Part 3

»Ja sitten puhkesi rajuilma, joka oli kierrellyt asemaa koko illan. Ensin kuului hiljaista jyrinää ja kuminaa, sitten seurasi sellainen räsähdys, kuin kaikki viidakon puut olisivat kaatuneet. Ja sen jälkeen kuulin toisen äänen; hiljaisen, mutta kauhistuttavamman kuin minkään ukkosen jyrähdyksen. Se oli kiskojen natinaa ja merkitsi, että Kapkaupungin huvijuna, joka oli tupaten täynnä naisia ja lapsia, oli tulossa. Ja vaihde oli auki!»

Red keskeytti jälleen ja kuivasi kasvonsa suurella huivilla.

— Muistelin silloin Indunan pikajunan kerran syöksyneen avonaisen vaihteen ohi, jolloin viisikymmentä matkustajaa oli palanut kuoliaaksi, hän jatkoi hetkisen kuluttua. Muistin myös, että vaihdemies tuli hulluksi, koska hän alituisesti oli kuulevinaan kuolevien naisten ja lasten huutoja. Toivoin tämän junan tappavan minut ensimmäiseksi kaikista, syöksyessään pois niiltä kiskoilta, joiden vieressä lojuin maassa.

»Sitten kiskot alkoivat soida ja helistä, ja parin mailin päässä, Gembokin leikkauksen kohdalla, näin kapkaupunkilaisen veturin lyhdyn kimaltelevan kuin tähti. Mutta se kasvoi kasvamistaan, kunnes oli kuun kokoinen. Sitten se kirkastui kuin aurinko muuttuen suureksi liekehtiväksi silmäksi, joka leimusi yhä lähempänä. En ollut milloinkaan tiennyt, millaisia kärsimyksiä ihminen voi joutua kestämään, ennenkuin maatessani siinä avutonna ja katsellessani junaa, joka kuljetti matkustajiaan kohti kuolemaa, vaikka minut olikin palkattu suojelemaan heidän henkeään.

»Veturin lyhty vain suureni suurenemistaan, kunnes se näytti täyttävän koko taivaan. En ollut milloinkaan ennen rukoillut, Red tunnusti hämillään, mutta silloin rukoilin. Huusin ainakin 'Hyvä Jumala!' niin kovasti kuin vain jaksoin.

»Sitä ei juuri voi väittää rukoukseksi, mutta me molemmat olimme sentään toimessa. Hän ymmärsi sen kaikissa tapauksissa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä kuulin pikajunan raiteiden vivun helinää ja narinaa. Joku oli hakenut avaimen, joka riippui aseman päädyssä, aukaissut vivun ja väänsi nyt tuota vaihdetta paikalleen, joka siirtäisi huvijunan pikajunien raiteelle ja pelastaisi sen. Vaikka olikin niin kuuma, pursusi ruumiini joka huokosesta kylmää hikeä.

»Silloin juuri välähti niin kirkas salama, että näin kaiken, ikäänkuin esineet olisivat olleet valkohehkuista rautaa. Aivan edessäni seisoi Jok suurilla käsijaloillaan. Sen suu oli puolittain auki, silmät leimusivat, ja se väänsi pikajunien vaihteen vipua, niin että sen kyhmyisten käsivarsien lihakset jännittyivät kuin teräsköydet. Ja usko tahi ole uskomatta, mutta aivan tsakman takana, molemmat kädet Jokin olkapäillä ja katsellen sitä kuin ylpeillen oppilaastaan tavalliseen tapaansa, seisoi vanha Jim Tully. Minun katsellessani heitä kuului äkkiä hirmuista jyrinää ja tärinää, ja Kapkaupungin juna kiiti ohitseni heiluen ja tärskyen pikajunien raiteella porhaltaessaan kuudenkymmenen mailin nopeudella tunnissa — turvallisena ja vahingoittumattomana kuin Herran kukkarossa.

»Sitten pimeys jälleen peitti kaiken, koskenaan ryöppysi vettä pilvistä, ja minä vaivuin yhä synkempään pimeyteen tuntematta enää mitään, ennenkuin heräsin Kapkaupungin sairaalassa. Reiteni oli lastoissa, kaikki kustannukset oli maksettu, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin syödä ja juoda ja tulla terveeksi.

»Ratavartia oli löytänyt minut seuraavana aamuna tajutonna ja pahasti loukkautuneena maasta makaamasta, ja hän oli ilmoittanut minun kääntäneen vaihteen ja pelastaneen huvijunan, vaikka reisiluuni oli poikki. Yhtiö oli vähältä lahjoittaa minulle kultamitalin ja...»

Red vaikeni kesken lauseen vedellen haikuja piipustaan.

— Sallikaa minun kysyä teiltä erästä asiaa, lausuin arasti.

Se riitti. Red näytti äärettömästi katkeroituvan.

— Miksi ihmeellä sinä, hän huusi, koko ajan väittelet ja keskeytät, kun mies yrittää kertoa sinulle jonkin tarinan! Minä olen väsynyt — niin, sir, lopen väsynyt.

Ja hän käveli pois majesteetillisesti ottamaan vastaan tulevaa tavarajunaa ja kuunnellakseen juoruja ylemmiltä uudisviljelyksiltä.

HUNAJAA

Oli juuri sen lyhyen kasteisen hetken aika, joka viilentää paahtunutta tasankoa vähää ennen auringonnousua, Viidakossa huuteli pensasapina, jonka pehmeässä kuonossa on valkoinen täplä, kuin eksynyt lapsi. Mustan ja valkoisen kirjava sarvilintu alkoi ennen auringonnousua hokea puolisolleen tavalliseen tapaansa: »_Ole_ varovainen! _Ole_ varovainen!», ja tiheiköstä perheenpää vastaili sille samoin totuttuun tapaansa paljoa matalammalla äänellä: »Hyvä _on_, Ma-ari! Hyvä _on_ Ma-a-ri!»

Sitten äkkiä, kuin sulatusuunin ovi olisi auennut, aurinko rupesi liekehtimään taivaalla. Uusi päivä oli alkanut. Tuskin valo oli ehtinyt leimahtaa tasangolle, jonka pinta oli ruskea kuin leijonan talja ja jonka laidassa joki kiemurteli kuin hidas ruskea käärme, kun äkkiä aukealle kentälle ilmestyi villikoira.

Kun tuo vaalean punakellervän värinen, verikoiran kokoinen peto, jolla on valkoinen häntä ja pyöreät pystyt korvat, seisoi siinä auringonpaisteessa, ei se ollut juuri ollenkaan sen eläimen näköinen, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Todellisuudessa villikoira ei olekaan mikään koira, koska sen etukäpälistä puuttuu viides varvas, joka on kaikilla oikeilla koirilla, vaan se on viimeinen niiden susimaisten karhun kokoisten eläinten jälkeläinen, jotka muutamia miljoonia vuosia takaperin ahdistelivat kirahvikameeleja ja sapelihammastiikereitä nykyistä maata nuoremmassa ja kuumemmassa maassa.

Tämä elukka, ovela, vanha uros, oli noussut varhain, kuten nälkäisen lauman johtajan sopiikin. Sen vainuava kuono johti sen piakkoin paikalle, missä maasika oli joskus kaivanut luolan marjakuusen alle.

Aukosta tunkeutui voimakas lämmin lemu, mikä ilmaisi jonkin muun eläimen vuokranneen muurahaissyöjän hylätyn asunnon. Villikoira alkoi heti kaivaa. Mikä tahansa tasangon pyytömies ei olisi uskaltanut kaivautua sellaiseen luolaan, ottamatta ensin tarkan selon sen asukista. Luolassahan olisi saattanut vaania kuuden metrin pituinen kylmä kuolema kalliopytonin hahmossa tahi kirjava hyena, jonka leuat murskaavat reisiluun kuin sellerinvarren. Mutta afrikkalainen villikoira, jolla on koko lauma tukenaan, väistää tuskin leijonaakaan.

Äkkiä pitkän käytävän syvyyksistä alkoi kuulua kumeaa murinaa, ikäänkuin olisi kihnutettu rautaa viilalla; kiiluva silmäpari alkoi hehkua pimeässä luolassa, ja esille auringonpaisteeseen vääntäytyi ratteli eli mesimäyrä, joka ei pelkää mitään jaloin juoksevaa, siivin lentävää eikä maassa matelevaa eläintä. Kun sen pyöreä, karvaton pää, jonka kuono on musta ja päälaki valkoinen, näyttäytyi luolan aukossa, viekas villikoira perääntyi vikisten ja painoi valkoisen häntänsä koipiensa väliin salaten siten tulisen rohkeutensa ja houkutellakseen mäyrän ulos. Mutta sellainen houkuttelu ei olisi ollut tarpeenkaan, koska mesimäyrä on pahimpia tappelupukareita niiden monien petojen joukossa, joita tasangolla elää. Sitäpaitsi tällä oli erikoinen syy, minkävuoksi kannatti taistella — neljä palleroista, ruskeaa penikkaa, jotka se vasta äskettäin oli vieroittanut ja jotka tällä hetkellä nukkuivat pyöreäksi palloksi kääriytyneinä heinillä verhotussa kammiossaan syvällä marjakuusen juurten alla.

Mäyrän kulkiessa tai paremminkin kieriessä vihollistaan kohti, ilmestyi tiheiköstä kolme ruskeaa otusta katkaisten sen paluutien. Pari muuta liittyi lauman johtajaan, sillä villikoira on oikea rosvo, jonka joukkiosta aina muutamia on jossakin piileskelemässä, läheisessä viidakossa tahi sopivan pensaan takana. Nopeasti nuo kuusi koiraa, jotka kaikin olivat toista vertaa painavampia kuin mäyrä, kiersivät sen ympärille kuolemanrenkaan ja alkoivat ryömiä kohti. Ylivoima ei kuitenkaan merkitse mesimäyrälle mitään. Kiinnittämättä lainkaan huomiota muuhun laumaan se kieri kuin pieni tankki sitä vaalean ruskeaa rosvoa kohti, joka oli koettanut murtautua sen luolaan.

Turvautuen rodulleen ominaiseen pirulliseen sotajuoneen koira laahautui eteenpäin sivuttain mäyrää kohti yhä vikisten ja laahaten häntäänsä koipiensa välissä, ikäänkuin joka hetki valmiina kiitämään pakoon. Mutta päästyään tarpeeksi lähelle se luopui teeskennellystä pelkuruudestaan kuin naamiosta ja hyökkäsi sivulta mäyrän kimppuun kuin susi, jollainen se onkin, mutta saikin silloin kokea yllätyksen, jota merkillisempää se ei ollut kertaakaan kokenut pitkän, veren tahraaman elämänsä aikana.

Vetäisten taipuisan ruumiinsa hyökkääjän otteesta samalla tavoin kuin mies vetää kättään taaksepäin lapa sen sisässä mäyrä jätti vain poimun höllää, sitkeää nahkaansa sen leukoihin. Sitten se kääntyi sellaista vauhtia, että näytti mahdottomalta uskoa moista sen kömpelöstä ruumiista ja iski hämmästynyttä koiraa ensin toisella, sitten toisella käpälällään. Tämän pedon kynnet, jotka ovat suuret kuin harmaalla karhulla, tunkeutuivat kuin terässirpit nahan ja lihan läpi luihin saakka, ennenkuin lauman johtaja verissään ja kerrankin toden perästä ulvoen hellitti otteensa ja juoksi pakoon.

Sitten alkoi niin suurenmoinen ja julma taistelu, ettei edes tasangollakaan, kaikenlaisten eläinten taistelutantereita, oltu milloinkaan nähty sen vertaista. Ei Wake, ei Grettir Väkevä, ei Gunna Lithendiläinen eikä Shammah ole taistelleet urhoollisemmin otellessaan yht'aikaa monta vastaan kuin tuo pieni, taisteluissa harmaantunut pikimusta hyökkäysvaunu sinä aamuna susikoiralaumaa vastaan.

Joka taholta saarrettuna, pakotie katkaistuna, monien yht'aikaa ahdistamana, näköjään painossa voitettuna, mutta pitäen yhä vimmatusti puoliaan leveä, litteä mäyrä peittyi kokonaan koirien alle, lauman haavoittuneen johtajan luovuttaessa paikkansa toisille. Läpitunkematon nahka oli sinä päivänä pienelle taistelijalle hyväksi avuksi. Se kun oli höllällä mutta samalla sitkeä se kesti hyökkääjien terävät hampaat kuin De Bracyn espanjalainen rintahaarniska Robin Hoodin nuolet.

Koira toisensa perästä iski siihen hampaansa, jotka olivat voimakkaammat kuin suurimmankaan tanskalaisen tahi brittiläisen verikoiran hampaat, mutta yhtä hyvin ne olisivat voineet yrittää purra kynnysmattoa. Mäyrä oli pieni, koirat isoja ja niitä niin monta, että ne tapellessaan olivat toistensa tiellä. Ei yksikään niistä kuitenkaan mennyt mäyrän ulottuville kuin yhden kerran. Painaen pyöreän, korvattoman päänsä lyhyiden etujalkojensa väliin se jakeli koko laumalle iskuja, joista ainoakaan ei mennyt hukkaan. Painautuen litteäksi maata vasten ja koirien kiskoessa sen nahkaa, johon hammas ei pystynyt, se käyristyneiden etujalkojensa jännittyneiden lihaksien voimalla iski kaarevat, kauheasti repivät kyntensä jokaiseen koiraan, joka tuli sen ulottuville, kuin teräsveitset voihin. Taistellessaan tuo harmaanmusta eläin yhtämittaa murisi sähisten, mikä keskeytyi vain siksi aikaa, kun sen julmat leuat pureutuivat kuin terässangat vihollisen ruumiiseen. Silloin sen terävät torahampaat toimivat kuin sahanterät tunkeutuen yhä syvemmälle, kunnes peto, johon ne olivat tarttuneet, joko kellistyi maahan tahi riistäytyi irti hirveästi raadeltuna.

Puoli tuntia kestäneen, niin silmittömän ja raivoisan taistelun jälkeen, ettei moista milloinkaan oltu nähty tasangolla, mäyrä oli vieläkin jaloillaan. Vaikka sen harmaa selkä olikin punaisia täpliä peittonaan, ei punavärissä ollut lainkaan sen omaa verta. Vaikka ahdistavien koirien leuat olivatkin sitä kolhineet ja iskeneet, väännelleet ja riuhtoneet, ei sen teräsjäntereinen ja sitkeän nahan suojaama ruumis, joka oli erikoisesti luotu määrättyjen perusteiden mukaisesti, ollut mistään kohdasta pahasti vahingoittunut. Useimmat sen vastustajat olivat kuitenkin horjuneet tiehensä tahi piiloutuneet läheiseen viidakkoon kuollakseen siellä säädyllisesti ja yksinään villinväen tapojen mukaisesti.

Kaksi koiraa ahdisteli vielä tuota mustanharmaata raivotappelijaa, kun lauman johtaja teki viimeisen yrityksensä. Maattuaan hetkisen piilossa akaasiapensaiden juurella sen oli onnistunut pysähdyttää verenvuoto mäyrän kynsien repimistä haavoista, ja nyt se palasi toimintaan juuri kun pienen taistelijan vihdoinkin onnistui viiltää kumpaakin vastustajaansa käyrillä kynsillään, jotka olivat terävät ja raatelevat kuin druidien sotasirpit.

Turhaan ne iskivät ja repivät sen läpitunkematonta ruumista, mutta kun ne vihdoin hirveästi haavoittuneina horjuivat tiehensä, lauman johtaja hiipi mäyrän taakse, työnsi terävän kuononsa sen litteän ruumiin alle ja väänsi niin kovasti kuin suinkin jaksoi. Mäyränruumiin suojaamattomat alaosat paljastuivat silmänräpäykseksi. Silloin villikoira upotti viimeisellä epätoivoisella ponnistuksella terävät hampaansa syvälle pienen amatsonin lihaan käyttäen julmasti hyväkseen ensimmäistä etua, jonka eräs laumasta vihdoinkin oli saavuttanut taistelussaan sitä vastaan sinä päivänä.

Tuntiessaan pistävien hampaiden ensimmäisen kivun haavoittunut mäyrä pyörähti ympäri, ponnisti käyriä sääriään ja riistäytyi irti koiran otteesta saaden ammottavan haavan. Huolimatta vammastaan se iski torahampailla varustetut leukansa kuin sankaraudat susikoiran voimakkaaseen niskaan painaen sahamaiset hampaansa nahan ja lihan ja luiden läpi, kunnes ne tapasivat toisensa ison pedon selkäytimessä.

Käheästi ulvahtaen iso koira kohottautui takajaloilleen heilahduttaen mäyrän korkealle ilmaan ja horjui taaksepäin heittäen henkensä jo ennenkuin lysähti maahan.

Useimmat eläimet olisivat sellaisen tappelun perästä ja saatuaan sellaisen haavan kaatuneet uupuneina maahan ja pian kuolleet verenvuotoon. Mutta mesimäyrä polveutuu sitkeästä, taistelunhaluisesta rodusta; niinpä ei tämäkään halunnut kuolla haavasta, joka olisi tehnyt lopun mistä muusta eläimestä tahansa. Kääpeltäen takaisin luolaansa se järjesti sairaalan sen etäisimpään nurkkaan, voidellen siellä haavaansa ensimmäisen ja viimeisen kerran notkealla punaisella kielellään.

Sen puoliso tuli sinä aamuna myöhään kotiin onnistuneelta öiseltä pyyntiretkeltä, johon oli sisältynyt kova kaivamisurakka ja sitten vilkkaan gerbilla-jyrsijän perheen tuhoaminen. Se huomasi heti, ettei kotona ollut kaikki kunnossa, koska se näki kolmen täpläisen hyeenan hiiviskelevän luolan suun tienoilla maahan virranneen veren paikalle houkuttelemina. Vaikka hiiviskelevät pedot olivat sitä paljoa isompia ja vaikka niiden leuat ovatkin voimakkaammat kuin minkään muun tunnetun nisäkkään, ne maleksivat tiehensä vaikeroiden kuin ruumiiden syöjät häväistyn haudan reunalla, kun kuulivat mäyrän sähisevän murinan ja näkivät sen lyhyen ja paksun ruumiin valmistautuvan hyökkäykseen.

Kun mesimäyrä-isän ottivat vastaan luolan pohjalla nälkäisesti vikisevät penikat ja uhkaavasti muriseva puoliso, se ymmärsi heti, että sen velvollisuutena oli siitä alkaen ravinnon hankkiminen kuudelle yhden asemesta, kunnes asiasta toisin määrättäisiin.

Kun se myöhemmin puikkelehti mimosapensaan alitse, jonka parinkymmenen sm:n pituiset piikit ovat kuin valkoiset tikarit, sen oksien alta alkoi kuulua vihaista ja kammottavaa ääntä, joka on niin täynnä kiukkua ja sielutonta julmuutta, että se hyydyttää ihmisen veren ja pysähdyttää siihen paikkaan kiukkuisimmankin pedon — suuren käärmeen sihinää. Mutta mäyrälle ei tämä uhkaus merkinnyt muuta kuin aamiaiskutsua. Sen syvällä olevat pienet silmät leimusivat viheriöinä pensaan varjossa, kun iso käärme, jonka mustassa ruumiissa oli kaksi leveää valkoista rengasta, kohosi vaaksa vaaksalta polulla uhkaavasti pystyyn. Sen paisuva, kimaltelevan musta hilkka, jonka jatkona oli sysimusta kurkku ja pää, ilmoittivat sen kuuluvan hirveän myrkyllisten silmälasikäärmeiden heimoon. Nähdessään käärmeen harmaa mäyrä pysähtyi äkkiä, vaikka se olikin kokenut tappelija. Ja _rengaskaula_ — kuten hollantilaiset nimittävät eteläafrikkalaista sylkevää silmälasikäärmettä — on todellakin tarpeeksi vaarallinen pysähdyttämään minkä eläimen tahansa. Ainoastaan musta _mamba_, puukobra, ja kaukaisen Idän hirmuinen silmälasikäärme voivat kilpailla vaarallisuudessa ja myrkyllisyydessä tämän puoltatoista metriä pitkän ruumistuneen kuoleman kanssa.

Mäyrä oli tuskin ehtinyt pysähtyä, ennenkuin käärme sähähti vihaisesti toisen kerran laskien hilkkansa alemmaksi ja hyökkäsi salamana odottavaa eläintä kohti. Vajaan kahden metrin päässä se kohosi jälleen uhkaavasti pystyyn kiiluvin silmin, jotka välkkyivät auringonpaisteessa kuin mustat turmaliinit. Hieman raottaen julmaa suutaan se paljasti neljä uurteista myrkkyhammastaan, jotka sijaitsevat parittain sen yläleuan kummassakin laidassa Sitten suuri käärme äkkiä taivuttaen kaulaansa syöksyi mäyrää kohti pusertaen samalla ilman pois ainoasta keuhkostaan ja puristaen kokoon ne lihakset, jotka peittävät sen litteän pään takaosassa sijaitsevia myrkkyrauhasia. Oitis kiiti ilman halki suoraan mäyrän syvällä sijaitsevia, pieniä silmiä kohti kaksi ohutta, käyrää, vaaleankeltaista suihkua, jotka olivat todellista kuoleman nestettä. Mäyrä nähtävästi kuitenkin tunsi rengaskaulan sotatavat, sillä juuri ennenkuin nuo kuolettavat tipat tulivat perille, se painoi tylpän päänsä maahan ja kohotti kummallisella, melkein inhimillisellä liikkeellä molemmat etukäpälänsä silmilleen.

Kerran vielä vihaisesti sihisten käärme ruiskahdutti myrkkyään, mutta suihkut eivät nytkään tehneet tehtäväänsä, vaan kuivaen pian kuumassa auringonpaahteessa näkyivät mäyrän turkissa pieninä keltaisina hiutaleina.

Sitten iso käärme syöksyi, tehden kuin kaksinkertaisen hyökkäyksen, äkkiä eteenpäin ja iskien alaspäin painoi myrkkyhampaansa mäyrän niskaan koettaen tunkea ne syvälle merkillisellä, käärmeille ominaisella liikkeellä, mutta sen ei onnistunut lävistää mäyrän sitkeää nahkaa.

Kun raivoisa käärme yritti perääntyä keltaisen myrkyn valuessa sen julmista suupielistä, käänsi mäyrä, joka vieläkin suojeli silmiään etukäpälillään, äkkiä päätään ja tarttui salamannopeasti mustaan hilkkaan leuoillaan, jotka olivat lujat kuin sankaraudat ja täynnä kiiltävän valkoisia tikareita, kaksiteräisiä miekkoja ja partaveitsenteräviä poskihampaita. Suuri käärme sihisi kerran vielä; sen äänessä oli kuvaamatonta uhkaa, sen toivottomasti iskiessä yhä uudestaan hampaansa mäyrän läpitunkemattomaan nahkaan, samalla kuin mäyrän raatelevat hampaat hitaasti tunkeutuivat nahan ja lihasten läpi yhä syvempään, kunnes niiden kärjet sattuivat yhteen käärmeen aivojen juuressa. Matelijan pitkä musta ruumis kiemurteli hirmuisesti, kunnes äkkiä jäykistyi liikkumattomaksi. Mutta vaikka vihollinen jo olikin täysin avuton, järkevä harmaa mäyrä puri huolellisesti sen turmantuojan pään kokonaan irti ruumiista, ennenkuin se nosti pitkän raadon selkäänsä ja lähti palailemaan takaisin luolaansa.

Useimmat tasangon asukkaat ovat tottuneet kulkemaan eksyttävästi ja vaatimattomasti, varsinkin kun ne kuljettavat kotiinsa päivällistään, mutta mäyrä ei tehnyt niin. Se palasi luolaansa lyhyintä tietä ja sileintä polkua. Se vielä hyräilikin kulkiessaan hiljaista, sihisevää, kaakattavaa laulua hampaittensa lomasta. Kerran se kohtasi mustaselkäisen sakaalin, jolla myös on leuoissaan suuri asevarasto teräviä, leikkaavia hampaita ja joka liikkuu nopeasti kuin varjo. Kun se näki riippuvan käärmeen, se höristi ihmeellisiä korviaan, mutta painoi ne luimuun ja kiiti tiehensä kuin tuulen puuskassa, kun tukeva, mustanharmaa mäyrä kieri näkyviin.

Kun ilta pimeni, mäyrä meni jälleen ulos ja metsästeli viidakon pensaiden ja puiden runkojen lomassa ja aavalla, laajalla tasangolla sitä riistaa, josta kuuden mäyrän henki riippui. Äkkiä tumma varjo kiiti halki keskiöisen sinipunaisen mustan taivaan, missä etelän tähdet tuikkivat kuin pienet lamput, ja pysähtyi hetkiseksi litteän mäyrän kohdalle, joka kohotti pyöreää päätään ja murahti sähisten. Ylhäältä alkoi heti kuulua sellaisia ääniä kuin joku olisi särkenyt pähkinöitä, ja varjo liukui pois. Jättiläishuuhkaja, jonka käyrä nokka on kuin kimalteleva veitsi ja jonka terävät kynnet ovat kuin teräskoukut, oli ajoissa tuntenut tuon murinan. Tämäkin pimeässä vaaniva kuolema, joka ei pelkää juuri mitään ja jonka siipien väliä on ainakin metrin verran, ei halunnut iskeä kiinni mäyrään, ja napsahdutellen vihaisesti nokkaansa se kiiti pois hakemaan heikompaa uhria.

Ennen kuun nousua, joka sulatti ja sekoitti kaikki viidakon värit toisiinsa, kuten kuutamo tekee, mäyrällä ei ollut ollenkaan onnea metsästysretkellään. Silloin se äkkiä kompastui kaniinin kokoiseen sokerirottaan, jonka nahassa on piikit karvojen asemesta. Jyrsijän isot, lujat etuhampaat eivät voineet mitään mäyrän aseille, vaan vähemmässä kuin minuutissa sen lihava ruumis oli matkalla marjakuusen alla piilevän nälkäisen perheen syötäväksi.

Näin tätä metsästämistä kuudelle jatkui niin päivin kuin öinkin. Sitten tuli sellainen yö, jolloin ei minkäänlaista riistaa näyttänyt olevan liikkeellä. Viidakon sydämessä mäyrä vain kohtasi känsäsian, joka teroitti käyriä gurkhien [gurkhat, hindulaisheimo Nepalissa] veitsien näköisiä torahampaitaan hiomalla niitä viikunapuuhun, ja sitten tasangolla se tapasi muurahaiskävyn, matelijakaudelta polveutuvan nisäkkään, joka on aivan kuusenkävyn näköinen, sillä se on kokonaan limittäisten, luisten suomujen peittämä. Kummastakaan ei ollut ravinnoksi mäyrän perheelle, mutta muitakaan eläimiä ei ollut liikkeellä. Pensasmurmelit, hyppyrotat, jättiläisrotat ja kaikki muut jyrsijät ja pienet antiloopit, jotka tavallisesti kuuluvat mäyrän ruokalistaan, näyttivät sinä yönä kadonneen maan pinnalta kokonaan olemattomiin.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun mäyrä palasi pesälleen. Nyt se ei hihittänyt kieriessään eteenpäin, ei edes mennyt luolaan kuullessaan sieltä nälkäisten pentujen vikinää, vaan kääntyi takaisin ja lähti jälleen aukealle tasangolle. Kun se kulkea taaperteli ruskeaa, surkastunutta ruohikkoa ohi pensaiden ja tiheikköjen, tapahtui jotakin merkillistä. Mesikäki, tuollainen harmaa, kottaraisen kokoinen lintu, ilmestyi äkkiä jostakin näkyviin alkaen kiihkeästi kutsuen lennellä mäyrän rinnalla. Mäyrä pysähtyi hetkiseksi, nelijalkainen ja lintu tuijottivat ääneti toisiinsa. Sitten mesilintu-opas lähti lentoon, mutta pysähtyi aina vähän päästä houkuttelemaan mäyrää liidellessään siivet lerpallaan aivan sen edessä.

Hitaasti, ikäänkuin vasten tahtoaan, mäyrä alkoi seurata kutsuvaa lintua. Juuri silloin ponnahti aivan sen jalkojen juuresta takkuiseen ruohoon kaivamastaan kuopasta sinertävä _duiker_, eteläafrikkalaisten antilooppien pienintä lajia, joka tuskin on kaniinia isompi. Se korskahti kimakasti, ja sen harmaansinertävä ruumis katosi näkyvistä pitkään, sotkuiseen heinikkoon, jonka alitse se alkoi kierrellä salaisia polkujaan ja mutkitella kuin ahdistettu jänis. Huomatessaan antiloopin mäyrä lakkasi seuraamasta lintua ja huolimatta sen hurjista kutsuista lähti seuraamaan nelijalkaisen otuksen jälkiä häntä pystyssä ja kuono maassa kuin metsäkoira. Mesikäki seurasi sitä jonkin aikaa tirskuttaen ja visertäen sen pään päällä, mutta liiteli vihdoin tiehensä, kutsuen ja katsellen taakseen lentäessään.

Metsästys tuntui ensi näkemältä toivottomalta. Duiker on pienimmistä antiloopeista ketterin, jotavastoin mäyrän mylleröivä käynti tuskin sujuu ihmisen juoksua nopeammin. Mutta nyt toistui taaskin vanha tarina kilpikonnan ja jäniksen kilpajuoksusta. Peto seurasi itsepäisesti duikerin jälkiä. Vaikka antilooppi olisi hypähdellyt sivulle ja mutkitellut kuinka tahansa, se kuuli aina uudelleen, ennemmin tahi myöhemmin, takaa-ajajansa sihisevän murinan, kun tämä oli erehtymättömällä vainullaan saanut selville takaa-ajettavansa jokaisen mutkan ja polvekkeen. Joskus duiker hädissään uskaltautui aukeallekin ja haihtui näkymättömiin kuin sininen viiru ruskeaksi paahtuneen tasangon poikki; mutta kuten kaikkien sen heimoon kuuluvien eläinten, tämänkin kääpiön oli mahdoton juosta suoraan, joten se kääntyi aina takaisin päästessään jonkin tuntemansa alueen rajalle, sallien siten mäyrän oikaista mutkat ja halkaista ympyrät, joita se yhä teki.

Vähitellen mäyrän pahaenteinen, väsymätön vauhti alkoi uuvuttaa antilooppia, kunnes pikku pukki vihdoin kuumuuden uuvuttamana ja huomatessaan paon mahdottomaksi ryhtyi vastarintaan juuri saman marjakuusen juurella, jonka juurten välissä mäyrän luolan sisäänkäytävän suu oli. Sen neulamaiset sarvet ja pienten terävien kavioiden iskut eivät voineet mitään mäyrän kynsien puristukselle eivätkä sen hirmuisten hampaiden peloittavalle otteelle, vaan hetkistä myöhemmin pesässä odottavat nälkäiset pennut tervehtivät iloisesti muristen sen lihavaa ruumista. Kun puoliso ja lapset olivat syöneet kyllikseen, iso mäyrä pisti tähteet poskeensa ja kiertyen käppyrään nukkui kellon ympäri.

Seuraavana yönä se oli onnekkaampi ja sattui tapaamaan maaoravalauman. Lopettaessaan kaivamisensa se oli surmannut ne kaikki kooten muonaa nälkäiselle perheelleen ainakin niin pitkäksi ajaksi, kunnes rouva Mäyrä jälleen kykenisi omalta osaltaan hankkimaan ruokaa.

Sitten tuli iltapäivä, jolloin mäyrä lähti vaeltamaan tavallista aikaisemmin jättäen luolaan hyvin ruokitun perheensä. Akaasiasta pyrähti jälleen äkkiä sen kohdalle mesikäki. Satojatuhansia vuosia takaperin oli jokin tämän harmaan linnun esivanhemmista keksinyt taikasanan, jonka vaikutuksesta harmaa peto tänään samosi sen perässä tasangon poikki vastaten omituisella raksuttavalla murinallaan linnun kiihkeihin kutsuihin. Ruskean tasangon poikki, pitkin sakeaa pensaikkoa kasvavaa kuilua ja suoraan tiheän viidakon halki vievää polkua lintu opasti mäyrää, ja tämä seurasi sitä.

Kilometrikaupalla nuo merkilliset liittolaiset matkasivat yhdessä, kunnes jonkin matkan päästä alkoi häämöttää korkea _krantsi_, kuten buurit nimittävät sellaisia harmaita kallioita, joita kohoaa siellä täällä tasangolla. Kutsuva lintu lensi suoraan sen rapautunutta seinämää kohti, jossa noin viidentoista metrin korkeudella maasta parvi viidakon raivoisia, mustia mehiläisiä kuhisi kallionhalkeaman suulla. Lintu toisti vielä kerran kutsunsa, saman, joka oli houkutellut pedon kilometrejä laajan tasangon poikki ja viidakon halki paikalle, jossa oli tuota villinväen nestemäistä, kullankeltaista herkkua, hunajaa. Samaa kuin kissanminttu on kissansukuisille eläimille, samaa on hunaja mäyrälle; niinpä se onkin sellainen syötti, sellainen kiihkeästi himoittu herkku, että ne sen vuoksi uhmaavat millaista vaaraa tahansa.

Mäyrä kiiruhti eteenpäin kalliota kohti sihisten kuin teekattila ja kaakattaen kuin kana, ja sen edellä harmaa lintu räpytteli kiihkeästi siipiään ikäänkuin yllyttäen sitä kovempaan vauhtiin pitkän matkan lopputaipaleella.

On olemassa ainoastaan muutamia eläimiä, jotka uskaltavat uhmata villimehiläisparven lukemattomia pistoja. Mesimäyrä on niitä harvoja.

Tarttuen vuoroin kummallakin tukevalla käpälällään kallion halkeamiin mäyrä alkoi rohkeasti kiivetä suorastaan vetäen itseään ylöspäin melkein kohtisuoraa kallionseinämää, kunnes se vihdoin pääsi seinämästä aukeavan rotkon suulle pienelle pengermälle, josta jyrkkä polku vietti alaspäin upoten näkymättömiin pensaiden ja köynnösten joukkoon. Kuuden, seitsemän metrin päässä ylempänä ammotti hunajaa täynnä oleva halkeama, sen ponnistusten päämäärä.

Juuri kun sen piti harpata penkereen laidan yli, kuului syvemmältä rotkosta vihaista ulvontaa, ja näkyviin ilmestyi äkkiä eteläafrikkalaisen ilveksen vihainen pää. Hetkisen ilveksen karviaismarjanviheriät silmät tuijottivat leimuten mäyrän silmiin, jotka välkkyivät kuin musta lasi auringonpaisteessa. Sitten suuren kissan tiilenpunainen ruumis ponnahti eteenpäin. Toisella teräväkyntisellä etukäpälällään se lyödä sivalsi mäyrää. Äkillinen hyökkäys irroitti mäyrän täpärän otteen kalliosta, niin että se alkoi vieriä jyrkännettä alas. Mutta pudotessaankin se iski toisen etukäpälänsä kaikki viisi käyrää kynttä syvälle ilveksen pehmoiseen nahkaan kiskaisten samalla kaikin voimin. Koska punainen kissa oli viime lyönnillään menettänyt tasapainonsa, sekin horjahti penkereeltä, ja raivokkaasti muristen sen oli pakko seurata mäyrää. Molemmat putosivat melkein pystysuoraan alas kallioille.

Painaen pyöreän päänsä turvaan etukäpäliensä väliin mäyrä kiertyi kokoon palloksi, ja vaikka se putosikin kovalle kalliolle, ei sen sitkeäluiseen, paksunahkaiseen ruumiiseen tullut pienintäkään vammaa. Silmänräpäyksessä se taas oli pystyssä lyhyillä jaloillaan sihisten ja kaakattaen raivosta.

Ilves oli heimonsa eläinten nopeaan tapaan suoristautunut ilmassa ja pudonnut kevyesti jaloilleen kuin teräsjousille. Se ei kuitenkaan enää halunnut käydä toiseen »erään» mustanharmaan tappelupukarin kanssa, vaan hävisi pensaikkoon kuin punainen viiru mäyrän kieriessä sitä kohti muristen sotahuutoaan.

Mäyrä oli juuri lähtemässä kulkemaan ilveksen jälkiä, kun sen yläpuolelta alkoi jälleen kuulua mesikäen huutoa. Lentää rapistellen alemmaksi, kunnes oli vain metrin päässä mäyrän tylpästä kuonosta, harmaa lintu alkoi houkutella sitä takaisin kallioille niin kiihkeästi, ettei moista voinut vastustaa.

Kuullessaan linnun äänen pieni tappelupukari näytti kokonaan unohtavan ilveksen raa'an käyttäytymisen. Muristen ja kitisten kuin herätyskello se kerran vielä kiskoi itsensä pelkillä voimillaan kallion kuvetta ylös. Tällä kertaa se ei pysähtynyt, ennenkuin pääsi sen halkeaman suulle, joka oli ahdettu täyteen kiinteitä vahakakkurivejä, jotka olivat täynnä tuhannen tuhansista kukista koottua kullankeltaista hunajaa.

Kun mustanharmaa peto käydä kääpelsi pieneen luolaan, josta kuului miljoonien siipien sirinää ja mustien aaltojen surinaa, sotaiset mehiläiset hyökkäsivät pistimet sojossa sen kimppuun. Tuo raivostunut parvi olisi tappanut melkein minkä muun eläimen tahansa siihen paikkaan, mutta oivallisesti varustautunut mäyrä ei näyttänyt huomaavankaan niitä.

Ojentaen ensin toisen, sitten toisen käpälänsä se raastoi irti kasoittain vahakakkuja ja ahmi tyytyväisyydestä kaakattaen kupunsa täyteen hunajaa, mehiläisiä, vahaa ja toukkia heittäen tähteet alas kallioille.

Juuri sitä hetkeä mesikäki oli odottanutkin. Visertäen äänekkäästi ihastuksissaan se iski kiinni hautomakennoihin, jotka olivat täynnä ihania, lihavia, valkoisia toukkia, joista oli määrä kehittyä työmehiläisiä, kuhnureita ja kuningattaria, ja ahmi ne kupuunsa, koska ne olivat sen osa ryöstösaaliista tässä uskaliaassa yrityksessä, joka oli tehty yksissä tuumin mäyrän kanssa. Sen juhlimista eivät perhehuolet häirinneet sen enempää kuin eurooppalaista käkeä tai amerikkalaista lehmälintua. Jo monta viikkoa sitten se oli sijoittanut viisi täplikästä munaansa viiteen eri pesään, toisten lintujen haudottaviksi, jotka saivat ilmaiseksi ruokkia ja kasvattaa sen poikaset, jotta se itse saattoi viettää päivänsä vapaana ja etsiä mehiläispesiä ja, löydettyään sellaisen, houkutella joko mäyrän tahi ihmisen tutkimaan sen löytöä ja luovuttamaan sille toukat.

Aurinko oli jo painumassa mailleen, kun nelijalkainen ja lintu jakoivat keskenään viimeisen hunajakakkupalasen ja hävitetyn parven viimeisen toukan. Sitten mesikäki lensi laiskasti lähimmän puun latvaan ja livertäen vielä kerran liiteli tiehensä, mäyrän turkki tahmeana, mutta vatsa täpö täynnä ja tämän tästä tyytyväisenä murahdellen palaillessa pitkää tietään takaisin marjakuusen juurten alla sijaitsevaan luolaansa.

KARSIKKOPUU

Harvoilla valkoisilla miehillä on milloinkaan ollut karsikkopuuta. Mutta Red Bennis Circle T:stä on niitä harvoja. Kun luoteiset cree-intiaanit haluavat kunnioittaa suurta päällikköä tahi rohkeaa tekoa, he kiipeävät pisimpään mäntyyn, minkä löytävät, ja karsivat sen oksat jättäen ainoastaan latvaan pienen vihreän tupsun. Sellainen karsikkopuu saattaa säilyä muistomerkkinä vuosisatoja.

Kolmivarpainen karhu, muuan parlamentin jäsen sekä kääntöpääveitsi aiheuttivat yhdessä sen, että sellainen kunnia tuli Redin osaksi.