Part 8

Kun Tali lopulta koetti ottaa poikasen pois, servaali tarttui heti hampaillaan Mustin höllään niskanahkaan kuin emäkissä ja suojellen sitä käpälällään murisi niin vihaisesti, että vanha alkuasukas oitis päätti jättää kissanpoikasen sinne, missä se nyt oli.

Siitä hetkestä alkaen Lodin luonne muuttui kokonaan. Se ei murissut enää vieraille eikä ulvonut öisin, ja kanat ja ankat saivat rauhassa kävellä sen häkin läheisyydessä. Sen käyttäytyminen kävi ennen pitkää niin moitteettomaksi, että isäntä päätti sallia sen jälleen oleskella vapaana plantaashin alueella. Niinpä Lodi pääsi eräänä aamuna sekä häkistään että kahleistaan kissanpoikasen seurassa.

Pilkku oli huolellisesti opettanut Mustille sen pienuudesta huolimatta kaikki hyvin harjoitetun kotikissan perinnäistavat, ja jollakin ainoastaan sen itsensä tietämällä tavalla se sai pian toverinsa vakuutetuksi siitä, että kyyhkysiä ja kanoja oli pidettävä liittolaisina, eikä vihollisina.

Lodi korvasi päivittäisen pakollisen hyveellisyytensä mellastelemalla öisin Denessä, metsäisessä viidakkokaistaleessa, joka ympäröi joka puolelta plantaashia. Siellä ja sen läheisyydessä sijaitsevalla tasangolla se saattoi saalistaa yön toisensa perästä tuoden aina tappamansa eläimen avoimesta ikkunasta herransa makuuhuoneeseen hänen tarkastettavakseen ja hyväksyttäväkseen. Joskus saaliina oli kaniinin kokoinen ruokomyyrä tahi murmeli tahi parin kilon painoinen hyppyjänis, joka hyppii kuin kenguru ja puree kuin kärppä. Mutta olipa saalis millainen tahansa, aina Lodi riepotti sen isännän vuoteen viereen ja kehräsi kuin kahvimylly, kunnes vanhus heräsi ja taputteli ja kiitteli sitä, minkä jälkeen se loikkasi ulos avoimesta ikkunasta vieden saaliinsa mukanaan.

Sitten tuli kovan onnen yö, jolloin Lodi tappoi juovikkaan haisumäyrän. Afrikan haisumäyrä vetää täysin vertoja amerikkalaiselle haisunäädälle ja kuolleenakin löyhkää inhoittavalta. Kun Lodi toi haisumäyrän makuuhuoneeseen, baas poistui sieltä äkkiä yhdellä ainoalla ponnahduksella painaen kasvonsa pielukseen, eikä palannut takaisin, ennenkuin huone oli pesty ja savustettu monta kertaa peräkkäin. Tämä onneton tapaus oli viimeinen pisara hänen kärsivällisyytensä maljaan.

— Tuon kirotun kissan on nyt lähdettävä! hän puhisi heti kun saattoi jälleen hengittää.

— Älkää lähettäkö sitä pois! Tali rukoili. Täplä on onnenkissa.

— Niin, kovan onnen kissa, baas vastasi julmasti. Ensin oli kyyhkyseni, sitten suuren kukkoni — ja nyt on minun vuoroni. Olipa se onnenkissa tahi mikä tahansa, nyt se lähtee täältä.

Ja niin sitten Lodi lähti seuraavana päivänä junassa kannellisessa korissa, josta kuului vihaista nau'untaa, matkalle toiselle plantaashille, joka oli kolmensadan kilometrin päässä rannikolla päin.

Baas kaipasi suurta kissaansa enemmän kuin oli osannut uskoakaan. Melkein joka yö hän saattoi herätä säpsähtäen luullen kuulevansa Lodin kaikuvaa kehräämistä vuoteensa vierestä, tahi hän huomasi toivovansa, että se tulisi hankaamaan notkeaa ruumistaan hänen sääriänsä vasten hänen kävellessään plantaashillaan. Hän ei kuitenkaan milloinkaan kuullut eikä nähnyt jälkeäkään lemmikistään.

Vihdoin ei baas enää, haisumäyristä huolimatta, voinut kestää Lodin poissaoloa pitempää aikaa. Hän matkusti suoraa päätä tuolle toiselle plantaashille hakeakseen sen takaisin, mutta saikin kuulla, että se oli kadonnut uudesta kodistaan kohta tulonsa jälkeisenä päivänä. Hän palasi kotiinsa ilman kissaansa ja katuen kovin, että oli ehkä ikuisiksi ajoiksi karkoittanut pois »plantaashin onnen», kuten Tali oli sanonut.

Hänen paluupäivänsä jälkeinen yö oli tavattoman kuuma ja tukahduttava, ja vasta pitkän aikaa heittelehdittyään kuumalla vuoteellaan hän vihdoin vaipui levottomaan uneen heräten äkkiä omituiseen, ikkunan viereiseltä matolta kuuluvaan pehmeään kumahdukseen, ikäänkuin siihen olisi pudonnut raskas puutarharuiskun letku. Baas luuli ensin Lodin tulleen takaisin, mutta tämä ääni oli aivan toisenlainen kuin se kevyt jysähdys, jonka suuren kissan käpälät synnyttivät pudotessaan lattiaan. Puolinukuksissa hän väänsi valon palamaan ja huomasi kauhukseen katsovansa verta hyydyttäviin, tuijottaviin silmiin, jotka kiiluivat kuin jalokivet sydämen muotoisessa päässä. Niiden alapuolella hän näki suuren eteläafrikkalaisen kyyn paisuneen ruumiin, joka oli puolentoista metrin pituinen ja miehen säären paksuinen. Äkillisessä valaistuksessa sen suomuisen nahan tummat juovat ja kermanväriset, puolikuun muotoiset täplät muodostivat sotkuisia kuvioita, ikäänkuin lattialle olisi levitetty tuhoa ennustavan itämaisen maton kappale, joka oli kudottu kuoleman kangaspuissa.

Kun baas ponnahti taaksepäin, käärme veti viheltäen henkeä sisäänsä; sitten kuului vihaista sihinää, kun suuren käärmeen paisunut ruumis liikahti vaaksan, parin verran lähemmäksi vuodetta.

Vanha buuri oli nähnyt ennenkin, miten tuollaiset »paisuvat» kyyt — matelijan englanninkielinen nimitys johtuu juuri siitä sen ominaisuudesta — toimivat. Hän tiesi, että huolimatta sen näennäisestä hitaudesta ei ainoakaan elävä olento voi väistää nopeudessa tämän kaikkein myrkyllisimpiin kuuluvan käärmeen salamannopeita iskuja. Painaen hikoilevan selkänsä seinää vasten mies odotti yrittäen olla niin hiljaa kuin suinkin. Sihisten jälleen suuri käärme siirtyi taas vaaksan verran eteenpäin, ja julma pää kohosi paisuneiden kiemuroiden yläpuolelle. Milloin tahansa tämä kaamea yön paholainen saattoi tehdä hyökkäyksensä eteenpäin, joka ei voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla.

Baasin puristaessa kätensä nyrkkiin niin kovasti, että kynnet tunkeutuivat hänen tuskanhiestä kosteisiin kämmeniinsä, kuului ikkunan alta ulkopuolelta kynsien rapsahdus ja kahinaa, ja samalla kadoksissa ollut servaali ponnahti huoneeseen yhdellä hyppäyksellä. Sen kyljet, jotka ennen olivat olleet kiiltävän sileät, olivat nyt niin laihtuneet, että kylkiluut paistoivat silkinhienon nahan alta, ja siellä täällä näkyvät veriset viirut puhuivat mykkää kieltään vaaroista, joita se oli saanut uhmata pitkällä kotimatkallaan.

Tuntiessaan suuren kissan putoamisesta johtuneen tärinän suuri käärme kääntyi silmänräpäyksessä tätä päin sähisten hirvittävästi. Kuullessaan sähinän Lodi kyyristyi; sen silmät leimusivat keltaisenviheriöinä pimennossa, se murisi kumeasti, ja sen korallinpunainen kita, joka ilmestyi näkyviin valkoisten tikarimaisten hampaiden välistä, muutti sen naaman raivon murisevaksi naamioksi, joka oli niiden leijonanpäiden näköinen, joita assyrialaiset kuvanveistäjät hakkasivat mustaan basalttiin Niniven kentillä neljätuhatta vuotta sitten.

Tuokion ajaksi, kun servaali kyyristyi ja käärme vetäytyi kiemuraan, kissapedon leimuavat silmät kohtasivat matelijan hirvittävän, luomettoman katseen. Lodi teki ensimmäisen hyökkäyksensä. Hypäten eteenpäin se oli iskevinään oikealla etukäpälällään, mutta kampesikin samalla vasemmalle ikäänkuin jännitetyn jousen lennättämänä. Käärmeen suu aukeni, ja yläleuan valkoisesta kitalaesta pistihe äkkiä esiin kaksi käyrää, välkkyvää myrkkyhammasta, jotka olivat terävämmät kuin mitkään ihmisten konsanaan valmistamat neulat. Kun tuo kammottava suu ammotti avoinna, näkyi noiden tuuman pituisten aseiden kyljessä samanlainen pieni aukko, kuin ruiskutusneuloissa. Myrkky vuotaisi niistä heti kun niiden kärjet olisivat uponneet syvälle uhrin lihaan. Juuri kun kissan ruumis kampesi syrjään, suhahti käärmeen pää ilman halki niin nopeasti, ettei ihmissilmä olisi voinut seurata sen liikettä, mutta iski lattiaan, tuskin tuuman päähän kissan käpälästä. Iskun vaikutuksesta myrkkyrakkoja ja -tiehyitä ympäröivät lihakset supistuivat, ja kaksi ohutta, kirkkaan keltaista suihkua kostutti kissan silkinhienoa turkkia todellisella kuoleman nesteellä. Sitten julma pää vetäytyi kuin lauennut jousi takaisin käärmeen kiemuroiden keskelle. Suuri kissa lähestyi ja perääntyi yhä uudestaan iskien, muristen ja hyppien, houkutellen raivostuneen käärmeen iskemään yhä uudelleen. Joka kerran vain sen mainio etäisyyksien arvioimiskyky pelasti sen hengen, sillä matelijan kaikki iskut sattuivat vajaan tuuman päähän sen käpälästä.

Loikkien, ponnahdellen eteen- ja taaksepäin ja yhtämittaa kiertäen suuren käärmeen pullistunutta ruumista ei Lodi kaksintaistelun alkuaikana yrittänytkään upottaa hampaitaan eikä kynsiään käärmeen täplikkääseen, suomuiseen nahkaan. Se ei antautunut alttiiksi takaiskuille, joilla eteläafrikkalainen kyy niin usein tuhoaa varomattoman vastustajan.

Vihdoin suuren käärmeen iskut alkoivat käydä harvemmiksi. Mutta kissa kiersi yhä nopeasti sen ympäri pakottaen vihollisensa liikkumaan samassa tahdissa, jotta se pysyi aina päin ahdistajaansa.

Lodi kiersi siten neljännestunnin verran käärmettä, joka ei ole luotu pitkälliseen taisteluun, niin että se vihdoin alkoi liikkua yhä hitaammin ja osoittaa väsymyksen merkkejä.

Lopulta koitti hetki, jolloin matelijan raskas ruumis kiertyi kokoon niin hitaasti, että servaali pysähtyi paikalleen ja tuijotti hetkisen suureen käärmeeseen leimuavien silmien ilmaistessa melkein inhimillistä arvostelukykyä. Sitten se suuntasi viimeisen, uhkarohkean iskunsa; käärme vastasi syöksyllä, joka juuri hipaisi sen nelijalkaisen ahdistajan käpälää. Käärmeen pää jäi tuokioksi lepäämään lattialle. Ennenkuin se ehti kohota taas, suuntasi kissa — ensimmäisen kerran — kaksi salamannopeaa iskua kummallakin etukäpälällään viiltäen käyrillä, mustilla kynsillään halki käärmeen nahan, jolloin kuului samanlaista ääntä kuin silkkiä revittäessä. Käärme vetäytyi kerran vielä kiemuraan ja iski viimeisen kerran kissan hypätessä ja perääntyessä. Kun käärme lepäsi väsyneenä paikallaan, iski Lodi sitä jälleen vasemmalla etukäpälällään, painoi sen pään lattiaan ja ponnahtaen salamannopeasti kohoksi upotti pitkät torahampaansa yhä uudestaan käärmeen selkärangan läpi ja raastoi kynsillään ja hampaillaan sen irvistelevän pään kokonaan irti herpautuneesta ruumiista. Sitten se kuuluvasti kehräten ja köyristäen selkäänsä hieroi silkinpehmeää kylkeään baas Vogelin vapisevaa kättä vasten.

Plantaashin onni oli tullut takaisin, jäädäkseen sinne tällä kertaa ainiaaksi.

VUORISTON PAHAHENKI

Oli kylmä, niin kylmä, että Doomsday- (Tuomiopäivän) vuorten jäätynyt maa halkeili siellä täällä pohjakallioon saakka. Tähdet tuikkivat kuin liekit tumman sinipunervalla taivaalla heitellen valonvälähdyksiä kuin hapessa palava metalli. Revontulet roihusivat taivaanrannalla tummanpunaisina, harmahtavina ja niin merkillisen sinisinä kimppuina, ettei maanpinnalla ole sellaista väriä. Joskus ne hulmusivat kuin värilliset suunnattoman suuret verhot, ikäänkuin maailman takainen tuuli olisi niitä heiluttanut, puiden runkojen kuvastuessa niiden valossa seepian- ja lavendelinvärisinä lumen koboltinsinisiä varjoja vasten.

Äkkiä kajahti, niin hiljaa, että sitä tuskin erotti hiljaisuudessa, saalista vainuavan suden pitkäveteinen ulvahdus. Se toistui uudestaan yhä voimakkaampana, lähempänä synkän vuoren rinnettä, kunnes se lopulta kajahti yössä kilometrin, puolentoista päässä. Alkaen hiljaisesta vaikerruksesta se kasvoi ja paisui, kunnes räsähti kuin raketti uhkaavaksi, kumeaksi ulvonnaksi.

Harmaa metsäsusi oli kolmen viimevuotisen penikkansa kanssa ajamassa hirveä, joka suuntasi juoksunsa metsien halki Doomsday-vuoren kuruja ja harjanteita kohti. Lunta oli niin vähän, ettei se hidastuttanut sarvipään vauhtia, eivätkä vasta vuoden vanhat sudet olleet tarpeeksi kokeneita oikaisemaan juostessaan, kuten vanhat susilaumat tekevät katkaistessaan taipaleita, niin että ajoa tulisi varmaankin jatkumaan läpi yön.

Pari kertaa ahdistettu eläin palasi takaisin omia jälkiään sadan metrin verran. Sitten se loikkasi syrjään niin kauaksi kuin suinkin jaksoi painautuen tiheään viidakkoon. Kun takaa-ajajat sivuuttivat sen, se livahti tiehensä kuin varjo, juoksi mutkissa ja olisi päässyt pakoon, jollei laumassa olisi ollut mukana vanhaa, viekasta naarassutta, jonka terävä kuono joka kerta vainusi hirven tempun ja opasti pitkähännät jälleen otuksen jäljille, jotka johtivat suoraan ylöspäin kapean kurun pohjaa pitkin.

Kun susien peloittavat äänet vapisuttivat vuorenkuvetta, ne herättivät kurun tuonnimmaisessa päässä matalassa luolassa asustavan kummallisen lyhyen, paksun eläimen, jolla oli hylkeenruskea selkä ja kupeilla vaaleampi viiru. Se oli tavallaan pienen karhun näköinen, mutta sen häntä oli tuuhea ja viistävä, jollaista ei ole ainoallakaan karhulla. Kahdeksanneljättä mitä terävintä raateluhammasta, suuret käpälät, joissa oli sarvenväriset käyrät kynnet, ja pahaenteiset, syvällä sijaitsevat vihertävät silmät ilmaisivat sen varmasti riistantappajien kuninkaaksi, ahmaksi, sukupuuttoon kuolleen Erie-heimon totemiksi, joiden vaakunaan se on kuvattu.

Vaikka ahman pienet korvat ovat puolittain piilossa tuuheassa turkissa, ei ainoakaan villiinväkeen kuuluva eläin kuule paremmin kuin se. Kuunnellessaan saalista ajavan susilauman kaukaista ulvontaa vuoren erakko erotti pienten lähestyvien kavioiden kapseen lumisella kamaralla, vaikk'ei ainoaakaan elävää eläintä vielä näkynyt.

Kiiveten kallionkielekkeelle, joka pisti esiin tallatun hirvipolun yläpuolelle, ahma kiertyi ruskeaksi palloksi ja odotti liikkumatonna kuin kivi esille työntyvän penkereen varjossa. Vain syvällä tuuheiden kulmakarvojen peitossa sijaitsevien silmien hehku ilmaisi, että julma peto oli hereillään ja varuillaan.

Nopeiden kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, kunnes tien kaukaisimmassa polvekkeessa näkyi notkeasti laukkaava hirvi. Vanha naarassusi oli saanut selville sen viimeisen mutkan niin äkkiä, että sen saavuttama etumatka oli supistunut muutamiin satoihin metreihin, ja nyt se laukkasi henkensä hädässä vuoren ympäri.

Valkeaa vaahtoa oli pärskynyt hirven harmaalle talviturkille; se hengitti huohottaen, ja sen haaraiset sarvet olivat painuneet hyvin matalalle. Mutta huolimatta pitkistä, uuvuttavista tunneista ja kovinta vauhtia porhalletuista lukemattomista kilometreistä sarvipään askeleet veivät sen rinteen laelle nopeaa, kauniin tasaista laukkaa, joka on ominaista hirven juoksulle sen viimeiseen hengenvetoon saakka.

Kun vainottu eläin lähestyi kielekettä, jolle ahma oli kyyristynyt, viimeksi mainitun tumma ruumis näytti aivan litistyvän kalliota vasten, Sitten, juuri samassa tuokiossa, kun hirvi oli pääsemäisillään ohi, peto äkkiä syöksyi ilman halki niin nopeasti, varmasti ja äänetönnä kuin suuri kissaeläin. Ennenkuin hirvi ehti muuttaa suuntaansa, julman pedon lyhyt ja paksu ruumis putosi sen selkään. Silmänräpäyksessä tunkeutui neljä terävää, käyrää kynsikertaa syvälle yllätetyn hirven kupeisiin, ahman suuri suu avautui ammolleen kuin hauta, voimakkaat leuat pureutuivat kiinni. Kesken hyppyään hirvi tuuskahti turvalleen heittäen henkensä jo ennen kuin oli tuupertunut maahan, sillä mustan murhamiehen kauheat hampaat olivat lävistäneet ja murskanneet sen selkärangan.

Muristen vihaisesti ahma alkoi heti ahmia suuhunsa värähtelevää ruumista. Kesken sen aterian livahti lumikentän poikki sitä kohti neljä harmaata varjoa, ja se huomasi tuijottavansa neljään oljenväriseen silmäpariin, jotka kiiluivat kuin vaaleat liekit, kun sudet asettuivat kuolemankehään sen ympärille.

Pohjolassa on varsin harvoja eläimiä, jotka yksinään ryhtyvät taisteluun neljää metsäsutta vastaan, mutta ahma on sellainen. Vaikka tämä ehkä säikähtikin, se ei ainakaan näyttänyt sitä. Tuijottaen kylmäverisesti kehään, joka pieneni susien tullessa lähemmäksi, se painoi tylpän, ryppyisen kuononsa alemmaksi ja kiskaisi kuin uhitellen uuden lihapalasen hirven ruumiista.

Sudet olivat ajaneet otustaan niin pitkän aikaa, että aurinko jo oli mennyt mailleen ja kuu noussut, ja ne olivat saaneet katkaista liian monta nälkää ja väsymystä lisäävää vihaista virstaa voidakseen tappelematta alistua vain katsomaan, kuinka niiden tuskalla ja vaivalla hankittu saalis joutui aivan vieraan eläimen syötäväksi. Niinpä kuolemankehä yhä supistui näköjään välinpitämättömän, kyyristyneen ahman ympärillä. Nuorista susista lähin hyökkäsi äkkiä notkeasti ja äärettömän nopeasti iskien sivulta päin suunnatun, peloittavan raapivan iskun, jollaiseen sen sukuun kuuluvat eläimet tavallisesti turvautuvat. Mutta vaikka tämä isku olikin nopea, ahman vastaisku oli vielä nopeampi. Kun suden pitkä, harmaa ruumis putosi maahan, ahma iski kyyristyen matalaksi kolmelle käpälälleen ja tukien lyöntihän peloittavan voimansa jokaisella hivenellä, olkansa takaa sutta juuri kun sen pitkät leuat loksahtivat kiinni.

Ahman käyrät kynnet viilsivät vastustajan paksun nahan halki, ikäänkuin se olisi ollut paperia, suupielestä etulapaan saakka. Susi kierähti pelkästä lyönnin voimasta ympäri ilmassa ja putosi huumaantuneena ja verissään parin, kolmen metrin päähän.

Kun penikkasusi putosi maahan, vanha naarassusi itse hyökkäsi, huulten kohotessa välkkyvien hampaiden tieltä ja naaman ilmaistessa hirvittävää raivoa. Hetkisen sen leimuavat silmät tuijottivat ahman tuhoa ennustaviin silmiin. Maailmassa on harvoja eläimiä, joita laumaansa johtava metsäsusi talvisin väistää. Mutta ahmat ovat sentään eläneet maailmassa paljoa pitemmän aikaa kuin sudet. Ennen toista, jopa ennen ensimmäistäkin jääkautta tämän ahman esi-isät olivat oppineet luolaleijonien ja sapelihammastiikerien kanssa otellessaan julmat temppunsa ja sen kylmäverisen itseluottamuksen, joita tänä yönä revontulten roihutessa susilauman oli väistettävä.

Neljä sutta voi epäilemättä surmata yhden ahman, mutta oli yhtä varmaa, että se ennen kuolemaansa tekisi ahdistajistaan yhden, mahdollisesti kaksikin taisteluun kykenemättömiksi. Senpävuoksi vanha susi pakottikin pienen laumansa hampaat irvissä ja niskakarvat pystyssä perääntymään etäälle ahmasta, joka katseli susia tutkimattomilla silmillään, niiden laukatessa matkoihinsa.

Kun lauma katosi näkyvistä puiden runkojen sekaan, musta kylmäverinen peto jatkoi ateriaansa eikä lopettanut, ennenkuin hirven koko toinen reisi oli hävinnyt sen kitaan. Sitten se hilasi raadon luolaansa ja hautasi sen kuivien lehtien alle, joita se oli käyttänyt vuoteenaan, ja poistui toiseen muutaman metrin päässä sijaitsevaan luolaansa varmana siitä, että sen oma, myskiltä haiseva löyhkä, joka oli imeytynyt luolan seinämiin, estäisi kaikkia muita eläimiä koskemasta sen kaatamaan eläimeen.

Seuraavana yönä se saalisti vuoren toisella rinteellä tunkeutuen kinosten läpi merkillisesti astuen, näköjään kömpelösti, mutta kuitenkin nopeasti. Äkkiä se pysähtyi ryhtyen nuuskimaan valkoista mätästä. Kun sen tylppä kuono kosketti siihen, lumimätäs tuprahti hajalle kuin pommi, ja suuri metso, joka oli nukkunut nietokseen kaivamassaan lämpimässä, pyöreässä kuopassa, pyrähti lentoon kuutamossa metallinhohtoisten tummanvihreiden höyhenten pörröttäessä korkeina sen kaulan ympärillä. Raatelevan pedon tummanruskea, tuuheakarvainen ruumis ponnahti kuin teräsjousen singahduttamana ilmaan, käpälä tavoitti pakenevan linnun juuri välkkyvän kauluksen alapuolelta, ja silmänräpäyksessä sen niska oli purtu poikki.

Syödä ahmaisten lihavan siivekkään saaliinsa muutamilla nopeilla hotkaisuilla musta surmanhenki lähti kiertämään suurta kehäänsä, jota sen oli tapana kulkea korkean vuoren juuritse. Mutta vaikka se saalisti herkeämättä koko pitkän yön, ei sen onnistunut saada kynsiinsä muuta otusta. Kun sarastuksen ensimmäiset kelmeät valojuovat näyttivät kohoavan varjoisasta lumesta, se lähestyi kovin nälissään luolaa, johon se oli edellisenä yönä kätkenyt kaatamansa hirven.

Äkkiä se paljasti uhkaavat hampaansa ja murisi kumeasti. Juuri sen edessä, syöden haaskaa, jonka oli kiskonut ulos luolasta, oli kyyrysillään outo eläin, joka oli äärettömän suuren, vaaleanharmaan töppöhäntäisen kissan näköinen ja jonka silmät kiiluivat karviaismarjanvihreinä valkoista lunta vasten. Doomsdayn vuorelle oli kaukaa pohjoisesta eksynyt vieras ilves, joka ei tuntenut ahmaa eikä sen tapoja. Kissapedon leveä, mustajuovainen, silkinhienoista karvoista muodostunut leukaröyhelö saattoi sen vihaisen ja kammottavan naaman näyttämään entistäänkin peloittavammalta, ja pitkät, vinot, leimuavat silmät, pystyt tupsupäiset korvat ja tikarinterävät hampaat kuvastuivat sen irvistelevää, punaista kitaa vasten. Kun se kohottautui jaloilleen uhkaavasti muristen, se näytti paljoa suuremmalta paksua ja pientä kömpelöä ahmaa, joka tuli äänetönnä sitä kohti.

Jos ilveksellä olisi ollut enemmän kokemusta, ei se olisi ikinä jäänyt odottamaan, vaan olisi pötkinyt leveillä, lumikengän tapaisilla käpälillään pakoon niin nopeasti, ettei toinen olisi kyennyt sitä seuraamaan. Suuri kissa ei kuitenkaan aikonut väistää hivenenkään vertaa tuota kömpelöltä näyttävää eläintä, joka ikäänkuin vieri sitä kohti. Koska ilveksellä oli ensiluokkaiset hampaat ja kynnet, se näytti ehdottomasti ylivoimaiselta. Mutta sillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaisia voiton mahdollisuuksia. Tuhlaamatta aikaa valehyökkäykseen ahma syöksyi suoraan vastustajansa kimppuun. Kiljahtaen käheästi raivosta ilves ponnahti ilmaan haaskan vierestä, jota se oli juuri syönyt, ja pudottuaan ahman selkään upotti kyntensä syvälle sen tuuheaan turkkiin koettaen päästä tikarinterävillä hampaillaan sen selkärankaan kiinni.

Ahma ei ole järjestelmällinen tappelija, eikä sen tarvitse sellainen ollakaan. Raaka voima on sen vahvin puoli, ja se onkin kerrassaan vahva. Ennenkuin ilves tiesi, mitä oli tapahtunut, oli suuri, tumma käpälä, jossa oli aseina melkein yhtä terävät kynnet kuin sen omissa, ojentautunut vinoon ylöspäin, tarttunut sen kylkeen ja paiskannut sen maahan selälleen, aivan kuin jos se olisi ollut kaniini eikä parikymmenkiloinen kanadalainen ilves.

Painaen riuhtovan vihollisensa takajalat maahan, jottei se päässyt käyttämään viiltävän teräviä kynsiään, ahma iski julmat leukansa ilveksen kurkkuun irroittamatta hetkiseksikään otettaan, ennenkuin suuri kissa viimeisen kerran suonenvedon tapaisesti nytkähtäen vaipui kuolleena hirven haaskan päälle. Puolen tunnin kuluttua ahma oli syönyt kahdesti varastetun raadon loppuun ja piilottanut ilveksen ruumiin sen äskeiselle paikalle luolaansa.

Viikkoa myöhemmin Doomsdayn julma valtias kohtasi vihollisen, joka oli vihaisempi kuin ilves ja julmempi ja viekkaampi kuin susi. Jokaista petoeläimen surmaamaa otusta kohden tuo pieni, kuivettunut miehenkuvatus, sekarotuinen metsästäjä Jules Dupré kaatoi parikymmentä. Näätiä hän tappoi ansoilla, ketut, myskirotat ja majavat hän vangitsi terässankoihinsa; ilveksiä hän pyydysti pauloilla, ja pienet, lumivalkoiset kärpätkin hän houkutteli surman suuhun tartuttamalla niiden pienen, punaisen kielen rasvalla siveltyihin rautalevyihin, joita hän asetti metsään jäätymään.

Doomsdayn vuoren synkänviheriöiden kuusten yläpuolella kaareutui sinisen taivaan poikki kiitävistä harmaansinisistä pilvistä muodostunut seppele, kun vanha metsämies lähestyi vuorta noudattaen virran vartta, joka ryöppysi häntä vastaan kuin hengästynyt viestintuoja kehoittaen häntä poistumaan. Vesiputouksen äyräällä oli pieni, autio maja, jonka Jules valitsi päämajakseen.

Ensimmäisenä yönä loikoessaan huopapeitteisiinsä kääriytyneenä tulen ääressä vanha pyytömies nukkui levottomasti. Yhä uudestaan hän näki sellaista unta, että jokin pahansuopa olento katsoa tuijotti häneen pimeästä, ja kerran herätessään hän huomasi jotakin hirvittävää ja viheriää hehkuvan kuun valossa, joka tunkeutui majaan hirsiseinän leveistä raoista.

Seuraavana aamuna lähtiessään ennen päivänkoittoa virittämään ansojaan hän näki tähtien valossa kaikkialla pyöreiden jalkojen majan ympärille polkeman kehän, jossa oli terävien kynsien merkkejä. Sekarotuinen sylkäisi lumeen katsoessaan niitä.

— Eipä ihme, etten saanut oikein nukutuksi viime yönä, hän mutisi. Intiaanien paholainen on ollut liikkeellä, ja saan kiittää onneani, jos se on mennyt matkoihinsa.

Liikkuessaan aamuhämärässä loppumattomien puunrunkorivien lomassa vanha metsämies tunsi yks' kaks' merkillisellä erämaan asukkaiden kuudennella aistillaan, että joku tai jokin seurasi häntä. Hän pyörähti yhä uudestaan äkkiä katsomaan taakseen ja tarkasteli kulkemaansa tietä, mutta ei huomannut muuta kuin hiljaiset puut ja varjoisan lumen. Mutta juuri kun ensimmäinen vaakasuora auringonsäde tunkeutui kuusten lomitse kuin kultainen terä, hän äkkiä pysähtyi paikoilleen, juoksi vähän matkaa takaisin pehmoista lunta pitkin ja asettui puun taakse, mistä hän saattoi katsella kulkemalleen tielle. Hetkistä myöhemmin ilmestyi maahan painuneiden oksien takaa näkyviin kumarainen, mustanhallava eläin pysähtyen kolmisen metrin päähän miehestä. Hetkisen pedon tuhoa ennustavat silmät tuijottivat miehen silmiin. Sitten ahma teki jotakin merkillistä. Varjostaen silmiään nousevalta auringolta melkein kuin ihminen se katsoi kauan aikaa mieheen käpälänsä alta. Heikko värähdys vapisutti vanhan pyydystäjän ruumista.

—- Musta paholainen, vähäksytkö sinä minun voimiani? hän karjaisi hyökäten pedon kimppuun kirves tanassa. Mutta muutamilla kömpelöillä hypyillä ahma väisti hänen lyöntinsä helposti ja katosi sitten näkyvistä puiden sekaan.

Jo sinä viikkona huono onni, jonka kaikki sekarotuiset metsästäjät uskovat rupeavan vainoamaan jokaista, jonka voimia intiaanien paholainen on vähäksynyt, alkoi hiipiä Julesin kintereillä. Hänen satimensa oli lauottu, syötit rosvottu, ansat raastettu rikki ja, mikä kaikkein pahinta, pyydyksiin käyneet otukset oli revitty kappaleiksi. Yhä uudestaan hän löysi kauniita kellanruskeita näädännahan palasia lumesta, ja jokainen turmeltu nahka merkitsi hänelle monen kauniin dollarin häviötä.

Sitten koitti päivä, jolloin hän löysi komean kanadalaisen ilveksen kuolleena kuparisesta langasta, jonka hän oli kiinnittänyt taivutetun näreen latvaan ja pistänyt siihen syötiksi jäätyneen kalan. Suuri kissa oli työntänyt päänsä silmukkaan tavoittaessaan syöttiä suuhunsa ja silloin laukaissut vivun. Näre oli heti ponnahtanut suoraksi ja kiskaissut ansan kireälle sen kurkun ympärille, jolloin ilves oli joutunut samanlaisen mielettömän pelon valtaan kuin ansaan jäänyt kotikissakin, ja rimpuiltuaan epätoivoisesti notkean näreen kimpussa se oli muutamissa minuuteissa kuristunut kuoliaaksi.

Nyljettyään kätevästi ilveksen hopeanharmaan turkin Jules jätti raadon tien viereen ja viritti sen ympäri joka puolelle ovelasti asetettuja ansoja. Kun hänellä oli pitkä matka kuljettavanaan, hän kaivoi syvän kuopan kinokseen, ja kiertäen taljan kokoon niin kovaksi kääryksi kuin suinkin hän piilotti sen kuopan pohjaan. Mätettyään kuopan lunta täyteen hän lähti nelisenkymmenen kilometrin kierrokselleen. Kun hän palasi seuraavana päivänä paikalle, ilveksen jäätynyt ruumis lojui tönkkönä ja koskematonna lumella, vaikka ahman jäljistä näkikin, miltä suunnalta se oli tullut ja kuinka se oli osannut kiertää raudat. Luultavasti ei se siis ollut kajonnut siihenkään paikkaan, johon hän oli piilottanut taljan. Mutta kun Jules kaivoi lumen pois, oli kuoppa tyhjä. Ahma oli vainunut nahan metrin paksuisen nietoksen alta, kaivanut sen sieltä esille, täyttänyt kuopan jälleen huolellisesti ja vienyt taljan mukanaan.

Polkunsa loppupäähän Jules oli valmistanut kätköpaikan, jossa hän säilytti puolet pyydyksistään sekä liikkiöpalasia ja maissijauhoja, niin että hän saattoi pyydystettyään tyhjäksi majan ympärystienoot pystyttää talvileirinsä piilon läheisyyteen ja raivata uusia ansapolkuja. Kaivettuaan maahan saakka ulottuvan kuopan lumen läpi hän oli ensin latonut pyydyksiensä ja muonavarojensa peitoksi ristiin rastiin niin suuria pölkkyjä kuin hän suinkin jaksoi liikutella tukevalla vivulla. Sitten hän oli kantanut puiden päälle lähellä pulppuavasta lähteestä vettä, joka oli heti jäätynyt muodostaen pölkyistä sellaisen murroksen, että sen hajoittamiseen kirveellä olisi voimakkaaltakin mieheltä mennyt monta tuntia.

Kolmen päivän kuluttua siitä, kun Jules oli menettänyt ilveksen taljan, hän tapasi ansansa ja loukkunsa koskemattomina ja alkoi jo toivoa, että hänen hiiviskelevä vihollisensa oli poistunut niiltä main ja että hän saisi vastedes olla häiritsemättä. Kolmannen päivän iltana hän saapui ansapolkujensa pohjoisimmassa mutkassa sijaitsevalle kätköpaikalleen. Mutta se ei ollut enää mikään kätköpaikka. Osoittaen suorastaan yliluonnollista kärsivällisyyttä ja voimaa ahma oli jyrsinyt ja repinyt kynsillään pois suuret pölkyt toisiinsa sitoneen jään, ja käyrien etujalkojensa ja lyhyen, paksun ruumiinsa rautaisilla lihaksilla hajoittanut toistensa päälle ladotut pölkyt kuin olkikuvot, kunnes oli päässyt käsiksi niiden alle kätkettyihin pyydyksiin ja elintarpeisiin. Liikkiöt se oli syönyt, jauhot hajoittanut ja liannut. Mutta pahinta kaikista oli se, että kaikki teräspyydykset olivat poissa, ne se oli vienyt mennessään ja kätkenyt niin hyvin, että niitä oli mahdoton löytää. Se merkitsi sitä, että kun Jules myöhemmin talvella ryhtyisi raivaamaan uusia ansapolkuja, hänen turkissaaliinsa vähenisi tuntuvasti, ja niin suuren muonavaraston menettäminen taas tiesi pieniä annoksia kevääseen mennessä.

Vanhan miehen kasvot olivat synkät ja vakavat, kun hän kääntyi takaisin, ja hänen lähellä toisiaan olevissa pienissä silmissään oli melkein pelkoa, kun hän katseli tien kummallekin puolen, nähdäkseen edes vilahduksenkaan tuosta mustanruskeasta otuksesta, jonka hän tunsi aina oleskelevan jossakin lähellä.

Vaikk'ei hän nähnyt jälkeäkään ahmasta itsestään, hän huomasi majan läheisyydessä sellaisia merkkejä sen toiminnasta, että ne, huolimatta siitä, että hän oli melkein yhtä tyyni luonteeltaan kuin intiaani, olivat tehdä vanhan sekarotuisen hulluksi.

Pienen lähteen yläpuolelle, joka ei jäätynyt koko talvena, hän oli sitonut metsäkanan pään riippumaan savustetusta nauhasta, piilottanut sen kohdalle matalaan veteen raudat ja peittänyt ne vihreällä sammaltukolla, niin että ne näyttivät juuri veden pinnan yläpuolelle kohoavalta kiveltä. Kettu ei mielellään kastele siroja hentoja, mustia jalkojaan, joten saattoi otaksua jokaisen siihen rotuun kuuluvan eläimen, joka vain sattuisi kulkemaan sen vieritse, astuvan tuolle valekivelle, jos sitä halutti tutkia tarkemmin heiluvaa syöttiä.

Kun Jules lähestyi paikkaa, hän saattoi lukea lumesta kaiken, mitä oli tapahtunut. Raudat olivat lauenneet, ja kaikkialla niiden ympärillä oli hajallaan silkinhienoja, mustia karvatupsuja, joissa oli siellä täällä hopeisia karvoja. Nähdessään ne sekarotuinen kirosi kauheasti. Hänen oli onnistunut vangita kaikki hänen elämänsä vaivat palkitseva saalis, hopeakettu; ja tuo pahansuopa intiaanien paholainen, joka seuraili häntä, oli tuhonnut nahan, jonka arvo oli suurempi kuin kaikkien muiden sinä talvena saatujen turkisten arvo yhteensä!

Siitä päivästä alkaen Jules muutti menettelytapaansa. Kaiken tietonsa ja taitonsa, kaikki temppunsa ja viisautensa, jotka hän oli perinyt menneiltä sukupolvilta, hän nyt keskitti päävihollisensa surmaamiseen. Siinä pantiin miehen järki, jota oli harjoitettu ja opetettu satojatuhansia vuosia, niin kauan kuin inhimillistä elämää on maailmassa ollut, vielä vanhempaa eläimen viekkautta ja vaistoa vastaan — ja eläin pääsi tässä taistelussa aina voitolle. Vaikka mies olisi viskellyt syöttejään minne tahansa ja virittänyt rautojaan lumen alle, puihin ja veteen, ei niistä ollut mitään hyötyä. Ahma saattoi paljastaa mitä huolellisimmin piilotetun pyydyksen, laukaista sen viskelemällä jääpalasia sen lukkoon ja pistää syötin poskeensa. Ansat se taasen hajoitti halveksivasti kappaleiksi pistämättä milloinkaan kaulaansa surmansilmukkoihin, jotka olivat kuristaneet hengiltä niin monta suurta kissapetoa.

Vihdoin Jules koetti epätoivoissaan tappaa kiusanhenkensä viritetyllä pyssyllä. Pienen järven rantaäyräälle hän kätki matalaan pensaikkoon viritetyn pyssynsä ja ripusti sen piipun suun kohdalle kuolleen harmaan oravan sidottuaan sen ensin lujasti liipasimeen kiinnitettyyn nuoraan. Sitten hän pinosi pyssyn ympärille pensaita ja pölkkyjä pakottaakseen ahman lähestymään syöttiä edestäpäin.