III.

Iltapäivällä teki nuori Rautanen vanhan Petteri rengin opastamana kävelymatkan Päiväniemen pienille, mutta hyvässä kunnossa oleville viljelyksille. Sieltä palatessaan hän huomasi jo hyvän matkan päähän lehtokujalle puutarhaportilla seisovan, papurikon parivaljakon vetämän landau-vaunun. "Kas vain, Falkmanit ovat liikkeellä!" hykähti hän ilostuneena ja kiiruhti askeliaan.

Niin olikin asia, rouva Falkman tunnettiin joka paikassa papurikosta parivaljakostaan ja upeasta ajopelistään. Tällä ajopelillä oli oma historiansa: Rouva Bertha Falkman oli syntyään saksalainen, ja juoru kertoi, että hänen isänsä, muuan berliniläinen vanhan polven virkamies, oli antanut tämän ajoneuvon tyttärelleen ainoaksi myötäjäislahjaksi. Hän oli itse aikanaan omistanut pienen maakartanon, mutta sitten köyhtynyt eikä voinut enää upeata landau-vaunuaan käyttää. Mutta hän oli käytännöllinen mies ja ajatteli: "Vävypoikani on tehtaan tirehtöörinä siellä kaukaisessa maassa. Donnerwetter, tehtaan tirehtöörille, jos kenelle, soveltuu erinomaisesti parivaljakon vetämä landau-vaunu!" Niin sai tytär landaun myötäjäisikseen, ja rouva Falkman hoiti hyvin myötäjäislahjansa. Joka kevät se uudestaan maalattiin ja kiilloitettiin, se säilyi ikuisesti uutena. Se oli kaunopuheinen vertauskuva omistajansa uskollisesta sydämestä.

Päiväniemeläisiin oli rouva Falkman erikoisesti kiintynyt. Tässä talossa oli hän tuntevinaan tuulahduksen oman kaukaisen lapsuuskotinsa ilmapiiristä. Siellä ilmapiirissä oli hän nyt kokonaisen vuoden viettänyt, ja heti sieltä palattuaan hän tietysti tahtoi ilahduttaa päiväniemeläisiä vierailullaan.

Hän oli tullut tyttärineen. Tämä tytär, Siiri Falkman, oli jo portilla nuorta Rautasta vastassa ja tervehti iloisesti:

— Sieltähän se tulee Päiväniemen uusi isäntä viljelyksiään tarkastamasta!

Nuori Rautanen kohotti hattuaan ja naurahti: — Ei auta, pitää tarkastaa, vanhan palvelijan mieliksi!

He puristivat pitkään ja lämpimästi toistensa käsiä. He olivat aina olleet hyviä ystäviä, ja nyt oli heidän ystävyyttään lujittamassa vielä yhteisten perheonnettomuuksien jälkimuisto. Molempien isät nukkuivat viimeistä untaan samassa veljeshaudassa. Se on luja jälkiside, rakkaiden vainajien yhteinen kuolinkumpu, se vetää jälkeenjääneiden kohtalot aivan kuin saman tähden alle. Sen tunsivat nuori Rautanen ja Siiri Falkman pitkän erossaolon jälkeen entistä elävämmin, siksi jälleennäkemisen ilo oli molemmin puolin sydämellinen.

Siiri Falkman oli kookas, vaaleaverinen nainen. Hän oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta, ja niinpä hänen solakan vartalonsa muodot olivat juuri saavuttaneet parhaalleen puhjenneen elämän kukkeuden. Liikkeissä ilmeni pehmeää joustavuutta, täyteläistä suloa, jonka nuori Rautanen heti ensi silmäyksellä pani merkille. Se oli uutta, ennen oli Siiri Falkmanin esiintyminen tehnyt häneen hiukan huolimattoman, poikamaisen vaikutuksen. "Hän on nähtävästi aika paljon tanssinut!" vilahti nuoren Rautasen aivoissa. Yhtä edullinen muutos oli tapahtunut Siirin kasvonpiirteissä: hieman itsepintainen, vallattoman kulmikas alaleuka oli pyöristynyt, hienoa hipiää värjäsi kypsyyteensä puhjenneen elämän lämmin hohde. Laajareunaisen hatun alta näyttivät Siirin kasvot aivan kadehdittavilta. Tosiaan olivat suru ja Berlinin elämä saaneet ihmeitä aikaan.

Siiri Falkman kertoi, että he olivat tehneet toivioretken kuovikoskelaisten veljeshaudalle, ja niin poikkesivat paluumatkalla myös Päiväniemeen.

— Saimme kuulla, että teillä on talo taasen uudessa kunnossa ja sinäkin olet juuri palannut kotiin. Pitihän teitä rientää tervehtimään!

— Se oli hyvin, kiltisti tehty! Ja äitisi... ovatko he tuolla sisällä?

— Eivät he siellä ole, nauroi Siiri. — Tiedäthän sinä äidin, hän on jo ehtinyt tarkastaa Päiväniemen uusitun kartanon ulkoa ja sisältä, ja nyt he ovat Päiväniemen viljelyksillä, niinkuin sinäkin! Tuonne he menivät kartanon taa Matilda tädin ryytimaalle.

— Onpas se menoa! Äitisi on siis täydelleen toipunut Kuovikosken kauhujen jäleltä?

— No niin hyvin, kuin vanha ihminen semmoisten kolahdusten jälkeen enää voipi toipua. Hyvässä hoivassa sai siellä äiti raukka olla sukulaispiirinsä keskuudessa.

— Eivätkös ne ainaiset levottomuudet siellä liian usein verestäneet Kuovikosken jälkimuistoja?

— Eivät sanottavasti. Äidin sukulaiset elävät siellä Berlinin huvila-alueella, ja siellä saatiin olla melkein rauhassa. Minä vain jouduin muutaman kerran pienelle seikkailulle Berlinistä palatessani, mutta äiti sai siitä tietää vasta hyvän aikaa jälkeenpäin.

Naureskellen Siiri kertoi seikkailunsa: Mellastavat kommunistit, oikeat moabitilaiset olivat napanneet hänet kiinni, vieneet panttivangikseen. — Mutta enhän minä heidän panttinaan ollut paljon arvoinen. Kun intin olevani ulkomaalainen, päästivät vapaaksi. Sain vielä oikein saattajan kotimatkalle!

Siiri heilautti niskojaan, ja hänen kasvoillaan vilahti vallaton, poikamainen ilme. Siitä tunsi entisen Siirin, itsepäisen, koirankujeisiin alati valmiin.

— Taisit sinä sentään alussa vähän hätääntyä? nauroi Eino. — Eivätkö ne Moabitin ritarit ole jotenkin hiomattomia?

— Eivät ne ole lähestulkoon semmoisia kuin Kuovikosken punaiset. En tiedä, mutta minä sain sen vaikutuksen, kuin eivät ihmiset siellä veljessodassakaan osaisi vihata niinkuin meidän punaiset. Ei niiden silmissä näkynyt sitä raskasta, toivottoman synkkää leimua, joka voi melkein panna veren pysähtymään.

— Ehkäpä sitä katsetta hieman lauhdutti sinun ulkomaalainen olemuksesi! Ja saatat olla myös oikeassa. Katsos, meidän punaiset soittelivat aivan välittömästi itämaisten nuottien mukaan, ja muutenkin meillä ollaan vielä askel lähempänä noitarumpujen ja shamaanien aikakautta. Meillä muuttui veljesviha tavallaan loveenlankeemiseksi, ja se vaati verisiä uhriorgioita.

Rouva Falkman kantoi vielä syvää surupukua. Hän oli painunut kokolailla kumaraan, ja hänen heikko näkönsä oli entisestään huonontunut. Hän tervehti Einoa melkein kuin omaa, kauan kaivattua poikaansa, otti sitten lornjettinsa ja tarkasti hänet kiireestä kantapäähän.

— Niin on, niin on, kuten olen aina sanonut, haasteli hän päätään nyökytellen. — Vanhan pastori Rautasen piirteet tulevat yhä selvemmiksi. Ei, Matilda rakas, ei Arvi vainajalla näytä olevan hänessä, paljon osuutta!

— Se on kai se taannehtiva hyppäysteoria, täti hyvä! pisti Eino.

— Mikä lie se teoria, mutta niin vain monasti meille elämän antajille käy. Ei Siirikään minua paljon muistuta, vieraiksi jäämme me lihalliset vanhemmat.

Rouva Falkman oli käytännöllisyyden perikuva. Hän oli jo täysin unohtanut jälleennäkemisen viljavat kyyneleet, ottanut perinpohjaisen selon Päiväniemen uusista oloista ja tarrasi nyt yhtä suurella innolla Kuovikosken asioihin. Einon vaali puuhiomoyhtiön johtokuntaan häntä erikoisesti innostutti, hän puheli tuohtuneena:

— Se on oikein, vallan oikein, että sinä jouduit sinne! Niitä sietää pitää tarkoin silmällä, ei tiedä mitä ovat miehiään ne uudet tulokkaat.

— Minusta on uusi johtaja hyvin miellyttävä mies, puolusteli Matilda rouva.

— Saattaa olla miellyttävä, mutta ei silmälläpito siltä haitaksi ole. Hyvät ystävät, me olemme vielä paljon vastuussa siitä, miten siellä asiat rupeavat sujumaan.

Hän oli tosiaan entinen, parantumaton rouva Falkman, kiintynyt sydänjuuriaan myöten entiseen kotimaahansa, mutta vähintään yhtä lujasti myös Kuovikosken puuhiomoon.

Juotiin kahvia puutarhassa, ja siinä syventyivät vanhat rouvat pitämään oikein yhteistä perheneuvottelua Kuovikosken orvoista ja vaivaisista. Siiri pyysi Einoa kävelylle Päiväniemen rantaan.

— Kaikki muut ovat jo tarkastaneet Päiväniemen maita, pitäähän minunkin vuorostani se tehdä! ilkamoi hän.

Päiväniemen rantaan vie lehtokuja, samanlainen kuin kyläntielle. Sen kahden puolen leviävät lihavat apilaspellot, ja aivan niemen nenään, lehtokujan päähän on aikanaan jätetty kaunis metsätylvö, joka nyt on muhkea puistikko. Päiväniemen ensimäinen Rautanen sen raivasi ja istutteli kävelypaikakseen; sinne korkealle rantaäyräälle hän rakensi soman paviljongin, jonka verannalla hän kesäiltaisin kuunteli Hirviselän aaltojen yksitoikkoista, unettavaa iltalaulua. Se ensimäinen Rautanen rakasti paljon yksinäisyyttä.

He kävelevät verkalleen vanhojen riippakoivujen ja kukkivain pihlajapehkojen alla. Iltapäivä on hyvin lämmin, mutta siellä siimeksessä ja läheisen veden hengessä tuntuu vilpoisalta. Siiri on syventynyt kertomaan kuluneen talven taide-elämästä Berlinissä. Oli hän käynyt ahkerasti oopperassa ja teattereissa, välistä myös kevyemmissä huvittelupaikoissa. Siellä huviteltiin niin paljon, ihmiset koettivat unohtaa, monet näyttivät siinä myös aika hyvin onnistuvan.

Siiri kertoo kiirehtimättä, harkitusti. Nuori Rautanen kuuntelee sanoen vain silloin tällöin lomaan jonkun merkityksettömän lauseen. Hänen korviaan hyväili miellyttävällä tavalla Siirin tasainen, älykäs kertomatapa ja lämmin ääni. Koko Siirin olento huokuu selittämättömän voimakasta lämpöä, joka kiehtoo Einon aisteja. Hän tarkastelee sivultapäin Siirin pyöreitä olkapäitä, upeaa kaulaa ja kypsyneitä, täyteläisiä rintoja, jotka selvästi kuultavat ohuen, avokaulaisen puseron aukosta. Niin, siinä oli hänen rinnallaan, hänen kätensä ulottuvilla kypsyyteen puhjennut elämä, sen jokainen solu haastoi suuria lupauksia. Se ei enää riehahdellut epävakaisesti, haparoiden, se uhkui tyyntä, antautuvaa odotusta. Einon aivoissa vilahti... "Hänestä tulisi varmaan hyvä äiti!" Hän hämmästyi itsekin tätä mielijohdettaan, ei hän ole tähän asti sentapaisia avuja naisista hakenut, muu on häntä vetänyt niiden pariin. Mutta siitä mielijohteesta ei hän enää päässyt, vaan alkoi itsetiedottomasti sitä seurata: "Rajua, kypeniksi polttavaa intohimoa hänessä ei ole, mutta hänellä on paljon lämpöä, ja hänellä on uskollinen sydän!" Ja Einon mielestä oli verraton asia, että Siiri tosiaan oli sellainen.

Siiri kertoi Berlinin uudesta ihmeestä, Reinhardtin teatterista, joka oli laitettu entiseen sirkusrakennukseen. Olihan Eino siitä lukenut sanomalehdistä?

Kyllä, kyllä hän oli siitä lukenut, tietysti hän oli lukenut — Einolla oli vain hyvin hämärä mielikuva siitä, mitä Siiri oli juuri kertonut, mistä hänen olisi pitänyt lukea.

— Ja ajatteles, innostui Siiri selittämään, — näyttämö on siinä keskellä, aivan kuin sirkuksessa. Alussa se tuntuu vähän hassulta: mitähän tästä tulee? Mutta ihme tapahtuu, kun syttyy näyttämövalaistus. Ei siitä oikein pääse selville, mistä se valaistus tulee, mutta se on tenhoava. Ympärillä on pilkkosen pimeä, ja siinä keskellä karkeloivat, leikkivät salaperäiset valot, välistä silmiä häikäisten, välistä kaukaisina, kutsuvina virvatulina lepattaen. Se on sitä uutta näyttämötekniikkaa, ja paljon sillä on ihailijoita...

Niin, ihailijoita... tietysti Siirillä oli ihailijoita! jatkaa Eino ajatusjuoksuaan. "Hitto vie, sehän olisi pölkkypää, joka ei Siiriä ihailisi!" Kaikki oli Siirissä uutta, uutta! Entinen Siiri Falkman oli mennyt, minne lie mennyt. Onnea matkalle, ja lämmin kiitos hyvästä toveruudesta! Uusi Siiri oli tullut, tehkää portit avaroiksi hänen sisälle käydä!... Hämmästyen nuori Rautanen muisteli heidän entistä suhdettaan: Hän oli aina kohdellut Siiriä hiukan ylemmältä astuimelta, suojelevasta niinkuin mukiinmenevää tyttöleuhkaa kohtelee naismaailmaa kokenut mies. Niin ennen, nyt se ei kävellyt! Sukkelaan alas sieltä astuimelta, tässä tulee toiset toimitukset! Huilut soimaan ja symbaalit helisemään, hiton kapellimestari! Anna puikkosi heilua! Ja valaistus, sen pitää olla häikäisevä, lumoava, sillä tulija ei ole mikään jokapäiväinen naisen heilakka! "Hänestä tulee hyvä äiti!"

— Ja voitko kuvitella, huudahti Siiri innostuneena, — kun ne on ottaneet uuden tavan siellä teattereissa: Kaikki kantavat mukanaan suuret paketit voileipiä, ja niitä ne sitten syödä natustelevat näytännön aikana. Kaikkialta pimeästä katsomosta kuuluu hiljaista käärepaperin rapinaa ja varovaista hammasten narskutusta. Ja oopperassakin ne syövät, aivan ensi-illan yleisö! Väliajalla on koko katsomo aivan samassa siivossa kuin sali ennen meidän lastenjuhlassa lahjojen jakelun jälkeen: joka paikassa rutisteltuja, tallattuja käärepapereja. Liehän se säästäväisyyttä, mutta en minä siitä oikein pitänyt...

Eino selvittelee edelleen entistä suhdettaan Siiriin: Kolmisen vuotta sitten he olivat selvästi huomanneet vanhempiensa pyrkivän siihen, että heistä tulisi mies ja vaimo, Rautasien ja Falkmanien yhteisen sukutarinan jatkajat. Kas, siinäpä se olikin! Se nostatti tietysti heidät vaistomaiseen vastarintaan, esti heidän lähentymistään. Hän ei tahtonut nähdä Siirissä muuta kuin hyvän toverin, jota sopi kokeneempana hiukan ohjata. Ja Siiri alistui siihen, alistui napisematta... Niin, se oli se entinen Siiri, tämä uusi Siiri Falkman oli toista! Ei sopinut enää semmoinen vääryyden teko, Siiri oli paremman arvoinen ja odotti tyynenä sitä mikä hänelle kuului... Mitäs hän kertoikaan?... niin, se entinen oli jäänyt lastenjuhlaan syödä natustelemaan voileipiä! Ja hän oli tullut, tullut. "Kas vain, siinä on pienen pieni luoma, tuossa rintojen välissä!" Tietysti sen siinä piti olla. Se oli soma merkki, tienviitta, jota ei profaani silmä älynnyt. Sen piti olla valittu ja armoitettu, joka sen salavihkaisen vihjauksen oivalsi! "Eijaa, hänestä tulee hyvä äiti!"

Siiri kysyy Einolta jotakin, mutta Eino ei kuule hänen kysymystään. Siiri lopettaa kertomuksensa, sitäkään ei Eino huomaa. Siiri katsahtaa häneen hiukan ihmeissään ja huudahtaa:

— Mutta ethän sinä, Eino, ensinkään kuuntele, mitä minä kerron!

Nuori Rautanen havahtui:

— Minäkö?... kyllä, kyllä minä kuuntelen, hyvin tarkasti! Jatka vain, sinä osaat niin hyvin kertoa!

— Enpähän jatka! Sanopas, mistä minä viimeksi kerroin, sitten nähdään.

— Mistäkö viimeksi? Siitä... siitähän se oli, kun siellä lastenjuhlassa syödä natusteltiin voileipiä!

Siiri purskahti helisevään nauruun.

— Näinhän minä, ettet sinä minua kuuntele. Minä kerron ja kerron, muka suuren maailman uutuuksia, ja sinä vain haaveilet omia haaveitasi! No, ehkäpä ne ovatkin viehättävämpiä...

— Anna anteeksi, Siiri! sanoo Eino sovittavalla äänellä, — kyllä minä _sinua_ kuuntelin enkä muuta haaveillut. Mutta katsos, Siiri... sinun ääneesi on tullut uusi sointu... semmoinen hienon hieno nyanssi... ja sitä pitää kuunnella aivan erikoisella tavalla!

He ovat pysähtyneet kukkivan pihlajapehkon alle. Siiri hypistelee hattunsa reunaa raapivaa kukkaviuhkaa sormillaan. Einon katse seuraa hänen paljastuvan käsivartensa liikettä, ja hän toistaa:

— Eikös niin, Siiri, sinä annat anteeksi, vaikkapa joku sana livahti korvani ohi. _Sinua_ minä joka tapauksessa kuuntelin!

— No, pitäneehän sinua uskoa, sanoo Siiri luoden häneen lämpimän katseen. — Sinä olet aina ollut minulle rehellinen!

Hän taittoi hypistelemänsä kukkaviuhkan ja ojensi sen Einolle.

— Saat tämän vielä sovinnon merkiksi! Antaisin mielelläni ruusun, jos olisi!

— Kiitos, minä pidän tämän toistaiseksi! Voimmehan sitten sopivassa tilaisuudessa vaihtaa tämän pantin ruusuun... tai johonkin muuhun.

Vanha paviljonki oli vielä hyvässä kunnossa. Sen seiniä peittivät yltympäriinsä köynnöstävät muratit, ja sen ympärillä kasvoi suuria, lihavia lehtikuusia. Pyöreine kupukattoineen ja omituisine rakennustyyleineen se näiden kuusten keskessä muistutti Engelin tyylistä hieman harhautunutta, lelukokoon kyhättyä maalaiskirkkoa.

Kyläläisten kesken kutsuttiinkin sitä Päiväniemen kappelikirkoksi, ja vanhat tarinoivat, että virkaheitoksi joutunut pastori Rautanen oli sen muka rakentanut sielunsa rauhan vuoksi. Siellä hän oli yksinäisyydessään, muista salaa toimittanut papillisia menojaan. Monet väittivät iltaisin järvellä soudellessaan omin korvin kuulleensa paviljongista hiljaista messun hyminää. Sitä oli kuultu pitkät ajat vielä pastori Rautasen kuoltuakin. Vainajan rauhaton sielu siellä yhä kesken katkennutta kutsumustaan täytti.

He tarkastelevat paviljonkia joka puolelta, nousevat sitten verannalle ja kurkistavat ikkunasta sisään. Paljon siellä ei ole nähtävää: nurkassa avonainen takka, vanha puutarhakaluste ja peräseinällä haalistunut, hirvenajoa esittävä vesivärimaalaus, jonka sulkahattuiset, korskuvilla konkareilla ratsastavat pyssymiehet ovat kankaan rypistymisen vuoksi joutuneet varsin hullunkurisiin asentoihin. Muuan näyttää olevan tipahtamaisillaan satulastaan ja ojentaa pyssyään suoraan hirven kintereillä samoavaan koiraparveen, aivan kuin nämä olisivat syypäät hänen onnettomuuteensa.

Maalausta katsellessaan kertoi Siiri naureskellen:

— Tiedätkös, Eino, siellä Berlinissä minä hyvin usein muistelin tätä paviljonkia. Siellä oli meidän huvila-alueella vanha hautausmaa, ja siellä pieni kappeli, jossa kävimme usein, kun äidin sukulaisten perhehauta oli aivan siinä kappelin seinävierellä. Ja eikös se ole hassua, joka kerran siellä kappelissa tuli tämä paviljonki mieleeni! Mahdollisesti se ulkoapäin muistutti vähän tätä, ja niin minä en päässyt siitä mielikuvasta, että alttarin yläpuolella olevan Kristus-kuvan paikalla olisi pitänyt olla tuo hullunkurinen maalaus noine koirineen ja onnettoman näköisine pyssymiehineen. Olin minä jotenkin huono hartauden harjoittaja!

— No tuskin sitä sinulle niin suureksi synniksi luetaan! Minä ainakin olen sinulle, Siiri, hyvin kiitollinen, kun edes siellä kappelissa muistelit meidän kaukaista Päivänientä. Ja sehän onkin oikeastaan paljon, kun semmoisessa paikassa muistellaan!

Hän tarjosi käsivartensa Siirille ja jatkoi:

— Katsos, miten hymyilevältä Hirviselkä näyttää! Pian on juhannus käsissä, ja silloin poltetaan tässä rantaäyräällä taasen kokkovalkea. Sinä tulet tietysti silloin meille, eikös niin, Siiri? Ei kutsuta ketään muita, vanhukset vain ja me kahdeltaan!

Siiri lupasi tulla, ja kun hän ajatteli, että he olisivat juhannusyönä aivan kahdeltaan, tunsi hän oudosti hyväilevää, värisyttävää odotusta.

Heidän palatessaan istuivat vanhukset yhä samalla puutarhapenkillä, johon olivat jääneet. Jo portille heidät voi nähdä lehvien lomitse. Siiri pysähtyi ja viittasi päivänvalollaan sinnepäin.

— Katsos, Eino, siellä he istuvat vielä samalla paikalla! Heillä näyttää olevan paljon puhumista toisilleen.

— Arvattavasti sitä heillä riittää!

— He ovat niin paljon vanhettuneet molemmat, ja he näyttävät niin yksinäisiltä tuolla penkillään! sanoi Siiri hiljaa.

Tosiaan vanhat äidit näyttivät hyvin yksinäisiltä. Niin istuivat he siellä kuin kaksi haaksirikosta pelastunutta, jotka meren maininki on vieraan maan rantakivelle heittänyt. Siellä he puhelivat keskenään, päät yhteen kumartuneina, mitä lienevät huoliaan haastelleet.

Ja äkkiä juolahti Einon mieleen: "Kun eivät vain mummo parat pitäisi siellä taasen neuvoa, miten nuo nuoret saataisiin yhteen suostumaan!"

Hän naurahti mielijohteelleen ja katsahti Siiriin. Siiri naurahti myös ja laski katseensa alas. Arvasi kai Einon ajatuksen.

Ja seuraavassa tuokiossa kysyi Eino itseltään: "Miten olisi, eikös noille mummo paroille pitäisi kerran tehdä mieliksi? Hartaasti kai sitä toivovat!"

Siiri katseli maahan, mutta hänen kasvojaan värjäsi kaunis puna. Se oli kuin aamun ensimäinen, autereen läpi väräjävä rusoitus. Nähtävästi hän myös ajatteli: "Niin, hartaasti ne kai sitä odottavat!"

Eino seisoi aivan Siirin rinnalla ja piteli vielä Siirin käsivartta kainalossaan. Se käsivarsi tuntui hiukan värisevän, ja siitä virtasi hyväilevä lämpö hänen ruumiiseensa. Hän katseli Siirin kypsyyttä uhkuvaa olentoa, hänen katseensa liukui taas aivan itsestään Siirin kaulalle ja siitä pikku luoman opastamana povelle. Sieltä kuulsivat täyteläiset rinnat, vaaleaan puseroon oli ilmestynyt kaksi kosteaa juovaa niiden alle. Siellä poven piilossa oli lämpöä, ja sieltä ne piilopaikastaan tuntuivat kilpaa kuiskuttelevan: "Niin, miksi ei tehtäisi kerran niille mieliksi? Me puolestamme olemme valmiit, eikä Päiväniemen Rautasien suku meihin häviä!"