IX.

Vaskela odotti valmiina juhla-asussaan. Oli juhannusaaton edellinen päivä.

Juhannuskokkoa rakentamassa on Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan kultainen nuoriso. Se oli viimeinen juhlavalmistus, viimeinen ja kaikkein mieluisin. Lähellä Dianan temppeliä oli tarkoitukseen sopiva kallionyppylä. Siihen vieritetään kartanosta tyhjiä tervatynnyrejä, siihen kannetaan metsästä kaikenlaista sytyketavaraa. Herrat häärivät paitahihasillaan, naiset ovat avopäin, palavissaan. Kaikilla on hauska, Vaskelan ikimetsä kaikuu ilonpidosta, naisten nauru helisee vapaana, vallattomana.

On ilmassakin lähenevän juhlan tuntua. Päivä on lämmin, hedelmöivän kukkaisrunsauden pilvinä leijaileva siitepöly kutittelee ärsyttävästi aisteja. Ikimetsä on täynnä lintujen laulua, Vaskelan lahden poukamista kuuluu sorsien närinää, tavien kurnutusta. Se on suuren hääyön odotusta, keskikesän hämyisän hääyön.

Kaikki Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naiset ovat tänä päivänä kauniita, jokaisella on silmissään lämmin hehku, janoinen rakkauden hehku. Ei jaksa kauan työssä ahertaa, piti heittäytyä välillä tuoksuvaan heinikkoon levähtämään. Autuasta on siinä viehkuroida, siinä kuherrellaan vapaasti, vallattomasti. Tuore heinä hyväilee viileästi paljaita käsivarsia, päivänpaahde kohottaa avokaulan punervaksi värjäytyneelle iholle pieniä hikiherneitä, ja ne kutitellevat niin ärsyttävästi. Siviä rouva löysää julkeasti paulojaan, huohottaa kiihkosta ja kohottelee povensa suloja kaikkien nähtäväksi. Hänen läpikuultava puseronsa on paisuvien nisien alta likomärkä. Siviä rouva odotti kärsimättömästi apulaisinsinööriään, joka viivytteli vielä Kuovikoskella.

Vaskelaan oli muutama päivä sitten ilmestynyt uusi kuovikoskelainen, nuori ja viehättävä leskirouva Hellä Sirkiä. Hänen miehensä oli myös tuhoutunut punatalvena, nuori leski on ollut muualla suruaan haihduttelemassa, mutta oli nyt kotiutunut. Heti ensimäisenä päivänä keksi Hellä rouvan valpas, silmä vakavan saksalaisen kapteenin, joka näytti niin unohdetulta. Nyt he ovat jo hyvällä alulla, he ovat vetäytyneet muusta seurasta hiukan syrjään, suojaavaan heinikkoon. Kapteeni puhdistaa suurella hartaudella Hellä rouvan kenkää, johon oli mennyt hiekkaa. Hellä rouvan kauniissa silmissä on niin lämmin, kiitollinen katse, hänen pieni jalkansa lepäsi kapteenin sylissä. Se pikku jalka oli niin viettelevän siro, ja Hellä rouvan hameet ovat niin lyhyet. Sille ei mahtanut mitään... pitsit sukelsivat vahingossa näkyviin. Hellä rouvan poskille kohosi väräjävä puna, kapteeni unohti pikku kengän. Oli hyvä, että sakea heinä oli niin suojaava.

Natalia Petrovna lojuu raukeana nurmimätästä vasten. Siinä hän siristelee hekumallisia silmiään, huiskuttelee hajuvesiltä lemuavalla huivilla viileyttä povelleen, jota harsomainen ohut pusero verhosi juuri sen verran, että silmä paremmin kiintyi huomaamaan kiellettyjen sulojen viettelyksen.

Johtaja Rönkä, joka hikeään kuivaillen kelli Natalia Petrovnan vieressä, sai myös osansa hienon huivin ärsyttävästä lemusta. Vähitellen soluu tuo pehmeä, ärsyttävä vaatekappale kokonaan hänen kaulalleen. Perästä tuli myös itse Natalia Petrovna ja alkoi armaasti leperrellen kutitella hänen partaansa. Natalia Petrovna katsoi olevansa tämän julkisen katumuksen velkapää, hän oli pitkin viikkoa ollut niin uskoton, niin kovin uskoton. Ja hän aikoi vielä myöhemmin tänä iltana vietellä komean kapteeni Änkilän mukaansa. Ah, hän ei voinut sitä kiusausta vastustaa, oli parasta katua etukäteen lankeemustaan.

Mutta kapteeni Änkilä oli huomaamatta hävinnyt koko seurasta. Ja hävinnyt oli myös eräs toinen... Siiri Falkman.

He olivat hetki sitten aivan varkain lähteneet, ovat sivuuttaneet jo japanilaisen sillan ja taivaltavat edelleen kaunista, mutkittelevaa rantapolkua pitkin. Siellä kaukana, melkein puistoalueen reunassa oli Venuksen maja viehättävän poukaman perukassa.

Kapteeni on ehdottanut Siirille kävelymatkaa Venuksen majalle, ja Siiri suostui empimättä. Tätä piti kapteeni suotuisena enteenä, hän ajattelee: "Tänä iltana sen pitää tapahtua, tänä iltana!" Aivan kuin päätöksensä varmennukseksi hän likisti hiukan voimakkaammin kainalossaan olevaa Siirin käsivartta. Siiri katsahti häneen lämpimästi, ja sillä tuntui asia olevan sovittu.

Ei Siiri kuitenkaan aivan sitä ajatellut. Hän tosin mielellään nojasi kapteenin käsivarteen, hänen naisellisia vaistojaan hyväili voimakkaan ja miellyttävän uroon läsnäolo, mutta hän kuuntelee vain hyvin hajamielisesti kapteenin mielisteleviä sanoja. Siirin ajatukset kulkevat omia latujaan, painostava alakuloisuus on aivan varkain hiipinyt hänen mieleensä. Se tuli aivan odottamatta. Vielä hetki sitten hän juhannuskokon rakentamistouhussa telmi ja ilakoi ylinnä muita, ja nyt, hyvä ettei tehnyt mieli itkemään. Siiri harkitsi melkein ihmetellen, miten hän monta päivää perätysten olikin voinut olla niin riehakkaan vallaton. Ei Siiri sitä erikoisesti kadu, mutta tyhjänpäiväiseltä liioittelulta se hänestä tällä hetkellä sentään tuntui, ilveilyltä, jota hän oli vain näytellyt päästäkseen mitään ajattelemasta. Niin juuri, hän oli ollut lapsellinen, aivan liian lapsellinen. Siiri kavahtuu siihen, kuri kapteeni kysyy hyväillen:

— Siiri! saanko minä sanoa vain — Siiri? Se sointuisi niin kauniilta!

Siiri nyökkäsi hyväksyvästi: Kyllä hän suostui siihen, se oli kaikin puolin mukavampaa.

Kapteeni kietoi käsivartensa Siirin hartiain ympäri. Siiri ei pane vastaan, palkitsee hänet toistamiseen lämpimällä hymyllä. Kapteeni oli niin kiltti, kun ei jättänyt häntä yksin, vaikka hän oli näin hajamielinen. Sanoikos kapteeni ensinkään omaa nimeänsä? Kyllä kai hän sen sanoi, mutta sitäpäs hän ei vain muistanut, ei vaikka! Pitäisi hänen sentään olla hiukan huomaavampi, hän sanoo jonkun joutavanpäiväisen sanan ja nojaa mielistellen kapteenin käsivarteen. Se oli niin tukeva käsivarsi, siihen nojaten oli niin hyvä ajatella ja Siiri ajattelee edelleen: Oli se kummallista, miten paljon kaikki oli muutamissa päivissä muuttunut! Hän ja Liisu olivat olleet niin hyviä ystäviä, ja nyt se ystävyys oli jo kylmenemässä. Se oli alkanut siitä lähtien, aivan kuin näkymätön varjo olisi häilähtänyt heidän välilleen. Se kiusasi heitä kumpaistakin, he tunsivat sen joka hetki toistensa seurassa. Välistä aivan säpsähti Liisun kera rupatellessaan ja kysäisi odottamatta itseltään: "Ajattelikohan Liisu juuri nyt sitä asiaa?" Ja silloin tuli niin tukala olla, ei enää tiennyt, mistä olisi puhunut, hymy vääntyi väkinäiseksi, avuttomaksi. Voi, niin ne särkyivät maailmassa ystävyyssuhteet! Ja jospa olisi edes tiennyt, mitä siinä oli takana vai oliko mitään? Niin, jospa vain, olisi sen tiennyt!

Kapteeni kumartuu Siirin puoleen, suutelee kevyesti hänen tukkaansa ja puhuu puoliksi kuiskaten:

— Siiri, sinun tukkasi on niin kaunis ja pehmoinen! Se näyttää aaltoilevan, kun päivänsäteet siihen vilahtavat. Ja silloin siitä lähtee säkeniä, kultaisia tähdenlentoja, väräjäviä kultapisaroita. Minä tuskin näen enää mitään muuta kuin niitä, kuljen sinun lumoissasi ja olen onnellinen!

— Niinkö? hymyilee Siiri ja jatkaa katkennutta ajatusjuoksuaan: Eino oli myös siitä lähtien tullut niin huonotuuliseksi. Iloinen, lörpöttelevä seura näytti häntä suorastaan kiusaavan. "Mitäs se Eino silloin sanoikaan?" Siiri muistuttelee: "Ja oletko... oletko sinä edes varma, jos ystäväsi... jos ystäväsi tahtoo lukea minut siihen kolmikkoon?" Niinhän se Eino sanoi harmista värisevällä äänellä. Ja Liisu karahti silloin punaiseksi, näytti olevan itkuun purskahtamaisillaan. Niin se oli, kyllä hän muisti sen kohtauksen, muisti ikuisesti. Ja voi, miten mielellään hän olisi tahtonut sen unohtaa. Jospa olisi voinut puhua siitä Einon kanssa, sanoa esimerkiksi näin: "Eino ra... Eino kiltti, annathan minulle anteeksi? Minä olin silloin typerä, niin typerä, mutta minä tahdon sen unohtaa. En ajattele sitä enää milloinkaan, en milloinkaan!" Niin, jospa olisi voinut sanoa niin, mutta se oli mahdotonta. Ei siitä voinut vihjatakaan Einolle! Ja kuitenkin, kuitenkin he olivat aina olleet Einon kanssa niin hyvät ystävät ja toverit. Eiväthän he tietysti olleet muuta... mitäpäs muuta... mutta toverit, hyvät toverit he olivat olleet, aina avomieliset toisilleen. Ja tiesihän hän hyvin, että Einolla oli ollut monta naistuttavuutta, ehkä hyvinkin läheisiä, eikä se haitannut heidän toveruuttaan, ei ensinkään! Niin, mutta mitä... mitä varten siihen piti ilmestyä Liisun... juuri Liisun? Miksi se ei ollut joku muu nainen, kuka hyvänsä muu, mutta ei Liisu!

Siiri parka, hän ajatteli samalla tavoin kuin tuhannet muut naiset. Nainen antaa miehelle paljon anteeksi menneisyyden harha-askelia. Ei anna niitä vain anteeksi, niistä harha-askelista nainen vielä kutoo jonkunlaisen sädekehän miehen olennon ympärille, ihailee häntä juuri niiden vuoksi. Se on miehen sankarimenneisyyttä naisen silmissä. Mutta elä salli, että asianomaiset joutuvat silmä vasten silmää tuosta menneisyydestä muistuttamaan. Ei merkitse mitään, että se menneisyys olisi jo unohdettu, ei kerrassaan mitään. Silloin herää mustasukkainen nainen, se sankarimenneisyys on silloin pahasta. Sädekehä särkyy, ystävyyssuhteet kylmenevät.

Siiri koettaa kyllä edelleen todistella itsekseen, ettei hän tahtonut sitä asiaa enää ajatella. Mutta todistelu ei auta, sitä samaa piinallista rataa kiertää hän edelleen, ja hänestä tuntuu, että pitäisi itkeä, kun hänen ja Einon hyvä toveruus oli sillä tavoin häiriytynyt. Tietenkään hän ei muuta ajatellut kuin _toveruutta_... mitäpäs heillä muuta olisi ollut! Mutta yhtäkaikki tuntui niin tuskalliselta. Aivan varmaan hän olisikin itkenyt, jos olisi ollut yksinään. Oli hyvä, kun kapteeni oli tuossa hänen rinnallaan. Kapteenilla oli niin voimakas käsivarsi, hän voi välistä kuvitella, että se olikin... Einon käsivarsi, joka häntä piteli. Ja silloin tuntui olo yhtäkkiä niin kumman onnelliselta... Eino oli niin hyvä ja voimakas!

— Siiri, sinä ajattelet paljon tänä iltana! puhuu kapteeni. — Minä saan puhua koko ajan yksinäni, ja sinä haaveileva tyttö tuskin edes kuuntelet minua!

— Erehdytpäs, ystävä hyvä, koko ajan olen kuunnellut pelkkänä korvana! hymyilee Siiri. — Mutta sinä olet tänään niin runollinen, niin runollinen. Minä tahdon kuunnella ja haaveilla, kun sinä puhut!

— Niinkö todellakin, Siiri kulta?

— Epäiletkö sitä vielä! — Siirin katse on niin avomielisen viaton, hänen hymynsä niin lämmin. Kapteenin on pakko uskoa, että Siiri alkoi vähitellen viihtyä hänen luomassaan ajatus- ja tunnemaailmassa. Ei tehnyt enää yllättäviä syrjähyppyjä. Se oli hyvä merkki!

Venuksen maja oli pieni, antiikkiseen tyyliin kyhätty huvihuone. Hoidon puutteessa villiytynyt pensaisto kätkee sen melkein kokonaan polulla kulkevain katseilta. Majan edessä on kuivunut vesiallas ja sen keskellä Venus-patsas, hentopiirteinen, marmoriin hakattu valkea jumalatar. Siiri alkaa säälitellä:

— Venus raukka, se näyttää niin hyljätyltä! Tuossa altaassa pitäisi olla vesisuihku, jonka lipajavista aalloista se saisi katsella kuvajaistaan.

Kapteeni on mennyt majaa tarkastamaan ja ilmoittaa ihastuneena:

— Onpa tämä soma sisältä! Tuoksuvin lehvin somistettu, aivan juhannusasussa!

— Se on rouva Silvanin ansiota! nauraa Siiri. — Tämä paikka on Siviä rouvan erikoissuojeluksessa!

Kapteeni ehdottaa, että he menisivät majan sisälle levähtämään, mutta Siiri epää sen hymyillen.

— Ei, pysykäämme me vain ulkopuolella. Hyvähän on tässäkin!

Hyvä oli todella siinäkin, majan edessä olevalla turvepenkillä. Pensaat varjostavat sen auringolta ja asiaankuulumattomien katseilta.

Kapteeni muistaa tulomatkalla tekemänsä päätöksen: "Tänä iltana!" Siihen kannustavat Venuksen majan traditsiotkin, koko ympäristö, neitseellisen kaunis luonto, hedelmöivää yltäkylläisyyttä hersyvä Vaskelan luonto. Antautuvan rakkauden tarua kertoo täällä jokainen pensas, hekumoiva kukkaisrunsaus, jonka monikirjava väriloisto on niin väkevän kylläinen, jonka lemu juovuttaa.

Ja Siirin olento uhkui niin lämmintä antautumista. Siiri hymyilee kehoittavasti kapteenin hellille sanoille, ei pane vastaan, kun kapteeni hyväilee hänen käsivarsiaan, hänen tukkaansa ja hänen lämpimän punan värjäämiä poskiaan.

Siiri ei puhunut monta sanaa, ajatteli edelleen Einoa ja Liisua, viimeisiä päiviä, jotka hän oli elänyt niin hermostuneessa mielentilassa. Ne tuntuivat hänestä kuin kiusalliselta, epätodelliselta unennäöltä. Hänen mielialansa on alakuloinen, mutta hänen naisellisille vaistoilleen tuottaa rauhoittavaa nautintoa kapteenin hellyys. Kapteeni oli melkein kuin Eino... ei tietysti aivan. Vaikka oikeastaan... eihän Eino ollut häntä, milloinkaan hyväillyt, niinkuin naista hyväillään. Miltähän se olisi tuntunut... jos Eino... jos Eino! Hyväilevä väristys käy läpi hänen ruumiinsa, ja siinähän se tuntuikin Einon voimakas käsivarsi kiertyvän hänen uumenilleen.

Kapteeni veti hänet syliinsä ja puhui hellästi:

— Siiri, meille jää ihanat muistot Vaskelassa vietetyistä onnenpäivistä! Eikös niin, rakas Siiri, unohtumattomat muistot?

— Toivokaamme sitä! hymyilee Siiri. Hän hiukan vastustelee, kun kapteeni alkaa suudella häntä kaulalle ja poskille.

Mutta yhtäkkiä häntä pitelevä käsivarsi puristuu lujalle kuin ruuvipihti, hän tuntee kapteenin kuuman hengityksen kasvoillaan. Silloin pelästyy Siiri. "Mitä, jos Eino nyt tulisi tuolta polkua pitkin, näkisi tämän!" iskee hänen aivoissaan kuin salaman välähdys. Ja siinä tuokiossa hänestä tuntuu, että Eino tulee, tulee tuossa paikassa ja näkee! "Huh, se olisi hirveätä!" Säikähdyksestä vapisten hän ponnistelee vastaan.

Kapteenin ote hiukan löyhtyy, Siiri luiskahtaa notkeasti kuin ankerias hänen sylistään, vetäytyy pelästyneenä penkille hyvän matkan päähän kapteenista. Siinä hän alkoi nopeasti järjestellä pukuaan, aivan kuin hävittääkseen kaikki epäiltävät jäljet Pelästys haihtui vähitellen, eihän Einoa näkynyt ei kuulunut. Suuri, ihana luonto kätki heidät syliinsä, he olivat aivan kahdeltaan. Miten hänestä olikin äsken aivan yhtäkkiä tuntunut siltä, kuin Eino olisi hyvin lähellä, niin, hän melkein luuli Einon seisovan tuolla jossakin piilossa... katselevan häntä salaa. Ja sitä hän säikähti niin hirveästi! Tietysti se oli vain mielikuvitusta, kun hän asiaa tarkemmin ajatteli. Ei Eino ollut semmoinen epähieno hiiviskelijä! Ja kuitenkin, hän oli hyvin, hyvin kiitollinen sille harhakuvitelmalle, tahtoi uskoa sen todeksi. Se oli sittenkin niin: Eino, hänen hyvä nuoruuden toverinsa, oli ollut lähellä... hyvin lähellä häntä jollakin salaperäisellä tavalla... pidättänyt hänet sitä tekemästä. Siiri tuntee itsensä sanomattoman onnelliseksi, kun Eino häntä sillä tavoin suojeli. Hän melkein unohtaa kapteenin läsnäolon.

Kapteenia harmitti Siirin itsepintainen vastustelu. Peijakkaan nainen, tämäpäs osasi miehen viedä suunniltaan, vaati liian paljon palvomista! Ja kaikki oli pelkkää teeskentelyä, ei Siiri ollut niin viaton kuin tahtoi näytellä, ei ensinkään niin viaton! Vaivoin hän saa hillityksi loukatun itserakkautensa, siirtyy lähemmä Siiriä ja sanoo:

— Oletpas sinä, Siiri kulta, arka tyttö! Pyydän hyvin nöyrästi anteeksi liikaa rohkeuttani! Oletko minulle kovin suuttunut?

— En tiedä! sanoo Siiri epäröiden ja katselee toisaanne. — Kenties olin minä itsekin syypää... ehkä jokainen mies sinun sijassasi olisi ollut melkein... melkein yhtä rohkea. Mutta minä en todellakaan voi sitä tehdä! Koeta ymmärtää minua oikein... ei se ole mitään semmoista... leikittelyn halua. Muuten en vain voi... kenties sitten toisen kerran!

Siiri on kovin hämillään. Eihän hän voinut paljastaa arkuutensa syitä. Tuskin hän itsekään oikein ymmärsi, miten Einon muistaminen yhtäkkiä oli saattanut hänen sydämensä sellaiseen hämminkiin. Nähtävästi hän oli kovin hermostunut, hänen olisi pitänyt ajatella sitä asiaa yksinäisyydessä, ajatella perinpohjin.

Polulta kuuluu keveitä askelia, pensaiden lomasta vilahtavat hameenhelmat. Ne olivat Natalia Petrovnan, lemmenjanoinen, mutasukkainen orpokreivitär siellä heidän jälkiään vaaniskeli. Nähtävästi hän heidät huomasi, kuului pysähtyvän, mutta jatkoi sitten matkaansa. Siiri sanoo hiljaa:

— Siellä oli Natalia Petrovna!

Ei Siirin äänessä ollut mitään pisteliästä, härnäävää, mutta sittenkin hänen huomautuksensa loukkasi kapteenia. Hän oli mielestään joutumassa naurettavaksi, tämä oikutteleva tyttölapsi piti häntä narrinaan. Hän puree huultaan ja selittää:

— Minun on kai lähdettävä noutamaan Natalia Petrovnaa. Voisi vielä kuvitella meistä vallan aiheettomia!

— Ethän ole minulle suuttunut? pyytää Siiri ja ojentaa hänelle kätensä. — Olkaamme edelleen ystäviä, hyviä ystäviä!

— Ja muistakaamme lupaukset! — Kapteeni sanoi sen kevyesti hymyillen, mutta hänen tervehdyksensä on hieman jäykkä, melkein sotilaallinen.

Kapteenin mentyä Siiri naurahtaa itsekseen: "Siinä hän meni eikä tule enää takaisin! Natalia Petrovna ei kiellä mitään, kapteeni unohtaa minut pian hänen hyväilyssään!" Eikä Siiri nyt kadehtinut Natalia Petrovnaa, kapteenin kadottaminen oli hänestä niin samantekevää. Sai mennä, saivat olla onnellisia! Hän tahtoi olla yksin, hän ei voinut tehdä kapteenin mieliksi, ei voinut! Vielä muutama päivä sitten hänen naisellinen viettinsä oli kenties salaa siihen pyrkinyt. Niin, luultavasti hän oli juuri heräävän halunsa kiihoittamana mielistellyt kapteenia, riistänyt hänet Natalia Petrovnalta, ja hänen mielikuvituksensa oli jo etukäteen nauttinut lähenevästä antautumisen hetkestä. Mutta sitä hetkeä hän ei voinutkaan elää. Vasta ratkaisevassa silmänräpäyksessä tämä salaisuus oli hänelle selvinnyt, se selvisi hänelle aivan säikähdyttävänä yllätyksenä, ja hän tiesi nyt, kenen läheisyyttä hän ikävöi, oli koko ajan ikävöinyt. Ei se ollut komea ja miellyttävä kapteeni, se oli Eino. Einon kaipuu se oli saanut hereille hänen salassa uinuvat halunsa, ja hän hupsu tyttö oli tahtonut kuvitella Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan, ei minään muuna kuin hyvänä toverina. Miten heidän toveruutensa oli sillä tavoin muuttunut? Sitäpä hän ei tiennyt, mistä hän sen tiesi, miten oli käynyt! Aivan varkain, hänen huomaamattaan se oli tapahtunut. Eino oli salaa anastanut hänen kätketyimmät ajatuksensa, hänen salatut toiveensa, kaiken mitä hänessä oli. Häneltä lupaa kysymättä Eino oli ilmestynyt sinne johonkin... hänen sydämensä kynnykselle... sulki sinne pääsyn kaikilta muilta. Hän ei voinut sen aarteita enää toisille jakaa, hänen täytyi riistäytyä irti toisen ystävänsä syleilystä, kun tämä ystävä oli tahtonut anastaa sitä, mikä kuului yksistään Einolle. Ah, olisipa Eino sitä vain tahtonut! Siiri tuntee punastuvansa, voi miten syntisesti hän rakasti Einoa! Ei kannattanut sitä enää kieltää, ei kannattanut enää kuvitella, että hän piti Einoa vain hyvänä nuoruuden toverinaan. Einolle kuului tästä lähtien hänen jokainen ajatuksensa, hänen jokainen unelmansa, Einoa hän ikävöisi yön hämärinä hetkinä, kun hänen lämpöisen ruumiinsa soluissa värisi elämänjano. Einoa hän silloin odotti, Eino saisi paljastaa ja ryöstää hänen ruumiinsa kätketyt sulot, Einon voimakkaiden käsivarsien rajuun hyväilyyn antautuminen oli hänen ainoa autuutensa, hänen elämänsä onni! Ah, hän tiesi, että Eino osasi rakastaa, tehdä naisen onnelliseksi!

Kaukaa kantautuu Siirin korviin juhannuskokon rakentajain ilonpito. Se havahdutti Siirin kuohuvista onnenunelmistaan, sai hänet äkkiä muistamaan, että heillähän, hänellä ja Einolla, pitäisikin huomisiltana olla yhteinen juhannuskokko... siellä Päiväniemen korkealla rantaäyräällä, sen vanhan, rakkaan paviljongin luona. Olihan Eino sen hänelle luvannut, silloin kun hän oli ensimäisellä käynnillään Päiväniemessä. Heidän juhannuskokolleen ei pitänyt tulla ketään muita... vanhukset vain ja he kahdeltaan... siitä piti tulla heidän yhteinen juhannusyönsä... Siiri ajattelee: "Eino ei ole siitä lupauksestaan sen jälkeen mitään puhunut!" Oliko Eino sen unohtanut... unohtanut juuri sen lupauksen, joka silloin oli hänelle tuntunut niin paljon merkitsevältä? Nuo tuolla olivat iloisia ja onnellisia, heillä oli juhannus ovella. Mutta hänellä... heidän juhannuskokkonsa oli rakentamatta... Eino ei sitä enää muistanut, ajatteli muuta... Yhdellä iskulla ovat Siirin kuohuvat onnenhaaveet särkyneet. Hän istuu pää käsien varaan painuneena, hievahtamatta. Mielellään hän sulkisi korvansa kaukaa kantautuvilta iloisilta ääniltä, mutta ne kuuluvat niin kiusallisen selvästi, aivan kuin olisivat ilkkuneet hänen yksinäisyyttään. Miksi Eino unohti hänet sillä tavoin, ei häntä enää ensinkään ajatellut?

Alaston, valkea jumalatar tarkasteli Siiriä ja hymyili. Se tiesi veitikka kokemuksesta, että nyt tulisi hänelle kyyneluhri. Se iski silmää kukkasille: "Painakaa päänne hartauteen!" Se nyökkäsi pensastossa livertävälle leivoselle: "Vaikene on joutunut hartauden hetki!" Ja kukat painoivat päänsä iltapäivän raukaisevassa helteessä, vaiennut leivonen istui nurmipenkin yli kallistuvan orapihlajan oksalla ja tarkasteli uteliaana alapuolellaan kumarassa kyyhöttävää olentoa. Päivänsäteet vilahtelivat Siirin vaaleassa tukassa. Se oli leivosesta niin kaunista, mielellään se laskeutuisi alemmas, tuolle vaalealle olkapäälle. Mutta eihän hartautta saanut häiritä! Ympärillä oli niin hiljaista, kuului vain Siirin nyyhkytys.

Ja alaston pikku jumalatar hymyili viekasta, salaperäistä hymyään...