VII.

Seuraavana päivänä ovat Siiri ja Liisu kävelyllä Vaskelan avarassa, ikivanhassa puistossa.

He ovat hyvän aikaa harhailleet puiston ristiin rastiin kulkevia käytäviä, joille paikotellen on levinnyt jo sametinpehmoinen nurmikko. Satavuotisten lehmusten ja vaahterain lehtikatos käytävien yllä on niin tiheä, että päivänsäteet vain siellä täällä pääsevät alas pilkahtelemaan. Käytäviä reunustavat orjantappuraruusu- ja orapihlajaistutukset ovat hoidon puutteessa villiytyneet. Näkee, hyvin, että Vaskelan viimeiset omistajat eivät ole suuria välittäneet puiston hoidosta, luonto on saanut mielensä mukaan muovailla ja tasoitella ensimäisten mestarien käsialoja. Siiri, joka tuntee puiston vanhastaan, on ystävättärensä opastajana ja kertoilee:

— Muuan italialainen arkkitehti tämän puiston kuuluu aikanaan suunnitelleen ja kuntoonpanneen. Siitä miehestä ja tämän puiston synnystä on omituinen tarina, minä muistan sen melkein ulkoa.

— Kerropas se tarina! pyytää Liisu.

— Voinhan tuon kertoa. Ei se ole minusta niinkään ruma, vaikka kielenkäyttö on siinä vähän suorasukaista, niinkuin kaikissa semmoisissa tarinoissa: Mestariksi sanottiin sitä arkkitehtiä. Se oli suuri haaveilija, oli onnettomasti rakastunut Vaskelan silloiseen emäntään, ja niin uhrasi parhaan osan elämästään tähän työhön. Kerran oli hän nähnyt sen naisen uimarannassa, hänen alaston ruumiinsa oli kaunis kuin valkoinen synti, eikä se haaveilija voinut tätä näkyä unohtaa. Kerjäsi sen naisen lempeä, ja nainen oli luvannut: "Laita Vaskelan puisto kauniimmaksi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä, sitten saat palkkioksi rakkauteni." Viisitoista pitkää vuotta se työ vei. Koko sen ajan mestari hautoi syntisiä haaveitaan siitä valkoisesta ruumiista, rakensi yhden toistaan somemman puutarhamajan, niissä uneksi kerran ottavansa luvatun palkkion. Sillä naisella oli monta rakastajaa, niille se uhrasi lempeään, mutta sen haaveilijan palavat silmät seurasivat häntä syyttävinä jokaisella askeleella. Nainen rukoili: "Ota lempeni, että minä rauhan saisin!" Mutta se mestari puhui: "Minä en suostu jakamaan lempeäsi yhdenkään toisen kanssa. Sitten kun työni on valmis, minä tahdon sen kokonaan!" Ja kun sitten viidentoista vuoden kuluttua Vaskelan puisto oli kauniimpi kuin yksikään toinen tällä maanäärellä, sanoi mestari: "Nyt minä palkkioni tahdon, minä otan sen siellä Venuksen majassa, olen sen sitä varten somistanut!" He menivät valoisana kesäyönä Venuksen majaan. Mestari käski: "Riisu vaatteesi, minä tahdon nähdä sinun valkoisen, alastoman kauneutesi!" Nainen totteli käskyä epäröiden, mestari kiirehti kauan kärsitystä halusta vavisten. Mutta kun nainen vihdoin seisoi alastomana hänen edessään, oli hän niin hölmistynyt kuin taivaan vasama olisi häneen iskenyt: Hänen edessään ei ollutkaan se kaunis ruumis, josta hän viisitoista pitkää vuotta oli uneksinut, jonka hän kerran näki ja joka oli ihana kuin valkoinen synti. Pois oli kauneus mennyt, pitkät vuodet ja toiset rakastajat olivat sen runnelleet ja rumentaneet. Rietas halu oli vain naisella enää jäljellä, hän kerjäsi polvillaan ryömien sen haaveilijan rakkautta. Mutta pettynyt miesraukka itki katkerasti ja haastoi: "Minä en voi, en voi! Tämä palkkio on liian halpa, suuri elämäntyöni on mennyt hukkaan, aivan hukkaan!" Ja hän otti matkasauvan käteensä ja repun selkäänsä ja lähti pois murtuneena, hartiat kumaraan painuneina. Mutta se nainen ei voinut häntä unohtaa, haaveilijan palavain silmäin katse oli liian syvälle syöpynyt hänen sydämeensä, ja iltaisin täällä puistossa kävellessään oli hän jokaisen puun suhinassa kuulevinaan sen poismenneen, pettyneen mies, polon vaikeroivan huokauksen. Hän käsitti, että elämä oli hänet jättänyt, Vaskelan puiston kauneus ei ollut häntä varten. Kuolemansa hän silloin etsi Vaskelan lahden aalloista. Sieltä hänen ruumiinsa löydettiin muodottomaksi pöhöttyneenä, se ruumis, joka kerran oli ollut kaunis kuin valkoinen synti...

Siiri vaikenee. He ovat pysähtyneet rappeutuneen puutarhamajan eteen, katselevat hyvän aikaa äänettöminä majaan, jonka sisällä on vielä sinne unohdettua puutarhakalustoa, haalistunut pöytä, muutamia korituoleja ja mustuneita penkkejä. Vihdoin sanoo Liisu:

— Se tarina ei ollut ensinkään ruma. Oli se hirveä rangaistus sille naiselle.

— Sekö, että se haaveilija hänet hylkäsi?

— Niin juuri! Minä arvelen... se on kovin rangaistus, minkä nainen voi saada. Kerjätä sillä tavoin... alastomaksi riisuttuna... ja tulla hyljätyksi. Elämä on silloin menettänyt arvonsa, on parempi paeta siitä... Siiri ystäväni, rakastatko, rakastatko sinä elämää?

— Rakastan, minä rakastan sitä hyvin paljon. — Hän mietti tuokion. — Niin, aivan syntisesti minä rakastan. Eikä minulla ole vielä paljon mitään menneisyyttä.

Hän huoahtaa kevyesti. Liisu ajattelee: "Onnellinen sinä, sinulla ei ole vielä menneisyyttä!" Hän vetää Siirin lempeästi majan ovelta, he jatkavat kävelyään. Hetkisen perästä sanoo Liisu melkein kuin itsekseen:

— Menneisyys tulee kyllä aikanaan! Se tulee meille jokaiselle, olisi hyvä, kun ei sitä tulisi liiaksi!

Liisun äänessä värähtää syvä mielenmasennus. Siiri katsahtaa kummissaan ystävättäreensä, huomaa hänen silmissään kärsivän, rasittuneen ilmeen, ja silmien alla näkyy ohut, tumma juova. Tämä huomio on Siirille yllätys. Hän on tuntenut Liisun vasta nämä muutamat päivät, jotka he ovat yhtenä Vaskelassa viettäneet. Koko sen ajan oli Liisu ollut niin puoleensa vetävä ja herttaisen vaatimaton, melkein tyttömäisen hilpeä. Ja nyt yht'äkkiä tämä väsymys. Aiheutuiko se liiallisesta rasittumisesta, vai oliko sen alla jotakin muuta?

— Liisu, miten sinä tänään näytät niin uupuneelta? kysyy hän lämpimästi. — Olethan, ystävä rakas, aivan näännyksissä!

— Ei se niin vaarallista ole! naurahtaa Liisu. — Ehkä olen hiukan väsynyt, mutta katsos, Siiri, se johtuu vain siitä: Tänään olemme laiskotelleet aikalailla. Työ pitää pirteänä, mutta annas kun hellittää otteensa, silloin se väsymys tulee. On kuin jänne laukeaisi hetkiseksi, mutta viriäähän se taas uudelleen!

Liisu katselee poispäin. Siiri kuulee hänen äänessään jotakin väkinäistä. Hänen korvissaan kaikuvat Liisun äskeiset sanat: "Menneisyys tulee kyllä aikanaan... kun ei sitä tulisi liiaksi!" Siiri muistaa kerran ohimennen koskettaneensa Liisun entisyyttä, mutta silloin oli Liisu aivan huomaamatta vienyt keskustelun muihin asioihin. Siinä se oli: Liisulla oli varmaan joku kalvava sydänsuru, ehkä hän oli ollut hyvin onneton avioliitossaan. Liisu oli vain parisen vuotta häntä vanhempi, ja Liisulla oli jo menneisyyttä liiaksi. Teennäisellä hilpeydellään koetti Liisu sitä peitellä, mutta nyt olivat sen tuskalliset muistot pulpahtaneet esiin. Hän kietoo hyväillen käsivartensa ystävättärensä vyötärölle ja sanoo hellästi:

— Liisu rakas, minä pidän sinusta niin paljon, kuvittelen sinua vanhemmaksi sisarekseni. Tietysti minä olen niin lapsellinen, en tunne paljon mitään elämästä. Mutta ethän pidä minua aivan tyhjänpäiväisenä, ethän pidä?

— Hyvä ystävä, miten sinä semmoista johduit ajattelemaankaan! Sinusta, Siiri kulta, on pakko jokaisen pitää. Sinä olet luotu levittämään onnea ympärillesi ja tulet varmaan itsekin kerran hyvin onnelliseksi. Mutta katsohan, mikä soma rakennus se tuolta vilahtelee puiden lomitse?

— Ah, etkö sinä vielä ole sitä ensinkään nähnyt? Sehän on se Dianan temppeli, Natalia Petrovnan lempipaikka. Siellähän meidän pitäisi tänään juoda iltapäiväkahvi. Ehkä ne ovat siellä jo valmistelemassa, Matilda täti ja Natalia rouva.

Dianan temppeli, kevyesti rakennettu paviljonki, on lähellä korkeata rantaäyrästä, ja avautuu sen pengermältä viehättävä näköala leveänä hopeavyönä polveilevalle Vaskelan lahdelle ja kauemmas avaralle Hirviselälle. Nimensä on paviljonki saanut siitä, että sen edustalla on metsästävää Dianaa esittävä marmoripatsas, ryhmä satyrejä ja haukkuvia koiria ympärillään.

Paviljongin luona näkyy vilkasta liikettä. Matilda rouva ja kukkea rouva Silvan kattavat kahvipöytää pengermälle. Alemmas rannalle ovat leiriytyneet Natalia rouva, molemmat upseerit ja tohtori Hilli. Kapteeni Änkilä virittää parhaillaan kahvitulta, kapteeni Conrad rakentelee keitinristikkoa, tohtori on hetkiseksi jättänyt sikarinsa ja puuhailee paitahihasillaan uimahuoneen rappusilla täyttäen Natalia rouvan suurta kahvipannua. Lähellä rantaa kelluvassa venosessa on johtaja Rönkä ja joukko neitosia onkimistouhussa. Johtaja Rönkä kellii teljolla kuin mikä turkkilainen pasha. Muutaman neitosen onki on tarttunut hänen housun lahkeeseensa, koko tyttöparvi koettaa sitä irroittaa kirkuen kilpaa ja keinuttaen venettä, niin että se on joka hetki kumoon keikahtamaisillaan.

— Onpas täällä aika soma kesäinen idylli! nauraa Siiri jouduttuaan ystävättärensä kera pengermälle.

— Sanokaas muuta, hyvät lapset! päivittelee Matilda rouva. — Täysikasvuisten ihmisten piti ruveta hulluttelemaan! Ei muka kahviakaan kelvannut kotona valmiiksi keittää, täällä niiden pitää tuhrustaa ja noeta itsensä.

— Olkaa huoletta, rouva kulta! lohduttaa kapteeni Änkilä. — Minä kyllä hoidan kahvitulen, niin ettei se anna nokea liiaksi. Kahvi- ja nuotiotulet ovat olleet minun erikoisalani koulupojasta lähtien!

— Ja kapteeni Conradin erikoisalana ovat keitinristikot, ilmoittaa tohtori kiikuttaen molemmin käsin, mahtavaa, vedellä täytettyä pannua laiturilta. — Kapteeni Conradilla lienee joku preussilainen ansiomitalikin eräänlaisten keitinristikkomallien valmistamisesta, ja preussilaista ansiomitalia ei mies kantele turhan takia! Mitä minuun itseeni tulee, kelpaan minä oikeastaan vain tällaiseksi aputyöläiseksi, mutta niitäkin tarvitaan hyvin toimivassa taloudellisessa koneistossa.

Hän on parahiksi saanut suustaan tämän kansantaloudellisen mietelmän, kun hyvin toimiva koneisto joutuu hetkiseksi epäkuntoon. Leveäkylkinen pannu estää tohtorin näkemästä polvillaan maassa könöttävän kapteeni Änkilän pitkiä, kannuksilla varustettuja koipia. Hän kompastuu niihin, pannun sisällöstä läikähtää hyvä annos kapteenin niskaan ja sitä tietä juuri syttymässä olevaan nuotioon, joka sammuu pihisten ja tuprahuttaa sammuessaan aimo poropilven kapteenin silmille.

— Perhanan aputyöläinen! ärisee kapteeni kakistellen savua ja poroa kurkustaan. — Siinä kastuivat nyt suurella puuhalla kokoonsaadut sytykkeet, ja saamme luvan vielä muuttaa tulisijankin toiseen paikkaan.

— Kaikki taivahan pyhimykset, miten porossa teidän silmänne ovat, rakas kapteeni! säälittelee onnettomuuspaikalle joutunut Natalia rouva. Muun pyyhkimen puutteessa hän irroittaa päästään hienon, hajuvesille tuoksuvan harsohuivinsa ja ryhtyy sillä hankaamaan ja kuivaamaan rakasta kapteeniansa leperrellen koko ajan lohduttavia sanoja kuin mamma omalle pikku pojullensa, joka on vahingossa läikähyttänyt maitotuoppinsa rintamuksilleen. Tohtori selittelee tapaturman syitä:

— Kaikki johtui oikeastaan onnettomasta erehdyksestä! Minä nähtävästi laskin hiukan väärin kapteenin ulottuvaisuussuhteet!

— Sinä olet juupelin suuri filosoofi, mutta näköjään huono laskumestari! murahtaa kapteeni.

— Se on aivan totta, matematiikka ei ole milloinkaan ollut minun vahvimpia puoliani! Ja sitäpaitsi suvaitsee kapteeni kannella jalkineissaan noita kiliseviä lisäkkeitä. Totta puhuen, minä en ole vielä ainoassakaan keittiössä havainnut kannuksia käytännössä, vaikka meillä nykyään tehdäänkin uudistuksia hiukan joka alalla!

Rauha palaa vähitellen, koneisto saadaan uudelleen käyntiin. Kahvitulta ryhdytään virittämään uuteen paikkaan, kapteeni Conrad on saanut valmiiksi keitinristikkonsa. Se on kunnioitusta herättävä häkkyrä, kapteeni selittää sen hätätilassa kelpaavan tyydyttämään kokonaisen rykmentin tarpeen, mukaanluettuina sairaanhoito-osastot ja etappijoukotkin. Liisu ja Siiri tarjoutuvat avustamaan Matilda rouvaa, mutta tämä huudahtaa torjuen:

— Levätkää nyt hetkinen, rakkaat lapsukaiseni, kyllä me tässä hyvin suoriudumme! Vie sinä, Siiri tyttöseni, ystäväsi katsomaan sitä somaa japanilaista siltaa, ja onhan täällä vielä monta muutakin nähtävyyttä.

— Todellakin, lähdetäänpäs, rakas Liisu, japanilaiselle sillalle! huudahtaa Siiri innostuneena. Hän muistaa eilisen suunnitelmansa: Eino palasi aina iltaisin Kuovijoen puoleisesta metsästä japanilaisen sillan kautta. Sinnepä he kiiruhtaisivatkin Einoa vastaan, yllättäisivät hänet jostakin polun varrella olevasta lymypaikasta!

He kävelevät rantapolkua sillalle. Se on rakennettu muutaman kuilun yli, joka johtaa järvestä puistoon kaivettuun tekolammikkoon. Silta on aika korkealla melkein vedettömäksi kuivuneen kuilun pohjasta ja jo melkolailla rappeutunut, mutta rohkeasti kävelevät ystävykset keskelle siltaa. Siihen he pysähtyvät ihailemaan järvelle avautuvaa näköalaa. Liisu selittää, ettei hän elämässään ole nähnyt viehättävämpää paikkaa kuin tämä Vaskelan lahti muhkeine puistorantoineen.

— Kaunis tämä on, myöntää Siiri, — mutta on minun mielestäni toinen paikka siellä Kuovijoen toisella puolen vielä kauniimpi! Olet kai sinäkin siellä käynyt... Päiväniemen rannassa. Sieltä on näköala paljon, paljon avarampi, oikein neitseellisen suurenmoinen! Eikös olekin?

Liisu joutuu hämilleen tästä odottamattomasta käänteestä, selittää sitten, ettei ole milloinkaan käynyt Päiväniemen rannassa. Kartanossa oli kyllä käynyt muutamia kertoja, mutta ei rannassa.

— Sepä kumma! ihmetteli Siiri. — Eikös Eino ole vienyt sinua katsomaan sitä verratonta näköalaa?

— En minä maisteri Rautasen kotona ollessa ole sattunut Päiväniemessä käymään! ilmoittaa Liisu. Hän näyttää keksineen järveltä jonkun ihmeellisen nähtävyyden ja tähystelee sitä järkähtämättä.

Siiri innostuu kuvailemaan Päiväniemen vanhaa, pastori Rautasen järjestämää puistikkoa. Hän kertoo myös tarinan "Päiväniemen kappelikirkosta", vanhasta paviljongista, joka oli siellä korkealla rantaäyräällä. Hän piti siitä hyvin paljon, paljon enemmän kuin tästä Dianan temppelistä. Liisu ajattelee: "Tietysti Siiri pitää enemmän Päiväniemestä, siellä on Eino!" Hän koettaa hymyillä Siirin ylistyspuheille, mutta se hymyily on väkinäistä. Mitä varten Siiri aivan kuin kiusalla rupesi kehumaan sitä Päivänientänsä. Ei muka mikään paikka maailmassa ollut sen veroinen!. Hän tähystelee edelleen Vaskelan lahdelle. Siiri tulee hiukan nyrpeäksi ystävättärensä välinpitämättömyydestä. Mutta yht’äkkiä hän saa aivan itseäänkin yllättävän mielijohteen. Hän kysyy:

— Liisu, miten sinä äsken sanoit... et ole Einon kotona ollessa käynyt Päiväniemessä? Ja minä kun koko ajan luulin...

Liisu hätkähtää, vilkaisee epäluuloisesti Siiriin.

— Mitä niin? hymähtää hän.

— Että ... te olitte vanhoja tuttavia... olitte tavanneet toisenne jo ennen Vaskelaan joutumista!

Jos Siiri olisi huomannut sanojensa vaikutuksen, olisi hän varmaan hämmästynyt, ehkä katunutkin epähienoa ajattelemattomuuttaan. Mutta Liisu seisoo melkein selin häneen, Siiriltä jää näkemättä ystävättärensä kalpeneminen. Ja Liisun ääni kuulostaa aivan rauhalliselta, kun hän hetkisen vaitiolon jälkeen ilmoittaa: Kyllä he olivat olleetkin hiukan tuttavia ennestään. Olivat paljon aiemmin jo muutaman kerran tavanneet. Semmoinen aivan satunnainen tuttavuus.

— Niinkö, ja sinä et ole ennen siitä mitään kertonut! innostuu Siiri.

— Mitäs kertomista siinä oikeastaan! Sattuuhan niitä niin paljon semmoisia ohimeneviä tuttavuuksia!

— Niin... tietysti... sattuuhan niitä! myöntää Siiri hiukan nolona, mutta alkaa yhtäkaikki tuokion vaiettuaan tiedustella, milloin ja missä he olivat tutustuneet. Ties mistä syystä, mutta hän on niin ihmeen utelias saamaan selville, miten vanha Liisun ja Einon tuttavuus oli.

— Siitä on jo monta vuotta, hyvin monta vuotta, selittää Liisu kurkistellen käsipuun ylitse alas kuiluun. Niin, hänen oli vaikea sitä enää niin tarkoin muistaa. Olivat kumpainenkin jo melkein unohtaneet koko jutun!

— Mutta tunsitte sentään vielä toisenne! Eikös se olekin hyvin hauskaa, Liisu rakas, kun sillä tavoin löytää vanhoja tuttavia, aivan yllättämällä? Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa!

Liisu näyttää tahtovan mitata tuiki tarkalleen, miten korkealla silta oli kuilun pohjasta.

— Ja nyt teistä pitää tullakin hyvät ystävät Einon kanssa! Sen minä sanon, oikein hyvät ystävät! — Siiri tulee aivan Liisun viereen ja panee kätensä hänen kaulalleen. — Eino on niin suoraluontoinen ja rehellinen, niin kokonaan mies! Minä tiedän jo edeltäpäin, sinä, Liisu rakas, tulet hänestä hyvin paljon pitämään. Ja sitten ei tuttavuutenne enää niin helposti unohdu kuin ensi kerralla!

Liisu ajattelee: "Jospa tämä vaivainen silta romahtaisi alas, sitten ehkä Siiri huomaisi lopettaa kiduttavan jaarittelunsa!" Mutta silta ei romahda alas, eipä edes risahdakaan. Liisun pitää sanoa jotakin ja hän sanoo:

— Minun nähdäkseni Päiväniemen herralla on hyvin niukasti aikaa. Hän tuskin paljon välittää vanhojen tuttavuuksien uusimisesta!

— Niin, Einolla on kyllä paljon työtä! puhuu Siiri kevyesti huoahtaen. — Ikävää, että hänen täytyy niin paljon ponnistella tämän yhteisen asian hyväksi, mutta Eino tekee sen niin mielellään. Ja siksi meidän pitää antaa anteeksi, jos hän hiukan laiminlyö meitä. Ei hän ole mikään kylmä ja välinpitämätön jöröjukka, saatpa nähdä, kun opit hänet oikein tuntemaan! Mutta tiedätkös, Liisu ystäväni, nyt minulla onkin hauska ehdotus: Me yhdessä pudistelemme hiukan Einoa! Hän palaa pian tätä tietä työstään, ja silloin me hänet yllätämme!

— Palaako hän tätä tietä? pääsee Liisun huulilta ja hän vilkaisee melkein säikähtyneenä Siiriin.

— Etkös sinä sitä tiennyt? nauraa Siiri. — Näytit aivan hämmästyvän! Tätä tietä hän palaa joka ilta, ja me piiloudumme tuonne tien varteen! Hyökkäämme sieltä esiin ja säikähdytämme häntä aikalailla, eikös niin, Liisu rakas?

Hän on ajatukseensa niin ihastunut, että tarrautuu syleilemään ystävätärtään. Liisun mieli tekisi viskautua kaiteen yli kuiluun päästäkseen Siirin kynsistä. Hän sanoo aivan kalpeana:

— En minä tiedä... eihän se sovi! Ja sitäpaitsi, minä... lähdetään pois tästä sillalta... minä luulen!...

— Taivas varjelkoon, mikäs sinulle tuli? huudahtaa Siiri säikähtyneenä. — Miten sinä olet noin kalpea? Oletko pahoinvoipa?

— Ehkä hiukan, mutta ei se niin vaarallista! Huimasi päätäni, kun katselin tuosta alas. — Liisu naurahtelee hermostuneesti. — Minulle sattuu joskus sellaista, ja tämä silta on kovin rappeutunut. Eikö totta, tuntuu aivan huojuvan!

— Oletpa sinä aika pelkuri, eihän tämä mitä huoju! nauraa Siiri ja kietoo suojelevasti kätensä ystävättärensä vyötärölle.

Liisu antaa Siirin vastustelematta taluttaa itsensä pois sillalta ja myöntelee olevansa suuri pelkuri, joskus oikein raukkamainen pelkuri. Välistä saattoi käydä niin, että hän tunsi huimausta korkeilla rappusilla seistessään.

Nuori Rautanen tuli heitä vastaan heti sillan toisella puolella. Siirin ja Liisun metsään piiloutumisesta ei tullut mitään, eikä kohtaus muutenkaan muodostunut sellaiseksi iloiseksi yllätykseksi kuin Siiri oli kuvitellut. Eino näytti hiukan hämmästyvän tapaamista, hänen naurahduksessaan oli hyvin paljon väkinäistä, kun Siiri kertoi, että he olivat aikoneet häntä hiukan säikähdyttää mutta eivät ennättäneet. Siiri pujottaa mielistellen kätensä Einon kainaloon, mutta Liisu vetäytyy syrjään ja kävelee siellä äänetönnä.

Sillan yli tultaessa kertoo Siiri, että Liisu oli äsken siinä pelästynyt hirveästi.

— Hyvä ettei saanut pyörtymyskohtausta. Tämä silta muka huojui hänen mielestään, minun piti sitä pelkuria taluttaa!

Eino katsahtaa epäilevästi Liisuun ja ajattelee: "Tietysti Siiri on jaarittelullaan hermostuttanut Liisun äärimmilleen!" Siiri ei näkynyt vielä aavistavan mitään, luuli varmaan valmistaneensa Liisulle paremmankin hauskuuden raahaamalla hänet mukaansa tähän siunattuun kohtaukseen. Hän vastailee jotenkin ykskantaan Siirin lörpötyksiin, mutta teristää kuuloaan, kun Siiri odottamatta sanoa tokaisee:

— Ja te kuulutte olevan jo vanhoja tuttavia, enkä minä siitä mitään tietänyt, ennenkuin Liisu äsken kertoi!

Eino vilkaisee toistamiseen Liisuun: Mitenkähän paljon Liisu oikeastaan oli kertonut? Tästä näytti olevan sukeutumassa oikein siunattu sekasotku, hämähäkin seitti, jossa Liisu ja hän avuttomina räpistelivät, ja Siiri säälimättömänä verkon virittäjänä kidutti heitä kumpaistakin. Hiiteen koko Vaskelan hyväntekeväisyyskopla! Olisivat pysyneet kukin kauniisti kotonaan, omissa oloissaan, niin olisi ollut vain yksi kerrallaan käsiteltävänä! Nyt sai luvan pitää kielensä keskellä suuta, jottei liian pahasti sotkeutuisi!

Näin päättelee Eino ja myöntää varsin kuivasti: Olivathan he ennestään hiukan tuttavia! Olikos siinä sitten Siirin mielestä mitä ihmettelemistä?

— Minä olen hyvin iloinen siitä! huudahtaa Siiri lämpimästi. — Hän kahmaisee toisella kädellään äänettömänä kävelevän Liisun kainalosta. — Tulehan tänne lähemmäksi, pikku rouvaseni, ei tämä metsänkävijä niin vaarallinen ole! Ja olenhan minä tässä välissä, suojelevana hengettärenä!

— Sinä olet tänään kovin vallattomalla tuulella! sanoo Eino ja ajattelee harmistuneena: "Tuolla tavoin se riepottaa toista! Kun ei päättyisi tämä leikki hysteeriseen kohtaukseen!"

— Olen minä tänään hiukan vallaton! hymyilee Siiri. — Minä olen päättänyt hieman ravistella teitä kumpaistakin. Tämä pikku rouva on aivan liiaksi rasittanut itseään, ja sinä olet ruvennut kokonaan metsistymään, et välitä enää meistä vähän vähää. Mutta se ei sovi, semmoinen meno! Te molemmat olette oikeastaan Vaskelan päähenkilöt, pitäähän minun huolehtia, että pysytte kultaisella keskitiellä, niin sanotaan.

Liisu koettaa urhoollisesti hymyillä ystävättärensä lörpötyksille. Eino kyllä näkee tuon hymyn alla tuskallisia vavahduksia, mutta Siiri ei tietysti mitään huomaa. Hän on päässyt kerran vauhtiin ja jatkaa välitystyötään yhä innokkaammin.

— Tiedätkös, Eino, haastelee hän, — Liisu tässä äsken kertoi, että te olitte jo melkein unohtaneet tuttavuutenne. Mutta nytpä teidän pitääkin se uudistaa sillä tavoin, ettei se pääse enää unohtumaan! Sinun, Eino, pitää sanoa häntä vain Liisuksi ja sinun, pikku rouvaseni, häntä Einoksi! Kas niin, puristakaa vain nätisti toistenne käsiä, silloin meistä tulee erottamaton kolmikko!

Jos tilanne jo ennestään oli ollut kiusallinen, teki Siirin odottamaton ehdotus sen suorastaan tragikoomilliseksi. Siiri oli vetänyt seittinsä umpipussiin, ei ollut muuta pelastusta kuin repäistä se yhdellä sivalluksella. Einon sisu kuohahtaa, hän päättää tehdä lyhyen lopun ilveilystä, sanoo jotenkin jyrkästi:

— Oletpa sinä nopea ystävyyssuhteita solmiamaan! Ja oletko edes varma, jos ystäväsi haluaa lukea minut siihen kolmikkoon?

Jos pommi olisi pudonnut Siirin eteen, ei hän olisi enemmän hämmästynyt. Hän jää sanattomana katselemaan vuoroin Einoon, vuoroin Liisuun: Einon kasvoilla kuvastuu peittelemätön harmi, Liisu on karahtanut punaiseksi ja on sen näköinen, kuin aikoisi purskahtaa itkuun tai lähteä karkuun juoksemaan. Yhdessä välähdyksessä selviää Siirille, että noiden kahden välillä oli jotakin, johon kajoaminen oli molemmille hyvin tuskallista. Hän säikähtää huomiotaan, hänen vallaton hilpeytensä on siinä tuokiossa mennyttä. Eino ajattelee: "Kirottu kohtaus, tämä on sitä ristitulta, ja tämä on vasta kaunis alku!" Hän katkaisee kiusallisen äänettömyyden, alkaa tiedustella, miten pitkälle sairaalan sisustaminen oli edistynyt.

Liisu vastailee kuin virallista raporttia tehden: Kyllä se vähitellen valmistui! Juhannusaattona voitiin pitää avajaiset, ei ollut mitään estettä heidän puolestaan!

Siirin toinen käsi on edelleen Einon, toinen Liisun kainalossa, mutta hän kulkee kuin unissakävijä heidän välissään, tuskin ensinkään kuulee, mistä he puhelevat. Hänen on hyvin paha olla, ahdistava tunne hiipii hänen sydämeensä. Kaikki kolme tajuavat, että heidän tällä hetkellä olisi parempi kulkea mahdollisimman kaukana toisistaan.

Paviljongin luona tervehditään heitä äänekkäällä riemastuksella. Tohtori Hilli selittää:

— Maisteria tuodaan näköjään sotavankina! Tämän viehättävän paikan suojelusjumalatar voi olla tyytyväinen sukupuolensa kaukaisiin jälkeläisiin!

Matilda rouva säteilee onnesta ja alkaa tiedustella Siiriltä ja Liisulta, oliko heillä ollut hauska retkellään.

Olihan heillä ollut hyvin hauska! selittää Siiri ja hymyilee lämmintä hymyään, vaikka itku karvastelee sen hymyn alla. Hän alkaa opetella näyttelemään elämän viehättävää seuranäytelmää.