja ojentamaan Jimille avaimen, kattamaan pöydän ja pesemään astiat ja toimittamaan melkein kaikki muut talon askareet, paitsi keittämisen. Siitä vanha Jim itse huolehti.

»Sitten vähitellen Jok alkoi auttaa vanhaa Jimiä asemallakin. Jim oli aina ollut taitava eläinten opettaja, mutta hän ei olisi milloinkaan päässyt sellaisiin tuloksiin, ellei Jok olisi ollut niin tavattoman innokas oppimaan. Aloitettiin hiilipihasta. Kun veturinkuljettaja halusi sen vaihteen avaimen, joka avasi radan hiilipihalle, hänen piti viheltää neljästi, jolloin vanha Jim kompuroi paikalle avainta tuomaan. Kun mies oli ottanut tarpeeksi hiiliä, hänen piti viheltää jälleen, jolloin Jim tuli ottamaan avaimen haltuunsa. Muutamana päivänä taaskin veturinkuljettaja vihelsi, mutta ennenkuin Jim ehti liikahtaakaan, Jok kiiti tiehensä kuin pyssyn luoti, otti avaimen naulasta, kiiruhti radalle ja ojensi sen veturinkuljettajalle niin taitavasti kuin olisi tehnyt sitä työtä koko ikänsä. Jimin ei sen jälkeen tarvinnut enää milloinkaan vaivautua hiilipihan vuoksi.

»Ja sama oli asianlaita muihinkin töihin nähden. Asemamiehen pitää päivät pääksytyksin käännellä eri vipuja, antaa pysähdysmerkkejä ja avata vaihteita. Ennen pitkää tsakma piti huolen joka vivusta, alkaen kotivivusta, jonka lapsikin jaksaa asettaa paikoilleen, aina kaukovipuun saakka, joka kääntelee melkein mailin päässä sijaitsevaa merkkitankoa. Väitän olevani miehinen mies, ja minussa on parisataa naulaa kiinteätä lihaa, mutta kun minun piti asettaa tuo kaukomerkki, täytyi minun tarttua siihen kiinni molemmin käsin ja vääntää kovasti, ennenkuin se sulkeutui. Kuitenkin olen nähnyt tuon apinan tarttuvan siihen toisella kädellään ja asettavan sen paikalleen vain rannettaan kiertämällä.

»Ihmiset olivat alussa hieman vihoissaan siitä, että paviaani hoiti merkkiasemaa, mutta koska se ei milloinkaan erehtynyt ja koska Jim aina piti silmällä kaikkia sen töitä, he lakkasivat vihdoin ajattelemasta mitään sen pahempaa.

»Asiat pysyivät sillä kannalla lähes kolme vuotta, ja vähän kerrassaan Jok alkoi suorittaa melkein kaikki vanhan asemamiehen työt. Se ei olisi voinut pitää ukosta parempaa huolta, vaikka se olisi ollut hänen oma poikansa; ja luulen Jokin rakastaneenkin häntä kuin poika isäänsä. Äreä galwaylainen suoasukas ja villistä laumastaan haihtunut tsakma rakastivat varmasti toisiaan. Jim ei milloinkaan puhunut mitään siitä, koska häntä ei haluttanut puhua, eikä Jok koskaan lausunut sanaakaan, koska se ei osannut; mutta kun näki heidän katselevan toisiaan, tiesi kyllä heti, mitä he tunsivat mielessään.

»Kun Jok teki jotakin, Jim saattoi katsella sitä tavallaan ylpeä ilme vanhoilla ryppyisillä kasvoillaan; ja heti kun Jok oli lopettanut työnsä, se kääntyi Jimiin päin kuin lapsi, joka toivoo saavansa kiitosta. Jim hymyili sille, taputteli sen leveää selkää, saattoipa joskus sanoakin: 'Hyvin tehty, poikaseni!' Silloin tsakma ihastui niin, että lopetti oitis työnsä, olipa se mitä tahansa, tuli lähemmäksi ja syleili vanhaa Jimiä, niin että kylkiluut rusahtelivat. Muita se aina ujosteli ja karttoi, mutta minulle se oli melko ystävällinen; niinkuin sen sieti ollakin, koska kerran juuri minä olin alkujaan tuonut sen herra Tullyn hyvään ja hienostavaan seuraan.

»Eräänä päivänä olin sitten parhaillaan tarkastamassa rataosuuteni tuonnimmaista pätkää kymmenkunnan mailin päässä Tullyn asemalta. Hidas tavarajuna kiivetä kolisteli vastamäkeä matkallaan Kapkaupunkiin. Bill Doriss oli jarrumiehenä viimeisessä vaunussa.

»'Hoi, Red!' hän huusi. 'Mene takaisin Jim Tullyn asemalle niin pian kuin suinkin. Kun ajoimme ohi, ukko istui vaunussaan pää kumarassa eikä katsonut minuun, vaikka huusin hänelle.'

»Palasin sinne oitis, eikä minun tarvinnut muuta kuin katsahtaa häneen ymmärtääkseni koko asian. Jok oli työntänyt Jimin vaunun siimekseen. Ukko istui kokoonlysähtäneenä tuolissaan. Hänen päänsä oli kallistunut eteenpäin, ja käsivarret riippuivat velttoina sivuilla. Tsakma taasen työskenteli herkeämättä ja nopeasti tavalliseen tapaansa, kääntäen ensin toista, sitten toista vipua, asetellen merkkejä, kääntäen vaihteita ja toimitellen kaikkia rautatieasemalla kysymykseen tulevia tehtäviä totuttuun tapaansa.

»Silloin tällöin se työnsä lomassa kiiruhti Jimin tuolin ääreen, siveli hänen päätään ja taputteli häntä olalle hieman levotonna, sitten odotti odottamistaan, että Jim kohottaisi päätään entiseen tapaansa, mutta vanha mies ei äännähtänyt eikä liikahtanutkaan.

»Menin hänen luokseen, ja Jok seurasi kintereilläni kumeasti murahdellen. Kiersin käsivarteni Jimin ympärille ja koetin nostaa hänet pystyyn. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen ainakin pari päivää sitten, ja Jok oli aina tuonut hänet kotoaan tänne ja vienyt hänet takaisin sinne ja koettanut herättää häntä ja houkutella syömään, sillä näimme jälkeenpäin sen kattaneen pöydän ja latoneen Jimin lautaselle kaikenlaista ruokaa.

»Koskettaessani ruumista olin varmaankin tullut sysänneeksi sitä, koska se luiskahti tuolilta ja kaatui suoraksi vaunun lattialle, ennenkuin ehdin tarttua siihen kiinni.

»Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Jokin pitkien sormien kiertyvän kaulaani, ja lensin ulos vaunusta takaperin laiturille, ikäänkuin olisin ollut pahainen lapsi. Sitten minut riipaistiin jaloilleni jälleen ja pyöräytettiin ympäri, niin että jouduin silmäkkäin tsakman kanssa.

»Olen ollut monessa tukalassa tilanteessa, Red keskeytti kuivaten hikeä otsaltaan, mutta en milloinkaan niin lähellä kuolemaa kuin silloin. Suuri tsakma luuli minun tehneen Jimille pahaa. Sen silmät hehkuivat vihreinä ja niissä oli murhanhalua. Se aukaisi ison suunsa paljastaen neljä raateluhammastaan, jotka olivat kuin valkoiset tikarit, ja alkoi vetää minua lähemmäksi itseään.

»Tiesin sen seuraavassa sekunnissa upottavan ne kurkkuuni ja riistävän minulta hengen yhdellä ainoalla hirvittävien käsivarsiensa peloittavalla nykäisyllä. Huusin sille silloin samalla tavalla kuin olisin huutanut ihmiselle:

»'Hän on kuollut, Jok, mutta minä en tehnyt sitä. Mene hänen luokseen, poika raukka'. Ja nyökäytin päätäni sinnepäin, missä Jim makasi.

»Ja aivan varmasti eläin ymmärsi. Sen silmien hehku sammui, ja se päästi minut irti. Sitten se meni vaunuun ja nosti Jimin ruumiin syliinsä ja rupesi hirmuisesti nyyhkyttämään, samalla tavalla kuin jos voimakas mies olisi itkenyt. Kiiruhdin rataa pitkin hakemaan apua, ja onnekseni tapasinkin tarkastajan seuraavalla asemalla.

»Hän otti mukaansa pari ratsupoliisia, ja kaikin kiiruhdimme takaisin siihen paikkaan, mihin olin jättänyt tsakman ja Jimin.

»Kun saavuimme paikalle, Jok oli tipo tiessään, ja Jimin ruumiskin oli hävinnyt tietymättömiin. Tsakma oli asettanut kaikki merkit ja vaihteet paikoilleen, niin että kaikki oli kunnossa muutamiksi tunneiksi, ja se oli hävinnyt viidakkoon vieden parhaan ystävänsä käsivarsillaan mennessään. Vaikka panimme pari bushmannia seuraamaan sen jälkiä, emme koskaan nähneet merkkiäkään Jokista emmekä Jimin ruumiista. Piilottiko se ruumiin viidakon sydämeen vai hautasiko se sen, sitä emme milloinkaan saaneet tietää.

»Tarkastaja pyysi minua rupeamaan Jimin seuraajaksi ja tarjosi minulle hänen talonsa asuttavaksi. En ollut kovinkaan halukas siihen, mutta koska ei ketään toistakaan ollut käsillä, otin toimen vastaan, ja siitä lähtien olen ollut täällä.

»Koko sen vuoden asuin Jimin majassa ja nukuin hänen vuoteessaan, söin hänen astioistaan ja toimitin Jimin työt, mutta en milloinkaan nähnyt merkkiäkään Jokista. Minusta tuntui kuitenkin aina siltä, ettei se ollut hyvinkään kaukana. Muutamina öinä heräsin sikeästä unestani tuntien vaistomaisesti, että jokin olento seisten ikkunan kaihtimen takana oli tuijottanut minut hereille. Ja joskus kuun peittyessä pilviin, kun yö oli niin pimeä, että viidakko näytti yhdeltä ainoalta suunnattomalta nokimöhkäleeltä, kuului pieneltä raivaukseltani aina loiskinaa ja latkimista, sitten jokin tahi joku saattoi ruveta itkemään hyvin hiljaa ja surkeasti. Jokin elävä olento kärsi ja murehti ja oleskeli alituisesti tuon majan läheisyydessä, mutta en milloinkaan nähnyt missään jälkeäkään paviaanista. Joskus ajattelin tuota salaperäistä olentoa Jokiksi. Mutta joskus kuvittelin sitä joksikin aivan muuksi, mikä oli pahinta kaikista. Aioin jo monesti luopua koko hommasta ja ryhtyä jälleen ratavartiaksi, mutta jostakin syystä pysyin vain toimessani».

Redin ääni hiljeni vähitellen kuiskaukseksi, eikä tuossa paahtavassa kuumuudessa kuulunut vähään aikaan muita ääniä kuin räätälilinnun »vilkaise-vilkaise-minuun»-piipityksiä ja Redin piipun rätinää.

Olin ääneti kuin kala, koska tiesin, että jos lausuisin yhden ainoankaan sanan, koko tarina katkeaisi siihen paikkaan.

— Kun Jimin kuoleman vuosipäivä oli jälleen käsissä, oli paahtavan kuuma ilma, Red aloitti äkkiä uudelleen. Koko maailma oli kuin kuuma, märkä sieni, ja hiki valui virtanaan koko päivän. Illan suussa sain sähkösanoman, että suuri huvijuna sivuuttaisi tämän paikan hieman puolenyön jälkeen.

»Se tarkoitti sitä, että asemanhoitajan piti kovan päivätyönsä päätyttyä huvikseen palata takaisin asemalle järjestämään rata selväksi tuolle kirotulle huvijunalle samalla tavalla kuin pikajunille. Tavallisesti asetin iltaisin vaihteen valmiiksi myöhäiselle paikallisjunalle, 'Huuhkajalle', joten minun ei tarvinnut sormellanikaan koskea mihinkään, ennenkuin seuraavana aamuna yhdeksän pikajunan tulolle. Annoin tuolle huvijunalle ja sen huvittelijoille, öitsijöille, muutamia lempinimiä, vaikka olikin niin kuuma, ettei jaksanut kunnolleen kiroillakaan. Sitten maleksin kotiini.

»Illallisen jälkeen istuuduin kuistille. Ilma tuntui käyvän joka minuutti tukahduttavammaksi ja kuumemmaksi. Taivaanrannalla välähtelivät salamat kuin tuliset käärmeenkielet, ja aina jonkin ajan kuluttua kuului jyrähdyksiäkin monien mailien päästä. Koska minun ei tarvinnut palata asemalle ennenkuin vasta neljän tunnin kuluttua, istuuduin vanhaan nojatuoliini odottamaan. — Sinun ei tarvitse lörpötellä näistä kertomistani asioista kenellekään», hän sanoi äkkiä tiukasti.

Uskalsin vain murahtaa jotakin vastaukseksi.

— No niin, jos kerran käsität sen, Red jatkoi pienen keskeytyksen jälkeen odotettuaan turhaan väittelyä, voin ilmoittaa sinulle muitta mutkitta nukkuneeni siihen tuoliin. Hänen äänensä oli kuin murhaajan, joka tunnustaa tappaneensa turvattoman lapsen.

— Sitten näin unta, että joku pudisteli minua, ja koira vieköön, ettei joku ollut sitä tehnytkin, koska seuraavana päivänä olkapäässäni siinä kohdassa, johon oli tartuttu, oli suuria mustelmia. Katsoin kelloani. Se oli viisitoista minuuttia yli yhdentoista, ja asema oli ainakin parin mailin päässä.

»Voi minua, voi minua! Red oikein vaikeroi vielä muistellessaankin sitä. Millaisen sysäyksen se minulle antoikaan! Ponnahdin heti seisoalleni ja lähdin sitten juoksemaan pitkin rataa ehtiäkseni ajoissa perille, enkä ottanut lyhtyänikään, jota pimeällä tavallisesti aina kannoin mukanani käärmeiden pelosta. Luulin joka hetki astuvani kyykäärmeen tahi kobran päälle, mutta onnekseni ei niin käynyt, ja saavuin asemalle vahingoittumattomana siksi ajoissa, että oli vielä muutamia minuutteja aikaa junan tuloon.

»Juuri silloin kohtasi minua se kovan onnen kolahdus, joka oli vainonnut minua koko päivän. Laskeuduin juuri portaita laiturilta alemmalle sillalle, jossa merkki- ja vaihdevivut ovat kahdessa rivissä, kun jalkani sattui johonkin liukkaaseen ja suomuiseen, joka kiemurteli ja sihisi kauhistuttavasi. Se oli tosin vaaraton, myrkytön myyräkäärme, joka vaani rottaa, mutta kuinka olisin silloin voinut tietää sitä?

»Tuntiessani sen ruumiin ensi kosketuksen tein heti parisen metrin pituisen hypyn pimeään ja putosin tavaravaunun rautapuskurien päälle. Tunsin samalla reisiluuni katkeavan, ikäänkuin se olisi isketty poikki moukarilla. Tuskat olivat niin ankarat, että maailma musteni silmissäni muutamiksi silmänräpäyksiksi, ja kun tulin tajuihini, huomasin makaavani radalla vain noin viidentoista jalan päässä vivuista. Välimatka olisi yhtä hyvin voinut olla viidenkymmenen mailin pituinen, sillä niin vähän hyötyä sen lyhyydestä oli minulle. Koetin yhä uudestaan päästä vipujen luo, mutta kun mieheltä on reisiluu poikki, ei voi seisoa eikä ryömiä.