I.

Vanhassa Päiväniemen herraskartanossa oli aamusta pitäen huisketta ja hälinää. Huoneita puhdistettiin, tomutettiin, huonekaluja siirreltiin ja väiteltiin siitä, missä niiden oikea paikka vanhastaan oli ollut. Talon molemmat nuoret palvelijattaret olivat Päiväniemen perinnäistapoihin tottumattomia, ja niinpä itsensä Matilda rouvan piti heitä jokaisella askeleella neuvoa ja opastaa. Välistä sekaantui leikkiin myös pyylevä emäntäpiika Anna-Stiina. Hänen oikea paikkansa oli kyllä keittiössä, mutta sieltä hän tämän tästä ilmestyi punottavana muihin huoneisiin tuoden mukanaan runsaasti ääntä ja vielä runsaammin leipomiensa, paistamiensa tai paraillaan käristyvien herkkujen lemua.

— Miten te tuon pöydän olette noin vinoon vääntäneet? pauhasi hän ruokasalissa tyttösille. — Niinhän se on kuin lähtisi nurkkaan juosta vilistämään.

— Eihän tämä mitä vinossa ole, väittivät tytöt, jotka olivat juuri levittämässä mahtavaa, huikaisevan valkoista liinaa pöydän katteeksi.

— Sepähän kumma, jottei tämä vinossa ole, kivahti Anna-Stiina tarttuen jo tukevin kourin pöydän toiseen päähän. — Viistoista pitkää vuotta minä olen jok'ikinen jumalanpäivä tätä kattanut ja luulen tietäväni tämän paikan linjalleen.

— Eihän tämä se sama pöytä ole, uskalsi toinen tytöistä vielä vastaan panna. — Senhän kuului räjähtävä tykinkuula särkeneen sirpaleiksi.

Ovelle ilmestyi Matilda rouva ja puheli sovittavasta

— Hyvä Anna-Stiina, ei maksa vaivaa ruveta enää sitä siirtelemään, ei se siitä tule sen paremmaksi. Eivät nämä uudet huonekalut sattuneet entistenlaiset, vaikka tarkat oltiin mitat ja mallit antavinaan.

— No sitä samaahan minäkin, ettei näihin vanhan ihmisen silmä voi mitenkään tottua, päivitteli Anna-Stiina hellittäen sentään otteensa. — Niin vintsottavat ja väntsöttävät kuin olisivat siihen viskomalla viskotut. Ja saatte uskoa minua, Matilda rouva, kyllä Eino maisterin silmäkin erotuksen huomaa. Ei sitä maisteria näillä laitoksilla jutkuteta.

Viimeiset sanansa sinkosi Anna-Stiina jo keittiön ovelta, jonka hän aivan kuin paremmaksi ponneksi vetäisi aika kolauksella kiinni perässään. Kun rauha oli tällä tavoin palannut, siirtyi Matilda rouva kuistikolle järjestelemään sinne kahvipöytää. Siinä puuhassa ollessaan näki hän ikkunasta vanhan Petteri rengin kähmivän puutarhan portilla. Matilda rouva ihan hätääntyi, sysäsi oven auki ja alkoi hoputtaa Petteriä:

— Hyvänen aika, Petteri, johan sinä nyt kokonaan myöhästyt, kun ei sinulla ole edes hevonen vielä valjaissa. Tällä menolla joutuu Eino jalkaisin patikoimaan.

— Niin jottako Eino maisteri joutuisivat jalkaisin patikoimaan? ihmetteli Petteri vallan rauhallisesti. — Eivät ole ennen joutuneet ja tokkopa nytkään joutunevat, jos niinkuin junan mukana matkaa tekevät. Vastahan kello lie ykstoista, ja juna tulee puolikahdelta.

Kello oli tosiaan vasta yksitoista. Matilda rouva ei tahtonut uskoa silmiään, kun hän tämän huomion teki: Semmoista se oli, pitkäksi kävi kauan kaivatun odotus.

Puutarhasta juosta vilistivät kuistikolle punakka, vuosikymmenisen vanha pojan vekara, Anna-Stiinan kielletyn lemmen hedelmä, ja muutamaa vuotta vanhempi tyttönen, sotaorpo, jonka Matilda rouva oli korjannut hoitoonsa läheiseltä Kuovikosken tehtaalta. Lapsilla oli sylit täynnä kukkasia, joita he olivat poimineet nurmikolta ja puutarhan penkeistä. Matilda rouva alkoi lajitella niistä vihkoja ja lähetti lapset noutamaan kukkamaljakkoja kaivolta, johon ne oli viety raittiilla vedellä täytettäviksi.

— Katsokaa vain, hyvät lapset, ettette säre niitä, varoitteli Matilda rouva.

Tämä varoitus tuli myöhään, lapset painalsivat jo kilpaa puutarhaportilla. Siinä he kiireessään olivat vähällä tölmätä kumoon nuoren naisen, joka juuri tuli portista sisään.

Tulija oli sievässä, uudenuutukaisessa sairaanhoitajattaren puvussa. Vartaloltaan oli hän hentonen, käynti notkea ja joustava. Tänään hän näytti kuitenkin rasittuneelta: kävellessä nytkähtelivät pyöreät olkapäät hermostuneesti, hienopiirteisillä kasvoilla oli valvotun yön jättämä kalpeus.

Mutta ilo on itsekäs. Matilda rouva odotti tänään kotiin ainoata poikaansa, ainutta lastaan. Hän vallan säteili ilosta ja piti itsestään luonnollisena, että kaikki muut tekivät samalla tavoin. Niin hän huudahtikin jo hyvän matkan päästä tulijalle:

— Hyvää päivää, pikku rouva kultaseni! Teitte varsin kiltisti, kun tulitte. Ja melkein samassa hengenvedossa, ennenkuin toinen ehti mitään vastata, hän jatkoi:

— Kyllä kai me tänään jätämme ne parantelut sikseen. Meillä on täällä aika kiire, ja sitäpaitsi tunnenkin oloni tällä kertaa paljon paremmaksi.

— Tosiaan, rouva näyttää vallan nuortuneelta!

— Eikös olisi syytä nuortua! Hän tulee tänään, josta olen teille niin paljon puhunut, jonka luulin jo kerran kadottaneeni. Tuskin on minulla ollut tämmöistä ilonpäivää hääpäiväni jälkeen, ja te, kiltti rouva Syväri, saatte olla iloni todistajana. Kutsuinkin teidät tänään oikeastaan vain sitä varten, että olisitte mukana loppuvalmistuksissa. Teillä on niin hyvä maku. Mutta kas, siinähän tulevatkin jo lapset.

He alkoivat asetella kukkia maljakoihin ja menivät sitten niitä kantaen saliin. Sen kalusto oli vasta sinä samana aamuna vapautettu suojaavista peitteistään, joihin se oli ollut käärittynä sodan jälkeisten, vuoden päivät kestäneiden korjaustöiden ajan. Se oli hieno kalusto, rokoko-tyyliä, ja näytti se nyt perinpohjin toimitettuna ja hangattuna vallan uudelta. Matilda rouva tiedusteli ylpeänä:

— No sanokaapas, kiltti ystäväni, miltä täällä nyt näyttää?

Pikku sairaanhoitajatar kehui salin näyttävän vallan suurenmoiselta. Hän pakotti itsensä hymyilemään ja koetti saada äänensä iloiseksi, ettei pahoittaisi Matilda rouvan mieltä.

Tämä kierteli touhussaan ympäri huoneen, kohenteli vähän yhtä ja toista kohtaa puhua laverrellen:

— Niin, tämä huone pelastui verrattain vähällä. Vain muutama kranaatin siru oli lentänyt sisään, ja se rikkoi tuon peilin lasin, mutta siinä on nyt uusi tilalla, ja erotusta tuskin ensinkään huomaa. Tämän kaluston hankki Arvi vainajani hääpäiväksemme. Säästyi edes tämä muisto, jos paljon muuta lie mennyt.

Rouva Syväri oli pysähtynyt muutaman sivupöydän viereen. Hänen katseensa seurasi Matilda rouvan hommia, hänen korvansa kuuli tämän lavertelun ja hän ajatteli. "Tämä on siis _hänen_ kotinsa, ja minä olen täällä! Hyvä jumala, miten minä olen tänne joutunut? Ja hän tulee kotiin tänään!" Hän vilkaisi levottomana rannekelloonsa: "Muutaman tunnin kuluttua on hän näiden seinien sisällä." Hänen kätensä siveli pöydällä olevan valokuva-albumin nahkapäällystää ja hänen aivoissaan vilahti: "Jos avaisi tämän äkkiä, niin siellä olisi varmaan hänen kuvansa semmoisena, kuin hän silloin oli."

Säpsähtäen ja arkana hän vetäytyi kauemmas pöydästä. Matilda rouva toimesi:

— Kas niin, nyt tämä saa olla. Nyt lähdemme tännepäin, niin saatte nähdä miesvainajani työhuoneen ja erään toisen huoneen, joka on koko talon merkillisin. Se huone pelastui aivan ehjänä, vaikka on sinne Kuovikoskelle päin, josta se tuho tuli. Sillä huoneella on oma suojelijansa.

Pikku sairaanhoitajatar seurasi koneellisesti Matilda rouvan perästä. Hän kantoi molemmissa käsissään kukkamaljakkoa ja hymyili herttaisesti, niinkuin laupeudensisaren pitää hymyillä. Se hymy tekee aina hyvää toisille ihmisille, olivatpa sairaita tai terveitä.

Miesvainajansa työhuoneessa Matilda rouva joutui surullisiin muistelmiin. Hän asetti hellin käsin kukkamaljakon pöydälle, järjesteli hellävaroen siinä olevia esineitä ja kertoi väräjävällä äänellä:

— Tämän pöydän ääressä istui rakas Arvi vainajani sinä huhtikuun iltana, kun tultiin häntä noutamaan. Sinne veivät tehtaalle, lupasivat jo samana yönä takaisin kotiin, mutta sille tielleen jäi.

Matilda rouva kuivasi kyyneleensä ja näytti seinällä olevaa miesvainajansa suurennettua valokuvaa. Rouva Syväri pani hyväillen kätensä hänen vyötärölleen ja katseli sivulta hänen harmaata päätänsä. Äkkiä sai hän haiun puristaa tuon harmaan pään käsiensä väliin, hyväillä sitä, sopertaa sen korvaan: "Äiti, äiti!"

Hän säikähti sitä ajatusta. Mutta Matilda rouva jatkoi jo hymyillen kyyneltensä lävitse:

— Eino rakkaanihan se nyt saa periä tämän huoneen. Hänen makunsa on kyllä toinen kuin Arvi vainajani, mutta sittenpähän tehköön mieleisensä muutokset. Eino tahtoo nähdä paljon kaikenlaista tavaraa ympärillään, mutta mitään joutavaa rojua se ei saa olla, sen pitää olla valikoitua. Saattepa itse nähdä, kun tulette ylös Einon omaan nuorenmiehen kammioon.

Rouva Syväri kuunteli Matilda rouvaa ja katseli koko ajan seinällä olevaa kuvaa. Hän ajatteli pettyneenä: "Tuossa ei ole yhtä ainoata _hänen_ piirrettään. Aivan vieras mies."

Viimeisen kukkamaljakon he veivät perällä olevaan kirjastohuoneeseen. Se huone täytti koko peräseinän, oli kokoonsa nähden kapea, mutta näytti sitä pitemmältä ja korkeammalta. Raskastekoiset kirjahyllyt peittivät kaikki seinät lattiasta kattoon asti. Vain vastapäätä korkeata kaksoisikkunaa oli tyhjä paikka, ja riippui siinä hyllyjen välillä vanhanpuoleisen herran muotokuva. Puku oli menneen vuosisadan kuosia, piirteet itseensä sulkeutuneet ja harvinaisen voimakkaat. Näki hyvin, ettei se mies ollut konsanaan kysellyt toisilta, miten hän elämänsä eläisi.

Huone teki kokonaisuudessaan hieman synkän vaikutuksen. Matilda rouva haasteli asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle:

— Totta puhuen minä hieman pelkään tätä huonetta, mutta Eino viihtyy täällä hyvin. Usein hän oleskelee täällä iltakaudet piirustellen karttojaan tällä pöydällä tai penkoen noita paksuja nidoksia, niinkuin mitä aarteita niistä etsisi. No saattaahan niissä ollakin paljon hyviä aarteita, mutta paljon niissä on tomuakin. Minä tunnen niiden ummehtuneen lemun melkein nenässäni, kun Eino palaa täältä muihin huoneisiin.

Rouva Syväri kuunteli toisella korvallaan vanhan rouvan puheita. Hän tarkasteli miltei taikauskoisella uteliaisuudella seinällä riippuvaa vanhan herran muotokuvaa: Siinä mahtoi asua juuri se salaperäinen henki, joka suojeli tätä huonetta.

Äkkiä säpsähti pikku sairaanhoitajatar: Nuo oudot, ensi silmäyksellä melkein tylyt piirteet näyttivät hänestä lientyvän, saavan eloa. Niin, hän näkee niiden takaa nuoren, päivettyneen, komean miehen, joka katsoo syvälle hänen silmiinsä, hymyilee kutsuvasti.

Matilda rouva oli yhä äänessä, kertoili miten hän salaa tomuttaa Einon vaatteista tämän huoneen lemua, salaa, ettei Eino pahastuisi. Ja miten hän välistä pelkäsi hirveästi, että Eino, se poika parka, voisi saada täältä pahoja basilleja keuhkoihinsa.

Pikku sairaanhoitajatar ei kuule Matilda rouvan äidillisiä huolia. Hän näkee näkyjä menneitä... Hän on kaukana, pienessä, uneliaassa maaseutukaupungissa. Sinne on kohtalo viskannut heidät kesäksi. Hänen miehensä on kapellimestarina, kiertelee soittokuntineen ympäristön juhlissa, pitää hauskoja päiviä. Mutta hän saa olla ypöyksin ja hänellä on kuolettava ikävä... Silloin ilmestyy siihen luojan hylkäämään pesään muutamana päivänä joukko iloisia, päivettyneitä metsätieteen ylioppilaita. Niin tulevat kuin pilvistä pudonneina, mistä lienevät tulleet salolta matkareppuineen, kantamuksineen... Ja niiden mukana on _hän_. He tutustuvat aivan sattumalta kaupungin pienessä puistoravintolassa, jossa on niin ahdasta, että kaikkien siellä kävijäin on melkein pakko toisiinsa tutustua... Ja siitä se sitten alkoi. Sitten hänellä ei ole enää ikävä, hän elää kuin unessa, ei ajattele miestään eikä mitään, on onnellinen, antautuu. Ah, sitä kestää niin vähän aikaa, vain muutaman viikkokauden, mutta siinä on tarpeeksi. Einon käsivarret olivat niin voimakkaat, Einon hyväilyt niin polttavat...

Pikku sairaanhoitajatar seisoo ummistetuin silmin. Hän puristaa vapisevin käsin raskaan tuolin selkämystä, sillä lattia tuntuu soluvan hänen jalkainsa alta. Hänen ruumiinsa vavahtelee kuin kuumeessa. Se on niiden rajujen hyväilyjen muisto. Eino oli tullut salolta, pitkästä yksinäisyydestä...

Pikku sairaanhoitajatar havahtuu ääneen, joka kuuluu aivan hänen korvansa juuressa:

— Hyväinen aika, mikä teille on tullut, kiltti pikku rouvaseni? Tehän olette aivan valkea ja vapisette kuin haavanléhti.

— Ei, ei se mitään! sopertelee hän. — Pieni pahoinvointi vain, mutta se on jo ohi.

— Eipäs se vielä ohi ole, näenhän minä! Teidän kätenne vieläkin vallan vapisevat, rakas lapsi. Tuo synkkä, vanha herra teitä varmaan säikähdytti pahanpäiväisesti. Sen ilme on niin kummallinen.

Matilda rouva pani hyväillen kätensä pikku ystävättärensä kaulalle ja jatkoi:

— Ja kuitenkin, kuitenkin... Rakas Eino poikani on enemmän häneen kuin isäänsä. Se mies kuuluu eläessään olleen niin omituinen. Pappi hän oli nuoruudessaan, mutta sitten hänen oli pakko erota papinvirastaan. Ja tiedättekö, minkä vuoksi hän erosi? Koettakaahan arvata, rakas ystäväni?

Ei, sitä ei rouva Syväri voinut arvata.

— Niin, ajatelkaahan, semmoinen pappi, ja vielä siihen aikaan: oli ryöstänyt toisen miehen vaimon, se veitikka!

Pikku sairaanhoitajatar tunsi sydämensä kutistuvan kokoon ja pysähtyvän, mutta Matilda rouva jatkoi:

— Ja sitten hän heitti papinkaapunsa nurkkaan ja muutti tänne Päiväniemeen. Semmoinen oli hän, Päiväniemen ensimäinen Rautanen. Vanhoilla päivillään oli sitten tullut oppineeksi, kokosi tämän hirveän kirjaston ja istui täällä yökaudet läpeensä. Lienee se katunut vähän pahoja pillojaan. Mutta rakas Eino poikani, hän kunnioittaa isoisänsä muistoa, minä tiedän sen. Vaikka hän muuten onkin aivan toisenlainen luonnoltaan, niin hyvä. Ei hänestä konsanaan olisi sellaiseen.

— Lähdetään, lähdetään pois täältä! kuiskasi rouva Syväri tuskin kuuluvalla äänellä...

Päiväniemen vanha, rehevä puutarha on kukkeimmassa kauneudessaan. Siellä on kukkia ja tuoksua. Sireenit kukkivat, pihlajat kukkivat, omenapuut kukkivat. Nurmikkoa peittää monikirjava kukkaisvaippa, hyvin hoidetut puutarhapenkit ovat parhaassa väriloistossaan. Kaikki kukkivat kilpaa, koko puisto on yhtenä ainoana kukkamerenä. Vanha, siistitty ja uudestaan maalattu Päiväniemen päärakennus näyttää hiukan etempää katsoen suorastaan hukkuvan ja hautautuvan tuon kukkameren untuvanpehmoisiin, hyväileviin aaltoihin.

He kävelevät hiljakseen kukkaisrunsauden keskellä. Rouva Syväri nojaa Matilda rouvan käsivarteen. Hän on yhä vielä kuin unessakävijä, hän siirtelee jalkojaan ja ajattelee: "Kaikki tämä on hänen vastaanottoaan varten. Kukat tiesivät, milloin niiden oikea hetki on käsillä. Siitä näkee, että häntä täällä odotetaan."

Mutta Matilda rouva haasteli:

— Eikös se näytä aika somalta tuo vanha rakennus? Kukapa olisi viime keväänä uskonut, että siitä enää mitään kalua saadaan. Pois olisi silloin Eino vienytkin minut näiltä surunsijoilta, mutta mihinpäs minä vanha ihminen enää voisin lähteä. Niin ruvettiin korjaustöihin, ja minä niistä olen saanut huolehtia, kun Einon yhä piti olla rykmenttinsä mukana. Mutta nyt on Eino lopultakin vapaa ja saa tulla näkemään, mitä vanha äitimummonsa on täällä saanut aikaan.

Taas tunsi rouva Syväri hyvää halua sulkea vierellään kulkeva vanhus syliinsä, mutta samalla hän vilkaisi rannekelloaan ja ajatteli: "Vajaa tunti enää, ja minä olen vielä täällä."

Matilda rouva taitteli penkkien luona suuren kimpun ruusuja. Ne oli hän säästänyt yksistään Einon huonetta varten. Hän valikoi niistä kaikkein tummimman ja kiinnitti sen nuoren ystävättärensä rintaan.

— Tämä on Einon lempiväri, pakisi hän. — Eino pitää tummista ruusuista, ja meidän pitää tänään kantaa hänen värejään.

Takaisin kuistikolle palatessa ajatteli rouva Syväri: "Miksi minä en jo aikoja sitten ole juossut tieheni?" Mutta jalat veivät hänet tahtomattaan Matilda rouvan mukana ylös Einon huoneeseen.

Se oli suuri, matalahko, mutta valoisa huone aivan päärappujen kohdalla. Kalustosta pisti heti silmään valtavan suuri piirustuspöytä. Nurkissa, seinillä ja erikoisilla telineillä oli runsaasti kaikenlaisia metsätieteellisiä työkaluja ja kojeita. Melkein ovenpielessä riippui naulassa suuri metsänkävijän matkareppu. Vielä oli pöydällä, uunin reunustalla, kirjahyllyn päällä ja yleensä jokaisella ulkoilemalla ja korokkeella tavaton määrä kivinäytteitä. Ne oli aseteltu taidokkaaseen järjestykseen ja todistivat varsin kaunopuheisesti huoneen omistajan harrastuksen ulottuvan sillekin alalle.

— Tämmöinen se on Eino poikani huone, haasteli Matilda rouva asetellessaan kukkamaljakkoa pöydälle. — Kauhistava oli täällä sekasorto silloin hävityksen jälkeen. Laki oli romahtanut melkein kokonaan alas ja sotkenut kaikki yhdeksi ainoaksi soraläjäksi. Saatte uskoa, että tein minä vanha äitimummo aikamoisen työn sitä selvitellessäni. Pahin oli urakka etsiä ja valikoida sieltä soran seasta kaikki nuo Einon kivinäytteet. Aina pyrki pujahtamaan vääriä kivenmujuja joukkoon, enkä minä vielä nytkään ole ihan varma, ovatko ne kaikki oikeita.

Matilda rouva ryhtyi huolissaan pitämään vielä viimeistä lopputarkastusta napatakseen mahdollisesti piileskelevät väärät vuohipukit pois valikoitujen laumasta.

Sillä aikaa seisoi pieni sairaanhoitajatar arkana ovipielessä ja silmäili miltei pyhällä hartaudella ympärillään näkyviä esineitä. Monet olivat niistä tuttuja, olisi tehnyt mieli mennä niitä käsin koskettelemaan, hyväilemään. Lopulta hän äkkäsi aivan vieressään riippuvan matkarepun. Hän alkoi salavihkaa, hellävaroen silitellä sen karvapäällystää ja hänelle tuli mieleen valoisa, onnellinen muisto: Eino oli kerran ilvehtiessään ripustanut sen suuren repun hänen selkäänsä. Oh, miten hassunkuriselta hän silloin näytti, ja miten syntisen raskas se oli! Selkä ihan pyrki katkeamaan. Mutta silloin koppasi Eino hänet reppuineen päivineen syliinsä kevyesti kuin höyhenen.

Kevyt onnen punerrus värjäsi pikku sairaanhoitajattaren kasvoja, mutta äkkiä hän muisti missä oli. Hätääntyneenä hän vilkaisi rannekelloaan ja selitti kiirehtien, katkonaisesti hätiköiden, että nyt hänen piti lähteä: Heille odotettiin tänään sairaalaan muuatta heikkoa potilasta, ja hänen läsnäolonsa oli siellä tuiki välttämätön.

Matilda rouva oli kuin pilvistä pudonnut. Eihän voinut olla mitenkään mahdollista, että piti nyt juuri mennä.

— Ei, minä en laske teitä, hyvä, kiltti ystäväni, en laske, vaikka mikä tulisi! Vajaan puolituntisen perästä on Eino täällä, ja nytkö te lähtisitte? Olettehan jo melkein niinkuin saman talon väkeä, jääkää nyt minun onneni ja iloni todistajaksi!

Hänelle kihosivat kyyneleet silmiin, niin hartaasti hän pyysi. Pikku sairaanhoitajatar koetti pysyä lujana. Hän ojensi jo kätensä Matilda rouvalle jäähyväisiksi. Mutta silloin tuntui hänestä kuin huone olisi alkanut nopeasti pyöriä, ja kaikki tutut, rakkaat esineet hyppelivät hänen silmissään. Silloin hän unohti itsensä, kietoi äkkiä käsivartensa Matilda rouvan kaulaan, alkoi suudella häntä hätäisesti silmille, suulle, mihin sattui. Sitä tehdessään hän toisteli sopertavalla äänellä:

— Hyvä!... rakas!...

Ja ennenkuin toinen ehti tointua, oli hän jo livahtanut pois huoneesta. Portaista kuului hänen askeltensa kiireellinen kopina. Seuraavassa tuokiossa vilahti poismenijä jo puutarhaportista lehtokujalle ja hävisi sinne.

Hän juoksi kuin takaa-ajettu. Rutisti toisella kädellään Matilda rouvan antamaa tummaa ruusua rintaansa vasten ja toisteli läähättäen:

— Pois, pois, nopeasti!... Se on mennyt, unohdettu!... Minun pitää paeta, paeta!... kauas!...

Matilda rouva oli syvästi liikutettu nuoren hoitajattarensa äkillisestä hellyydenosoituksesta. Ja hän tunsi nyrpeätä kaunaa kohtalolle, joka saattoi panna ihmiset sairastumaan juuri sinä päivänä, kun hänen rakas Eino poikansa palasi kotiin.