X.

Sinä päivänä sai nuori Rautanen Vaskelan metsien ja ulkopalstojen tarkastuksen loppuun suoritetuksi.

Se oli ollut rasittava työ juhannusviikon helteisinä päivinä. Siellä ikimetsissä, jotka miespolvia olivat säästyneet kirveen hävityksiltä, olisi työskentely milloin hyvänsä ollut rasittavaa. Vaskelan maaperä oli lihavaa, satavuotisten jättiläisrunkojen lomissa kasvava pensaisto ja juurikasvullisuus monin paikoin miltei läpipääsemätöntä ryteikköä. Hyvin työlästä oli siellä liikkuminen, mahtavan latvus- ja lehväkatoksen kätkemässä puolihämärässä. Ja nyt vallitsi siellä lisäksi aivan hiottava kuumuus, ei tuulenhengähdys päässyt mistään päin viileyttä lietsomaan. Luuli melkein siirtyneensä tropiikin aarniometsään, ikuisesti viheriöivään, ikuisesti hedelmöivään, jossa taivasta tavoittelevan lehväkatoksen kätkössä, hiottavassa hämäryydessä joka hetki tapahtuu väkevä luomistyö.. Tottumattomia olivat Kuovikosken tehtaalta otetut apulaismiehet sellaisessa metsässä liikkumaan ja työskentelemään, monta kertaa he olivat aivan menehtymäisillään ja napisivat äänekkäästi.

Mutta mitä välitti siitä nuori Rautanen, ei hän muistanut kuunnella heidän napisemistaan. Hän oli metsien mies, niinkuin tohtori Hilli oli sanonut. Hän rakasti intohimoisesti tällaisen suuren, koskemattoman metsän voimakasta tuoreutta; hiottavaan kuumuuteen sekoittuva väkevä pihkan lemu vaikutti häneen kuin nouseva päihtymys, kohisten suonissa soutava. Se teki hänen jäsenensä joustaviksi, karkoitti kaiken väsymyksen. Hän nautti metsän tenhovoimasta, pitkien aikojen perästä hän taasen tunsi olevansa vapaa mies, herra omassa valtakunnassaan, metsien valtakunnassa.

Ja hän ajatteli omia ajatuksiaan, unohti apulaistensa napinoimisen, unohti koko ympäristönsä. Hän ajatteli Liisua. Liisu oli siellä ikimetsän kätkössä hänen mielikuviensa ainaisena, luopumatonna seuralaisena. Siellä hän yksinäisyydessä eli uudestaan ja yhä uudestaan lyhyen, mutta sitä tulisemman rakkaustarinansa Liisun kanssa. Se tarina muuttui hänen uudeksi elämyksekseen, se poltti hänen suonissaan, kiihoitti tuskallisena haluna hänen levottomasti kohisevaa vertansa. Kummallista, hyvin kummallista! Liisun näkeminen Vaskelassa, siellä suuren seuran keskellä vaikutti häneen hyvin piinallisesti. Hän näki, että Liisu oli onneton, näki Liisun kärsivän sanomattomasti, ja se Liisun syvien silmien kärsivä katse tuntui aivan kuin häntä syyttävän ja soimaavan. Hän tunsi olevansa jollakin tavoin rikollinen Liisun edessä. Se tunne teki hänen olonsa kiusalliseksi, hän oli huonotuulinen ja hermostunut, vain vaivoin jaksoi pysyä mukana lörpöttelevän seuran keskusteluissa. Mutta kun se Liisun kärsivä katse seurasi häntä sinne metsän kätköön, ei se siellä enää häntä syyttänyt ja soimannut. Siellä se katse häntä houkutteli ja kutsui tuskallisen armaana, pyysi ja maanitteli kyynelten lävitse pohjattoman syvänä, ikuista hellyyttä, polttavia hyväilyjä luvaten.

Mitä muisti nuori Rautanen ympäristöstään! Hän eli päihtymystilassa, ikimetsän voimakas pihkanlemu ja Liisun syvien silmien kärsivä, armastava, kaikki lupaava kutsu olivat hänet päihdyttäneet. Semmoinen hän oli, metsien mies. Oli vaarallista, että hän oli löytänyt syvästi rakastamansa ikimetsän ja kerran niin syvästi rakastamansa naisen yhtaikaa. Ne löydöt veivät hänet kauas ympärillään kulkevan elämän ulkopuolelle. Vain hyvin harvoin hän havahti, hänen mieleensä tuli toinen nainen... Siiri. Mutta Siirin kuva tuntui käyneen epämääräiseksi, kaukaiseksi, se pakeni Liisun polttavan katseen tieltä.

Päivätyön päätyttyä nuori Rautanen lähetti apumiehensä Kuovikoskelle. Itse hän ensi töikseen otti virkistävän ja perinpohjaisen kylvyn Hirviselän vilpoisissa aalloissa lähellä Kuovijoen suuta. Siinä oli kaunis hiekkaranta, verraton uimapaikka, ja siinä kiirehtimättä pukeutuessaan nuori Rautanen tunsi itsensä kuin uudesti syntyneeksi. Vain kaukaisena muistona häämöittää enää hänen mielessään kiusallinen sotilaselämä, tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun hän riisui univormun päältään, sen ahdistavan vaatetuksen. Täällä ei mikään ahdistanut: Tuossa oli hänen edessään avara Hirviselkä; hopeaisina sen aallot vipajivat päivänkilossa, sen kaukaisilta rannoilta puunsivat suuret kylät ja vaarojen rinteillä leviävät viljavainiot. Ja takanaan oli hänellä Vaskelan ikimetsä, oma valtakuntansa. Sitä hän oli jo kokonaisen viikkokauden hallinnut, ja kukaan ei sitä häneltä riistäisi! Vai kuntalaisetko uhkasivat ottaa Vaskelan, kuntalaiset? Ja karkoittaisivat Liisun sairaalan Vaskelasta? Kiitoksia paljon! Toivotamme onnea yritykselle! Mutta se sairaala pysyi siellä, sen piti olla lujassa niinkuin taivaan napa, sen perustuksia ei järkytetty! Vaskela oli valtakunta, ihana valtakunta! Ja Liisu oli Vaskelan kuningatar, viettelevä pikku valtijatar! Kumartakaa syvään pikku kuningatarta, hänen silmissään oli koko valtakunnan ikuinen onni!

Nuori Rautanen kävelee verkalleen polveilevaa rantatietä pitkin. Takki oli hänellä käsivarrellaan, hattuaan hän heilutti kädessään. Hänen uinnin jäleltä kiiltävä tukkansa on suittu taaksepäin, hänen poskiaan värjäsi tumma päivettymä. Hänen kookkaan vartalonsa jäsenissä notkahtelee metsän nuori alkuvoima, ja hänen veressään on metsän pihkainen tuoreus. Niin kulkee hän, metsien mies, jota toverit ihailivat ja naiset rakastivat. Hän on syventynyt harkitsemaan Vaskelan viljelysmaiden ja metsien käyttösuunnitelmia. Puoliväkisin oli hänet vedetty Vaskelan kauppaan, mutta nyt hän on Vaskelan olojen järjestelyyn innostunut. Mielikuvituksessaan hän palstoittaa Vaskelan alkutekijöihinsä ja näistä palasista hän muovailee sitten asuntotontteja, puutarhamaita, palstatiloja, yhteismetsän, verrattomia pientiloja joukottain. Ja vielä jäi jälelle kartanon tarpeeksi peltomaata ja kantatilan puisto, jonka piti olla ikuisesti koskematon! Siihen tapaan sen piti mennä! Kyllä hän näyttäisi, kuka osasi luoda Vaskelan maille paratiisin! Eläköön Vaskelan viettelevä pikku valtijatar!

Hän tapasi Siirin Venuksen majan luona.

Siirin viljava kyyneluhri oli jo ehtynyt. Se lievensi paljon hänen raskasta mielialaansa. Siiri on ryhtynyt kyynelistä likomärällä nenäliinallaan puhdistamaan valkean pikku jumalattaren hentoja jäseniä. Hänen mielestään oli oikein, että se kauan unohduksissa ollut rakkauden airut sai osansa hänen kyynelistään. Hän hymyilee surumielisesti päähänpistolleen ja tarkastelee tyytyväisenä työtään. Ja alaston pikku jumalatar näytti myös hymyilevän hänelle kiitollista, rohkaisevaa hymyä. He ymmärsivät toisiaan!

Siiri oli puuhaansa niin kiintynyt, ettei huomannut Einoa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään. Kohtaaminen oli yllätys heille molemmille. Eino oli parhaallaan unelmoinut Liisusta, ja silloin Siiri odottamatta sukeltaa hänen tielleen. Hän tunsi melkein kuin joutuneensa pahanteosta kiinni, häntä kaduttaa, kun oli niin kokonaan Siirin unohtanut. Vielä enemmän hämilleen joutui Siiri: Ehkä Eino ajatteli, että hän oli tahallaan tullut tänne joutuakseen Einon tielle. Hänestä tuntuu nololta, jos Eino sai sen käsityksen. Ei hän tähän asti ole Einoa arastellut, mutta nyt, kun hän oli tehnyt itselleen rakkauden tunnustuksensa, nyt piti jo arastella. Ei voinutkaan enää mielistellen pujottaa käsivarttaan Einon kainaloon. Eino hymyilee:

— Oletpa sinä täällä viehättävässä hommassa! Ja aivan ypöyksin?

Siiri melkein punastuu, kun muistaa, kenen seurassa oli Venuksen majalle tullut. Oli todella taivaan onni, että kapteeni oli jo mennyt tiehensä! Hän tarkastelee Venuksen pikkusormea, josta kynsinipukka oli poislohjennut, tarkastelee sitä hyvin hartaasti ja selittää aivan vahingossa tänne asti joutuneensa. Oli niin kaunis päivä, ja hänestä oli hupaisaa hiukan laiskotella. Tiesihän Eino vanhastaan hänen kummalliset päähänpistonsa!

— Ja Venus näyttää sinun hellistä käsistäsi saaneen takaisin nuoruutensa! Aiotko vielä oman pikkirillisi sille lahjoittaa?

— Liian suuri minun sormeni on tämän tilalle! väittää Siiri ja hymyilee jo hiukan rohkeammin. — Hullunkuriselta näyttäisi, jos se tähän pantaisiin!

— Ei niinkään hullunkuriselta. Tarkastetaanpas, onko siinä niin suurta eroa!

Hän kumartuu ja ryhtyy mittelemään Siirin pikku kätösen sormia jokaista erikseen. Melkein yhteen ne kävivät, pikku jumalatar olisi voinut häneltä vaihtaa vaikka koko käden. Tarkastus päättyi siihen, että Eino suuteli tarkastamansa kätösen pikkirilliä ja vielä muutamia muitakin sormia kaupanpäällisiksi.

Tämä vähäinen hyväily tuntui Siiristä aivan ihmeelliseltä. Ei Einon kosketus ollut hänelle tätä ennen niin kuvaamatonta onnentunnetta tuonut. Olisi Eino saanut yksin tein tarkastaa hänen toisenkin kätensä sormia!

He käyvät nurmipenkille istumaan. Olihan heillä vielä runsaasti aikaa, ja Eino selitti olevansa kovin väsynyt. Pieni levähdys oli hänelle hyvään tarpeeseen, oli tänään saanut juosta jo niin pitkät taipaleet.

— Ja näytät sentään vielä niin reippaalta!

— Aivanko todella?

— En minä valehtele! pääsee Siirin huulilta ja hänen ihaileva katseensa tarkastelee varkain Einoa. Eikä Eino vielä milloinkaan ollut hänen mielestään näyttänyt niin kauniilta ja voimakkaalta kuin tänään. Mutta Eino selitti:

— Olen minä väsynyt, vaikka näyttänenkin vielä mukiinmenevältä. Onneksi on sentään pahin juokseminen jo lopussa, ja aivan tuntee itsensä hieman ylpeäksi, kun pitkistä ajoista on tehnyt rehellistä työtä!

Hän alkaa kertoa Siirille Vaskelan metsien tarkastuksesta ja innostuu samalla selostamaan hänelle muitakin suunnitelmiaan. Hän on saanut odottamatta mielijohteen, että Siiri myös piti vihkiä osalliseksi hänen suunnitelmiinsa. Siitäpähän Siiri huomaisikin, miten hänen aikansa oli täpärällä, huomaisi sen ja antaisi anteeksi hänen muut laiminlyöntinsä.

Siiri kuunteleekin lämmenneenä hänen kuvaustaan Vaskelan maille luotavasta asutussiirtolasta. Se oli siinä tuokiossa Siirin eloisalle mielikuvitukselle niin täydellisen selvä ja yksityiskohtainen, aivan kuin tuossa edessään olisi jo nähnyt valmiiksi rakennettuina kaikki ne sievät Einon suunnittelemat pikkutalot ja niissä asumassa paljon onnellisia ihmisiä. Sellaisia siunattuja suurtöitä Eino pystyi aikaansaamaan!

Ihastuneena on Siiri unohtunut katselemaan Einoa, mutta silloin teki Eino havainnon, joka häntä hämmästyttää: Siirin silmien alustat olivat hieman ajetuksissa. Oliko Siiri itkenyt? Hän tarkastelee lähemmin Siirin kasvoja, ja näkyihän niissä aivan epäämättömiä kyynelten jälkiä. Oli Siiri todella itkenyt, itkenyt oikein perinpohjin. Se koski kuin raskas syytös Einoon. Luultavasti oli Siiri itkenyt juuri täällä, vähän ennen hänen tuloaan. Niin se olikin Siiri tänne joutunut, oli paennut tänne yksinäisyyteen kyynelehtimään. Hänen äänessään värähtää katumus ja siinä on syvää hellyyttä, kun hän sanoo:

— Siiri, sinä olet itkenyt! Sanopas minulle, minkä vuoksi sinä olet itkenyt?

Hänkö itkenyt! Siiri käänsi nopeasti päänsä toisaanne. Erehdys se oli, sula erehdys! Mitä itkemistä hänellä olisi ollut, ei mitään!

— Oletpahan vain itkenyt! Mitäs tämäkin on?

Eino on odottamatta siepannut kiinni Siirin käden, jossa oli nenäliina, aivan likomärkä nenäliina. Siinäpä oli jääväämätön todistuskappale!

— Vieläkös väität vastaan! hän huudahtaa. — Ja näytäpäs, Siiri kulta, kun minä oikein todenperästä tarkastan sinun silmiäsi!

Hän ottaa hellällä väkivallalla Siirin pään käsiensä väliin, ja eihän Siiri silloin enää voinut kieltää. Hän alistuu nolona tunnustamaan, että oli hän todella hiukkasen vetistellyt, mutta syytäpä hän ei enää voinut muistaa. Se oli vain semmoinen hassunkurinen päähänpisto, jolle olisi voinut yhtä hyvin nauraa. Aivan yhtä hyvin olisi voinut nauraa, mutta hän tietysti itki! Eikös Eino sitten muistanut entuudesta, että hän teki aina sillä tavoin, aivan päinvastoin kuin olisi pitänyt tehdä!

— Korvasta saisit minua hiukkasen nipistää! alkaa hän mielistellen pyydellä. — Sillä tavoinhan ennenkin minua rankaisit, kun liian paljon kujeilin.

Eino ei usko sanaakaan Siirin mielistelevistä selityksistä. Hän aivan hyvin arvasi, mistä Siirin kyyneleet olivat aiheutuneet. Hänelle oli vain yllätys, että se oli niin syvästi Siiriin koskenut. Mutta kun hän tarkemmin sitäkin ajatteli... kun hän ajatteli hiukan tarkemmin. Todellakin, hän oli ollut sokea, aivan sokea, ja hän oli tulemassa vaarallisesti sairaaksi, hyvin vaarallisesti. Ja Siiri... niin, Siiri olisi ehkä valmis tulemaan parantajaksi, hänen parantajakseen! Muuten voisi käydä niin, että Siirikin sairastuisi, he kaikki sairastuisivat. Hän on kiertänyt käsivartensa Siirin hartiain ympäri, hyväilee ajatuksissaan toisella kädellään Siirin punervana hohtavaa korvanipukkaa ja kysyy:

— Luuletko sen olevan tarpeeksi, jos minä hiukkasen tästä nipistäisin? Tällä tavoin! Luuletko, ettei enää kannata niitä kyyneliä muistella?

— Mitäpä niistä enää muistelisi! hymyilee Siiri ja on onnellinen, kun Eino piteli häntä sillä tavoin. Ei hän enää kyyneliä ajatellut.

Einon katse osuu Siirin povelle ja sieltä puseron aukosta hän keksii sen pikku luoman. Miten hän olikin voinut sen salaperäisen merkin niin pitkäksi aikaa unohtaa! Se oli anteeksiantamatonta vääryyttä, hän oli todellakin raskaasti, hyvin raskaasti rikkonut Siirin edessä! Mutta pikku luoma odotti vielä kärsivällisesti, vihjasi salaa: "Tie on avoinna!" Ja siellä syvemmällä odottivat ne toisetkin! Siiri kaipasi hiukan muuta kuin korvasta nipistämistä!

Hän alkaa puhella Siirille heidän tähänastisesta hyvästä toveruudestaan. Se oli ollut kaunis suhde, he olivat viettäneet toistensa seurassa niin monta valoisaa, onnellista hetkeä. Mutta luuliko Siiri, että se suhde voisi edelleen jatkua aivan samanlaisena, muuttumattomana?

Siiri hiukan punastuu ja kysyy epäröiden:

— Miksikäs se ei voisi edelleenkin jatkua? Ethän tarkoita että...?

— Että meidän pitäisi sanoa hyvästi toisillemme? Ei, sitä minä en tarkoita, Siiri ystäväni, en toivoisi sitä! Mutta katsos, me olemme... oikeastaan sinä, Siiri kulta, olet niin paljon muuttunut. Minä pelkään, se tähänastinen toveruussuhteemme ei enää riitä meille... se ei tyydytä sinua... eikä minuakaan. Minä luulen... meidän pitäisi keksiä sen tilalle jotakin muuta... määritellä se uudelleen! Eikös niin, Siiri ystäväni... kokonaan uudelleen?

Siiri on vähällä huudahtaa: "Johan minä olen sen määritellyt uudelleen!" Hän hillitsee sentään viime tingassa kielensä, punastuu vielä vahvemmin ja sanoo hiljaa:

— Kai meidän on niin tehtävä!

Ja he ryhtyivät määrittelemään sitä suhdetta uudelleen. Eino veti Siirin syliinsä, ja niin sanoivat he pitkät, lämpöiset hyvästit sille entiselle, kauniille toveruudelleen. Se sai mennä ihanien, kultaisten muistojen joukkoon, he koettivat selvitä ilman sitä. Eino puhuu:

— Mutta tiedätkö, Siiri ystäväni, kun minä tästä lähtien pitelen sinua sylissäni, en minä enää ole mikään jalo, pidättyvä ritari. Minä pitelen sinua niinkuin mies pitelee rakastamaansa naista. Ja minä peloittelen sinua jo hiukan etukäteen, minä olen raju ja intohimoinen mies. Minä vaadin paljon rakkautta, hyvin paljon, rajatonta antautumista! Etkö todella ala pelätä minua?

— En pelkää, minä ihailen sinua... vielä paljon enemmän kuin ihailen! Jos sinä vaadit paljon rakkautta, sinähän annat myös silloin!

— Minä koetan antaa, koetan! puhuu Eino pitkien suudelmien väliajoilla. — Sinä, Siiri, olet kumma nainen, vuosikausia olen kiikuttanut sinua sylissäni ja on kuin vasta nyt olisin ensi kerran löytänyt sinut, ihana aarteeni! Tai lieneekö se tämän Venuksen pyhätön, tämän Vaskelan puiston ansiota. Olethan, Siiri ystäväni, kuullut sen tarinan?

— Senkö, että kaikki täällä joutuvat mielettömän rakkauden lumoihin?

— Juuri sen! Tiedätkös, me emme ole täällä ainoat, näin tuolla polun varrella tullessani erään parin... eivät hurmiossaan ensinkään minua huomanneet.

Siiri arvasi, ketkä siellä olivat olleet. Hänen mieleensä sukeltaa niin tuskallisen elävänä äskeinen kohtauksensa kapteenin kanssa. Melkein näin hän oli istunut kapteenin sylissä, melkein samalla tavalla! Mitä Siiri osasi muuta hämminkinsä peittämiseksi, hän alkaa kiihkeästi, hätäisesti suudella Einoa silmille, suulle, kaulalle, mihin sattuu.

Eino rutistaa häntä rintaansa vasten, Siiri sopersi hänen korvaansa:

— Eino... rakas... minä tukehdun! Vaatteet ahdistavat niin hirveästi... rakas, auta minua!

— Näethän, Siiri, minä olen raju!

— Sinä olet voimakas, ah, niin voimakas!

Siiri hymyilee onnellisena Einon käsivarrella, hyväilee hänen otsalle valahtanutta tukkaansa. Eino aukoo hänen puseronsa nappeja, nöpelöi hyväillen hänen liivinsä nyörejä.

— Tiedäthän, Siiri, sanoo hän, — äitimummot ovat tätä niin hartaasti odottaneet! Kerrankin me teemme heille mieliksi!

— Niin, tätä he ovat niin hartaasti toivoneet! kuiskaa Siiri.

Pusero valahti toiselta puolen alas. Siirin valkoinen olkapää paljastui. Paljastui myös toinen pyöreä, täyteläinen rinta, Eino painoi sille huulensa. Siiri sopertaa häveliäästi hänen korvaansa:

— Rakas... kanna minut tuonne... majaan!

Siiristä on niin autuasta, kun sai kerran tehdä vanhojen äitimummojen mieliksi. Ummistetuin silmin hän lepää Einon vahvoilla käsivarsilla, pitelee häntä kaulasta.

Venuksen maja oli tuoksuvin lehvin somistettu. Kun Eino sulki oven kiinni perässään, vallitsi siellä sisällä puolihämärä...

Iltapäivän aurinko on vähitellen siirtynyt lähelle taivaanrantaa, mutta yhä pysyi Venuksen majan ovi suljettuna. Alaston pikku jumalatar hymyili, se oli onnellinen, kun sen kauan unohduksissa ollut pyhättö oli jälleen löydetty. Kukat seisovat äänettöminä hartaudessaan. Leivonen, jolla on pesänsä orapihlajapehkossa, pyrähtää tämän tästä nurmipenkin yli kallistuvalle oksalle ja kurkistelee päätään kallistellen uteliaana alas. Siihen nurmipenkille olivat jääneet Siirin punerva päivänvarjo, Einon takki ja vaalea kesähattu. Pikku jumalatar iskee merkitsevästi silmää leivoselle: "Näethän, ne ovat vielä siinä!" Silloin pyrähtää leivonen ylemmälle oksalle, virittää siinä ylistysvirren kesälle ja rakkaudelle.

Rouva Siviä Silvan kiikutti käsipuolessaan kaunismuotoista insinööri Viherluotoa. Siviä rouvalla oli juhannuskokon rakentamistyön jäleltä vielä ankara helle, hänen poskensa hehkuvat, hän palaa kiihkeästä himosta, kuiskailee apulaisinsinöörin korvaan siitä autuudesta, mikä heitä odotti Venuksen majan viileällä lehvävuoteella.

Mutta majan edessä kohtasi Siviä rouvaa suuri pettymys. Siinä oli jäävittömät todistuskappaleet, Venuksen maja oli ja pysyi tällä kertaa suljettuna. Silloin puhuu Siviä rouva kuiskaten:

— Minä tiedän toisen viehättävän lymypaikan tuolla kauempana polun varrella!

Siviä rouva, hän tiesi sen lymypaikan, mutta hän ei vielä tiennyt, että sekin paikka oli jo vallattu. Siellä olivat Natalia Petrovna ja komea kapteeni Änkilä. Siviä rouva oli tänään kovin myöhästynyt!

Siiri lepäsi onnesta raukeana Einon käsivarrella. Hän katselee haaveillen katonrajasta kuultavia valojuovia. Ne näyttävät käyneen himmeämmiksi. Siitä Siiri päättelee auringon lähenevän laskuaan, hän huoahtaa:

— Sääli sitä Matilda tätiraukkaa! Hän kai yhä meitä odottelee kahvikultineen!

— Hän odottaa mielellään, äitimummo! Saat uskoa, hän on hyvin, hyvin onnellinen, kun saa kauan meitä odottaa. Hän tietää siitä!...

— Niinkö luulet, rakas? Sittenhän voisimme... hän vetää Einon pään puoleensa, sopottaa hänen huuliinsa... sittenhän voisimme olla vielä... vielä vähän aikaa!

Kultasydäminen Siiri, hän tahtoi tehdä hyvän Matilda tädin onnen niin täydelliseksi ja varmaksi kuin mahdollista. Siksi hänen valkoiset käsivartensa kiertyvät lujasti Einon kaulaan, hänen lämmin ruumiinsa puristautuu vavahdellen Einon näännyttävään hyväilyyn. Pitihän heidän olla vielä vähän aikaa... hyvän Matilda tädin vuoksi!

Aurinko oli jo painumassa taivaanrannan taa, kun Eino ja Siiri palasivat Venuksen majalta kaunista rantapolkua pitkin. He olivat kaksi onnellista ihmistä, heidän jäsenissään tuntui raukeus, mutta heidän mielensä oli kevyt ja kirkas. Siiri nojasi hyväillen Einon käsivarteen, hänen katseestaan kuvastui haaveksiva heijastus. Se oli kajastus ensimäisen suuren antautumisen hurmiosta, se jättää aina paljon puhuvat jälkensä nuoren naisen silmiin, kasvoille, koko olentoon. Niin on nuori nainen kuin äsken terälehvänsä avannut kukka. Virkistävä aamukaste puhdistaa ja kirkastaa kukan väriloisteen, eletty rakkauden hurma puhdistaa nuoren naisen sielun ja ruumiin. Sammuneet ovat silloin halut ja pyyteet, tyydytetty elämänvietti on levossa, nuoren naisen sielu on silloin kuin syvä, peilityyni järvi. Nuoren naisen silmien lämmin hohde on sen järven kalvokuvastin, siitä kuvastimesta voi mies silloin nähdä värähdyksen rikkomatta naisen sielun syvänteiden taivaanholvin kutsuvana, ikuista onnea lupaavana. Ja se kiitollinen, armastava kutsu on silloin vain hänelle, hänelle ainoalle, joka antoi nuoren naisen rakastavalle sielulle levon ja hänen ruumiillensa tyydytyksen. Silloin on nainen miehelle alamainen.

Siiri tunsi sen tällä hetkellä niin elävästi. Hänen olennossaan käyvät vielä hyväilevät väristykset, kun hän muistelee Einon rajuja syleilyjä. Hän nauttii niistä vielä, painautuu tiukemmin Einon kainaloon. Siinä puhui hänelle Einon veren voima salaperäistä, kaikkivaltiasta kieltään. Se voima hallitsi hänen onnellisen sydämensä lyöntejä, hänen ajatuksiaan, kaikkea mitä hänessä oli.

He kulkevat hitaasti, eivät vaihda monta sanaa, katsahtavat vain silloin tällöin toistensa silmiin, ja se heille riitti. Heidän silmänsä näkevät Vaskelan lahden neitseellisen kauneuden, päivänlaskun rusot Hirviselän takaisella kaukorannalla. Se tuntui olevan heijastus heidän onnestaan. Heidän korvansa kuulevat rastaan ja satakielen iltalaulun. Se oli heidän suuren onnensa ylistyshymni. Heidän aistejaan hyväilee maasta kohoava kukkien lemu. Mitä oli se muuta kuin korkeuteen kohoava suitsutusuhri heidän rakkaudelleen!

Eino ja Siiri olivat luulleet, että hyvä Matilda rouva yksinään olisi heitä odottamassa kahvikultineen. Mutta heidän ihmeekseen olikin vielä melkein koko seura koolla päärakennuksen pengermällä ja vilpolassa, näyttivät tahallaan jääneen heitä odottamaan. He olivat tällä kertaa viimeiset, yksin Dianan temppelin somistajat ja Siviä rouva apulaisinsinööreineen olivat jo aikoja sitten saapuneet. Siirin ja Einon tuloa tervehdittiin hilpeillä huomautuksilla, jokainen veti heidän viipymisestään omia johtopäätöksiään: Vanhojen äitimummojen hellistä, kysyvistä katseista voi lukea heidän ikuisen, hartaan unelmansa. Johtaja Rönkä on jo näkevinään Kuovikosken osake-enemmistön yhdessä tukussa, hän kirosi mielessään: "Perhanan kapteeni, eipäs jaksanut pysyä irrallaan Natalia Petrovnan hameenhelmoista!" Kapteeni puolestaan ajattelee: "Vai niin, siinä se Siirin pidättyväisyys olikin! Minua pidettiin vain vastiketavarana, sain vastat valmiiksi hautoa, simainen sauna säästettiin toiselle!" Siviä rouva katseli salaisella kateudella Siiriä, ja hän muistelee hiutuvin sydämin sitä aikaa, kun Eino kokonaisen kesän rakasti häntä. Ah, se oli ihana kesä, Eino oli häneen ihan hullaantunut ja Eino osasi rakastaa! Yksi ainoa yö Einon kanssa, vain yksi ainoa sellainen yö, ja hän olisi empimättä uhrannut rakkaan apulaisinsinöörinsä!

Oli Liisukin saapuvilla. Hän tarjoilee teetä, ja hyvä oli, kun se puuha sattui hänelle. Hän koettaa kokonaan syventyä siihen, olla huomaamatta Siirin onnesta sädehtiviä silmiä ja lämmintä onnenhymyä. Hän ojentaa Siirille ja Einolle teekuppeja, hymyilee herttaisesti: Eino huomasi kuppia ojentavan käden vapisevan. Hän pelkäsi Liisun katsetta, mutta hän tapasi sen aivan vahingossa ja vavahti. Se kärsivä katse vaati hyvitystä menneisyydestä, Eino tiesi, että se seuraisi häntä alati, leppymättä. Hänen on hyvin tukala olla, äskeinen onnentunne oli särkynyt. Siiri ei mitään huomannut.

Tohtori Hilli tarjosi Siirille tuolin ja alkoi tiedustella, miten syvälle Vaskelan ikimetsiin hänen onnistunut löytöretkensä oli ulottunut.

— Kävin minä aika syvällä! hymyilee Siiri.

"Kävit sinä syvällä!" pyörii Siviä rouvan kielen kärjellä pisteliäs huomautus. Hän muisti missä Siirin päivänvarjo ja Einon takki olivat olleet. Siviä rouva ei voi antaa anteeksi, että Siiri oli anastanut hänen somistamansa Venusmajan, mennyt hänen laittamalleen lehvävuoteelle, ja vielä Einon kanssa! Se oli todella liian paljon, hän alkoi niiden mielestä vanheta!

Johtaja Rönkä kertoo nuorelle Rautaselle, että tässä oli heitä odotellessa laadittu valmiiksi huomispäivän juhlaohjelma.

— Ja maisterin osalle tuli siinä puhe kutsuvieraille. Te olette Kuovikosken vanhan polven ainoa miespuolinen jälkeläinen, teille kuuluu se puhe luonnostaan.

Kuovikosken vanhan polven miespuolinen jälkeläinen ei ole erikoisen mielissään tästä kunniasta. Hän inhosi mokomia juhlimisia, se oli hänen mielestään turhanpäiväistä reklaamin tekoa. Mutta koko seura, vanhat rouvat etunenässä, kannatti johtaja Rönkää innokkaasti.

— Kyllä sinun pitää puhua! vakuuttelee toimelias Bertha rouva. — Sinua on loukattu niin halpamaisesti, pitäähän sinun niille osoittaa, että ovat erehtyneet.

— Se erehdys osoitetaan vääräksi vasta teoilla, juhlapuheita ei moni usko! Meillä on nykyaikaan yleensä liian paljon juhlimista ja liputtamista, sillä peitellään vain kykenemättömyyttä tosityöhön.

Tohtori Hilli tarttui puheeseen.

— Epäilemättä maisteri arvioi suunnilleen oikein nykypäivien ajanhengen, hän aloittaa sikariaan käännellen. — Ajanhenki rakastaa meillä julkisuutta, mutta tällä ilmiöllä on luonnollinen ja pätevä selityksensä. Me olemme vasta äskettäin omille jaloillemme päässyt kansa, meillä ei ole vielä varastossa varsin runsaasti mainetekoja, siksi täytyy niitä vähiä tekoja suurella ahkeruudella julkikuuluttaa. Se on ainoa keino, muuten emme edes omissa silmissämme tuntisi itseämme suuriksi. Isänmaan kunnia ja maine selkenee yleiselle mielipiteelle paraatimarsseista ja rummunpäristyksestä. No hyvä, silloin on syytä marssia, ahkerasti ja päristää rumpuja. Maisteri haluaisi kantaa oman kortensa mieluummin tekoina kuin juhlapuheen muodossa, mutta ne teot ennättävät kyllä sitten jälkeenpäin. On aina syytä juhlia, kun tarjoutuu näin sopiva tilaisuus. Kohottakaamme hiukan isänmaan kunniaa, kun siitä ei meille mitään vahinkoa koidu!

Siirikin alkaa mielistellen pyydellä Einoa puhumaan. Hänen ompelemansa lippu hulmusi niin kauniina tuolla tangon latvassa. Oikeastaan hän oli tehnytkin sen sitä varten, että joku siinä sen alla hiukkasen puhuisi Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle.

— Oikein, neiti Falkman! säestää tohtori. — Juuri maisterin on puhuttava siinä lipputangon juurella. Maisteri ja neiti ovat molemmat Kuovikosken vanhan polven jälkeläisiä, maisterin ja neidin yhteistyö on kaunein enne Vaskelan onnelliselle tulevaisuudelle. Oikeastaan me luulimmekin herrasväen jo keskenään sopineen tästä ohjelmakohdasta ja vähän muustakin yhteistyöstä!

Nuorempi väki palkitsee tohtorin sanat myrskyisellä hyväksymisellä. Siiri punastuu vahvasti, hänen onnea säteilevästä olennostaan voi jokainen nähdä, että yhteistyöstä oli jo hiukan sovittu.

Kun seura oli hajonnut, istui Liisu kauan yksinään sairaalan kukkatarhassa. Se kukkatarha, koko ihana Vaskela oli hänelle kuollut erämaa, ja hänen ajatuksensa oli väsynyt. Hänestä tuntui, että huomenna pidettäisiin Vaskelassa hautajaiset, suuret hautajaiset. Sitten kaikki menisivät pois, Vaskelassa tulisi niin hiljaista. Hän harhailisi täällä yksinään, unohdettuna... Vaskelan rauhaton aavenainen.