XI.

Juhannusaatto!

Aamupäivän juhlallisuudet ovat ohi. Niitä suosi ihana ilma, Vaskela oli neitseellisen kaunis juhla-asussaan, Matilda rouvan kahvipöytä päärakennuksen pengermällä suurenmoinen. Korkealla ilman sinessä hulmusi Siirin ompelema juhlalippu, kauas ympäristöön se vilkutti Vaskelan riemullisen juhlatervehdyksen.

Ja siinä Siirin lipun alla piti nuori Rautanen puheensa Kuovikosken tehtaan työläisille ja muille kutsuvieraille. Siitä sinivalkoisin ja juhannuskoivuin koristetulta puhujalavalta hän ilmoitti historiallisen Vaskelan kartanon tänä valoisana keskikesän juhlapäivänä vihkiytyvän uusiin tehtäviin. Vaskelasta piti tulla Kuovikosken asutussiirtola, kaikkien kuovikoskelaisten yhteinen äiti. Sen äidinnisät olivat hersyvän hedelmälliset, ehkä se tulevaisuudessa voisi tarjota hiukan viihtyisyyttä, antaa hiukkasen elämänväriä kaikkien lapsiensa kalvenneille poskipäille. Piti vain ryhtyä niitä nisiä hellien, järkevästi heruttelemaan.

Lyhyt ja koruton oli se puhe, mutta miehekäs. Nuori Rautanen oli syvästi tunteva, väkevien intohimojen mies. Ei hänen tarvinnut korulausein ratsastella, iski vain sanansa suoraan kuulijainsa sydämiin, painoi ne jalkojensa juureen. Herran valittuja ovat sellaiset puhujat, ja niitä on vähän. He ovat usein onnettomia, aina ihailtuja. Naiset heitä rakastavat, sillä naisen sydän löytää aina erehtymättä taivaan lähettämän jumalanmiehen.

Puheensa loputtua nuori Rautanen sai runsaasti onnitteluja. Hänen ympärillään tungeskeli sankka parvi Kuovikosken vanhempaa työväestöä, halusivat siinä paikassa lähemmin perehtyä Vaskelan asutussuunnitelmiin. Maahengen ituja näkyi Kuovikoskella olevan runsaasti, ei ollut pelkoa, että Vaskelan maille syntyvät pikkutilat jäisivät vaille viljelijöitä. Yhtä innostuneita oltiin tarkastelemaan uusien työläisasuntojen rakennussuunnitelmia.

Nuori Rautanen antoi auliisti haluttuja tietoja. Hän itse lämpeni ympärillään tungeskelevan joukon innostuksesta. Yhdellä iskulla oli hänestä tullut juhlien keskeisin henkilö. Työläisjoukot alkoivat tuntea häntä kohtaan arvonantavaa kunnioitusta, valkopukuisten naisten lämpimät silmäparit suuntautuivat häneen joka puolelta. Hyvä Matilda rouva oli ylpeä rakkaan Eino poikansa menestyksestä, Siirin onnella ei ollut mitään rajoja. Hän kuuli ympärillään kuiskutteluja ja vihjauksia, jotka koskettivat hänen herkkää korvaansa niin hyväillen.

Mutta johtaja Rönkä ei ollut oikein mielissään nuoren Rautasen saavuttamasta menestyksestä. Peijakkaan mies, oli semmoinen mestari joukkoja lumoamaan! Hän itse huomasi joutuneensa aivan syrjään, tuo Päiväniemen nuori herra, jota hän oli pitänyt melkein vaarattomana haaveilijana, kohosi odottamatta päänsä mitan häntä pitemmäksi, ja nuo kuiskuttelut nuoren Rautasen ja neiti Falkmanin ympärillä, kyllä hänen korvansa ne kuuli erinomaisen hyvin! Asia oli kääntymässä arveluttavaksi, olisi vaadittu nopeita shakkivetoja, jos mieli tehdä tyhjäksi Kuovikosken osake-enemmistön yhtyminen. Jo johtaja Rönkä harkitsi Natalia Petrovnan hommaamista muille markkinoille, ehkäpä kapteeni Änkilä veisi hänet mukaansa; kun viulut maksaisi. Niin, se olisi ensimmäinen toimenpide, mutta kenties... kenties se herättäisi liikaa huomiota, jouduttaisi vain tapausten kehitystä. Ja Natalia Petrovna olisi uhrattu tarpeettomasti, hyvä herkkupala naisekseen menetetty, menetetty ainaiseksi. Kenties oli sittenkin parasta pitää Natalia Petrovna, odottaa tapausten kehitystä, ja jos sopiva tilaisuus tarjoutui, toimia sitten nopeasti. Jollei, no niin, silloin oltaisiin ensimäinen onnittelujaan edeskantamassa. Niin teki viisas mies, liikemies!

Ei hyvän Matilda rouvankaan juhlailo jäänyt eheäksi. Kun Kuovikosken vanhemmat työmiehet partaallaan innostuneina keskustelivat hänen rakkaan Eino poikansa kanssa, kokoontui Matilda rouvan kahvipöydän ääreen ryhmä nuorempaa työväkeä, kiihkeitä punaisia. Miehet juttelivat keskenään varsin ivallisesti Kuovikosken herrojen uudesta keksinnöstä. Ei enää riittänyt, että työläisten nääntyviä raajoja jauhettiin tuolla Kuovikosken grottemyllyssä, nyt aiottiin heidät vielä houkutella maaorjiksi, kahlehtia kiinni turpeeseen, jotta saataisiin heidän viimeinenkin hikipisaransa imetyksi. Päiväniemen nuori herra näkyi olevan isävainajaansa ovelampi!

Keskustelu oli ehkä tahallisesti tarkoitettu Matilda rouvan kuultavaksi. Ja kyllä hän sen kuuli, hyvä Matilda rouva, hän tuli mielipahasta aivan liikutetuksi. Miten nuo nuoret miehet voivat olla noin epäjaloja. Hän sanoo parille lähimpänä seisovalle lempeästi:

— Te tuomitsette aivan väärin minun poikaani! Ei hän ole semmoinen! Ei hän pyydä mitään itselleen, hän tarkoittaa kaikkien kuovikoskelaisten yhteistä parasta!

Miehet hymähtävät hiukan pilkallisesti ja kääntävät Matilda rouvalle selkänsä.

— Ainahan herrat tarkoittavat yhteistä parasta! kuulee Matilda rouva toisen sanovan. Ja toinen siihen lisäsi:

— Me emme vain sitä parasta ymmärrä!

Miesten keskustelu muuttui kuiskailuksi, mutta siitä erottaa Matilda rouvan korva sanat, jotka saivat hänet tyrmistymään. Joku miehistä kertoo salaperäisenä toisille:

— Päiväniemen entisen herran tuomari kuuluu voivan hyvin Pietarissa. On luvannut pistäytyä kuovikoskelaisia tervehtimässä!

Matilda rouvan mieleen palaa niin kauhistuttavan elävänä se huhtikuun iltahämärä, jolloin hänen rakas Arvi vainajansa vietiin Päiväniemestä Kivikoskelle, vietiin viimeisen kerran. Vieläkö nuo sokaistut miespoloiset uneksivat niiden kauhunaikojen palaamista.

Nuori Rautanen saapui hiukan myöhemmin kahville, ja mielenliikutuksesta vapisten kertoo Matilda rouva hänelle kuulemansa. Mutta Eino rauhoitti häntä:

— Äiti rakas, elä viitsi kuunnella mokomia! Tietysti Pietarista käsin harjoitetaan maanalaista kiihoitusta täälläkin, mutta sehän sammuu vähitellen itsestään. Vanhempi työväestö täällä näyttää vähitellen pääsevän järkiinsä.

— Mutta ajattelehan, että isäsi pyövelikin olisi vielä siellä... ja tulisi tänne.

— Äiti rakas, ei hän uskalla tänne tulla, ei milloinkaan, ja se lie hänelle tarpeeksi suuri rangaistus. Koettakaamme unohtaa ne kauhun ajat! Koettakaamme tottua siihen ajatukseen, että isän kuolemasta... kaikesta on saatu riittävä hyvitys.

— Hyvä jumala, kun voisi siihen tottua! huokaa Matilda rouva kyyneleet silmissä.

Sen tiesivät kaikki, että hän koetti siihen ajatukseen tottua, hyvä Matilda rouva. Hän tiesi Einon tuntevan suurta vastenmielisyyttä, kun kosketeltiin punatalven tapahtumia. Ne tapahtumat olivat Einon mielestä kuin jotakin järjetöntä kuumehouretta. Einolla oli niin kummallisen arka luonne muutamissa asioissa, monet eivät Einoa ensinkään ymmärtäneet, mutta kyllä hän ymmärsi. Sen vuoksi hän juuri niin rajattomasti ihaili poikaansa, koetti kaikessa arvata hänen salaiset ajatuksensa ja mukautua niihin.