Part 10

Viidakossa, joka kulki vihreänä, polveilevana kirjailuna tasangon poikki, huuteli harmaa lintu, joka näytti heikolta varjolta suuren puun tiheässä lehvistössä, mailleen painuvalle auringolle: »Mene tiehesi! Mene tiehesi! Mene tiehesi!» Ja samassa silmänräpäyksessä yö oli täynnä merkillisiä, ilkeitä ääniä. Servaali sähisi nälissään, ja pari täplikästä hyeenaa kajahdutti kaamean, hurjan naurunsa. Sitten uroskamelikurki äänteli, niin että koko tasanko jylisi, ja huuhkaja vihelsi kuin veturi eikä huhunnut, niinkuin ne tavallisesti tekevät. Vesipukit ääntelivät alhaalla virran partaalla, ja seebralauma hirnui kimeästi tullessaan esille varjosta syömään tasangon ruohoa.

Äkkiä kajahti viidakon reunalta ääni, joka vaiensi kaikki muut. Se jyrisi omituisesti, aluksi kuin maan alta tullen; se kiihtyi yhä kovemmaksi, kunnes se ikäänkuin vyöryi pitkin maan pintaa. Se oli täysikasvuisen leijonan hirvittävää kiljuntaa.

Kaikki muut äänet vaikenivat oitis. Hetkisen oli kaikkialla hiiren hiljaista, vaikka tuon hirvittävän äänen viimeinen kaiku oli jo lakannut kuulumasta. Sitten jokainen kiljunnan kuullut eläin haki piilopaikan itselleen. Säiläantiloopit sekä näiden punaisenharmaat sukulaiset, jotka ovat lautasiltaan melkein parin metrin korkuisia ja joilla on terävät, lyyranmuotoiset sarvet, laukkasivat tasangolle, jossa eläinten kuningaskaan ei voinut niitä saavuttaa.

Seebralauma, jota leijona oli jo hirvittävästi verottanut, pillastui lähtien juosta porhaltamaan ja pysähtyen vasta monien kilometrien päässä. Käsnäsika, joka oli hionut veitsenteräviä torahampaitaan marjakuusen kupeeseen, painui tavalliseen tapaansa takaperin luolaansa, ja paviaanilauma, joka oli ollut matkalla joelle juomaan, pyörsi kiireesti takaisin samalle jyrkänteelle, josta se oli lähtenytkin.

Ainoastaan yksi eläin näytti täydelleen välinpitämättömältä. Se oli merkillisin kaikista niistä monista omituisista nisäkkäistä, joita asustaa tasangolla; se istui viidakon laidassa kohoavan kuohkean maakummun katolla, jollaisia »valkoiset muurahaiset», kuten siirtolaiset nimittävät termiittejä, olivat rakentaneet sinne tänne tasangolle. Tähtien valossa otus oli jonkin sadun hirviön näköinen; sillä oli sian raskas, lieriömäinen ruumis, litteä, karvainen häntä, lehmän pyöreät mulkosilmät, ja korvat, joita se saattoi heilutella kuin muuli. Mutta sen pitkä, kulmikas turpa ei ollut minkään muun eläimen turvan näköinen, ja sen tukevat, käyrät takakoivet olivat kuin kengurun jalat. Sekä etu- että takajaloissa oli lapiomaiset kynnet.

Buurit ja eteläafrikkalaiset sanovat tätä eläintä maasiaksi, eurooppalaiset muurahaissiaksi. Mutta sanoipa sitä miksi tahansa, joka tapauksessa se on vaatimattomin ja yksinäisin kaikista Luojan luomista eläimistä. Päivän pituista kuherruskuukautta» lukuunottamatta se kieltäytyy elämästä yhdessä puolisonsakaan kanssa.

Tämä otus oli muutamilla lapiomaisten käpäliensä kuopaisuilla irroittanut tuollaisen korkean kummun kovan, auringon kuivaaman laen, joita termiitit rakentavat tasangon huokoisesta maasta, ja se ahmi nyt vatsaansa kuhisevaa ravintoa niin ahneesti, ettei ehtinyt kiinnittää mitään huomiota leijoniin.

Sen tylpästä kuonosta pistäysi esiin neljännesmetrin pituinen, tahmeiden nystyröiden peittämä kieli, joka kokosi noita tiheässä kuhisevia hyönteisiä laumottain uurteisiinsa ja vei ne pieneen suuhun kymmenen pehmeän, pyöreän hampaan jauhettavaksi. Ristiin kasvaneiden karvojen muodostama aita esti muurahaisia tunkeutumasta vihamiehensä sieraimiin sen syödessä.

Muurahaiskarhun ollessa syventyneenä tähän miellyttävään puuhaansa livahti tasangolle läheisestä tiheiköstä pieni, juovikas maasusi ja kiipesi sivuittain kummulle muurahaisten hajun houkuttelemana, joista se pitää melkein yhtä paljon kuin maasikakin. Maasika katsahti siihen vain kerran pyöreillä, totisilla silmillään ja jatkoi sitten aterioimistaan entiseen tapaansa. Vaikk'ei maasudella olekaan sellaista pitkää tahmeaa kieltä kuin muurahaissialla, sen onnistui kuitenkin ahmia suuhunsa runsain määrin sakeanaan kiehuvia termiittejä, jotka se musersi muutamilla harvoilla, tylsillä hampaillaan, jotka ovat perin toisenlaiset kuin ne viiltävän terävät purimet, jollaiset kaikki muut sudet ovat saaneet asestuksekseen.

Jonkin aikaa molemmat elukat herkuttelivat kaikessa rauhassa ja ystävyydessä kummankaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota suuripäisten sotilastermiittiparvien nipistyksiin ja pistoihin, joita tulvi esiin kummun syvyyksistä puolustamaan yhdyskuntaansa. Vasta kun maasika oli kaivautunut kuningatarkennoihin saakka, syntyi jonkinlaista erimielisyyttä sen ja sen juovikkaan pöytätoverin välille. Kun muurahaissian suurten kynsien kuopaisu paljasti kennot, jotka olivat pitkiä ja paksuja kuin miehen peukalo ja joissa monisatatuhantisen yhteiskunnan varakuningattaria säilytettiin vangittuina odottamattomien tapausten varalta, maasusi työnsi nopeasti terävän kuononsa lähemmäksi, ja sen onnistuikin siepata muuan noista lihavista varakuningattarista juuri maasian kuonon edestä. Toinen katsoi siihen moittivasti ja iski sitten äkkiä voimakkaalla olkapäällään ahmattia kylkeen kuin muurinmurtajalla. Pieni susi lennähti keolta maahan kuin tykistä ammuttuna ja kierähti monta kertaa ympäri. Kun se pääsi jälleen jaloilleen, ei maasika ollut syönyt suuhunsa ainoastaan jäljelle jääneitä varakuningattaria, vaan hallitsevan ruhtinattarenkin, joka oli kolmen tuuman pituinen ja vielä paksumpi kiinteä möhkäle.

Suden kiivetessä takaisin keon laelle leijona kiljahti jälleen, tällä kertaa niin lähellä, että koko keko tärähteli kuin höyrylaivan kansi koneen kohdalla. Kuullessaan tuon peloittavan äänen juovikas pikku peto häipyi pimeään, mutta maasika jatkoi aterioimistaan mistään välittämättä. Äkkiä leijona ilmestyi mulkoillen kuin kuolema hämärästä tuskin kymmenen metrin päähän siitä paikasta, jossa muurahaisten syöjä istui. Sitten suuren kissan notkea, voimakas ruumis alkoi ryömiä, sen kiiluvat silmät hehkuivat kuin tuli, ja pitkä häntä, joka oli suorana sen takana, heilui hitaasti edestakaisin. Muurahaissika jatkoi kuitenkin vieläkin ateriaansa näköjään kiinnittämättä sen enemmän huomiotaan leijonaan kuin aluksi suteenkaan. Sen mulkosilmät olivat kuitenkin koko ajan pitäneet silmällä hirvittävän vieraan pienintäkin liikettä, ja juuri kun leijonan lihakset jännittyivät hyppyyn, se katosi kuin maa olisi sen niellyt. Äsken vielä se oli selvästi kuvastunut tähtien valossa kekoa vasten, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun leijona kiiti ilmassa, oli siinä paikassa, missä muurahaisten surma oli seisonut, vain kuohkeaa multaa, joka kihisi täynnä muurahaisia.

Yhdellä ainoalla leveiden kynsiensä hirmuisella kaapaisulla ja avustaen samalla lapiomaisella hännällään maasika oli kaivautunut pehmeään, huokoiseen multaan. Leijona ei saanut kiinni naksahtaviin leukoihinsa mitään tukevampaa kuin kokonaisen parven purevia hyönteisiä, ja pedon käyrät kynnet tunkeutuivat, saamatta vähintäkään vahinkoa aikaan, kuohkeaan multaan, jonka läpi muurahaissika kaivautui aivan keon pohjaan saakka. Äristen, muristen ja syljeskellen multaa ja purevia hyönteisiä ammottavasta suustaan viidakon kuningas pötki täyttä vauhtia pakoon keon läheisyydestä. Hetkistä myöhemmin se sai takaisin arvokkuutensa, jota leijona ei milloinkaan menetä pitkäksi aikaa, ja poistui majesteetillisesti viidakon halki hakemaan sellaista riistaa, joka pysyy maan pinnalla tarpeeksi kauan, jotta sen saa suuhunsa.

Koko seuraavan päivän kuumimman osan muurahaissika makasi parin metrin syvyydellä maan sisässä viileässä, mukavassa kuopassaan. Mistä se sai tarpeeksi ilmaa, ettei tukehtunut, on niitä salaisuuksia, joita ihmiset eivät ole vielä pystyneet ratkaisemaan. Vasta päivän kallistuessa iltaan se ponnahti äkkiä piilostaan esiin kuin vieteriukko pelästyttäen pahanpäiväiseksi mustajalkaisen kissan, joka vaani pikku antilooppia.

Antilooppi, joka oli ainoastaan kolmisenkymmenen senttimetrin korkuinen, hioi neulamaisia sarviaan keltapuun runkoon, kun muurahaiskarhun tuijottavat silmät ja suuret korvat ponnahtivat esiin maasta sen ja kyyristyneen kissan välissä. Nähdessään ne kirjava kissa hyppäsi puolentoista metrin korkeudelle ilmaan sen lyhyen hännän paisuessa miehen käsivarren paksuiseksi, ja antilooppi taas ponnahti yhdellä ainoalla hyppäyksellä heti toista vertaa pitemmän matkan päähän ja katosi nopeana kuin salama.

Muurahaissika ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota kumpaankaan elukkaan; sen tynnyrimäinen ruumis vääntäytyi rauhallisesti esille maasta, ja sitten se alkoi tähyillä, olisiko läheisyydessä toisiakin rosvottavia termiittikekoja. Ennen pitkää sen mulkoilevat silmät huomasivat uuden torneiksi suippenevan muurahaiskeon, joka kohosi viidakon päässä kahden tiheikön välissä. Kävellä kääpeltäen nälissään sitä kohti se istua kyhjötti hetkisen kuluttua pesän suurimman tornin huipulla parin metrin korkeudella maasta ja ryhtyi revittyhän katon rikki taaskin kokoamaan suuhunsa keon asukkaita.

Tuskin se oli aloittanut ateriansa, kun pensaikosta jo kuului ritinää ja maasuden pää tunkeutui näkyviin oksien lomasta. Pelkäämättä edellisenä iltana osakseen tullutta kovakouraista kohtelua se oli tullut jälleen jakamaan maasian kanssa tämän esille kaivamat muurahaiset.

Viidakko ei ollut milloinkaan näyttänyt turvallisemmalta ja rauhallisemmalta. Kosteaa kuumuutta uhosi ilmaan kukkivista pensaista; ilma oli täynnä hyönteisten uneliasta surinaa. Keltaiset hunajalinnut aterioivat muurahaiskeon läheisyydessä kasvavissa puissa, ja harjalinnut ääntelivät lakkaamatta iloisesti. Kuitenkin on viidakon kauneuden ja rauhallisuuden takana kuolema aina väijymässä ja odottamassa.

Kun maasusi livahti aukealle tiheiköstä, sen jalka tarttui köynnökseen. Riuhtoessaan päästäkseen irti se tuli nykäisseeksi puolentoistakymmenen metrin päässä kasvavaa puuta, johon köynnöksen lonkerot ulottuivat. Heti ensi tärähdyksestä kohosi musta, jäntevä ruumis puolentoista metrin korkeudelle oksasta, jolla se oli levännyt ja nukkunut kiemurassa, ja lehvistön läpi näkyivät nyt hehkuvat silmät, jotka kiiluivat kuin mustat timantit auringonpaisteessa.

Maailman myrkyllisimmät käärmeet ovat valinneet kodikseen etelä-Afrikan. Siellä tavataan Kapin kobra, jonka keltainen ruumis on runsaasti kahden metrin pituinen ja jolla on leimuavat, punaisenruskeat silmät. Rannikon asukkaat pelkäävät mustan ja keltaisen kirjavaa vesikäärmettä, jonka purema tuottaa kuoleman, ja metsän asukkaat karttavat yhtä pelokkaina puukäärmettä. Siellä elävät myös sylkevä silmälasikäärme ja paisuva eteläafrikkalainen sarvikyy. Kuitenkin on kaikkien niiden kuningas ja kaikkein vaarallisimpia käärmeitä maailmassa musta mamba eli puukobra. Se kasvaa lähes neljän metrin pituiseksi, on myrkyllisempi kuin mikään muu afrikkalainen matelija ja hyökkää ärsyttyneenä uskomattoman nopeasti ja raivokkaasti.

Sellainen oli tämä käärme, joka lähti kiemurtelemaan pientä sutta kohti liukuen niin kevyesti pensaiden päällitse, että se näytti kiitävän ilman halki kolmen metrin pituisilla hypyillä. Maasusi oli selin puuhun, ja kun se kääntyi, musta kuolema oli melkein sen kintereillä. Peto parka lähti pakoon henkensä edestä, mutta se oli liian myöhäistä. Heittäytyen eteenpäin käärme iski ollessaan vielä ilmassa ja katosi, sillä mamba iskee ainoastaan yhden kerran.

Susi seisoi hetkisen liikkumatonna paikallaan. Sitten se lähti uudestaan kekoa kohti, mutta ehti astua vain pari kolme askelta, kun se jo tuupertui suulleen pensaikkoon, heittäen henkensä ennenkuin ehti kaatua pitkälleen maahan.

Maasika appoi vain mistään välittämättä muurahaisia kitaansa koko tämän murhenäytelmän ajan, keskeyttämättä syöntihän silloinkaan, kun sitä keon toiselta puolelta lähestyi antilooppi pärskyen ja puhisten kuin hengenahdistusta poteva ikäloppu ukko pakkasessa ja kiinnittämättä vähintäkään huomiota termiittien syöjään. Vaikka _kaarna_ onkin rumin kaikista antiloopeista, se on kuitenkin toiseksi nopein sukunsa eläimistä. Tällä otuksella oli pitkähkö surullisen näköinen naama kuin lehmällä ja lyhyet, jyrkästi taaksepäin taipuneet sarvet. Se kiipesi oitis keon päälle toimiakseen tasangon vartiana kaarna-antilooppien omavaltaiseen tapaan.

Se seisoi koko vähitellen hämärtyvän iltapäivän kankeana paikallaan piirtyen selvästi taivasta vasten, höristäen suuria korviaan kuullakseen pienimmänkin risahduksen, varoen jokaista peloittavaa liikettä ja nuuskien herkillä sieraimillaan yhtämittaa ilmaa vainutakseen pienimmänkin vaaran.

Kerran kirahvilauma, viiden metrin korkuisia rumilaita, hölkytteli kaukana. Niiden pitkät täplikkäät kaulat näyttivät laukkaavien hevosten selkään kiinnitetyiltä torneilta niiden kiitäessä ohi laahustavin askelin, jotka kuitenkin katkaisevat taivalta hämmästyttävän nopeasti. Mustankirjavat sarvilinnut hälisivät tiheiköissä, peltopyyt vihelsivät viiltävää kutsuaan, ja aukean tasangon etualalla laitumella käyvät seebrat haukkuivat kuin koirat, niiden mustien ja valkoisten juovien kiiltäessä hopeisina auringonpaisteessa.

Äkkiä näytti ruusunpunaisen ja lumivalkoisen kirjava pilvi kiitävän poikki sinisen taivaan, kun punavalkoiset flamingoparvet liitivät ohi matkallaan kaukaisille papyrussoille, kummallinen käyrä nokka puoleksi auki. Vihainen, pieni kotka seurasi noiden suurten kahlaajien vanavedessä yläilmoissa, mutta lähellä maata lentelivät siniset kuningaskalastajat, jotka söivät hiiriä kalojen asemesta sukeltaessaan tiheikköihin ja taas niistä esiin. Mustat drongclinnut ja lepinkäiset huusivat ja raksuttivat, purppuranpunarintaiset satakielet liversivät lakkaamatta hyppiessään tiheässä pensaikossa. Lähellä kasvavien mimosapensaiden keltaisista kukista uhosi heikkoa hyvänhajuista lemua, ja viiden merin korkuiset jasmiinipensaat kietoivat koko kummun voimakkaaseen tuoksuunsa.

Mutta mitkään kukkien sulotuoksut eivät kuitenkaan pystyneet pettämään kaarnan herkkiä sieraimia. Kun sen vainuava kuono äkkiä tunsi inhoittavaa löyhkää noiden suloisten, leijailevien tuoksujen joukossa, se ryhtyi tarkastelemaan edessään leviävää tasankoa, ikäänkuin itse kuolema olisi ollut piiloutuneena sen pitkään ruohikkoon. Mutta vaikka se olisi katsellut ja kuunnellut kuinka tarkasti tahansa, se ei nähnyt eikä kuullut mitään peloittavaa. Kuitenkin tuulenpuuska toi jälleen sen sieraimiin, jotka olivat jännittyneet ohuiksi kuin paperi, tuon saman vaarallisen löyhkän voimakkaampana ja lähempää kuin ennen. Silloin se loikkasi keolta maahan päästäen varoittavan korskahduksen ja lähti kiitämään jäykästi hyppien tasangon poikki.

Silmänräpäyksessä jokainen näkyvissä oleva ruohonsyöjä parin metrin korkuisesta hirviantiloopista pieneen siniseen duikeriin saakka, joka ei ole jänistä suurempi, pötki pakoon uhatun keon läheisyydestä. Vain maasika jäi paikalleen appaen pitkällä liereällä kielellään muurahaisia suuhunsa. Saattoi olla hyvinkin mahdollista, että sen tylpän kuonon päässä oli yhtä herkät sieraimet kuin kaarnallakin, ainakin sen rauhalliset, pyöreät silmät näkivät vartian antaman varoitusmerkin ja kaikkien läheisyydessä laitumella olleiden eläinten pötkivän pakoon. Kuitenkaan se ei osoittanut pelon merkkiäkään, vaikka uhkaava haju kävi yhä voimakkaammaksi.

Äkkiä kuului tavattoman suuresta leipäpuusta, joka varjosti kekoa viidakon puolelta, aina perättäin muutamia heikkoja, raapivia ääniä, ja puun jäykkä runko vavahteli hieman, ikäänkuin raskas otus olisi kiivennyt sen toista kylkeä ylös.

Ensimmäisen kerran koko sinä iltapäivänä muurahaissika keskeytti syöntinsä, ja sen pyöreät silmät suuntautuivat ylöspäin, kun se tuijotti varjostavan puun lehvistöön. Se ei nähtävästi huomannut siellä mitään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä se jälleen nuoleskeli termiittejä suuhunsa entiseen tapaansa. Ainoastaan lapiomaiset käpälänsä, jotka ennen olivat olleet levällään muurahaiskeon harjalla, se oli nyt vetäissyt pyöreän ruumiinsa alle ja upottanut ne syvälle pehmeään multaan, jonka se oli kuopinut esiin.

Kun se ryhtyi jatkamaan aterioimistaan, alkoi leipäpuusta jälleen kuulua äskeisiä ääniä, jotka olivat vaienneet sen katsoessa puuhun. Ihmisnenäkin olisi nyt tuntenut tuon kuuman löyhkän, joka kohosi tallautuneesta ruohikosta keon toiselta puolelta.

Kerran vielä muurahaissian pitkä kieli kokosi suullisen termiittejä. Sitten tapahtui jotakin hirvittävää. Ruskeankeltaisesta ruohikosta, jossa oli tummia varjoläikkiä, ponnahti ilmaan vaskenkellertävä eläin, jonka turkissa oli mustia kiemuroita. Niin täydellisesti sulautui tämä täplikäs kuolema, leopardi, sen piilopaikan väriin, jossa se oli maannut väijyksissä, että näytti melkein siltä kuin palanen itse tasangosta olisi hypännyt ilmaan. Peto oli lajinsa suurimpia. Täplikkään hännän päästä avonaisena ammottavaan punaiseen kitaan saakka se oli ainakin kahden ja puolen metrin pituinen, suuri kuin naarasleijona ja paljoa peloittavampi. Kun se hyppäsi, tunkeutuivat kynnet esille käpälistä kuin mustat sirpit, ja sen parin tuuman pituiset hampaat välkkyivät ilta-auringossa kuin valkoiset tikarit.

Kun suuren kissan notkea ruumis oli vielä ilmassa, singahti keon toisella puolella kasvavasta leipäpuusta kuin kimmeltävän ruskea juova kalliopytonin pää, joka on niin julma katsottava, että vain harvat ihmiset ovat joskus sellaisen nähneet. Sen suuri ruumis oli seitsemän, kahdeksan metrin pituinen; se oli noita viidakon uumenien hirviöitä, joista sepitetyt kertomukset ovat kulkeneet perintönä polvesta polveen lyhytikäisten alkuasukkaiden keskuudessa.

Vaikka muurahaissika onkin eläimistä haavoittumattomimpia, se ei sentään halunnut antautua leopardin kynsien ja hampaiden raadeltavaksi eikä pytonin kaikki luut murskaavaan puserrukseen Kun siis suuren kissapedon täplikäs, notkea ruumis ja pytonin kuolemankiemurat syöksähtivät yht'aikaa ilman halki sitä kohti, se väänsi maata suurten lihastensa jokaisen hivenen voimalla, ja melkein yhdellä ainoalla liikkeellä se hautautui pehmeään multaan, jonka se oli penkonut keon pinnalle.

Kun muurahaissika hävisi näkyvistä, leopardi putosi pehmeästi kuin höyhen juuri samaan paikkaan, jossa iso vajahampainen oli seissyt hetkistä aikaisemmin. Ja kun peto upotti kyntensä vielä liikkuvaan multaan, kuului keon viidakon puoleiselta sivulta humahdus, ja jättiläiskäärmeen suuri ruumis kohosi keon laidan yläpuolelle. Se oli heittäytynyt maahan puun latvasta, jossa se oli piileskellyt, aikoen musertaa maasian teräksenvahvoilla kiemuroillaan, mutta se näkikin nyt leopardin samassa paikassa, jossa muurahaissika oli ollut hetkistä aikaisemmin.

Hetkisen molemmat hirviöt katselivat toisiinsa. Leopardin raivoisat silmät, jotka olivat kuin sulaa kultaa, tuijottivat uhkaavasti käärmeen veripunaisiin silmiin, joiden terät olivat kohtisuorat ja katselivat vihaisesti medusamaisesta päästä, joka huojui ilmassa tuskin parin metrin päässä.

Pytonin suurta ruumista pitkin kulki ristiin rastiin seepian ja kivenruskean värisiä täpliä, ja sen käyrien ja litteiden hampaiden takana häilyi sen musta, päästä haaroittunut kieli kuin liekki. Mutta pyrstö kiertyi puunrungon ympärille niin lujasti, että sen luumaiset piikit upposivat rosoiseen kaarnaan.

Leopardi tiesi kokemuksesta, kuinka nopeita ja vaarallisia kalliojättiläiskäärmeen kiemurat ovat. Vaikka se olikin erikoisen suuri sekä rohkea, kuten kaikki sukunsa eläimet, se olisi tavallisissa oloissa karttanut pienintäkin riitaa sellaisen hirviön kanssa, joka nyt oli sitä vastassa. Kiehuva raivo kuumensi kuitenkin sen sakeaa verta, kun se tunsi, että sen edessä huojuva käärme oli riistänyt siltä jollakin salaperäisellä tavalla varman saaliin. Ja päästäen kuuluviin hirvittävän, ärsyttävän murahduksen, jollaiseen leopardi purkaa murhanhimonsa, se kyyristyi yhä matalammaksi; sen pitkä, täplikäs häntä heilui edestakaisin, pystyt korvat painuivat luimuun kuin vihaisen kollikissan, ja silmät leimusivat tulena ja liekkinä.

Viidakon synkimpien tiheikköjen satavuotias valtias ei ollut moniin vuosiin kohdannut ainoaakaan eläintä, joka olisi uskaltanut ruveta vastustamaan sen teräksenlujia voimia ja lähes sadan kilon painoa. Kun se oli nyt koholla kuin muurinmurtaja, sai kylmäverisen eläimen jäätävä leppymätön viha sen valtoihinsa, ja niin nopeasti, että silmä tuskin erotti, sen kolmikulmainen pää lennähti eteenpäin kuin sotakoneesta lingottuna. Niin nopea ja voimakas kuin leopardi olikin, se ei saanut väistetyksi iskua eikä kestänyt sitä, vaan kierähti monta kertaa ympäri. Jättiläiskäärmeen käyrät hampaat viilsivät sen silkinhienoa turkkia, matelijan miehen reiden paksuiset kiemurat kietoutuivat sen ympärille, ennenkuin se ehti jälleen saavuttaa tasapainonsa.

Kun suuri kissa ponnistautui jaloilleen, hirmumatelijan kolmikulmainen pää vetäytyi torahampaiden ja kynsien saavuttamattomiin, ja huojuen ilmassa luomettomien silmien kiiluessa kuin kuoleman rubiinit, se oli kuin viidakossa asuva hornan henki, joka ohjaili kuristavien kiemuroiden surmantyötä.

Sinä päivänä leopardi täytti julman rotunsa perinnäistapojen kaikki vaatimukset. Kaikki tasangon muut suuret kissat, kuten puuma ilves ja gepardi, ovat vihaisia ja vaarallisia vastustajia, kun niitä ärsytetään, ja voimassa ja nopeudessa ne melkein kykenevät kilpailemaan leopardinkin kanssa, mutta ei ainoallakaan niistä ole sitä suurenmoista, järkkymätöntä urhoollisuutta, joka polttaa tulena taistelevan leopardin veressä. Haavoittunut leijonakin saattaa joskus peräytyä, mutta murjoutunut leopardi haluaa vain elää tarpeeksi kauan voidakseen surmata vihollisensa.

Vaikka käärme olikin kiertynyt suuren, täplikkään kissan ruumiin ympärille, tämän onnistui sentään riistäytyä vapaaksi siitä yhdestä ainoasta kiemurasta, joka piti sitä kiinni. Käärmeen hampaiden jälkien viiltävä tuska — ne olivat repineet auki sen kyljen — oli kuitenkin haihduttanut sen aivoista peräytymisajatukset. Murahtaen kumeasti se iski mustat kyntensä jättiläismatelijan kylkiin, jolloin kuului ääni, ikäänkuin olisi revitty silkkiä. Käärmeen sitkeän, suomuisen nahan alla oli kuitenkin kimmoisia, kivikovia lihaksia, joita eivät leopardinkaan kynnet pystyneet haavoittamaan kuolettavasti.

Kun yksinkertainen kiemura tiukkeni, leopardi taivutti sitä kohti ammottavan suunsa aikoen purra torahampaansa neljä valkoista tikaria yhteen käärmeen selkärangassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä kuin se taivutti täplikästä päätään, käärme kiersi toisen kiemuran puolittain sen kaulan ympäri. Ponnahtaen äkkiä takaisin leopardi pelastui siitä viimeisessä silmänräpäyksessä ja iski vihaisesti peräytyvää kiemuraa.

Sitten alkoi _secutorin_ ja _retiariuksen_ välinen taistelu, miekalla asestetun gladiaattorin kamppailu verkolla varustettua vastaan. Leopardi oli puristuksissa kuin teräsrenkaassa; se saattoi vapauttaa itsensä ainoastaan jos se sai katkaistuksi käärmeen selkärangan.

Vetäen huohottaen henkeä keuhkoihinsa tiukkenevassa renkaassa, joka piti sitä kiinni, suuri kissa viilteli kuin mieletön pitkillä kynsillään, niin että jättiläiskäärmeen välähtelevä nahka lopulta riippui riekaleina, ja verisiä naarmuja näkyi siellä täällä sen pitkässä ruumiissa. Repiessään hurjasti kynsillään leopardi sivalsi silloin tällöin toistakin kiemuraa, joka yhä uhkasi sitä, tahi suuntasi nopeita, huumaavia iskuja käärmeen heiluvaa päätä kohti, kun se pyrki liian lähelle.

Jonkin aikaa taistelu pysyi tasaväkisenä. Pyton ei jaksanut kuristaa leopardia kuoliaaksi yhdellä ainoalla kiemuralla, eikä leopardikaan voinut tehdä ahdistajaansa taisteluun kykenemättömäksi panematta itseään varmalle kuolemalle alttiiksi. Vihdoin voitti matelijan kylmä oveluus pedon raivoisan viekkauden. Vaikka suurta käärmettä oli vihollinen sivallellut, repinyt ja raastanut, se tiukoitti yhä vain surmansilmukkaansa, joka piti leopardia vangittuna, löyhentämättä sitä hitustakaan tuskistaan huolimatta. Kun puserrus vihdoin oli jonkin verran hidastuttanut vangitun pedon nopeutta, ryhtyi pyton vuorostaan hyökkäämään.

Sähähtäen äkkiä ja vihaisesti kuin höyrykone kalliokäärme aukaisi suunsa, niin että sen litteät, peitsen terän muotoiset hampaat näkyivät, ja suuntasi sitten nopeasti iskun kohti leopardin päätä, mutta ei kuitenkaan sellaista vauhtia, ettei silmä kykene sitä erottamaan, joka muutoin kuuluu suurten matelijoiden perintöoikeuksiin.

Leopardin kannalta tämä hyökkäys oli erehdys. Vangittu eläin tiesi vallan hyvin, ettei jättiläiskäärmeiden käyrissä hampaissa ole, vaikka niillä voikin viiltää rumia haavoja, sellaista myrkkyä, joka silmälasikäärmeen tahi eteläafrikkalaisen kyyn purtua aiheuttaa varman kuoleman, ja se oli liiankin halukas, koettamaan omia peloittavia hampaitaan käärmeen hampaita vastaan. Kun tuo irvistelevä, kolmikulmainen pää syöksyi sitä kohti, peto ojentautui kaula jännitettynä ottamaan sitä vastaan, ja kun se tuli ulottuville, se tavoitti sitä suurihampaisilla leuoillaan, toivoen voivansa lopettaa taistelun yhdellä ainoalla vihaisella puraisulla.

Mutta satavuotiaan käärmeen kylmät ja laskevat aivot eivät kuitenkaan olleet erehtyneet. Sähähtävän pään hidas syöksy oli ollut pelkkä valehyökkäys. Samoin kuin harjaantunut nyrkkeilijä väistää musertavan iskun, joka päättäisi ottelun, jos se osuisi tarkoitettuun kohtaan, pytonin notkea niska taipui kuin välähdys, ja sen pää sukelsi leopardin pään alle. Sitten seurasi vastaisku. Kun suuren kissan vaahtoa pursuavat leuat naksahtivat kiinni ilmassa, kiertyi toinen suuri kiemura kylmänä ja surmantuojana kuin kuolema itse leopardin hartioiden ympäri ja tiukentui seuraavassa silmänräpäyksessä niin lujaksi, että pakeneminen kävi mahdottomaksi: verkkomies oli vihdoinkin vanginnut paulaansa hyvin asestetun miekkamiehen.

Upottaen luunkovat ihokyhmynsä yhä syvemmälle puun rosoiseen kuoreen ja kiertäen pyrstönsäkin rungon ympärille lujentaakseen vipuvoimaansa kalliopyton kääriytyi niin tiukkaan kuolemaan tuomitun pedon ympärille, että sen kiemurat upposivat leopardin ruumiiseen niin syvälle, että olivat melkein sen täplikkään nahan tasalla.

Huohottaen ja rykien, kuoleman korinan kuuluessa sen kurkusta, vihainen peto koetti epätoivoissaan turhaan vapautua noista surmankiemuroista. Vihdoin se lakkasi ponnistelemasta ja lepäsi hiljaa paikallaan.

Varmana siitä, ettei sen enää tarvinnut pelätä vastustajaansa, jättiläiskäärme työnsi päänsä ja niskansa lähemmäksi liikkumatonta uhriaan, tiukentaen samalla kiemuransa äkilliseen, musertavaan puristukseen, jonka oli määrä murskata jokainen luu leopardin ruumiissa.

Vaikka leopardi näytti avuttomalta ja hengitti yhä työläämmin, sen lasimaiset silmät tarkkasivat kuitenkin jokaista hirviön liikettä, jonka kiemurat olivat sen ympärillä.

Käyttäen hyväkseen viimeistä silmänräpäystä yksi leopardin käpälistä ojentautui kauaksi eteenpäin tarttuen käärmeen niskaan, kun sen pää heilahti lähemmäksi. Ja ponnistaen voimansa vielä viimeisen kerran kuoleva peto sai vedetyksi matelijan kolmikulmaisen pään puoleensa. Ja samalla kuin pytonin kiemurat musersivat leopardin muodottomaksi lihakasaksi, pedon tikarinterävät hampaat pureutuivat yhteen matelijan aivoissa ja jäivät niihin kiinni.

Kuolemantuskissaan suuri käärme heilahdutti suuren ruumiinsa muurahaiskeolta ja kiemurteli hirvittävästi runnellen pensaat ja painaen pitkän ruohon lakoon. Mutta leopardin ote ei irtautunut.

Vasta sitten kun peto ja käärme kumpikin makasivat yhtä liikkumattomina ja jäykkinä, ilmestyivät muurahaissian lerppakorvat ja rauhalliset silmät jälleen maan pinnalle. Halveksien viimeisimpien vihollistensa ruumiita ja huolimatta edes onnitella itseään sen johdosta, että oli pelastunut leijonan, leopardin ja pytonin hampaista, muurahaisten syöjä taaperteli toiselle keolle jatkaakseen elämäntyötään, muurahaisten syömistä.

SURMA

_Seitsenvuoret_ hohtelivat ylt'yleensä valkoisina ja opaalinvärisinä kuin simpukan sisäpuoli ensimmäisen sinä vuonna sattuneen lumisateen jälkeen. Lännessä painui aurinko ruusunpunaiseen pilviröykkiöön, joka hitaasti muuttui ambranvärisestä omenanvihreäksi. Kun sitten pimeä kietoi huiput vaippaansa, vaihtelevat vivahdukset tummenivat joulukuisen keskiyön sinipunertavaksi rusotukseksi, ja villiväki kömpi esiin piilopaikoistaan viettämään omaa päiväänsä.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet liikkeellä. Oli kohtalokas seitsemäs kaniiniton vuosi, ja rutto, joka oli heimon vitsaus, ahdisti niitä kovasti. Pumpulihännän lumeen tekemiä neljää syvää reikää ja pohjoisessa elävän jäniksen puolisuunnikkaan muotoisia jälkiä ei näkynyt missään. Muitakin oli poissa. Solmittuaan aselevon nälän ja kylmän ja vaarojen kanssa eläinkunnan unikeot nukkuivat turvassa kevääseen saakka. Harmaat, ruskeat ja punaiset lepakot nukkuivat pää alaspäin luolien kaukaisimmissa sopukoissa. Musta karhu oli kaivautunut lumen alle suppilomaiseen, kuivalla ruoholla vuorattuun luolaansa, joka sijaitsi vuoren rinteessä. Maaorava oli mennyt makuulle syötyään illallisekseen hieman jyviä ja pähkinöitä, joita se oli kasannut vierelleen, jotta sillä olisi syömistä, jos se sattuisi heräämään ja olemaan nälissään pitkänä yönä. Hidas haisunäätä, jonka vaalilause on: »Älä kiiruhda, täältä tulee muitakin!» ja lihava silavasäkki, murmeli, nukkuivat sikeästi luolassaan kääriytyneinä pehmeiksi pyöreiksi turkispalloiksi. Neuvokas pesukarhu uinui ontossa puussa, ja pieninkin nukkujista, hyppivä hiiri, lepäsi kuivassa ruohotukossa puolen metrin päässä maan pinnasta kiertyneenä pyöreäksi kääröksi, jonka se oli sitonut lujasti pitkän silkinhienon häntänsä kaksinkertaisella kiemuralla, vaikka kaikki sen suuren heimon muut jäsenet temmelsivät ja kisailivat hangella ja hangen alla.

Muut _Seitsenvuorten_ asukkaat, niin karva- kuin höyhenpeitteiset, saivat olla piilosilla kuoleman kanssa koko pitkän talven kevään tuloon saakka.

Vuoren toisella puolen lirisi pieni puro hangen alla punertavaan kvartsiin revenneessä halkeamassa päätyen läpikuultavaan samaan punaiseen kiveen syövyttämäänsä hiidenkirnuun, jossa se pyöri hitaasti kuin hiljaa poreilevassa padassa pohjasammalten ja muiden vesikasvien välähdellessä keltaisina, oliivinvihreinä ja veripunaisina kirnun pohjalla. Lähellä kohosi kuiva hongan runko kohtisuorana kuin kynttilä kolmenkymmenen metrin korkeudelle.

Hongan kupeesta lähellä latvaa ammottavasta reiästä ilmestyi esiin ruskea eläin, jonka rinnassa oli valkoinen täplä, liukuen kuin käärme paksua runkoa myöten maahan, kun ensimmäiset tähdet syttyivät tuona talviyönä taivaalle. Tuuhean hännän päästä tylpän kuonon kärkeen otus oli vain vähän yli metrin pituinen ja painoi tuskin kymmentä kiloa. Mutta nämä kymmenen kiloa tiesivät tuhoa ja surmaa, sillä puissa-asuja oli iso kärppä, jota metsästäjät nimittävät mustaksi kissaksi sekä kalastajanäädäksi, vaikk'ei se ole suinkaan kissa eikä milloinkaan kalastakaan. Se on painoonsa nähden Pohjois-Amerikan ehkä vaarallisin eläin. Ensi silmäyksellä se näyttää verraten vaarattomalta; sen pää on iso ja muistuttaa koiran päätä, korvat ovat lyhyet ja tylpät, mutta sen ilkeät vinot silmät, jotka kiiluvat pimeässä vihreinä, ja sen voimakkaiden leukojen tavattoman suuret, terävät hampaat, kyllä selittävät, miksi intiaanit ovat antaneet sille nimeksi _pekani_, joka assiniboinen kielessä merkitsee »surma».

Musta peto laskeutui pilviä hipovasta kelohongasta pää edellä, mikä jo riitti todistamaan sen mestarikiipeäjäksi, koska karhu ja apinakin laskeutuvat pystystä puusta takaperin. Kun suuri kärppä liikkui hangella kuin kuoleman musta varjo, kohosi täysikuu vaaleana kuin vesikupla sinipunervista ja opaalinvärisistä varjoista vuoren laen yläpuolelle, himmensi sulan kullan väriä ja valoi maahan hiljaisuutta ja loistoa.

Äkkiä rikkoi hiljaisuuden ääni, joka huusi puiden latvojen yläpuolelta peloittavan kysymyksen:

— _Kuka, kuka — kuka, kukaa_?»

Suurta kärppää kohti liiti tumma varjo, josta erotti kaksi suurta, hehkuvaa silmää. Kun se tuli lähemmäksi, peto koukisti äkkiä selkänsä, ja ponnahtaen korkealle ilmaan se kiskaisi käyrillä kynsillään suuren kasan höyheniä huuhkajan pehmeästä rinnasta, joka oli ollut niin julkea, että oli hyökännyt _Seitsenvuorten_ Mustan Surman kimppuun. Surman leuat loksahtivat kiinni tuuman päässä linnun kaulasta, ja kirkaisten inhosta tämä katosi pimeään nelijalkaisen pedon jäädessä murisemaan hangelle ja pölyyttämään untuvia, jotka olivat tarttuneet sen kynsiin.

Sitten kalastajanäätä lähti kuin jälkiä vainuava koira jälleen jatkamaan matkaansa vuoren juuritse, painaen lumeen litteät, nelikulmaiset jäljet. Äkkiä se pysähtyi kesken askeleen kuuntelemaan ääntä, joka rikkoi kuutamoisen hiljaisuuden ja joka kuulosti yhtämittaiselta ja yksitoikkoiselta kuin jos joku olisi kihnuttanut puuta tavattoman tylsällä sahalla. Niin kului hetkinen; sitten musta eläin jälleen jatkoi kiipeämistään vuorelle. Rinteen puolivälissä se pysähtyi suuren kuusen pitkien oksien alle, jonka lyhyet vihreät neulaset olivat aivan lumen peitossa. Kymmenisen metrin päässä näkyi ylempänä häämöttävän kuutamossa suuri harmaanruskea piikkisika, jota kaikki tukkilaiset vihaavat, se kun tuhoaa kaikki puut ja työkapineet heidän kämppiensä läheisyydestä.