VIII.

Uusi sairaala on kunnossa jo kaksi päivää ennen juhannusta. Potilaat on muutettu sinne Kuovikoskelta; on muuttanut myös Liisun apulainen, joka Vaskelan korjaustöiden ajan oli Kuovikoskella yksinään. Kaikki on Vaskelan sairaalassa uutta, hienoa, ensiluokkaista. Kustannuksia ei säästetty, se oli johtaja Röngän tahto.

Tohtori Hillin uusi työhuone on sairaalarakennuksen päässä. Se on suuri ja valoisa huone, päivän puolella komea kaksoisikkuna, jonka alla upeilee parhaassa loistossaan ruusutarha. Avoimen ikkunan kautta virtailee siitä väkevä kukkaislemu huoneeseen.

Tyytyväinen on tohtori. Joviaalinen naama pelkkänä aurinkona hän järjestelee kirurgisia työkalujaan seinillä oleviin, upouusiin lasikaappeihin. Liisu on myös huoneessa. Hän on juuri saanut kuntoon ikkunan ääressä olevan työpöydän, asettelee sille viimeksi kukkamaljakkoa, joka on täynnä ruusuja ja hajuherneitä, tohtorin lempikukkia.

— Tästäpä tuleekin mukava työhuone! puhelee tohtori, sulkee kaappinsa ja tulee pöydän luo Liisun viereen. — Ja katsohan, miten ihastuttavaan kuntoon sinä olet laittanut tämän pöydän! Noita kukkia! Niitä ei kai kasvakaan kuin täällä Vaskelassa!

— Katsahdapas tuonne ulos! sanoo Liisu. — Kokonainen kukkameri, hiljaa keinuva ruusumeri! Sen hyväileviin aaltoihin voisi hukuttautua, unohtaa kaiken... kaiken mikä on elämässä tuskallista!

Hän unohtuu katselemaan ulos, hänen silmissään on kärsivä, väsynyt ilme. Tohtori ei sitä kuitenkaan huomaa, valikoi maljakosta parhaalleen avautuneen ruusun ja sovittaa sen Liisun tummaan, upeaan tukkaan.

— Kas, se pukee hyvin! Sinun tukassasi, rakas Liisu, pitäisi aina olla tuommoinen väkevätuoksuinen ruusu. Ne ovat sukulaisia, kuuluvat yhteen. Sinun tukkasi lemu on vain juovuttavampi!

Hän kumartuu ja suutelee kevyesti ensin ruusua, sitten Liisun tukkaa, aivan kuin päästäkseen varmuuteen arvostelunsa oikeudesta. Mitään sanomatta antaa Liisu tämän hyväilyn tapahtua. Tohtori oli niin viileä, harvoin enää lämpeni naisen kosketuksesta. Liisusta se oli hyvä, hänelle ei tohtorin platooninen rakkaus tuottanut vastenmielisyyttä, jollei erikoista nautintoakaan.

Tällä kertaa Liisu tuskin ensinkään ajatteli tohtoria. Hänen päänsä nojaa tohtorin olkapäähän, mutta hänen kärsivä katseensa on suunnattu edelleen ulos. Tohtori jatkoi:

— Sinä ihailet tuota kukkaisrunsautta, Vaskelan kauneutta. Niin minäkin teen, tunnen alkavani täällä nuorentua. Tämä hersyvä elämänrunsaus ja sinun tenhovoimasi, ne yhdessä saavat ihmeitä aikaan. Niin, Liisu ystäväni, saattaa tapahtua ihmeitä... minun elämänhaluni voi vielä leimahtaa liekkiin... voin vielä rakastua, todella rakastua sinuun!

Hän kumartuu ja suutelee toistamiseen Liisun tukkaa, hengittää sen juovuttavaa lemua, hyväilee Liisun poskea. Mutta Liisun katse on entistä toivottomampi. Hän ei jaksa ajatella mitään, tuntee vain vähitellen menehtyvänsä.

Tohtori otti hänet hyväillen syliinsä, alkoi suudella hänen kaulaansa, poveaan. Liisu värisi kuin vilutautinen...

Paljon suurempaa puuhaa, kuin sairaalan muuttaminen, tuotti orpokodin hoidokkien vastaanotto ja majoittaminen. Lähes parikymmentä näitä karttui jo tänä ensimäisenä päivänä. Rääsyisiä raukkoja ne olivat, kalpeita ja nälkiintyneitä, veljesvihan kuohujen tuuliajolle heittämiä ihmistaimia. Sääli valtasi pakosta jokaisen, kun näki noiden kovan kohtalon murjomien pikku mierolaisten arkoina, pelästyneen lammaslauman tavoin tungeskelevan Vaskelan suuressa salissa.

Orpokodin johtajattareksi valittu rouvasihminen ei ollut vielä ennättänyt saapua, ja niinpä vanhat rouvat ottivat mierolaisjoukon huostaansa. Siunaillen, säälin kyyneleet silmissä häärii hyvä Matilda rouva lapsilauman keskellä, koettaa ottaa selkoa heidän nimistään ja heidän hävinneistä vanhemmistaan. Matilda rouvan mielestä olikin koko tämä puuha joutavaa turhantarkkuutta, mutta Bertha rouva oli perinpohjainen..

— Pitäähän näistä edes jonkunlainen selko saada! puhelee hän ja merkitsee vaivalla saatuja tiedonantoja suureen kirjaan, jonka hän oli itse tätä tarkoitusta varten tehnyt ja monilla sarekkeilla varustanut. Bertha rouva, hän oli aina parantumaton saksalainen, hänellä oli pitkän, virkamiehinä harmaantuneiden esivanhempien sarjan tilastokaavakkeet veriinsä syöpyneinä.

Tohtori pitää rääsyläisjoukossa ensimäistä, summittaista lääkärintarkastustaan. Hänelle vaikeroi Matilda rouva:

— Kyllä nämä lapsiraukat ovat saaneet kärsiä. Ihmiset ovat todella liian säälimättömiä, kun veljesviha heidät sokaisee!

Hyvä Matilda rouva, hän unohti tällä hetkellä kokonaan omat kärsimyksensä, hänen lämmin äidinsydämensä ei ollut kovettunut veljessodan kauhuissa, joita hän oli saanut kokea niin runsaan osuuden. Tohtori puhelee:

— Epäilemättä rouva kulta on aivan oikeassa. Nämä nuoret ihmisvesat ovat mieron ovia kolkutellessaan nähtävästi saaneet monta ylimääräistä potkua. Mutta niin on aina kansojen suurten keskinäisten tilinpitojen päivinä. Silloin sovelletaan aina melkein liian puustavillisesti pyhän kirjan säätämää oikeusnormia: "Isäin pahat teot lasten päälle!"...

— Eihän sitä kohtaa ole tarkoitettu tällä tavoin sovellettavaksi, väittää Matilda rouva. — Se on sydämetöntä ja se on jumalansanan väärentämistä!

— Epäilemättä on rouva siinäkin oikeassa. Se on väärentämistä, se on suunnilleen samanlaista ikuisten oikeusnormien tulkintaa, kuin erään yleisesti tunnetun herran raamatun lukeminen. Yleensä voikin sanoa, että äskeisen suursodan aikana ja varsinkin sen jälkinäytöksissä yleisinhimilliset, ikuisina pidetyt oikeus- ja moraalikäsitteet ovat painuneet varsin alhaiselle kurssitasolle. Niitä on viljelty puheessa ja kirjoituksessa niin ylenpalttisen runsaasti ja holtittomasti, että niiden on lopulta käynyt samalla tavoin kuin bolshevikiruplien. Molempien kurssiarvo lähentelee nollaa, kaikki sivistyskansat ovat lähempänä kuin Juuliaankaan moraalista vararikkotilaa. Vanhan sivistyksen teknillinen ulkokuori on jälellä, mutta sen sisäinen elinneste, jaloin eliksiiri, joka antoi sivistyneiden yhteiskuntien- elämälle niiden varsinaisen, miellyttävän sisällön, on vuotanut pois, ja tarvitaan kai muutaman miespolven ahkera työ, ennenkuin se saadaan kaikenlaisen arvottoman kuonan ja roskan seasta takaisin pisara pisaralta kootuksi ja puhdistetuksi.

— Kyllä se on hirveätä, miten paljon ihmiset ovat kaikkialla villiytyneet. Monet itseään sivistyneinä pitävät eivät ole paljon parempia kuin bolshevikit!

— Aivan oikein, rouva kulta, kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, kaikkiin sivistyskerroksiin on tarttunut hiukan bolshevismia. Eikä koko avaran Venäjän täyttävä bolshevismin meri olekaan muuta kuin loppusumma niistä raskaista synneistä, joihin ihmiskunta on tehnyt itsensä vikapääksi. Europan johtavien sivistyskansojen yhteistyöllä on Venäjän neuvostoparatiisi aikaansaatu, se on kansojen yhteinen Babelin torni, jonkunlainen paha omatunto, joka huolestusta herättäen kolkuttaa hiukan jokaisella portilla.

Tohtorin suorittaman tarkastuksen jälkeen vietiin koko lapsijoukko Vaskelan suureen kylpyhuoneeseen. Kun siellä oli suoritettu perinpohjainen puhdistus, sai jokainen ylleen upouuden, sievän vaatetuksen. Oli siinä hälinää, kun niitä valikoitiin ja koeteltiin. Matilda rouva seisoi keskellä ja koko lauma tungeskeli siinä ympärillä. Jokainen tahtoi kilvalla näyttää, miten mainiosti uusi puku hänelle soveltui, reipas, huoleton lapsenluonne alkoi päästä valloilleen. Ja kun sitten kokoonnuttiin yläkerran suureen ruokailuhuoneeseen, hävitti siellä höyryävien vellikupposten, maukkaiden voileipäröykkiöiden näkeminen viimeisenkin arkuuden. Aivan liikuttavaa oli nähdä, mimmoisella halulla, milteipä villillä ahneudella nuo nälkiintyneet pikku olennot kävivät ravitsevan ruuan kimppuun. Matilda rouva siunaili:

— Voi, hyvät lapsikullat, kun ette vain tulisi sairaiksi liiasta syömisestä!

Mutta kun hän näki kupposensa tyhjentäneen pikku olennon äänettömän, pyytävän katseen, unohti hän jälleen varoituksensa. Täytteli yhä uudestaan ja uudestaan nopeasti tyhjeneviä vellikuppeja. Pitihän niiden raukkojen saada kyllikseen ruokaa, olivat kai saaneetkin jo kokonaisen vuosikauden paastota.

Alakerrassa ahertaa nuorempi naisväki. Siellä koristetaan suurta salia ja muita joutilaiksi jääneitä huoneita parhaimpaan juhla-asuunsa, ja itse johtaja Rönkä on tätä koristamistyötä valvomassa. Johtaja Rönkä oli saanut päähänsä, että Vaskelan sairas- ja orposiirtolan avajaiset piti vietettämän mieliinpainuvalla loisteliaisuudella. Saisivat kutsuvieraat nähdä, miten esimerkiksi kelpaavalla tavalla Kuovikosken tehtaan uusi johto käsitti humaaniset velvollisuutensa. Saisivat sanomalehdetkin siitä hiukkasen puhua, johtaja Rönkä oli perillä reklaamin merkityksestä.

Siirillä oli tärkeä työ, Vaskelan liputtaminen juhla-asuun, ja apulaisekseen hän on saanut kapteeni Änkilän. Jo lepattaa sairaalarakennuksen lipputangossa valkopohjainen punaristi, sairaalan tunnusmerkki. Nyt askartelevat he lähelle päärakennusta pystytetyn, uljasta mastopuuta muistuttavan lipputangon juurella. Sen latvaan pitäisi vetää Siirin tätä tilaisuutta varten ompelema suuri ja komea siniristilippu. Lipputangon köydet ovat kuitenkin pahasti sotkeutuneet. Kapteeni koettaa niitä selvitellä, Siiri odottelee lippuineen siinä vieressä, sekaantuu yhtenään kapteenin puuhaan, ilvehtii ja nauraa tämän epäonnistuneille yrityksille.

Lipun nostamisella ei näyttänyt olevan erikoista kiirettä, ainakin kapteenista se oli sivuasia. Tämä komea salonkiuros on viime päivinä alkanut lähennellä Siiriä. Orpo-kreivittären ystävyys oli muuttumassa liian silmäänpistävän lämpimäksi; kapteeni arveli, ettei hänen kestiystävänä sopinut kokonaan anastaa isäntänsä oikeuksia. Sitäpaitsi on Siiri paljon tuoreempi hedelmä, juuri hempeimpään mehuunsa puhjennut.

Miellyttikö Siiriä kapteeni Änkilän lähentely? Miellyttipä kyllä, monesta syystä. Siiristä oli niin hupaisaa tehdä hiukan kiusaa Natalia Petrovnalle. Sellainen urheilu huvittaa jokaista nuorta ja viehättävää naista, on sanomattoman viettelevää kokeilla juuri saavuttamallaan lumousvoimalla, tunnustella siipiensä kantavuutta. Siiri oli edellisenä talvena tehnyt muutamia tämäntapaisia kokeita Berlinissä; pitihän siellä hiukkasen maistaa kielletyn puun hedelmistä, kun kaikki muut ahmivat niitä aivan rajattomasti. Ei Siirin tosin voinut sanoa pitkälle menneen, ei mitenkään liian pitkälle, sen verran vain kuin nuoren naisen elämäntuntemus vaati. Mutta nyt on Siiri odottamatta saanut halun jatkaa talvellista kokeiluaan, ja se halu tuli kerrassaan polttavana. Silloin kylvetty siemen on salassa orastanut, nyt se oras alkoi janota virkistävää kastetta. Sitäpaitsi eli Siiri näinä päivinä hyvin kiihoittuneessa mielentilassa, hänen sielullisen tasapainonsa oli pahasti horjahuttanut se japanilaisen sillan luona sattunut kiusallinen välikohtaus. Siiri ei saa sitä ajatuksistaan, se askarrutti hänen mielikuvitustaan, teki hänen yönsä unettomiksi. Ja Siiri huomasi sen kiusaavan myös Liisua ja Einoa, heitä kaikkia kolmea. Mutta Siiri tahtoi unohtaa mielestään koko asian, hän halusi näyttää Liisulle ja Einolle, ettei hän välittänyt koko tapahtumasta mitään... jos siinä oikeastaan olikaan mitään tapahtunut! Jotta unohtaminen kävisi helpommin, tarvittiin vain huoletonta iloisuutta, hiukkasen vallatonta kuhertelua, ei mitään muuta. Saisivat nähdä, kyllä hän osasi elämän ottaa, niinkuin piti ottaa. Mitä siitä, jos Natalia Petrovna oli kateellinen ja mustankipeä. Olkoon, hän anasti komean kapteenin Natalia Petrovnalta, nauroi sille kadehtijalle, muka kokeneelle miesten viettelijälle! Hän otti, kun häntä miellytti! Kapteeni ei ollut huono lohduttaja! Olihan Eino tosin hänen vanha toverinsa, hän piti niin paljon Einosta, piti hyvin paljon. Mutta mitä varten Eino sitten unohti hänet kokonaan, ei välittänyt hänestä yhtään. No hyvä, saisi Eino huomata, ettei hän ollut enää mikään haaveileva koulutyttö. Ei ollut enää, jumalan kiitos!'

Tänään on Siiri aivan riehakkaan vallaton. Kun heidän pitäisi sitoa lippu kiinnitysköyteen, pyrkivät Siirin valkoiset käsivarret yhtenään nuoriin sotkeutumaan, ja Siirin pää on aina tiellä häiritsemässä kapteenin työskentelyä. Siirin posket palavat, Siirin upea, vaalea tukka kutittelee tämän tästä varsin ärsyttävästi kapteenin leukaa. On aivan ihmeellistä, miten sellaisen tukan kosketus voi tehdä haparoiviksi ja epävarmoiksi voimakkaan sotauroon kädet. Siiri naureskelee:

— Kovinpa te tänään olette kömpelö! Koettakaahan nyt sitoa kiltisti, jotta saisimme tämän lopultakin ylös!

— Minä olen hiukan tottumaton tällaisiin askareihin. Mutta näettehän, rakas neiti, koetan parhaani mukaan perehtyä!

— Koetatte te perehtyä! — Siiri väistää taitavasti kapteenin käsivarren, joka yrittää kiertyä hänen vyötärölleen. — Kas niin, tarttukaapas nyt molemmin käsin köyteen ja vetäkää kiltisti. Yks kaks kolme! Onnea matkalle, minun kaunis lippuni!

Lippu kohoaa vähitellen, molemmat seuraavat jännittyneinä sen taivallusta. Kun se on ehtinyt lipputangon latvaan, huimaavaan korkeuteen, tarttuu tuulenpuuska siihen ja pelmahuttaa sen levälleen täyteen komeuteensa.

— Eikös se näytäkin uljaalta! huudahtaa kapteeni. — Ja se on teidän käsistänne lähtenyt! Siellä korkeudessa se vilkuttaa teidän ylistystänne, lähettää lentoon kohti kaukaisuutta teidän sydämenne kaipaavan ajatukseni.

— Teistähän tulee vähitellen runoilija! hymyilee Siiri. — Komealta se todella näyttää ja niin huikaisevan puhtaalta!

— Pidättekö te noista väreistä, neiti Falkman?

— Pidän, hyvin paljon! Niissä ei ole mitään liioiteltua, ei mitään... miten minä nyt sanoisinkaan... ei mitään epätodellista.

Hän unohtuu hyväksi aikaa ihailemaan tuulessa hulmuavaa vaatetta. Ja miten hänestä tuntuukaan yhtäkkiä, että hänen elämäänsä on tullut tai on juuri tulemassa jotakin epätodellista... liioiteltua, josta hän ei pidä. Hänen sydäntään vavahuttaa tuskallisesti, mutta hän ajattelee: "Joutavaa, siihen täytyy tottua! Täytyy vain hiukkasen karaista itseään, siinä kaikki!"

Kapteeni seisoo Siirin rinnalla pidellen lippunuoraa kädessään. Hänen pitäisi kiinnittää se nuora lipputangossa olevaan koukkuun, mutta hän unohtaa sen tekemättä. Siiri seisoi aivan liian lähellä, melkein nojasi häneen. Yhdellä vilkaisulla, puoliksi vaistomaisesti kapteeni huomaa, miten houkuttelevan sopusuhtainen, miten herkullinen Siirin vartalo todella oli. Siirillä oli kevyen, ilmavan kesäpukunsa päällä leveä, vaaleanpunerva vyö. Se on sitaistu hyvin höllästi vyötärölle ja korostaa, tekee aivan kuin täyteläisemmiksi pehmeän puvun laskoksien alla notkahtelevan vartalon sulot. Siiri tiesi, miten puki itsensä! Aivan väkisin kiertyy kapteenin käsivarsi Siirin vyötärölle. Siiri ei tällä kertaa näytä sitä ensinkään huomaavan, hänen lämmin ruumiinsa painautuu antautuvasti lähemmäksi. Kapteeni puristaa lujemmin, on juuri unohtamaisillaan, missä he ovat. Silloin vasta Siiri havahtui, suuntasi häneen ilkamoiden nauravat silmänsä.

— Kapteeni, tehän unohdatte kokonaan kiinnitysnuoran! Minun kaunis lippuni voi karata lentoon ja nuora sotkeutua. Sitten saatte te kiivetä tuonne huimaavaan korkeuteen sitä selvittämään!

— Minä olen valmis tuossa paikassa, jos laiminlyöntini tekee sen tarpeelliseksi!

— Ohoh, se on vaivaloinen matka, kovin vaivaloinen, ja palkkio ei ole niin varsin suuri! — Siiri hymyilee ärsyttävästi. — Eräs toinen antaisi varmaan enemmän, paljon enemmän!

— Kuka toinen?

— No esimerkiksi... esimerkiksi Natalia Petrovna! ilkamoi Siiri pisteliäästi ja luiskahtaa notkealla liikkeellä irralleen kapteenin otteesta.

Kapteenia suututtaa, kun Siiri tämän tästä härnäili häntä Natalia Petrovnalla. Hän puree huultaan ja ryhtyy solmiamaan kädessään olevaa nuoraa kiinnityskoukkuun. Siirille näkyi tuottavan sanomatonta nautintoa hänen kiusottelunsa ja Natalia Petrovnan nöyryytetty mustasukkaisuus. Siiri iloitsi siitä aivan naivin avomielisesti, viaton, tyttömäinen ilme silmissään. Kapteeni sanoo:

— Voisitte te sentään olla hiukan jalomielinen, rakas neiti Falkman!

— Kenelle minun pitäisi olla jalomielinen? — Siiri suuntaa häneen tuon viattoman, ärsyttävän katseen. — Kenelle?... yleensä vain hiukan jalomielinen! Eihän meillä, minulla ja Natalia Petrovnalla voi olla mitään... mitään sellaista suhdetta, kuin te tahdotte kuvitella! Ei minulla ole lupa loukata hyvän ystäväni omistusoikeutta!

— Pyh, te olisitte sellainen mies... välittäisitte niissä asioissa hyvän ystävänne omistusoikeudesta! Jos yleensä kukaan mies välittänee, mutta te... paras olettekin siitä puhumaan!

Siiri purskahtaa heläjävään nauruun, ilkkuvaan, vallattomaan nauruun ja kääntää hänelle selkänsä. Vähän matkaa mentyään hän kuitenkin pysähtyy ja sanoo:

— Ah, minä en muistanut teitä ensinkään kiittää avustanne! Minä unohdan melkein aina kiittää, mutta olettehan te niin kiltti mies ja odotatte! Eikös niin... odotatte kärsivällisesti?

Siiri pyörähti vallattomasti ja juoksi tiehensä hänen vastaustaan odottamatta.

Kapteeni tuntee melkein nolostumista Siirin äkillisestä karkuun lähdöstä. Hitto sai oikein selvän tuosta viettelevästä kaunottaresta. Alussa hän oli luullut olevansa tekemisissä aivan aloittelevan tyttölapsen kanssa, joka paloi vain kiihkeästä halusta saada antautua. Mutta eläpäs nuolaise, nyt se oli häntä kiihoittanut jo monta päivää, ja aina sillä oli joku uusi, yllättävä käänne, joka teki kaiken tyhjäksi ratkaisevan hetken lähetessä. Vaadittiin todella kärsivällisyyttä. "Mutta odotahan, odotahan, kaunis tyttölapsi, juhannus ei ole vielä ohi!"

Päärakennuksen vilpolassa kapteeni tapasi johtaja Röngän, joka oli paitahihasillaan heittäytynyt korituoliin hetkiseksi levähtämään. Limonaadilasiaan kohottaen johtaja Rönkä tiedustelee:

— No, jokos pian saan onnitella?

— Minkä hiton johdosta?

— Elähän teeskentele, vanha viettelijä! nauraa johtaja Rönkä. — Satuin äsken näkemään teerenpelinne tuolla lipputangon juurella. Oivallinen alku kaikin puolin!

— Niin, sanopas mitä hänestä oikein ajattelet?

— Mitäkö minä hänestä ajattelen? Hän on kai rakkautta kaipaava nainen, siinä kaikki mitä hänestä ajattelen. Ikävöi hitosti miehen syliin, no hyvä, avaa sylisi ja ota hänet!

— Eläpäs luule, ei se niin mutkattomasti käy!

— Noo, tietysti siinä pitää ensin vähän kuherrella. Olisikos sinusta mikä nautinto ottaa aivan ensi kerralla?

— Nii-in!

— Katsos, älä käsitä minua väärin! ryhtyy johtaja Rönkä selittämään. — En minä sano tätä mustasukkaisuudesta. Perhana, kiitollinen minä sinulle olen, hyvin kiitollinen! Natalia Petrovna käy välistä liian suureksi taakaksi yhdelle miehelle. Hän on tosin upea kaunistus talossa, mutta hänellä on hitonmoiset tottumukset. Ja tiedäthän, minulla on muitakin hommia. Mutta minun kuormani keventäminen on eri asia ja neiti Falkman on eri asia. Voisin muuten mainita sinulle muutaman lisätekijänkin...

— Ja mikä se lisätekijä on? Anna kuulua!

— Onpahan vain semmoinen lisätekijä: neiti Falkmanilla on kunnioitettava tukku Kuovikosken osakkeita... erinomaisia papereja tätä nykyä.

— Ahaa, sinä ajattelet jo niin pitkälle! Se ei todellakaan mieleeni juolahtanut, kysäisin muuten vain.

— En minäkään sitä oikeastaan ajatellut Satuin mainitsemaan, kun tuli mieleeni... ne paperit rekisteröitiin hänen nimiinsä tässä muutama päivä takaperin.

— Vai niin, vai on hänellä runsaasti niitä papereja! mumisee kapteeni Änkilä mietteissään.

Kapteeni Änkilän raha-asiat ovat verrattain sekavat; johtaja Rönkä tiesi, mitä kieltä kosketti. Hän oli ystävänsä pankkiirina saanut jo monet sievoiset viulut maksaa ja pelkäsi, ettei leikki ollut vielä läheskään lopussa. Miten lie ollut niiden kapteenin hoitamien sotasaaliidenkin laita. Oli todella synti, ettei mies sen paremmin huolehtinut asioistaan, antoi livahtaa kaikkien hyvien tilaisuuksien käsistään. Hän sanoo:

— Neiti Falkman on tietysti aina tavoittamisen arvoinen... tarkoitan... hetkelliseksikin ystäväksi. Mutta eihän milloinkaan osaa etukäteen sanoa, mihin ne hetkelliset suhteet voivat johtaa. Sattuu mieltymään perinpohjin, silloin on hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta... tuntea syliinsä joutuneen naisen pörssinoteerauksen arvo... noin likipitäin!

— Niinpä niin, tietysti on hyvä olla siitä selvillä!

— On todellakin synti, kun miehen pitää olla niin tarkoin kiinni muissa hommissa, jatkaa johtaja Rönkä. — Sanon kuin sanonkin: jollei minulla olisi niin turkasen monta rautaa tulessa, varoisin kyllä häntä toisille suosittelemasta. Mutta näethän, ystävä hyvä, minä en ole itsekäs, tarkoitan todella sinun parastasi!

Johtaja Rönkä ei puhunut kaikkea, minkä tiesi. Hän olisi yksin tein voinut mainita, että samana päivänä, kuin neiti Falkmanin nimiin, rekisteröitiin Kuovikosken osakkeita mahtava tukku myöskin erään toisen henkilön nimiin... Päiväniemen nuoren Rautasen nimiin. Vanhat äidit olivat yhtaikaa luovuttaneet osakkeensa lapsilleen. Se oli johtaja Röngän mielestä oireellinen enne, mutta se enne ei häntä miellyttänyt. Kuovikosken osake-enemmistö uhkasi sillä tavoin patoutua yksiin käsiin, ja se oli aina epäterveellistä, hänen kannaltaan. Siksi juuri hän koetti kannustaa kapteeni Änkilää yrittämään. Ei hän tästä yrityksestä erikoisia tuloksia odottanut, se ei oikeastaan ollut edes hänen laskelmiensa mukaista. Hän aikoi lähettää ystävänsä kapteenin tuleen vain tuommoiseksi häiritseväksi välitekijäksi. Ehkä sitten myöhemmin... niin, kenties sitten hänenkin kätensä vapautuisivat. Nyt hänen ei oikeastaan vielä sopinut astua näyttämölle. Piti olla taktiikkaa!