V.

Nuori Rautanen lähenee Kuovikosken sairaalaa, joka on tehtaalta alkavan petäjikkömetsän Päiväniemen puoleisessa reunassa. Aurinko on jo hävinnyt Hirviselän takaiselle kaukorannalle, kesäillan pehmeä, harsomainen hämy kietoo metsikköä, kauempana näkyvää Päivänientä. Kauniilla, petäjikkömetsän reunustamalla tiellä liikuskelee muutamia kuhertelevia pareja, kalpeanaamaisia nuorukaisia ja tehtaan tyttöjä. Ilmassa tuntuu lämmin illan kosteuden lemu, aisteja kiihoittava. Se luo mielikuvia nopeasti ohimenevän hämyn kätkemistä nautinnoista, lämpimästä naisen sylistä, joka odottaa valkoiset, paljaat käsivarret intohimosta vavahdellen. Lyhyt on hämyisen yön hetki, pian päivä vaikenee ja elämän aurinkokello osoittaa raskaan, näännyttävän päivätyön alkaneen.

Nuori Rautanen jouduttaa askeliaan. Hänellä on kiire, hän ei huomaa kuhertelevia pareja, hänen kiihoittunut mielikuvituksensa kiitää vielä nopeammassa tahdissa kuin joustavat jalat. Kesäillan hämystä kumpuaa esiin muistoja, ne hoputtavat: "Riennä, riennä, Liisu on vielä valveilla, odottaa sinua, on kenties jo monena iltana odottanut!"

Jo vilahtaa petäjikkömetsän reunasta vähäpätöinen, punaiseksi maalattu sairaalarakennus, jo tulee valkoinen risti näkyviin. Hän joutuu portille, hänen kätensä vapisee, kun hän tarttuu salpaan. Monet naiset unohtuivat, Liisu ei!

Tien ja rakennuksen välillä on vähäinen puutarha. Sieltä vilahtaa jotakin valkoista pensaiden lomitse. Silloin yllättää hänet odottamatta kummallinen tunne, arasteleva epävarmuus: "Entäpä jos Liisu on sinut unohtanut, unohtanut?" Tämä ajatus ei ollut aikaisemmin hänen mieleensä juolahtanut, nyt se melkein lamasi hänet. Hän seisoo tuokion ajan epäröiden puoliavoimen portin edessä, painuu sitten varovasti sisään ja sulkee portin perässään.

Siellä puutarhassa hän tapasi Liisun. Liisu oli nähtävästi huomannut hänet jo portilla, mutta ei ollut näkevinään. Kauniin kukkapyörylän ääreen on hän painautunut kyyhkysilleen, nyppii rikkaruohon sieltä, toisen täältä ja hyväilee hennoilla sormillaan illan kosteuden teristämiä lehviä.

Eino lähenee epävarmoin askelin, melkein henkeä pidättäen, katsellen koko ajan kuin lumottuna Liisua. Liisulla on yllään sairaanhoitajattaren tavallinen kesäpuku, hennoilla hartioillaan pehmeä villahuivi. Mutta erikoisesti kiintyy Einon katse pieneen, valkoiseen myssyyn. Se näyttää hänestä aivan naurettavan mitättömältä, miltei lystikkäältä Liisun upean tukan katteena. Niin, siinä oli hänen edessään entinen Liisu, näköjään aivan muuttumaton, ja kuitenkin oli Liisun olennossa jotakin, joka pani hänet arastelemaan kuin kokemattoman koulupojan. Oliko se tuo Liisun outo puku vai mikä, sitä oli mahdoton ensi tuokiossa päätellä.

— Hyvää iltaa, Liisu!

Hän melkein säpsähtää omaa ääntään, niin tuntuu se pakotetulta, tähän hämyisen illan hiljaisuuteen sopimattomalta. Liisu katsahtaa häneen.

— Hyvää iltaa!

Liisun ääni on aivan rauhallinen. Vain hänen hienopiirteiset kasvonsa ovat tavallista kalpeammat, ja hänen kätensä tuntuu hiukan vapisevan, kun hän ojentaa sen vieraalleen. Eino selittää anteeksipyytäen:

— Näin tuolta portilta, että täällä vielä valvotaan, niin poikkesin sisälle.

— Ainahan meillä pitää valvoa, hymähtää Liisu Einon katsetta vältellen.

— Ja täällä sinä, Liisu, vain yksin ahertelet somassa puutarhassasi!

— No eihän tämä niin erikoisen soma ole, naurahtaa Liisu, — mutta tuolla sisällä on vielä ikävämpi. Siellä tuntuu näin lämpimänä iltana aivan tukahuttavalta!

Todella sairaala näyttää hyvin ahtaalta ja köyhänlainen on puutarhakin. Vain kukkapyörylät upeilevat rehevässä väriloistossaan kertoen vaalijansa hellästä huolenpidosta. "Nuo kukat ovatkin Liisun ainoana ilona tässä talossa!" ajattelee Eino. Paikkaan olivatkin Liisun houkutelleet, ei ollut liikaa, että Vaskela ostettiin, verrattoman kaunis Vaskela. Liisu ansaitsi sen hyvityksen.

Hiukan kauempaa näkyy pensaiden ja köynnöstävien humalain muodostama pieni puutarhamaja. Eino kertoilee äitinsä terveisiä ja vilkaisee tämän tästä odottavasti sinne päin: Aikoiko Liisu käännyttää hänet ilman muuta takaisin? Lopulta hän sanoo:

— Voisit sinä, Liisu, sentään pyytää minut edes hetkiseksi istumaan! Onhan siitä jo niin kauan, kun olemme tavanneet!

— Nyt on oikeastaan jo liian myöhä, epäröi Liisu, — mutta voimmehan istua täällä vähän aikaa!

Hän lähtee verkalleen kävelemään majalle päin. Hän katselee itsepintaisesti maahan, pää hiukan etukumarassa ja hypistelee hermostuneena huivinsa reunoja. Eino astelee hänen rinnallaan, tuntee nenässään Liisun vaatteista leviävän vienon karboolin lemun, ja hän ei saa silmiään irti Liisun valkoisesta niskasta. Pari hiuskiehuraa on valahtanut alas, hän saa äkkiä halun pyyhkäistä nuo kiehkurat hellävaroen syrjään, kumartua ja painaa huulensa tuolle valkoiselle, lämpöisenä värähtelevälle iholle, kietaista käsivartensa noiden pyöreiden, hentojen hartiain ympäri. Liisun alas kumartunut pää tuntuu aivan kuin siihen kehoittavan: Ota minut, turvaton olento, syliisi! Pitele minua vahvoilla käsivarsillasi, hyväile minua, niinkuin hyväilit silloin lyhyen onnemme hetkinä! Hän kulkee huumaantuneena Liisun rinnalla, ei huomaakaan, kun Liisu pysähtyy epäröiden majan ovelle.

— Mahtunetko sinä ensinkään tästä sisälle!

Tämä suoja on vain meitä pieniä, vähäpätöisiä ihmisiä varten!

Hän vilkaisee Einoon ja livahtaa sitten nopeasti, aivan kuin Einon ajatukset arvaten, sisälle.

— Enkö minä tästä mahtuisi! nauraa Eino ja työntyy etukumarassa hänen perässään. — Tämähän onkin oikea rakastuneiden lymypaikka!

Majan puolihämärä ja voimakas sireenikukkien lemu vaikuttavat salaperäisen tenhoavasti, kaikki vanhat muistot tulvahtavat yhdellä kertaa Einon mieleen: ensimäinen kohtaus Liisun kanssa, Liisun ensimäiset arastellen kutsuvat katseet, ensimäiset hyväilyt. Tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä, ja kuin Liisu vieläkin tyttömäisen häveliäästi ujostelisi ensimäistä antautumistaan. Hän koettaa pienen puutarhapöydän ääreen istuessaan tavata Liisun katsetta, mutta Liisu on sysännyt tahallaan tuolinsa majan hämärimpään sopukkaan, puolittain pensaan varjoon. Siellä hän on hyvässä piilossa. Eino erottaa selvästi vain hänen valkoisen myssynsä, ja se tuntuu terhakasti torjuvan kaikki lähentelyt.

— Liisu, sanoo Eino tuijottaen tuohon myssyyn, — Liisu, minä tuskin vieläkään oikein uskon että olen tavannut sinut, että olet täällä, olet ollut myös Päiväniemessä äidin luona.

— Oikullinen sattuma näkyy välistä tekevän meille kaikille kepposia, kuuluu pensaan varjosta. — Viskaa meidät sinne, minne kenties kaikkein vähimmän toivoisimme!

— Sattuma tai mikä, sinä olet ollut Päiväniemessä, ja minä en sitä edes aavistanut. Jollen äsken tuolla tehtaalla olisi tavannut tohtori Hilliä, olisin kai tullut luoksesi siinä uskossa, että tapaan täällä ventovieraan ihmisen.

— Vai hän se ehti lörpöttelemään! naurahtaa Liisu.

— No eipä hänen voi sanoa niin erikoisen halukkaasti sinusta lörpötelleen. Hän lörpötteli paljon mieluummin muista asioista, mutta siellä sattui olemaan koolla monta uteliasta miestä, ja niin saatiin nykimällä hiukan tietoja sinun henkilöstäsi. Juuri sen verran, että se parahiksi minulle riitti!

Liisu ei ole kuulevinaan Einon viimeisiä sanoja, hypistelee käteensä osunutta pensaan oksaa ja tarkastelee sen lehviä, kuin aikoisi ruveta niistä onnen arpaa lukemaan.

— Ja sinä, Liisu, olet ollut sairaanhoitajattarena jo monta vuotta. Niin mainitsi tohtori Hilli jo monta pitkää vuotta!

Liisu vilkaisee kysyvästi Einoon ja painaa sitten taas nopeasti katseensa alas. Hän huomaa keskustelun olevan luisumassa vanhoihin muistoihin ja sitä hän ei tahtoisi, mutta Eino jatkaa itsepintaisesti:

— Hän kertoi tutustuneensa sinuun muutamassa yksityissairaalassa, ja sinä olit jo silloin erossa hänestä... miehestäsi. Olit hänet jättänyt!

— Tietysti hän senkin kertoi! äännähtää Liisu kiusaantuneena. — Sinä sait häneltä aika paljon uutisia!

— Niin sain! Ja yllättäviä uutisia, sen saat uskoa, Liisu. Ennen tätä iltaa en niistä mitään tiennyt. Jos muistat, Liisu, sinun aikeesi eivät käyneet siihen suuntaan silloin, kun me erosimme. Sinä istutit silloin minun päähäni sen idyllisen kuvitelman, että hyvität kapellimestarisi ja jatkat onnellista avioelämää hänen uskollisena vuodetoverinaan. Olihan se kuvitelma alussa hiukan tuskallinen, mutta minä mukauduin siihen, kuten näet, mukauduin kiltisti. En tullut avioelämääsi häiritsemään!

— Minä koetin jatkaa sitä avioelämää! — Liisun suupielet vavahtavat tuskallisesti, ja hänen sielukkaat silmänsä, jotka hän tällä kertaa suuntaa arastelematta Einoon, näyttävät hämyssä luonnottoman suurilta. "Usko minua, minä olen juonut kalkkini pohjaan asti!" Niin ne silmät tuntuvat sanovan. Hän toistaa hiljaa:

— Viimeiseen asti koetin sitä jatkaa!

— Mutta se oli mahdotonta?

— Niin, se oli mahdotonta! kertaa Liisu koneellisesti.

— Hän, se kapellimestarisi, ei ollutkaan siis sellainen ihminen kuin silloin luulit... hyvä ja mukautuva, sääliä ansaitseva bohemisielu?

— Ei, hän ei ollut sellainen. Hänessä heräsi eloon toinen ihminen, säälimätön ja itsekäs. Hän osasi kiduttaa uhriaan eikä hän voinut mitään unohtaa. Ja sitäpaitsi... hän tiesi liian paljon.

— Me olimme kenties hiukan varomattomia.

— Niin, me olimme varomattomia! — Liisu naurahtaa, vilkaisee Einoon ja hänen poskillaan häilähtää kaukaisen onnen punerrus. — Aivan liian varomattomia me olimme. Koko kaupunki tiesi sen, juorusi siitä pitkät ajat!

Eino on riisunut hattunsa, istuu molemmat kyynäspäät pöytään nojaten, katselee hellittämättä Liisua. Hän kuulee Liisun sanat kuin unessa: "Varomattomia... koko kaupunki tiesi sen!" Totisesti, Liisu ei valehdellut, ja miten kauniisti Liisu punastui sitä sanoessaan! Liisun poskilla värisi vieläkin sen menneen onnen heijastus. Liisu istuu pää hieman etukumarassa, nöpelöi hermostuneesti huivinsa reunoja, upea tukka on valahtanut molemmin puolin alas ohimoille. Hämyssä näyttää se tukka jyrkältä kehykseltä, jonka sisään Liisun hienot, elämästä värähtelevät piirteet ovat upotetut. Kaunis on Liisu tällä hetkellä!

Einon mieleen tulee viimeinen yhdessäolonsa Liisun kanssa. Silloin he tosiaan olivat hiukan varomattomia, he viettivät sen yön kokonaan hänen hotellihuoneessaan: Päivänsäteet siilautuvat jo harsouudinten lävitse huoneeseen, kun he havahtuvat onnensa hurmiosta. Valmiiksi täytettyjen matka-arkkujen ja tuolien päälle on heitelty sekaisin hänen ja Liisun kiireessä riisuttuja vaatteita. Niitä ne vilahtelevat säteet tarkastelevat ilakoiden, toisilleen silmää vilkuttaen. Hän havahtuu ensin, Liisu on vaipunut kevyeen uneen hänen käsivarrelleen. Pehmeinä aaltoina leviää Liisun tukka valkoiselle tyynylle, tummina käärmeinä on se kietoutunut hänen käsivartensa ympäri. Liisun kasvoilla on kevyt punerrus, Liisun huulilla karehtii onnen hymy, hennot sieraimet silloin tällöin värähtelevät. Hän ottaa varovasti pehmeän kiehkuran ja kutittaa sillä Liisun huulia, Liisu avaa silmänsä, hymyilee raukeasti. "Näetkös, Liisu, on jo suuri päivä!" — "Olkoon päivä, meillä on vielä paljon aikaa!" Liisun paljaat, valkoiset käsivarret kiertyvät hänen kaulaansa, Liisun lämmin ruumis puristautuu häntä vasten. "Suutele minua, rakas Eino, vielä viimeinen kerta, viimeinen!" He uppoavat viimeiseen näännyttävään, tuskalliseen hyväilyyn. Hän painaa päänsä Liisun tukan pehmoisiin, pyörryttäviin aaltoihin, Liisun huulet sopertelevat hänen korvaansa palavia kuiskauksia. Päivänsäteet leikkivät, ilakoivat huoneessa...

Majan puolihämärässä vallitsee hisahtamaton hiljaisuus. Liisu istuu yhä samassa asennossa, pää hieman etukumarassa. On kuin kuuntelisi Liisu jotakin, kaukaisia ääniä menneisyydestä. Einon katse on imeytynyt Liisuun, kaikki muu on hävinnyt olemattomiin. Yhtäkkiä viiltää syvä, vihlova tuska hänen sydäntään, hänen suonissaan kuohahtaa polttava halu. Hän rutistaa pöydällä olevaa karttakäärettä vapisevalla kädellään, on sysäämäisillään koko pöydän syrjään, puhkeaa puhumaan kiihtymyksestä vapisevalla äänellä, melkein kuiskaten:

— Muistatko, Liisu, sen viimeisen aamun?

Muistatko, kun päivä yllätti meidät, ja me istuimme sitten siinä täytettyjen matka-arkkujen keskellä, odottelimme junan lähtöä? Muistatko sen, Liisu?

Liisu säpsähtää Einon ääntä ja vielä enemmän Einon katsetta. Siitä hehkuu raju intohimo ja tuska. Einon päivettyneiltä poskilta on väri kadonnut, kauniit, miehekkäät piirteet näyttävät hämyssä hyvin jyrkiltä, niissä on jotakin tilille vaativaa. Liisun mieleen tulee ilmielävänä vanhan pastori Rautasen kuva, jonka hän kerran näki Päiväniemen synkässä kirjastohuoneessa: "Sekin mies ryösti toisen vaimon!" jylähtää hänen aivoissaan, väristys käy läpi hänen hennon ruumiinsa. Eino toistaa:

— Liisu, sano minulle, muistatko sen viimeisen aamun?

— Meidän on parempi se unohtaa! kuuluu Liisun huulilta kuin hengähdys.

— Me emme voi sitä unohtaa, emme milloinkaan! Ei sinua, Liisu, niin helposti unohdeta. Etkä sinäkään voi sitä kokonaan unohtaa, et voi! Minä tiedän sen, tiedän varmasti!

Mutta täytyihän kyetä unohtamaan. Liisu puhuu katsellen syrjään, vaikenee hetkisen ja toistaa hiljaa, mutta itsepintaisesti: Tiesihän Eino hyvin, elämässä täytyi unohtaa semmoiset harha-askeleet. Niitähän sattui niin paljon, melkein kaikille ihmisille. Oli niin ihanaa kulkea joskus ummessa silmin, tuhlata hetkinen elämän liikavaahtoa. Mutta sitten tulivat taas elämän velvollisuudet, ja silloin ei voinut enää kulkea ummistetuin silmin. Silloin piti unohtaa, vaikkapa se olisi ollut miten tuskallista.

Einoa suututtaa Liisun itsepäinen toistelu: unohtaa ja unohtaa! Ja mitä olivat ne velvollisuudet, joiden vuoksi piti unohtaa? Harhakuvitelmia ne olivat, Liisu oli äsken juuri itse kertonut, miten verisesti hän oli erehtynyt yrittäessään uhrautua niille kuvitelluille velvollisuuksilleen. Hänen oli sydän särkyneenä, rikki raadeltuna pitänyt paeta niitä. Hänellä oli vain katkerat pettymykset ainoina muistoina niistä velvollisuuksista. Ja tuossa istui Liisu ja jankkasi yhtä itsepintaisesti kuin silloinkin elämän pyhistä velvollisuuksista. Se oli naurettavaa! Vai oliko... oliko se vain naamari? Oliko takana muuta, uusi suhde, uudet velvollisuudet? Hän kysyy yhtäkkiä, aivan kuin satunnaisen mielijohteen nykäisemänä:

— Liisu, miten kauan sinä olet tuntenut tohtori Hillin?

Jos Liisun povelle olisi solahtanut kylmä matelija, ei hän olisi enemmän hätkähtänyt. Hän näyttää tahtovan painautua maan alle Einon tutkivan katseen edestä: Se oli siis totta, tohtori Hilli oli Liisun uusi rakastaja. Hyvästi, vanhat muistot ja ystävät! Uusi näytelmä oli alkanut, ja siihen oli pääsyliput varattu toisille! Einon kielelle kierähtää jo tyly sana, mutta hän nielee sen alas, hillitsee kuohuvan sisunsa.

— Hän näkyy kunnioittavan sinua paljon, tuo tohtori, sanoo hän miltei välinpitämättömästi. — Olette kai jo vanhoja ystäviä?

Liisu liikahtelee kiusaantuneena tuolillaan, tarkastelee pienten, sirojen kenkiensä kärkiä. Kyllä he olivat tunteneet toisensa jo muutamia vuosia, myöntää hän... parisen vuotta, ehkä kolmekin. Aivan sattumalta olivat tutustuneet muutamassa sairaalassa.

Tietysti sattumalta, niinhän aina tutustuttiin! Mikäs muu kuin pelkkä sattuma heidän tutustumisensa oli siellä luojan hylkäämässä, kesäisessä pikkukaupungissa. Ja verraton sattuma! Liisu oli silloin juuri naisellisen kypsyytensä kynnyksellä värisi hyväilyihin antautuessaan, niinkuin värisevät vastapuhjenneen ruusun terälehvät, aamukasteesta kosteat terälehvät päivän suudelmista. Hänelle Liisu antoi elämänsä kuohuvimman liikavaahdon, ja se on aina parasta, se juovuttaa miehen nopeasti, perinpohjin! Mutta nyt oli sattuma nakannut Liisun tohtori Hillin syliin, ja hänelle sanottiin: "Hyvää yötä!" Eino alkaa tuntea jäytävää vastenmielisyyttä tohtori Hilliä kohtaan. Hänen tekee mieli karata pystyyn ja ravistaa Liisua käsivarresta: "Nainen, eläpäs näyttele siinä viatonta uhrilammasta, kyllä näen viattomuutesi!" Hän tahtoo kuitenkin saada täydellisen varmuuden, teeskentelee lämmintä osanottoa.

— Sille sattumalle voi olla kiitollinen, sanoo hän, — hyvin kiitollinen. Harvoin kai tapaa siellä leikkaussalien ilmapiirissä niin humaanista ihmistä, kuin, tohtori Hilli nähtävästi on. Kun kerran maailmassa piti solmia ystävyyssuhteita, oli hyvä, kun löysi sellaisen ystävän, niin ritarillisen kunnon miehen. Vai mitä, Liisu, eikös hän olekin sellainen, oikein kunnon mies?

Kyllä hän oli kunnon mies, myöntää Liisu ja ajattelee: "Tämä on kuluustelua!" Hänelle pyrkii itku kurkkuun. Mitä varten Eino oli niin säälimätön, kidutti häntä? Mutta samapa se, hän tahtoi päästä eroon, sai Eino loukkaantua miten paljon hyvänsä. Hän alkaa ääni väristen kertoa, miten paljon hänellä oli ollut vaikeuksia niihin aikoihin; kun tutustui tohtori Hilliin. Miehensä vaani ja ahdisteli häntä.

— Minä tiedän sen. Tohtori Hilli kertoi, ohimennen mainitsi sinun olleen siitä pitkätukasta pääsemättömissä.

Niin, hän oli ollut pääsemättömissä, ilman tohtori Hillin väliintuloa se tuskin olisi päässyt järkiinsä, suostunut jättämään häntä rauhaan. Hän oli todellakin suuressa, hyvin suuressa kiitollisuuden velassa tohtori Hillille. Eikä tohtori Hilli käyttänyt väärin hänelle osoitettua luottamusta, siitä ei häntä voinut moittia. Hän ei vaatinut paljoa! Liisu naurahtaa väkinäisesti, punastuu hiusmartoa myöten. Niin, hän tyytyi todella vähään, hyvin vähään, ei saattanut toista ihmistä pois tasapainosta:

Eino katselee hämmästyneenä Liisua. Hän oli tahtonut päästä varmuuteen ja hän pääsi! Liisu maalasi värejä säästämättä elämäntarinansa hänen nähtävikseen: Tohtori Hilli, hyväntahtoinen, joviaalinen järkeilijä touhuaa erotuomarina Liisun ja pitkätukkaisen kapellimestarin välisessä avioliittotragediassa. Ja palkkioksi tästä lahjoittaa Liisu tohtorille rakkautensa. Liisu osasi mukautua, otti elämän sellaisena kuin se piti ottaa! Ja tuossa istuu Liisu hänen edessään näköjään niin viattomana, tarkastelee sirojen kenkiensä kärkiä, punastelee hiukan ja lohduttelee itseään sillä, että tohtori Hilli tyytyi niin vähään, niin lopen vähään! Nuoresta Rautasesta alkaa majan puolihämärä ilma tuntua tukahuttavalta. Hänen kurkkuaan kuivaa, hän kaivaa hermostuneena esille savukkeen, sytyttää sen, mutta viskaa samassa menemään ja nousee ylös. Hän sipaisee otsalle valahtaneen tukkansa taaksepäin, kurkistaa majan ovesta ulos puutarhaan ja sanoo taakseen katsomatta:

— Täällä majassa tuntuu melkein hautovan lämpimältä. Eikös niin, Liisu, täällä voi saada hengenahdistuksen?

— Nyt on niin harvinaisen lämmin ilta, kuuluu hänen takanaan. — Ja myöhäinenkin nyt jo on, eikö lie melkein keskiyö!

— Se on totta! sanoo Eino häneen päin kääntyen. — Kenties onkin parasta, että lähden jo kotiin!

Hän on jo ojentamaisillaan kätensä Liisulle jäähyväisiksi, mutta silloin hän muistaa Vaskelan kaupan, josta hänen piti kertoa niin suuria lupaava iloviesti Liisulle. Kuivasti naurahdellen, melkein virallisella äänellä hän selostaa uutisensa ja lisää:

— Siellä Vaskelassa on huomenna vastaanottotarkastus, ja sinun pitäisi oikeastaan tulla sinne mukaan! Siellä on niin paljon niitä rakennuksia, pitäisi niistä valikoida, mitä ruvetaan sisustamaan sairaalaksi, mitä orpokodiksi ja mikä jätetään hoitajille.

Liisu istuu hievahtamatta, ei näytä edes kuulevan nuoren Rautasen suurta uutista. Tämä jatkaa:

— Sinä kuuluit tähän nykyiseen sairaalaan kyllästyneenä uhkailleen jo poislähtöä. Se olisi hyvin valitettava vahinko kuovikoskelaisille, ja eihän tämän jälkeen enää liene mitään syytä ajatella sellaista. Kyllä siellä Vaskelassa sekä sairaiden että hoitajien pitäisi hyvin viihtyä. Siellä on runsaasti kukkiakin, joista sinä, Liisu, niin paljon pidät.

Liisu vaikenee edelleen. Hän havahtuu vasta sitten, kun Eino kysyy:

— Ja mitkä terveiset minä saan viedä äidille? Hän odottaa sinua niin hartaasti Päiväniemeen, äitimummo. Hän tulisi niin iloiseksi.

— Minä tulen! kuiskaa Liisu nopeasti.

Siinä kuiskauksessa petti Liisun ääni, se oli lupaus, suuri lupaus hänelle itselleen. Hän tuntee Liisun käden vapisevan, hän näkee Liisun tuskin pysyvän jaloillaan. Siinä oli hänen edessään entinen Liisu, häntä rakastava, hänen hyväilyjään janoava nainen. Kaikki muu oli petosta, harhakuvitelmia! Kuohuva riemu valtaa hänet, hän puristaa rajusti Liisun kättä, tempaa hänet nopealla liikkeellä syliinsä.

— Liisu, sinä petät itseäsi ja minua! Sinä et rakasta häntä, et voi häntä rakastaa. Sinä rakastat minua, kuulut minulle, minulle yksinään!

Liisu taistelee vastaan, koettaa ponnistautua irti Einon rajusta syleilystä.

— Päästä minut, Eino! rukoilee hän. — Hyvä, rakas Eino, päästä minut! Minä antaisin sinulle kaikki, antaisin niin mielelläni, mutta minä en voi! Kuuletko, rakas Eino, minä en voi enää!

— Sinä voit; kun sinä vain tahdot! kuiskii Eino läähättäen. — Minä en siedä sitä ajatusta, että sinä olet hänen, en! Minä pidän sinut! Sinä tulet Päiväniemeen, Liisu, me olemme onnelliset. Minä hyvitän kaikki, kaikki!

Liisun vastarinta käy yhä heikommaksi. Hänen lämmin, vavahteleva ruumiinsa sytee uutta tulta Einon suoniin. Eino puristaa häntä voimakkaalla käsivarrellaan rintaansa vasten. Liisu on heittänyt päänsä taaksepäin, mutta Eino saa hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa. Liisun läähättävä hengitys hyväilee jo Einon kasvoja. Silloin pääsee Liisun huulilta viimeinen epätoivon kuiskaus:

— Hyvä, rakas Eino, hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä... nähdä meidät... tohtori Hilli!

Ne sanat sattuvat kuin puukon isku Einon sydämeen. Hänen käsivarsiensa voima herpoaa, hän sysää Liisun luotaan, horjahtaa, on kaatamaisillaan pöydän kumoon.

— Oikein, Liisu, oikein! huohottaa hän ilmaa haukkoen. — Sen minä unohdin kokonaan, hän voi tulla, tietysti hän voi tulla minä hetkenä hyvänsä ja tavata sinut minun sylistäni, se kunnon tohtori! Yllättää minut varkaista, jumaliste! Hänellähän on luonnollisesti _laillinen_ omistusoikeus, hän on maksanut lunnaat, minä olen vain tungettelija, esikoisuuteni menettänyt! — Hän päästää katkeran ivanaurun. — Niin juuri, esikoisuuteni menettänyt! Hänen ovat sinun lihasi ja veresi ja rakkautesi ja kiitollisuutesi. Ja hän ei vaadi paljoa, hän tyytyy vähään, niin perin vähään, se säästeliäs mies!

Liisu on vaipunut tuolille, istuu siinä kokoon painuneena ja itkee hillittömästi. Hänen hennot hartiansa vavahtelevat tuskallisesti, aivan kuin Einon solvaavat sanat olisivat viuhuvia ruoskan iskuja. Eino seisoo pöydän reunaan nojaten, hänen tukkansa on hajallaan, hän katselee melkein nautinnolla edessään lyyhöttävän naisen toivotonta tuskaa. Mutta nopeasti hänen villi kiihtymyksensä asettuu, solvaavat sanat takertuvat hänen kurkkuunsa, ja silloin valtaa hänet syvä sääli ja katumus. Hän hiipii Liisun viereen, hyväilee hellävaroen hänen tukkaansa ja pyytelee nöyrästi:

— Liisu, voitko antaa minulle anteeksi? Minä menetin malttini, unohdin itseni kokonaan, loukkasin sinua, revin rikki sinun sydänparkasi haavat. Mutta näethän, Liisu, minä kadun sitä, kadun katkerasti. En minä tahtoisi tuottaa sinulle tuskaa, tiedänhän minä, sinä olet jo muutenkin saanut tarpeeksi kärsiä, aivan tarpeeksi.

Hän kumartuu ja tarttuu hyväillen Liisun hartioihin, koettaa kohottaa häntä hellävaroen kokoonpainuneesta asennostaan ja jatkaa:

— Liisu, rakas Liisu, elä itke enää, se koskee niin kovasti minuun. Minä käyttäydyin huonosti, mutta minä lupaan sinulle, etten tee sitä enää, en milloinkaan! Anna minulle vain tämä kerta anteeksi ja ojenna kätesi sen merkiksi. Minä en purista sitä rajusti, näethän, minä olen jo aivan rauhallinen. Minä kosketan sitä vain hellävaroen, hyvin hellävaroen.

— Minä olen niin onneton... niin onneton! puhuu Liisu nyyhkytystensä lomassa. — Jätä minut, Eino, mene pois! Minä tahdon olla yksinäni! yksinäni!

— Menenhän minä, menen, Liisu, kun vain sanot, että olet antanut minulle anteeksi, et ole minulle suuttunut enää.

— En minä ole sinulle suuttunut, mutta minun oli niin vaikea, kun sinä puhuit siitä... siitä mikä on mennyttä. Minun... meidän täytyy se unohtaa, täytyy!

— Minä koetan sen unohtaa! — Hän pitelee Liisun kättä, puhuu korostaen jokaista sanaansa erikseen. — Tiedäthän, Liisu, minä olen ennenkin pitänyt sanani, kun olen kerran luvannut. Minä vannon sinulle, vannon, Liisu, minä en muistuta siitä enää milloinkaan, ennenkuin... ennenkuin sinä, Liisu, _itse tahdot_!

Viimeiset sanansa hän lausuu miltei uhkaavasti sivaltaa pöydältä hattunsa ja poistuu nopeasti, taakseen vilkaisematta.

Sairaalan portilla oli hän vähällä törmätä yhteen tohtori Hillin kanssa. Hänen sisunsa kuohahti: Siinä tuli mies, jolla oli etuoikeus Liisun rakkauteen, jonka tieltä hänen piti väistyä! Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, vähältä piti, ettei hän tarttunut vastaantulijan rintapieliin.

Tohtori Hilli löyhkäsi hiukan konjakille ja oli loistavimmalla puhetuulellaan.

— Jo näin aikaisin kotiin, herra maisteri! ihmettelee hän. — Luulin tapaavani teidät vielä tuolla yrttitarhassa. Eihän tämä yrttitarha tosin mikään ihana Edeni ole, mutta vaimo on täälläkin, ja sehän onkin kaikissa yrttitarhoissa pääasia. Käärmekin siinä Edeni-tarussa on vain symbooli, jonka tarkoituksena on tehdä miehelle halutummaksi omenaa ojentava kaunis käsivarsi.

— Valitettavasti ei minulle ojennettu omenaa! murisee nuori Rautanen hampaidensa välistä ja jättää tohtorin ihmettelemään nopeata poistumistaan.

Tohtori Hilli ei viipynyt kauan sairaalassa. Piti tavanmukaisen iltatarkastuksensa, jaaritteli hetkisen apulaishoitajattaren kera, kehoitti Liisua valmistautumaan huomisaamuksi Vaskelaan ja meni sitten tiehensä.

Tohtorin mentyä käytiin sairaalassa makuulle. Liisu ja apulaishoitajatar nukkuivat samassa huoneessa. Apulaishoitajatar nukahti heti, mutta Liisulle ei uni tullut. Hän makaa hiljaa peitteen alla, painaa kasvojaan tyynyyn ja rutistaa sitä paljailla, vavahtelevilla käsivarsillaan. Kun toisesta sängystä kuuluva tasainen hengitys ilmaisee syvää unta, soluttautuu hän varovasti peitteen alta, sujuttaa sukat ja tohvelit jalkoihinsa, kietaisee huivin hartioilleen ja pujahtaa äänettömästi ulos.

Hän riensi puutarhaan. Sinne majaan hän muisti jääneen jotakin ja hän löytää sen: Se oli nuoren Rautasen unohtama karttakäärö. Se oli pudonnut pöydältä maahan ja pahasti rutistunut. Liisu ottaa käärön ylös, oikoo ja silittelee sen huolellisesti. Sidenauhaa ei löydy, hän silmäilee neuvotonna ympärilleen, istahtaa sitten tuolille, kopeloi alusvaatteitaan, irroittaa hätäisesti, aivan kuin peläten että hänet yllätettäisiin, lyhyen nauhanpätkän ja sitoo sillä kääreen. Sitten piiloittaa hän sen povelleen,, kuin olisi se hänen elämänsä kallein aarre.

Kauan istuu Liisu puutarhamajassa. Nousevan auringon säteet alkavat jo vilahdella läheisen petäjikön latvoissa. Liisu katselee niiden leikkiä ja hänen silmiinsä tulee toivoton ilme. Hän ajattelee, että hänen pitäisi paeta kauas... kauas. Mutta hän tuntee, ettei voinut paeta. Häntä piteli liian suuri voima, hän oli äsken Einon sylissä saanut tuntea sen voiman, hän vapisi vieläkin sen kesken jääneen hyväilyn juovuttavasta autuudesta. Hänen verensä huutaa mielettömästi Einon rakkautta. Hän painautuu yökasteesta kylmää puutarhapöytää vasten, ratkeaa siinä hillittömään itkuun. Ja hän toistelee toistelemistaan: "Minä en kestä tätä... en kestä!"

Petäjikössä viritti rastas aamulaulunsa. Se lauloi kesästä ja rakkaudesta.