VI.

Vaskelan vastaanottotarkastuksesta oli kulunut vasta kolme päivää, mutta hovin avaroissa suojissa suoritettiin jo tulisella vauhdilla korjaus- ja sisustustöitä. Oli kiire: Juhannukseen oli aikaa vain viikkokausi, ja sen sisällä oli kaikki saatava valmiiksi. Juhannusaattona aiottiin Kuovikosken tehtaan sairaala siirtää Vaskelaan, samana päivänä aiottiin avata Vaskelan orposiirtola. Tästä juhannuksesta piti tulla merkkipäivä Kuovikosken tehdasyhdyskunnan historiassa.

Koko Kuovikosken sivistyneistö tahtoi olla mukana tätä merkkipäivää valmistamassa. Kaikki riensivät Vaskelaan kantaakseen kortensa hyväntekeväisyyden alttarille. Heti ensimäisenä päivänä tulivat rouva Syvärin mukana Päiväniemen Matilda rouva sekä molemmat Falkmanit, äiti ja tytär. Heidän perästään ilmestyi rouva Siviä Silvan, altis avustaja kaikkialla, missä hyväntekeväisyyttä harjoitettiin. Johtaja Rönkä lähetti kauniin kreivitäremännöitsijänsä. Samaa tietä saivat mennä molemmat hänen luonaan vierailevat upseerit naisväen suojeleviksi ritareiksi Vaskelaan. Tohtori Hilli laiminlöi kokonaan vastaanottonsa tehtaalla. Luopumaton sikari suupielessään, joviaalinen, hyväntuulinen ilme naamallaan hän päivät päästään maleksi Vaskelassa autellen naisväkeä hyvillä neuvoilla ja huvittaen koko seuraa filosofisilla esitelmillään. Tämän vakinaisen kantajoukon lisäksi tuli paljon muitakin, varsinkin nuorempaa naisväkeä. Miehet saivat tulla päivät pitkät kotona toimeen miten parhaiten taisivat, ja illalla oli vielä tehtävä matka Vaskelaan, jos mieli edes yön ajaksi saada kotiin naispuoliset elämänsulostuttajat. Kuovikoskeiaiset oli vallannut Vaskela-kuume.

Vaskelan muhkea päärakennus ja kaksi tilavaa sivurakennusta olivat viimeisten omistajien aikana saaneet torkkua jotenkin autioina ja unohdettuina siellä ikivanhan, hiljaisen puiston keskellä. Nyt virisi näissä suojissa uusi elämä ja hyörinä. Vuosikymmenien tomu oli pois puhdistettava, monien huoneiden haalistuneet seinäverhot uusittava. Päärakennuksen suuri sali, jota koristivat edesmenneiden omistajapolvien perhemuotokuvat ja lukuisat vaskipiirrokset, oli muutettu oikeaksi ompeluhuoneeksi. Hilpeästi rupatteleva naisparvi siellä aherteli, ompeli vuodevaatteita sairaille ja orpokodin hoidokeille. Toiset laittoivat valoisia uutimia, nuorimmat aloittelijat korjasivat lahjoina kertyneitä liinavaatteita.

Rouva Falkman, jolle heti alussa oli annettu kaikkien valmistustöiden ylijohto, osasi taitavan sotapäällikön varmuudella löytää jokaiselle oikean alansa. Hän oli vallan nuorentunut, opasti ja neuvoi kaikkia, ennätti joka paikkaan. Vilkaisit alakerran saliin, siellä hän oli tusina ompeluksiaan näyttäviä neitosia ympärillään, tarkasti niitä, levitteli ja mittasi kangaskääröjä, näytti aivan hukkuvan niiden keskelle. Mutta seuraavassa tuokiossa hänen äänensä jo kuului yläkerran huoneista, joita sisustettiin orpokodiksi. Siellä hän komenteli verhoilijoita, valikoi seinäpapereja, tarttui välistä maalarin siveltimeen, jakeli käskyjään puhdistus- ja toimitustyössä hääriville palvelustytöille.

Päiväniemen Matilda rouvalla oli myös oma alansa. Hänen hartioilleen oli sälytetty yleiset emännän velvollisuudet, ja niistä huolehtiminen ei ollut niinikään vähäinen asia. Koko vapaaehtoiselle avustajajoukolle tarjottiin yhteinen päivällinen. Sen lisäksi oli kahdesti päivässä kahvikestitys, ja nämä levähdyshetket tahtoi hyvä Matilda rouva tehdä niin virkistäviksi kuin mahdollista. Joka kerran oli hänellä uusi mieluisa yllätys monipäiselle, hilpeälle seuralleen.

Hauskin oli iltapäiväkahvi. Se juotiin päärakennuksen tilavassa vilpolassa, jonka muodosti puiston puoleisten päärappujen edessä oleva antiikkinen pylväistö. Tästä ja sen kahden puolen leviävältä pengermältä oli komea näköala yli koko muhkean puiston. Sen leveälle valtakäytävälle johtivat vilpolasta jyhkeät graniittiportaat, sen lehvien lomitse vilahtelivat sieltä täältä kauniin Vaskelan lahden hopea-aallot. Maistui siinä kukkatarhana upeilevalla pengermällä tosiaan kahvikupponen päivän ahertelun perästä, maistui sitä paremmin, kun sai sen Matilda rouvan lämpöisestä kädestä. Siinä kielenkantimet irtautuivat, siinä suunniteltiin siunausrikasta tulevaisuutta Vaskelan sairaala- ja orposiirtolalle.

Jo kolmantena päivänä päästiin valmistustöissä niin pitkälle, että rouva Falkman voi iltapäiväkahvin lähetessä Matilda rouvalle kehaista orpokodin huoneiden olevan vallan valmiina. Kaupungista tilatut pikku sängyt vain puuttuivat, mutta nekin oli luvattu toimittaa jo seuraavaksi päiväksi.

— Ja ajatteles, niissä huoneissa kun oli tomua niin hirveästi. Mutta nyt ne näyttävät suorastaan ihastuttavilta, ja päivänvaloa siellä on, niin että silmiä vallan häikäisee.

— Voi, aivan minun pitäisi tulla sinne ylös niitä katsomaan, kun tästä vain ennättäisi! huokaa Matilda rouva hääräten posket palavina kahvipöydän kattamistouhussa.

— Etpäs saakaan tulla vielä katsomaan, hyvä ystävä, et vielä! Sittenkun pikku sängyt ovat paikallaan ja uutimet ikkunoissa, sitten vasta näytetään sivullisille!

Näin ylvästeli Bertha rouva ja pyörähti samassa vilpolan ovesta saliin, jossa hänen kerkeä kielensä ohimennen jakeli tusinan verran uusia määräyksiä ompelustensa ääressä ahertavalle tyttöparvelle.

Mutta Matilda rouva vilkuu työnsä lomassa ehtimiseen päärakennuksesta lounaaseen olevaan sivurakennukseen päin. Se rakennus on siellä aivan erillään, melkein kokonaan tuuheiden lehmusten peitossa ja upeiden ruusutarhojen ympäröimänä. Se oli Vaskelan loistoaikoina palvellut viihtyisänä vierassuojana. Nyt sinne aiottiin sijoittaa sairaala, ja eristetyn asemansa vuoksi se oli kuin luotu tähän tarkoitukseen. Siellä valvoivat sisustustöitä rouva Syväri ja Siiri Falkman, ja hyvä Matilda rouva olisi niin mielellään juossut katsomaan, miten pitkälle siellä oli ennätetty. Voi, hän piti niin paljon niistä molemmista lapsista, nimitteli heitä luojan enkeleiksi, olisi päivät päästään kieppunut heidän kantapäillään, jollei olisi ollut näitä raskaita emännän huolia. Jospa, jospa taivas olisi vain siunannut hänelle kaksi poikaa, ja jos!... Matilda rouva aivan punastui tätä ajatusta, niin hyväillen se kosketti hänen hellää äidinsydäntään.

Salissa esitelmöi tohtori Hilli Vaskelan loistoaikojen historiaa. Hän oli Vaskelan palvelusväen perhetuvasta löytänyt Liebermannin 80-vuotiaan imettäjämummon. Tältä oli hän onkinut kaikki unohduksiin joutunut Vaskelan perhetarinat ja kertoilee niitä nyt hiukkasen muovailtuina ja elävöitettyinä äänekkäälle, mutta kiitolliselle kuulijakunnalleen. Hän on kavunnut tuolille, hankaa pyyhinliinalla kiiltäviksi Katarinan aikuisen hoviherran leveitä, kullattuja kehyksiä ja juttelee sikariaan käännellen:

— Tässä näette, hyvät naiset, Vaskelan ensimäisen itämaisen omistajan. Hieman aistillisen näköinen, mutta muuten hienostunut ylimystyyppi. Näyttää vanhoilla päivillään tutkineen valistusajan filosofiaa, sitä osoittaa tuo hiukan kyllästyneeseen hymyyn venähtänyt alahuuli.

— Väsyneeltä hän näyttää, mutta on mahtanut nuorena olla aika kärkäs naisten perässä juoksemaan! arvelee muuan neitosista vallattomasti.

Tohtori teki niin kohteliaan kumarruksen, kuin hänen hieman epävakainen jalustansa suinkin salli.

— Vilpittömin tunnustukseni neidille! Arvostelette tämän vanhan herran avuja oikein. Hän oli miehuutensa kultaisina päivinä tosiaankin suosittu naismaailmassa. Siitä on parhaana todistuksena se, että hän kuuluu nauttineen pitkät ajat suuren keisarinnan lämpimintä suosiota, ja se nainen kyllä katsoi, kenelle hän suosionsa lahjoitti.

Keskusteluun sekaantunut neitonen punastuu hiusmartoa myöten, mutta tohtori jatkaa järkkymättömän rauhallisesti esitystään.

— Keisarinnansa suosion osoitukseksi hän saikin Vaskelan lahjoitusmaan, ja täällä hän kuuluu mielistyneen maalaiselämään aivan erikoisella tavalla. Kerrotaan hänen kesäisinä öinä samoilleen kosteita heinäpeltoja pitkin ja naputelleen alustalaistensa sievien tyttärien aittojen ovia. Ihmisluonto kaipaa vaihtelua, ja Pietarin salonkien kyllästetyn ilmapiirin jälkeen saattoi kyllä tuommoisilla kesäisillä retkillä olla oma viehätyksensä. Pahat kielet kertovat hänen myös käyttäneen varsin yleisesti sitä tunnettua ensi yön oikeuttaan. Se lienee sentään pelkkää panettelua, asia saattaa olla niinkin, että monet nuoret naiset katselivat tuota miellyttävää hovinherraa varsin suopein silmin, ehkäpä osasivat tien Vaskelaan väkisin viemättä.

— Hyi, tohtori, nyt te panette omianne! kuuluu vastalauseita tyttöparvesta.

— Minäkö omiani panisin! Kansan suussa eläneitä tarinoita minä vain kerron, mutta katsokaas, hyvät naiset, niitä tarinoita pitää katsella puolueettomasti. Ne tarinat ovat aina yksipuolisia, ne mustaavat säännöllisesti hovinherran. Mutta historiallinen totuus ei ole yksipuolinen, se kulkee tavallisesti siinä keskiväliä.

— Tohtorilla on varsin terve historiankäsitys, selittää kapteeni Conrad, joka on päätynyt puhdistamaan viehättävän, paimenprinsessan fantasiapuvussa keimailevan naisen kuvaa. — Olisin utelias kuulemaan, mitä se historia kertoo tästä naisesta. Näöstä päättäen on tämä vieras koko seurassa, syntyään luultavasti parisitar.

— Niin, kertokaapas hänestä, kiltti tohtori, kertokaa! säestää koko naisparvi yhtenä kuorona.

— Mieluisa velvollisuuteni on täyttää yksimielinen toivomuksenne, hyvät naiset, selittää tohtori. — Tuo nuori nainen, jonka viehättävään olentoon ja ilmavaan vaatetukseen vakava kapteenimme näkyy ihastuneen, oli todellakin syntyään ranskalainen. Pietariin hän lienee kulkeutunut muutaman hovinaisen muotiompelijattarena. Tämä näpsä ja hurmaava muotityttö osasi varmaan miellyttää miehiä, hänellä kuuluu olleen koko joukko romanttisia lemmenseikkailuja hovipiireihin kuuluvien upseerien kanssa. Lopuksi eräs näistä, Vaskelan silloinen omistaja, hullaantui niin perinpohjin häneen, että teki tästä muotitytöstä Vaskelan valtijattaren. Mies on tuossa hänen vieressään, hieman jäykän näköinen sotilas, ja kuuluu olleen ensimäisen Nikolain parhaita kenraaleja, oikea kovakourainen tappelupukari. Tietysti sellaista miestä tarvittiin milloin milläkin valtakunnan kolkalla, ja viehättävä emäntä sai sillä aikaa yksinään hallita Vaskelassa. Hyvin hän täällä hallitsikin, kuuluu pitäneen oikeata pikku hovia, ja iloista hovia kaupanpäällisiksi. Vihdoin rupesi kai sotaherra epäilemään, että hänen vaimonsa jakeli ihailijoilleen liian auliisti suosiotaan. Hän päätti Odysseyn tapaan yllättää vaimonsa ihailijaparven, ilmestyi odottamatta Vaskelaan silloin, kun hänen luultiin parhaillaan tappelevan kirgiisejä vastaan Kaspian takaisilla aroilla. Yllätys olikin todella täydellinen, parempaa tulosta sotaherra tuskin olisi voinut toivoa. Hän tuli valepuvussa muutamana elokuun iltana, jolloin tuonne puistoon oli järjestetty komea soihtujuhla. Sen loppupuolella hajaantuivat juhlijat puiston vietteleviin lymypaikkoihin, ja sieltä hän tapasi pikku vaimonsa muutaman ranskalaisen maalarin sylistä. Kuuleman mukaan hän sai nähdä koko hellän kohtauksen alusta loppuun, ennenkuin onnensa hurmioon unohtuneet rakastavaiset hänet huomasivat.

— Hyi, sehän oli kerrassaan epähienoa! Vaaniskella sillä tavoin! — Tämän tapaisia huudahtuksia kuuluu tyttöparvesta.

— Epähienoa se kieltämättä olikin, jatkaa tohtori tarkastellen sikarinsa valkoista tuhkaa. — Ja tulos ei muodostunut miksikään voitoksi sotaherralle, sen sai hän hyvin pian kokea. Sellaisia epähienouksia ei kaunis nainen milloinkaan anna anteeksi, hän kostaa keinoja valikoimatta. Pikku muotityttö järjesti asiat niin, että hänen mustasukkainen tappelupukarinsa karkoitettiin tsaarin määräyksellä Siperiaan. Lienee kerran elämässään lausunut muutaman varomattoman sanan eräästä Nikolain drakoonisesta päiväkäskystä, ja enempää ei tarvittu.

— Huh, sepä oli hirveätä! Ja miten kävi sen vaimoraukan? Kertokaa, kiltti tohtori, miten hänen kävi?

— Vaimoraukka koetti parhaansa mukaan unohtaa suruansa, jatkoi entistä elämäänsä Vaskelassa, kunnes hänen pankkiirinsa lopetti luotonannon. Silloin luovutti hän Vaskelan perhekalleuksineen kaikkineen sille kitupiikille puolijuutalaiselle ja hävisi täältä muille markkinoille, ehkä entiseen kotimaahansa. Se pankkiiri oli ensimäinen Liebermann, sillä tavoin tulivat Liebermannit Vaskelaan, Vaskelan loistoaika oli sammunut. Mutta viehättävän paimenprinsessan henki leijailee vieläkin Vaskelan yllä, tuolla puistossa liittyy jokaiseen lymypaikkaan romanttisia tarinoita, joiden toiset päähenkilöt vaihtelevat, mutta toisena on kaikissa sama, tuo näpsä muotityttö.

Tohtorin jännittävä kertomus on saanut ompelevan tyttöparven neulat pysähtymään. Mutta kertomuksen loputtua laukeaa jännitys, tohtorille alkaa sadella huudahduksia:

— Kyllä te sentään taasen liioittelitte, liioittelitte varmaan, kiltti tohtori! Eihän semmoinen ole ikinä mahdollista! Hän olisi lähettänyt sen miehen Siperiaan, ei ikinä! Oikein se oli hänelle, mokomalle, kuka käski mennä sillä tavoin vaaniskelemaan! Hyi, niin inhoittava mies, mutta muut hänestä varmaan kantelivat! Ja sitten tietysti syytetään viatonta naista, se on niin tavallista! Hän on niin kiltin näköinen tuossa kuvassa, eikö totta, niin kiltin näköinen, melkein lapsellinen!

Tähän tapaan puhua pärpättää tyttöparvi kilpaa. Viehättävä paimenprinsessa on saavuttanut jakamattoman ihailun. Matilda rouva pistää päänsä ovesta kutsuakseen seuruetta kahville. Hän jää hämmästyneenä ihmettelemään salissa vallitsevaa melua. Tohtori Hilli vetosi häneen.

— Rouva Rautanen, suvaitkaahan tulla minun avukseni! Te olette vanha paikkakuntalainen ja tunnette kai jossakin määrin tämän ylhäisen seuran perhetarinoita. Nämä nuoret naiset väittävät minun panevan omiani ja liioittelevan!

— Ja kenestä sitten olette heille kertonut?

Matilda rouvalle näytetään kilpaa paimenprinsessaa.

— Johan te nyt, hyvät lapset! huudahtaa Matilda rouva. — Mokomasta kevytkenkäisestä tuhlarista täällä juttuja kerrotaan.

Tyttöparvi joutuu hämilleen. Matilda rouva koettaa tekeytyä ankaraksi ja komentaa:

— Kas niin, kiltti tohtori, laskeutukaahan alas sieltä korkealta jalustaltanne, laskeutukaa sukkelaan! Ei nuorten tyttöjen huoli tietää kaikkia niitä rumia juttuja, joita tuosta ylimysseurasta kerrotaan. Lienevätkö kaikki edes tosiakaan!

Matilda rouvan äidillinen nuhtelu kiihoittaa tyttöparven uteliaisuuden äärimmilleen. Heidän katseistaan voi tohtori Hilli tuolilta alas kavutessaan lukea: "Vielä me panemme sinut, kiltti tohtori, kertomaan enemmänkin, kunhan Matilda täti ei ole kuulemassa!" Luento Vaskelan historiasta oli langennut hyvään maahan. Tohtori selitti vilpolaan astuessaan Matilda rouvalle:

— Minun täytyy puolustaa itseäni näiden nuorten naisten edessä. Silmätkää vain ympärillenne, rouva kulta, niin näette, että täällä Vaskelassa luonto on tuhlannut antimiaan oikein runsauden sarvesta. Ei ensinkään ihme, jos tällaisessa ympäristössä terveet ihmiset ovat nauttineet hiukan vapaammin elämän hyvistä antimista ja lahjoista. Se on heille anteeksi annettava, täällä on mahdoton yhdenkään elävän olennon kitumalla elää. Minä ennustan hoidokkiemme menestyvän täällä erinomaisesti!

— Mutta meidän hoidokeista tehdään toisenlaisia ihmisiä, aivan toisenlaisia! — intoilee Matilda rouva. — Vaskelan historiassa käännetään uusi lehti, saattepa nähdä sen, tohtori!

Hän huomaa alhaalla puistokäytävällä rouva Syvärin ja Siiri Falkmanin, jotka tulevat kädet toistensa vyötäröillä ja iloisesti rupatellen sairaalarakennuksesta.

— Kas, tuolla näette, tohtori, minun molemmat luojan enkelini! huudahtaa Matilda rouva silmät säteillen. Semmoisia rakastettavia lapsukaisia me kasvatamme Vaskelan hoidokeista.

Seura alkaa vähitellen olla koolla, mutta huomataan sentään vielä puuttuvan kapteeni Änkilän, kreivitär Natalia Petrovnan ja rouva Siviä Silvanin.

— Ne ovat tietysti taasen harhailemassa tuolla pitkin puistoa! harmittelee rouva Falkman, joka katsoi johtaja-asemansa suoranaiseksi loukkaukseksi, kun lähdettiin häneltä lupaa kysymättä harharetkille.

— Natalia täti ja kapteeni setä ovat siellä kauniin huvilan luona! ilmoittaa kirkassilmäinen Liisu tyttönen, Matilda rouvan kasvatti.

— Siellä he ovat ahertaneet jo pari päivää! ilakoi tyttöparvi nauruun tirskahdellen. — He laittavat Dianan temppeliä juhla-asuun!

— Ja Siviä rouva on löytänyt sieltä vielä kauempaa rannalta sen Venuksen majan ja somistelee sitä! tietää yksi neitosista kertoa.

— Kukin meistä harjoittaa laupeuden töitä omien erikoistaipumustensa vetämänä! selittää tohtori tarjoillen kohteliaasti kermaa ja sokeria rouva Syvärille ja Siiri Falkmanille.

— Ja sitten on vielä Eino poissa, toteaa rouva Falkman tarkastaen koko seuran huolellisesti lornjetillaan.

— Se poika parka on aina poissa! huokaa Matilda rouva. — Tuskin malttaa käydä eineenpalaa haukkaamassa, siellä samoilee vain pitkin metsiä.

— Mutta Einollapa onkin niin paljon työtä, enemmän kuin meillä kaikilla yhteensä! puolustaa Siiri. — Einon pitää laatia työväen asuntojen rakennussuunnitelma, ja sitten hänellä on vielä paljon muitakin suunnitelmia, mitä lieneekään.

— Neiti Falkman on aivan oikeassa, yhtyy puheeseen tohtori Hilli. — Maisteri aikoo luoda Vaskelaan jonkunlaisen uuden ihanneyhteiskunnan, ja sellainen suurtyö vaatii aina huolellisia esivalmisteluja.

— Eino aivan näännyttää itsensä, vaikeroi Matilda rouva. — Minä tulin niin iloiseksi, kun tämä Vaskela ostettiin, mutta nyt minulla on jo surua ja huolta aivan tarpeeksi. Siitä lähtien ei Eino rakkaani ole nukkunut kunnollisesti, siellä valvoo kaiket yöt kirjastohuoneessa, kävelee ja mietiskelee. Minä äitimummo hiivin välistä kuuntelemaan oven taa, ja yhä se siellä vain kävelee edestakaisin. En minä enää ymmärrä koko poika parkaa, hän on aivan muuttunut näinä päivinä!

Liisu kalpenee kuullessaan Matilda rouvan suusta, miten Eino on muuttunut rauhattomaksi. Hän vetäytyy syrjään muusta seurasta, syventyy siellä tarkastamaan erään tyttösen ompelusta. Siiri ajattelee: "Sääli sitä Einoa, kun saa olla siellä metsässä kaiket päivät ypöyksinään!" Ja hän päättää houkutella huomenna Liisun mukaansa, yllättää Einon. He ilmestyvät odottamatta Einon eteen, aivan kuin pilvistä pudonneet. Ja sitten he auttavat Einoa, kantavat hänen keppejään, vetävät mittanauhaa, tähystelevät yhdessä. Siitä tulee verrattoman hauska retki!

Tohtori Hilli koettaa parhaansa mukaan lohduttaa Matilda rouvaa, selittää hänen äidilliset huolensa kerrassaan liioitelluiksi. Kaikki johtui siitä, että Eino oli ollut niin kauan poissa varsinaiselta alaltaan.

— Maisteri on metsien mies, eräretkeilijä. Sellaiselle miehelle on sotilasunivormu kidutuspihti, ja minä ymmärrän erinomaisesti, miten suurta helpoitusta hän tuntee päästyään takaisin rakkaiden metsiensä syliin. Hän elää kokonaan niiden lumoissa, vaaditaan hiukkasen aikaa, ennenkuin hän pääsee sielulliseen tasapainoon.

Kuuluu automoottorin surina, ja seuraan ilmestyy johtaja Rönkä hengästyneenä, mutta hilpeällä. Hänellä on tukku sanomalehtiä mukanaan, hän nakkaa ne pöydälle, paitsi yhtä, jonka hän pitää kädessään.

— Eikö maisteri Rautanen ole vielä palannut metsästä? tiedustaa hän vilkaisten ympärilleen.

— Häntä tässä joka hetki odotetaan, kiiruhtaa tohtori ilmoittamaan.

— Hänelle onkin täällä verrattomia lämpiäisiä! nauraa johtaja Rönkä avaten kädessään olevan lehden. — Kuntalaiset ovat hieman harmistuneet, kun Vaskela joutui meille!

Yleisen hiljaisuuden vallitessa hän lukee lehdestä uutisen, jossa myrkyllisin sanoin kerrotaan, miten Kuovikosken herrat sieppasivat Vaskelan aivan kunnan käsistä. Ja jotta kauppa saisi näennäisesti laillisen muodon, antautui bulvaaniksi Päiväniemen kartanon omistaja, maisteri Rautanen, Kuovikosken tehtaan entisen apulaisjohtajan poika. Tätä nuorta herraa oli yleisesti erehdytty pitämään kunnian miehenä, mutta nyt hän paljasti oikean karvansa, osoittautui häikäilemättömäksi keinottelijaksi. Lopuksi uhattiin uutisessa oikeudenkäynnillä. Historiallisesti tunnettu Vaskelan kartano, kautta Itä-Suomen kuuluisa viljelystila ei saanut joutua isänmaansa hädästä piittaamattomien keinottelijain saaliiksi.

Matilda rouva oli vaipunut tyrmistyneenä tuolilleen. Hän ei saa sanaa suustaan, hänen on tuiki mahdoton käsittää, että niin loukkaava ja väärä syytös voitin heittää hänen rakkaan Eino poikansa silmille. Muustakin naisjoukosta kuuluu hämmästyksen ja harmin huudahduksia, Siirillä on kyyneleet silmissä, Liisu ajattelee: "Tämä on liian paljon Einolle kaiken entisen lisäksi!" Käytännöllinen rouva Falkman on ainoa, joka ei menetä kokonaan mielenmalttiaan. Huolestuneena hän alkaa tiedustella johtaja Röngältä, luuliko tämä kuntalaisten saavan Vaskelan kaupan purkautumaan.

— Siitä ei ole vähintäkään pelkoa! selittää johtaja Rönkä. — Me näytämme kyllä oikeudelle, mihin tarkoituksiin Vaskela on ostettu.

— Mutta miten ne voivat kirjoittaa tuolla tavoin? pääsee lopulta Matilda rouvan huulilta. — Sehän on liian alhaista!

— Se on vain sitä tavallista vapaan sanan viljelijäin kielenkäyttöä, ei mitään muuta! lohduttaa tohtori. Hän ottaa lehden Röngän kädestä, kääntelee sitä ja aikoo juuri ryhtyä pitämään esitelmää vapaan sanan viljelijäin moraalikäsitteistä, mutta silloin huudahtaa pikku Liisu, Matilda rouvan kasvatti:

— Eino setä tulee ja kapteeni setä ja Natalia täti! — Ja juosta vilistää sen tiensä tulijoita vastaan.

— Hyväinen aika, piiloittakaa se lehti, piiloittakaa sukkelaan! hätäilee Matilda rouva.

— Rauhoittukaa, rouva kulta, lehti on minun huostassani! — Tohtori tunkee lehden taskuunsa. — Ja sitäpaitsi, jos minä maisterin oikein tunnen, on hän korkeintaan huvitettu tästä sepustuksesta.

— Ja hän saa joka tapauksessa siitä tiedon myöhemmin! selittää johdonmukainen rouva Falkman.

— Minä näytän sen Einolle! huudahtaa odottamatta Siiri ja sieppaa lehden tohtorin taskusta. Samassa tuokiossa hän kuitenkin jo katuu äkillistä mielijohdettaan, punastuu vahvasti, mutta se on myöhäistä. Tohtori kumartaa hänelle kohteliaasti.

— Ihaileva hyväksymiseni, neiti Falkman! Maisteri tuskin huomaakaan, mitä hän lukee, kun teidän kaunis kätenne pitelee lehteä hänen silmäinsä edessä ja teidän olentonne kumartuu hyväillen hänen ylitsensä.

Tulijat ovat joutuneet pengermälle ja sijoittuvat kahvipöydän ääreen. Siiri, yhä hämillään yleisestä huomiosta, tarjoilee heille kahvia, pidellen koko ajan pieneen myttyrään taitettua lehteä kainalossaan. Matilda rouva alkaa lempeästi nuhdella Einoa, kun hän ei muistanut ensinkään säästää itseään.

— Mutta, äiti hyvä, puolustautuu Eino, — tuollahan minä vain viivähdin rouva kreivittären ja kapteenin luona, ihailin hetkisen heidän työtään. Ette uskokaan, miten somalta se Dianan temppeli nyt näyttää. Natalia Petrovna ansaitsee sen tunnustuksen, että huomenna juomme iltapäiväkahvin siellä, ja hän saa kunnian olla emäntänä.

— Apulaisena vain, emännän apulaisena, minä pyydän! huudahtaa orpo-kreivitär ihastuneena ja siirtyy heti lähemmä nuorta Rautasta, silmäillen häntä lempeästi. Hänestä alkaa nuori metsänkävijä näyttää varsin mielenkiintoiselta, hän pyytää mielistellen, että tämä opastaisi hänet kerran sinne oikein syvälle ikimetsän syliin.

— Mutta siellä asuu metsän haltija, ja se voisi säikähdyttää rouvan kuoliaaksi!

— Te olette se metsän haltija, ja teitä minä en säikähdä, en ollenkaan!

— Maisterille tarjoutuu miellyttävää seuraa löytöretkilleen! naurahtaa tohtori. — Tässä onkin oltu kovin huolissaan, kun olette niin perin innostunut Vaskelan salattuja aarteita etsimään. Ne aarteet mahtavat olla todella harvinaisen runsaat?

— Ei ole valittamisen syytä! naurahtaa Eino. — Vaskelan metsät ovat paremmat kuin luulinkaan. Kuntalaiset tekivät auttamattoman typeryyden, kun antoivat Vaskelan luiskahtaa käsistään.

Koko seura käy äkkiä äänettömäksi. Vaihdetaan silmäyksiä, Siiri on kuin tulisilla Hillillä. Mitään aavistamaton kapteeni Änkilä alkaa ihmetellä:

— Kovinpa täällä näytetään juhlallisilta! Onko neiti Falkmanilla tuossa lehdessään joku harvinainen yllätys, jolla aiotaan meitä hämmästyttää?

— On kyllä, neiti Falkman on löytänyt sieltä pienen tyylinäytteen, selittää tohtori. — Me väittelimme tässä juuri siitä, olisiko tuo pala erikoisesti maisterin kirjallisen maun mukainen.

— Vai niin, siellä on siis muistettu Vaskelan kauppaa! Kuntalaiset ovat saaneet lopultakin silmänsä auki. Näytähän, Siiri, mitä niillä on sanomista!

Siiri näyttää hänelle sepustuksen. Eino silmää sen läpi, puree huultaan ja ojentaa lehden kapteeni Änkilälle näköjään aivan välinpitämättömänä.

— Eikös olekin soma tyylinäyte, vai mitä? tiedustelee tohtori. — Ja sepustajalla näkyy lisäksi olevan kohtalainen annos luovaa mielikuvitusta. Kun ei vain mies vielä kerran kapuaisi maatalousministeriksi.

— Tai sotaministeriksi, tappelemaan tuulimyllyjä vastaan! naurahtaa Eino. — Siihenkin hän kelpaisi erinomaisesti!

— Hitto vieköön, minä melkein kadehdin tuota sepustuksen laatijaa! nauraa johtaja Rönkä. Ollapa sellainen asema kuin sillä miekkosella! Saa ryvettää toisen ihmisen mielensä mukaan, ottamatta hiluistakaan selvää tuon ryvetetyksi joutuneen, ventovieraan ihmisen tarkoitusperistä. Eikä yleinen moraalikäsite häntä sen pahemmin tuomitse. Selitäpäs, sinä filosofi, mistä tuo musteen tuhertajain, tuo vapaan sanan viljelijäin erikoisoikeus johtuu?

— Mistäkö se johtuu? — Tohtori kääntelee mietteissään sikariaan. — Siitähän se johtuu, että sinä edustat elämässä vain itseäsi, mutta vapaan sanan viljelijä edustaa kokonaista ryhmäkuntaa. Sinä ajat vain omia yksityisiä tarkoitusperiäsi, hänellä on tukkukaupalla tarkoitusperiä ajettavanaan, kokonaisen puolueen tarkoitusperät. Siinä on suuri aste-erotus, yleinen mielipide sallii hänen panna väriä koko joukon paksummalta. Jos sinä ryvetät ventovieraan kanssaihmisesi julkisesti lokaan, tuomitsee yleinen moraalikäsitys sinut lurjukseksi. Jos hän sen tekee, pidetään häntä rehellisenä, kunnon kansalaisena, joka parhaansa mukaan ahertaa täyttääkseen paikkansa siinä sekavassa koneistossa, minkä nimenä on yhteiskunta. Sanomalehdet ja ne, jotka niihin kirjoittelevat, ovat tietysti ihmiskunnan vitsauksena, samoin kuin sodat, rutto ja kulkutaudit. Lääketieteen tutkijana minä vertaisin sanomalehtiä lähimmin narkoottisiin kiihoitusaineisiin. Ne ovat tietysti turmiollista myrkkyä, mutta rappeutunut, ylenmäärin rasitettu yhteiskuntaelimistö kaipaa niitä pysyäkseen edes keinotekoisesti toiminnassa. Mutta jättäkäämme tämä asia, hyvät naiset ja herrat! Katsokaa, miten kaunis Vaskela on ilta-auringon valossa, ja katsokaa, miten kauniisti ilta-auringon säteet leikkivät rouva Rautasen harmaassa tukassa! Hän on rakastettava emäntämme, ja häntä pukee tuo hyvyyden sädekehä!

— Hyvin sanottu, tohtori! Hyvä, hyvä! riemuitsee tyttöparvi kuorossa käsiään taputtaen.

Siiri Falkman, joka sattuu seisomaan Matilda rouvan takana, kumartuu nopeasti hänen puoleensa, painaa hänen poskelleen hyväilevän suutelon. Tämä palkitaan uudella riemastuneella hyväksymisellä. Liisu katselee syrjästä ja hänen povestaan kohoaa tuskallinen huokaus. Voi, miten hän olisi myös halunnut lennähtää Matilda rouvan kaulaan, hyväillä häntä, painaa hänen poskelleen suutelon. Mutta hän ei saanut sitä enää tehdä, ei saanut. Siiri sai!

Hyvä Matilda rouva oli syvästi liikutettu. Hänen silmänsä kostuivat, hän unohti kokonaan sen syvän mielipahan, jota hänen sydämelleen oli tuottanut rakasta Eino poikaansa kohdannut solvaus.

Seura alkaa vähitellen hajaantua, mutta rouva Siviä Silvania ei vieläkään näy, ei kuulu. Matilda rouva huokaa, että kahvi on jo kokonaan jäähtynyt, eikä hän enää voisi jäädä odottamaan.

— Tuskinpa häntä maksaa odottaa, nähtävästi ei Venuksen maja ole vielä kunnossa! arvelee tohtori.

— Minä luulen rouva Silvanin vasta äskettäin saaneen ammattimiehen avukseen, tietää johtaja Rönkä. — Insinööri Viherluoto hävisi hetki sitten tehtaalta!

Tämä tiedonanto synnyttää suurta iloisuutta tyttöparvessa. Johtaja Rönkä kääntyy nuoren Rautasen puoleen ja alkaa tiedustella, miten pitkälle hänen työnsä oli edistynyt.

— Juhannukselta voimine aloittaa työväen asuntojen rakentamisen. Sitten ryhdyn laatimaan yksityiskohtaisempaa viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmaa.

— Mitä arvelette, maisteri, tarjoaisimmeko osan viljelysmaista kunnalle... tilattomille jaettavaksi?

— Minä arvelen, ettei kunta huoli tehtaan herrojen armopaloja, ei ainakaan tämän jälkeen. Mutta voimmehan tarjota ne armopalat suorastaan niille, jotka ovat sellaisten tarpeessa. Ja silloin ehkä annamme etusijan omille työläisillemme, sellaisille heistä, jotka haluavat todella yrittää maanviljelijöiksi, ja joilla on suurempi perhe, useampia työhön pystyviä käsivarsia.

Puhuessaan hänen silmänsä seuraavat koko ajan Siiriä ja Liisua, jotka ovat ryhtyneet auttamaan Matilda rouvaa kahvivehkeiden korjaamisessa. Siirin koko olento uhkuu syvää lämpöä. Lämmin on ilta-auringon luoma hohde hänen kasvoillaan, lämpimänä kutsuu hänen täyteläinen povensa, hyväilevän lämmin on hänen paljaiden käsivarsiensa väri. Hän rupattelee koko ajan iloisesti Liisulle ja vilkaisee tämän tästä hymyillen nuoreen Rautaseen. Liisu hymyilee myös ystävättärensä mieliksi, mutta ei vilkaise kertaakaan Einon puoleen, ja Eino tietää, mitä hänen hymynsä kätkee. Liisun kalpeita, hienopiirteisiä poskia näyttää värjäävän vieno kuumeen puna. Nähtävästi oli Liisu paljon valvonut, valvonut sillä aikaa, kun Siiri näki kauniita onnenunia lähenevän juhannusyön autuudesta.

Nuoresta Rautasesta tuntuu käsittämättömältä, mitä varten noiden molempien naisten piti joutua yhteen. Hänestä on, kuin olisi hänen sydämensä reväisty kahtia.