Part 12

Sinä iltana kylän vanhimmat kokoontuivat Ahmadin taloon. He eivät olisi uskaltaneet lähteä niinkään kauaksi, ellei heillä olisi ollut verellä ostettua kokemusta tiikerin tavoista. Kahteen päivään ei tuo hekumoiva peto surmaisi ketään.

Valkoiset miehet olisivat puhuneet avoimesti, peittelemättä, porteilla vaanivasta vihollisesta. Mutta nämä pienet, ruskeat miehet, jotka istuivat sinä iltana rätisevän palmuöljylampun valossa, tiesivät asiat paremmin. Ainoakaan malaiji ei nimitä tiikeriä oikealla nimellä. peläten että se voisi kuulla ja tulla ottamaan. Sitäpaitsi he uskovat, että kun tiikeri on surmannut ihmisen, ratsastaa vainajan haamu sen päälaella ja opastaa sen seuraavan uhrin kimppuun. Senvuoksi kylässä sinä iltana vallitsikin kauan aikaa hiljaisuus, jonka vain silloin tällöin rikkoivat sovinnaiset murahdukset ja hymähdykset, joilla malaijit usein korvaavat keskustelun. Vihdoin pappi uskalsi aloittaa:

— Mitä neuvot, isä? hän kysyi kunnioittavasti Ahmadilta. Sinä olet kylän vanhin ja viisain metsästäjä. Mitä sinä ajattelet Valkoisesta?

Vanhus katsoi kysyjään ivallisesti.

— Sinä olet, hän vastasi vihdoin, sanonut sitä pahaksihengeksi. En uskalla mennä sanomaan, onko asia niin. Mutta kaikki tiedämme nyt, että se on ihmissyöjä — Kuollut mies vihasi minua ollessaan vielä hengissä, hän jatkoi hetkisen kuluttua. Useammin kuin kolmasti olen vapauttanut köyhiä ihmisiä hänen kynsistään ja pelastanut heidät vankilasta ja kidutuksesta. Sitäpaitsi tämä taloni on aivan viidakon laidassa. Senvuoksi onkin mahdollista, että se, joka ennen oli Baruga, opastaa valkoisen surman mieluummin tänne kuin muualle. Neuvoni on se, että kokoonnumme tänne joka ilta ja tapamme Valkoisen, kun se tulee, jottei se tappaisi meitä, vaimojamme ja lapsiamme sukupuuttoon.

Seurasi uusi, pitkä vaitiolo Ahmadin pitkän puheen jälkeen. Sitten miehet alkoivat hajaantua.

— Kuka voi taistella pahojahenkiä vastaan? mutisi Toku livahtaessaan vaatimattomasti ovesta pihalle.

— Lupaan rukoilla puolestasi, Orgoba vakuutti vanhukselle hävitessään pimeään.

Muutkin poistuivat, kuka minkin tekosyyn nojalla, kunnes lopulta oli jäljellä ainoastaan Igi, metsästäjä.

— Miksi sinä jäit tänne? vanha Ahmad kysyi katkerasti. Mene sinäkin noiden toisten mukaan. Saattaa käydä niin, että Valkoinen tyytyy minun vanhaan ruumiiseeni ja jättää teidät muut rauhaan.

— Ei ihan niinkään, hyvä isä, nuorempi mies vastasi. Minäkin tiedän jotakin Juovikkaasta Väestä. Kun sellainen kerran rupeaa tappamaan ihmisiä, ei se herkeä siitä milloinkaan. Sitäpaitsi taistelen tätä vastaan mieluummin kahden sinun kanssasi kuin kaikkien noiden pelkurien kanssa, jotka livistivät pakoon.

Siitä illasta alkaen Igi asettui asumaan Ahmadin taloon. Hän toi sinne aseensa, rihlattoman musketin, joka laukesi osapuilleen kolme kertaa viidestä, keihäänsä, jossa oli metrin pituinen partaveitsenterävä harmaa teräskärki, välttämättömän _baronginsa_, joka oli kuin teurastajan veitsi, ja miekkansa, joka oli kuin aaltoilevateräinen, kapea tikari.

Kului kolme päivää, mutta valkoisesta tiikeristä ei näkynyt jälkeäkään. Sitten tuli yö, jolloin oli täysikuu. Sinä iltana Ahmad ja Igi istuivat kauan aikaa pöydän ääressä, ja heitä palvelivat vanhuksen kolme vaimoa, Teloan ollessa kuten tavallista piilossa heidän yläpuolellaan pienellä parvekkeella.

Äkkiä kuului viidakon sydämestä ikäänkuin kaameaa naurua, joka kuulosti hirvittävän ivalliselta. Kun se lakkasi kuulumasta, miehet nousivat seisoalleen.

— Valkoinen! vanha Ahmad kuiskasi, ja Igi nyökäytti päätään ja tarkasti pitkän pyssynsä sankkiruudin. Jälleen kajahti sama kammottava nauru, mutta tällä kertaa paljoa lähempänä. Jossakin viidakon sopessa ulvahteli sakaali merkillisiä ääniä, joita se päästelee ainoastaan saalistaessaan tiikerin kanssa. Kolmannen kerran se kuului pimeästä viidakosta, ja sitten seurasi hiiren hiljaisuus. Sammakotkin tuntuivat lakkaavan hetkiseksi kurnuttamasta. Sitten rikkoi hiljaisuuden maailman ehkä kammottavin ääni — saalista hakevan tiikerin kiljunta. Se alkoi hiljaa ja pitkäveteisenä, mutta kohosi ja kiihtyi vihdoin niin kovaksi, että koko viidakko vavahteli. Kun sen viimeinen kaiku häipyi kuulumasta, naiset joutuivat hillittömän pelon valtaan ja alkoivat parkua. Ainoastaan Teloa pysyi vaiti parvekkeellaan.

— Hiljaa, onnettomat! Ahmad sähisi. Tahdotteko houkutella Valkoisen aivan tänne kynnykselle!

Vaikeroivat äänet taukosivat oitis, mutta se oli jo liian myöhäistä. Tirkistellessään bambuseinään puhkaistusta reiästä Igi näki suuren, valkoisen olennon liukuvan kuin haamu taloa kohti, näkipä pedon hirvittävien, vihertävien silmienkin hehkuvan pimeässä kuin sula kulta.

Äkkiä kuului tuskin viidenkymmen metrin päässä majasta kumea nau'unta, jollaisen tiikeri päästää ollessaan varma saaliistaan. Äänessä oli kylmäveristä julmuutta, johon oli sekoittunut voitonriemuakin, mikä teki sen yhäkin kauhistuttavammaksi. Seurasi hetkisen hiljaisuus, sitten kuului viidakon laidasta murahtava rykäisy.

— Pysy paikallasi, veljeni, vanha Ahmad kuiskasi. Nyt se hyökkää.

Igi nyökäytti päätään ja vetäisi muskettinsa kömpelön hanan vireeseen irroitettuaan _barongin_ vyöstään. Hänen niin tehdessään kuului ulkopuolelta kiiruhtavien jalkojen rapsetta, ja seuraavassa silmänräpäyksessä koko kevyt bambumaja vapisi ja ritisi suuren pedon painosta. Tiikeri oli laskenut väärin etäisyyden ja tehnyt liian lyhyen hypyn. Nyt se riippui hetkisen viettävän katon räystäästä koettaen etukäpälillään vetää ruumiinsa katolle. Kohta kuului kuitenkin pehmeä tupsahdus, kun sen ruumis putosi maahan vain parin metrin päähän miehistä, jotka olivat kyyristyneinä bambuseinän takana. Muristen hirmuisesti tiikeri, kohosi takajaloilleen ja raastoi ovea repien suuria sälöjä paksuista pinangilankuista.

Ennenkin Ahmad ehti estää, kohotti nuorempi metsästäjä musketin poskelleen, tähtäsi hätäisesti ikkuna-aukosta ja vetäisi liipasinta. Kumeaa paukahdusta seurasi heti hirmuinen karjunta ulkopuolella. Luoti oli lävistänyt suuren kissan toisen korvan, jotka ovat tiikerin ruumiin kaikkein arimpia osia.

Raivostunut peto hyppäsi uudelleen pudoten tällä kertaa aivan katon harjalle ja alkoi heti heitellä maahan kokonaisina kasoina irtonaisia olkia. Ahmad sammutti nopeasti savuavan lampun ja viittasi nyyhkyttäville naisille, että he painautuisivat huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, jotta jäisi tilaa taistelulle elämästä ja kuolemasta, jonka hän tiesi heti alkavan. Kun molemmat miehet tarkastelivat aseitaan ja naiset kyyristyivät yhteen, tunkeutui kuunvalo huoneeseen kattoon syntyneestä aukosta valkoisena ja rauhoittavana, ikäänkuin ei maailmassa olisikaan mitään sellaista kuin pelko ja kuolema.

Äkkiä pimensi katossa olevan aukon sellainen kauhistuttava pää, jonka kanssa todellakin vain harvat ihmiset ovat joutuneet vastakkain. Tiikerin silmät tuijottivat miehiin kuin hehkuvat smaragdit, sen hirvittävä suu oli auki, niin että kiiltävän valkoiset hampaat ja niiden takaa kuuma punainen kitalaki näkyivät. Sen julma naama oli vääntynyt raivosta. Kun Igi epätoivoissaan yritti panostaa uudelleen muskettiaan pimeässä, Ahmad tähtäsi tarkasti tiikerin päähän ja laukaisi kajahduttaen samalla heimonsa sotahuudon. Mutta kivet, joita vanhus käytti pyssyssään luotien asemesta, eivät pystyneetkään lävistämään pedon pään paksuja luita, ja suuri kissa, jota kipu vain raivostutti, työnsi päänsä ja voimakkaat hartiansa kokonaan katon läpi. Tarttuen keihääseensä Igi koetti vielä seivästää sen siihen, mutta suuren käpälän ote kiskaisi äkkiä aseen hänen kädestään ja heitti sen kattoon, josta se putosi sille pienelle parvekkeelle, jossa Teloa makasi. Tyttö tarttui siihen vaistomaisesti hennoilla, mutta jäntevillä käsillään, kun suuri peto tunkeutui huoneeseen, niin että heikko katto ryskyi, ja pudottautui lattialle. Samalla Ahmad iski sitä pyssynsä perällä päähän voimiensa takaa säikähtämättä sen leimuavia silmiä ja sähisevää suuta, ja Igi yritti sivaltaa sitä barongillaan. Mutta kumpikaan isku ei sattunut. Ponnahtaen ensin taaksepäin niin kauaksi, etteivät miesten lyönnit ulottuneet, vihainen peto hyökkäsi heidän kimppuunsa ennenkuin kumpikaan ehti päästä tasapainoon. Ylhäältä katselevasta tytöstä näytti, että se antoi kummallekin vain heikon läimähdyksen suurella käpälällään, mutta kuitenkin molemmat miehet kierivät toiseen seinään kolhiutuneina ja taisteluun kykenemättöminä. Kuu paistoi rikki raastetun katon läpi niin kirkkaasti, että tämän elämän ja kuoleman kamppailun jokainen yksityiskohta tuossa pienessä huoneessa näkyi selvästi ylhäällä olevalle katsojalle. Naiset olivat painautuneet nurkkaan vaikeroiden hiljaa pelosta, Igi liikahti heikosti toisen seinän vieressä ja Ahmad makasi pyörtyneenä oven suussa. Tiikerin suuri pää näytti peittävän sen suuren ruumiin; sen pitkä häntä heilui edestakaisin, ja suuret lihakset värähtelivät sen sileissä kyljissä sen lähestyessä miehiä.

Peto kyyristyi hetkiseksi ennen hyppäämistään, ikäänkuin se olisi valinnut uhrinsa. Tästä lyhyestä tuokiosta riippui nyt jokaisen huoneessa olijan henki. Juuri silloin tarttui viidakon tyttö voimakkaasti keihääseen, ja kurottautuen pienen parvekkeen laidan yli, jossa hän oli ollut levolla, hän heitti aseen varmasti tähdäten ja vakavalla kädellä suoraan alaspäin, kyyristyneen suuren pedon ruumiin läpi. Metrin pituinen, kaksiteräinen kärki, joka oli terävä kuin partaveitsi ja ohut kuin pistomiekka, tunkeutui valkoisen nahan ja sitkeiden lihasten läpi juuri pedon vasemman etulavan taakse, ja kun tyttö oli keskittänyt heittoon koko painonsa ja voimansa, keihään terä tunkeutui tiikerin sydämeen asti. Kiljahtaen kauheasti peto ponnahti suoraan koholle ja kierähtäen ympäri ilmassa putosi selälleen ja vääntelehti kuolinkamppailussa avonainen kita vain parin vaaksan päässä Igistä.

Kun nuori metsästäjä hitaasti palasi tajuihinsa, hän näki ensimmäiseksi tiikerin ammottavan kidan, joka oli aivan hänen kasvojensa vieressä. Huudahtaen kauhusta hän teki mitä kauneimman kuperkeikan taaksepäin, pääsi jaloilleen ja peräytyi seinän viereen tarttuen barongiinsa toisella ja paljastettuun miekkaansa toisella kädellään ottaakseen vastaan hyökkäyksen, jota hän yhä odotti. Mutta kun hän näki kirkkaassa kuunvalossa noiden peloittavien silmien, jotka tuijottivat hänen omiinsa, muuttuneen lasimaisiksi ja himmenneen ja huomasi oman keihäänsä tunkeutuneen poikkipienaa myöten pedon suureen ruumiiseen, hänen lihastensa jännitys laukesi.

Kokonaisen minuutin hän tuijotti valkoiseen ruumiiseen, joka makasi jäykkänä hänen edessään. Sitten hän lähestyi varovaisesti peloittavaa vainajaa ja koetti vetää keihäänsä pois, mutta se oli tarttunut niin lujaan lapaluuhun, ettei hän jaksanut kiskaista sitä irti.

— Voimakas isku totta tosiaan! malaiji mutisi itsekseen kiskoessaan keihästään. Mutta merkillisintä on, etten muista sitä ollenkaan.

Kuullessaan hänen sanansa naiset tirskuivat väkisinkin nurkassaan, ja heitä säesti ylhäältä kuuluva hiljainen nauru. Katsahtaessaan ylös Igi näki ensimmäisen kerran nuoren viidakon tytön, joka hymyili hänelle kuunvalossa.

— Kenen käsi se oli, oi prinsessa, joka tappoi Valkoisen? hän kysyi katsellen tyttöä ihaillen.

— Minä otin keihääsi ja iskin sillä Juovien Isoisää, tyttö vastasi heimonsa hitaaseen tapaan puheensa helistessä kuin soitto. En ole prinsessa, vaan semarangiorjatyttö.

Ja hän heittäytyi kaiteen yli lattialle ja seisoi hänen edessään ainoana verhonaan pitkä, ambrankeltainen huntu, jota sulttaanille tarkoitettujen tyttöjen täytyy aina käyttää.

Ennenkuin nuori metsästäjä ehti vastata, puuttui puheeseen narisevalla äänellään Ahmad, joka oli palannut tajuihinsa parhaiksi kuullakseen Teloan viimeiset sanat.

— Sinä et ole enää orja, hän ilmoitti. Lähetän sulttaanille valkoisen tiikerin nahan, joka on hänestä mieluisempi kuin tuhat orjatyttöä. Sinä pääset vapaaksi ja saat ruveta minun neljänneksi vaimokseni ja talouteni haltijaksi.

— Ei niin, hyvä isä, tyttö vastasi nopeasti; sinulla on jo kolme vaimoa, jotka kykenevät ilahduttamaan minkä miehen sydäntä tahansa. Kelpaisinko minä silloin neljänneksi?

— Mutta minulla on vain yksi vaimo, Igi virkkoi toiveikkaasti.

— Siinäkin on jo yksi liikaa minulle, tyttö vastasi, ja jälleen hänen naurunsa helisi kuin hopeatiuku.

— Jos sinä todellakin haluat tehdä Teloan onnelliseksi, hän jatkoi sitten kääntyen Ahmadin puoleen, salli hänen palata viidakkoon oman heimonsa luo.

— No, olkoon menneeksi, vanhus myönsi vihdoin hieman pettyneenä. Mene sinä herättämään kyläläiset, hän käski Igiä. Tuo tänne ne pelkurit, jotka olivat täällä. Heidän pitää nylkeä tiikeri, jonka kanssa eivät uskaltaneet ruveta tappelemaan.

Igi lähti kovin touhuissaan. Mutta jokainen maja, minne hän tulikaan, oli lukittu ja teljetty, sillä kaikki kylän asukkaat olivat kuulleet tiikerin naurun, pyssyn paukahdukset ja niitä seuranneen taistelun rytäkän, pedon murinan ja kiljahtelut, ja kaikki järjestään olivat päätelleet, että Ahmadin ja kaikki hänen talossaan olevat tiikeri oli surmannut ja syönyt.

Igi oikaisi heidän erehdyksensä jyskyttämällä jokaisen majan oveen ja haukkumalla sisälläolijoita.

— Tulkaa ulos, senkin pelkurit, senkin kolmivarpaiset laiskiaiset! hän huusi mahtavasti. Ihmissyöjätiikeri on kuollut Tulkaa Ahmadin taloon nylkemään sen taljaa sulttaanille, senkin etanat, mädänneet durianit, senkin...!

Hyvistä uutisista rohkaistuneina ja Igin voimallisen puheen vaikutuksesta kylän kaikki miehet kokoontuivat lyhyessä ajassa vanhan metsästäjän taloon ja nylkivät hänen johdollaan tiikeriltä komean taljan. Kun nahka vihdoin jännitettiin kuivamaan parkittavaksi, se oli lähes kolmen ja puolen metrin pituinen kuonosta hännän päähän; juovat muodostivat sen vaaleankellerviin silkinhienoihin karvoihin tummanharmaan kirjailun.

Ahmad jakoi Igin kanssa kuolleen pedon jäykät viiksikarvat, joista jokainen oli kivikynän paksuinen ja joiden sanottiin tuottavan pitkää ikää ja onnea jokaiselle ihmiselle, jolla vain on sellainen hallussaan.

Omaan laskuunsa vanhus otti haltuunsa molemmat onnenluut, käyrät, erilliset irtonaisten solisluiden kappaleet, jotka ovat tiikerille ominaiset ja sijaitsevat syvällä kummankin hartian suurissa lihaksissa. Tiikerin onnenluu on ainakin pieni omaisuus, mutta valkoisen tiikerin onnenluuta ei voi ostaa rahallakaan.

Teloasta puheen tullen kaikki muutkin kylän vanhimmat suostuivat Ahmadin päätökseen, ja erityinen lähetystö pantiin viemään taljaa sulttaanille. Lähetystön oli määrä kertoa suurelle hallitsijalle tytön rohkeudesta ja tarjota tälle valkoinen talja hänen asemestaan. Viikon kuluttua lähetystö palasi riemuiten tuoden sellaisia uutisia, että sulttaani oli, saatuaan haltuunsa taikavoimaisen taljan, ikuisiksi ajoiksi luopunut kylän verotusoikeudestaan.

— Mitä taasen Teloaan tulee, Orgoba pappi ilmoitti, hallitsija suostuu ottamaan hänet haaremiinsa, vaikka hän onkin orja.

Kokoontuneet kyläläiset huudahtivat ääneensä kuullessaan tästä tytölle, jota he jo olivat oppineet pitämään omaan heimoonsa kuuluvana, osoitetusta suuresta kunnianosoituksesta. Ainoastaan Teloa itse ei näyttänyt ollenkaan osaavan arvostaa sulttaanin armollisuutta. Hänen pieni suunsa vääristyi säälittävästi, ja hänen silmiensä samettikiillon himmensivät kyynelkarpalot, jotka vierivät viljavina poskille.

— Voi minua! Voi minua! hän valitti. Voisiko minunlaiseni tyttö välittää hovista ja haaremista ja kunnianosoituksista? Minä olen valinnut viidakon, auringonnousun ihanuuden, tuoksuvien puiden yläpuolelta loistavan suloisen valkoisen kuun, kaukaiset kukat ja linnut ja tuulet. Älkää lähettäkö Teloaa kuluttamaan kuten rajahlintu elämäänsä kultaisessa häkissä!

Hän takertui kiinni Ahmadiin ja nyyhkytti niin säälittävästi, että vanhus päätti lohduttaa häntä mihin hintaan tahansa.

-— Vaikene jo, hupakko! hän sanoi vihdoin. Tämä on sellainen kunnia, ettei yksikään muu nainen koko malaijien maassa hylkäisi sitä, mutta minä tahdon nähdä sinut onnellisena. Lähden itse hallitsijan luo; sinä saat jälleen ihailla auringonnousujasi ja -laskujasi ja kuutamoltasi.

Pistäytyen taloonsa vanhus kaivoi ja kopeloi kätköjään, joissa hän säilytti vähäisiä aarteitaan, ja ilmestyi hetkisen kuluttua jälleen näkyviin mukanaan toinen valkoisen tiikerin onnenluista. Hän kietoi sen lujasti turbaaninsa sisään ja lähti jokea pitkin Parakiin. Viikon kuluttua hän palasi.

— Sinä saat tahtosi perille! hän sanoi pudistaen päätään ilosta säteilevälle tytölle. Minä olen korvannut sinut, arvottoman olennon, niin verrattomalla aarteella, että hallitsijan määräyksestä et ainoastaan sinä ole vapaa, vaan niin kauan kuin tuulet puhaltavat ja vedet virtaavat, ei tässä kuningaskunnassa enää milloinkaan häiritä eikä vangita ainoaakaan sinun heimoosi kuuluvaa. Älä unohda vanhaa Ahmadia päästyäsi takaisin viidakkoosi.

Seuraavana aamuna taivas oli kuin tummansinistä samettia juuri ennen auringonnousua. Äkkiä aurinko ilmestyi näkyviin viidakon vihreiden runkojen välistä kuin kiveen upotettu suuri rubiini. Keltaisen ja punaisen kirjava perhonen liiteli puiden latvojen yläpuolella, ja tuoksuva ilma oli tulvillaan lintujen visertelyä, kun Teloa lähti, vapaana kerran vielä, vaatimaan perintöoikeuttaan kauneudesta ja ilosta. Taaskin hän oli pistänyt punaisen kukan sinimustaan tukkaansa, ja uumillaan hänellä oli parkkihame hunnun asemesta. Kulkien pientä salapolkua hän pujotteli toisiinsa kietoutuneiden puiden ja köynnösten lomitse, kunnes näki kaukaisen kukkulan rinteeltä ryöppyävän kimaltelevan vesiputouksen.

Kun tyttö näki sen, hän pysähtyi äkkiä, ja hänen raollaan olevien huuliensa välistä kaikui sadelinnun suloinen, väreilevä viserrys. Siihen vastattiin heti; lentäen latvasta latvaan tuli sellainen lintu kohta paikalle. Mustan ja punaisen kirjava sininokkainen, vihreäsilmäinen siivekäs aarniometsän asukas lenteli hänen päänsä yläpuolella kadoten vihdoin läheiseen tiheikköön.

Putouksen juurella Teloa toisti kutsunsa. Siihen vastattiin kerran vielä, mutta tällä kertaa maasta, eikä puiden latvoista. Tyttö toisti vielä kerran nuo suloiset, nauravat säveleet. Kauempana kasvavista pensaista kuului ritinää, ja tielle ilmestyi Nion. Pojan kasvoja rumensi valkoinen arpi, mutta Teloa ei nähnyt muuta kuin hänen silmiensä ilmeen, ei tuntenut muuta kuin vartalonsa ympäri kietoutuneiden käsivarsien puristuksen, ei tiennyt muuta kuin huuliinsa painautuneiden huulien sanattoman pyynnön. Sitten katosivat nämä molemmat näkyvistä käsikädessä, tielle, joka vei vapauteen, elämään ja rakkauteen.