IV.

Nuori Rautanen oli väsymykseen asti samoillut Kuovikosken tehtaan alapuolella pitkin jokivarsia haeskelemassa sairaalan ja orpokodin paikkaa. Tehtaalle palatessaan hän oli huonolla tuulella, sillä retki oli ollut tulokseton: asuntotarkoituksiin, vielä vähemmän sairaalalle sopivia tonttimaita ei siellä alhaalla ollut.

Sattui iltavuoron vaihto, kun nuori Rautanen joutui tehdasalueelle. Häntä vastaan purkautui tehdasrakennuksen portilta suuria työläisjoukkoja, jotka tiheänä laumana, poudan paahtamalta tieltä kohoava pölypilvi mukanaan, kiirehtivät juoksujalkaa eteenpäin. Pakoon ne näyttivät pyrkivän tuota taakseen jäänyttä rakennusta. Useimmat kai olivat syvimmässä sisimmässään sitä mieltä, että se oli hirviö, joka leikitteli julmaa leikkiään heidän poloisten kustannuksella. Aika-ajoin se nielaisi heidät sisäänsä, imi pitkillä lonkeroilla heidän hikeään ja vertaan, jotka nesteet se sitten ovelalla tavalla mynttäsi heliseväksi kullaksi ja kustansi sillä kapitalismin herkkupöydissä isännöivien syntiset nautinnot.

Nuorta Rautasta vastaan purkautuvassa joukossa oli vähän vanhemman polven työväkeä. Vain siellä täällä hän huomasi tuttavan naaman, jonka omistaja ohimennessään, aivan kuin toisilta salaa, kosketti hätäisesti hattunsa reunaa. Useimpien katse näkyi hipaisevan hänen keltaisia nahkasäärystimiään, ja se katse ei ollut hyväilevä. Keltaiset säärystimet olivat Kuovikoskella huonossa huudossa, syvällä tuhan alla kytivät vielä veljesvihan jäljet.

Kosken niskassa olevaa patoa myöten vie komea silta Kuovijoen toiselle rannalle. Siellä on korkealla rantaäyräällä konttorirakennus ja siitä vähän matkan päässä kauniissa petäjikkömetsikössä tehtaan virkailijain huvilatyyliin rakennetut asumukset.

Johtaja Röngän komean huvilan verannalla tapasi nuori Rautanen kaksi pöytäkuntaa korttipeliin syventyneitä herroja, joukossa kaksi upseeria. Siviilimiehet olivat painostavan helteen vuoksi kiskoneet takit pois yltään, ja kaikki maistelivat ahkerasti viskyä ja soodavettä saadakseen edes sisäisen kuumuuden hiukkasen viilentymään.

Isäntä raivasi nuorelle Rautaselle tilan omassa pöydässään ja toimitti esittelyn:

— Tohtori Hilli, Kuovikosken tehtaan uusi lääkäri; kapteeni Änkilä, sotasaaliin huoltajia; kapteeni Conrad, hänen entisen preussilaisen majesteettinsa henkijääkäreitä, ja tämä viimeinen... te kai tunnettekin vanhastaan?

— Tunnetaan, erinomaisesti!

Se viimeinen oli hovineuvos Liebermann, Kuovikosken naapuruudessa olevan Vaskelan hovin kantatilan ja kartanon omistaja.

Nuoren Rautasen uusista tuttavista oli tohtori Hilli hyvinvoipa, joviaalisen näköinen mies, suupielessä pikimusta sikari, jota hän näytti nauttivan enimmäkseen pureskelemalla. Johtaja Rönkä selitti tämän miehen vastustavan itsepintaisesti yleistä asevelvollisuutta, vaikka hän ulkonäöstä päätellen oli niin tuiki vaarattoman näköinen kansalainen.

Kapteeni Änkilä oli pitkä, komea upseeri. Rauhanaikaiselta kutsumukseltaan hän oli insinööri, ja muisteli nuori Rautanen Helsingissä kuulleensa hänen nimeään mainittavan muutaman, aikanaan suurta huomiota herättäneen avioerojutun yhteydessä. Ehkä se oli saattanutkin hänet miekkamieheksi, mutta nyt olivat vanhat liikemiesvaistot vetäneet hänet tänne Itä-Suomeen, jossa hyvää huoltoa kaipaavaa sotasaalista oli niin tavattomia määriä.

Johtaja Röngän vieraiksi olivat upseerit saapuneet kaupungista juuri vähän ennen nuoren Rautasen tuloa, ja kiiruhti isäntä tälle ilmoittamaan, että pian saataisiin voileipäpöytä. Sitä ennen piti vain huuhdella pahinta matkapölyä pois kurkuista.

Toiseen pöytään päin viittasi johtaja Rönkä vain kädellään: Siellä piti isännyyttä kamreeri Silvan, ja hänen vastapelaajakseen oli ilveilevä kohtalo sovittanut rouva Silvanin nykyisen suojatin, apulaisinsinööri Viherluodon. Siipimiehinä oli pari nuorempaa konttoristia. Tässä pöydässä oli bismarck-peli päässyt juuri parhaaseen vauhtiin. Se oli kamreeri Silvanin lempipeli, ja olisi ollut synti tunkeutua sen kulkua kättelyillä häiritsemään.

Isännän pöydässä pelattiin pokeria. Johtaja Rönkä ei rakastanut pitkäveteisyyttä missään hommassa, ja korttipelissä se hänen mielestään oli kaikkein vähimmän paikallaan. Ikävät ihmiset olivat keksineet hirvittävän pitkäveteisiä korttipelejä, jotka melkein vetivät vertoja hovioikeuden pöytäkirjoille. Molemmat puuduttivat yhtä paljon yleisinhimillistä edistystä, ja olisi niiden laatijoita johtaja Röngän käsityksen mukaan oikeastaan pitänyt rangaista kuritushuoneella.

— Sinä arvelet siis, että kuritushuoneisiin pannaan vääriä ihmisiä, huomautti tohtori Hilli tarkastellen miettiväisenä korttejaan.

— Niin pannaankin enimmäkseen, itsenäisesti ajattelevia, aloitekykyisiä ihmisiä! Ikävän pitkäveteisyyden tukipylväät eivät voi sietää niiden vilkastuttavaa seuraa ympärillään.

— Tuo sinun teoriasi on epäilemättä hyvin alkuperäinen, huomautti kapteeni Änkilä sivellen kauniita viiksiään, joilla hän elämänsä varrella oli tehnyt paljon useampia valloituksia kuin terävällä miekallaan. — Valitettavasti se teoria johdonmukaisesti toteutettuna saattaisi viedä hiukan yllättäviin tuloksiin. Sen mukaan kai punaistemme pääpukarienkin pitäisi kävellä vapaina, sillä kieltämättä näillä miehillä oli aloitekykyä. Vai mitä, eikö ollut?

— Sen aloitekyvyn laita oli vähän niin ja näin, puuttui puheeseen tohtori Hilli. — Ei meidän punakapina ollut mikään meikäläisen aloitekyvyn hedelmä, se oli vain itämaisten tapahtumain jäljittelyä. Ja mitä punaisten johtajiemme itsenäiseen ajatteluun tulee, niin siitä ei voi paljon puhua. Sitä sallitaan heidän joukossaan suunnilleen yhtä paljon kuin nykyisissä, yleisen asevelvollisuuden luomissa miljoona-armeijoissamme.

— Mitä, eikö meillä ajatella itsenäisesti? protesteerasi saksalainen kapteeni. — Meidän Hindenburg, eikö hän ole itsenäisesti ajatteleva, suuri yksilö?

— Epäilemättä, mutta yksi suuri Hindenburg vahvistaa vain sääntöä, selitti tohtori rauhallisesti. — Onhan todistamatta selvä asia, ettei koko nykyinen sotilaskasvatuksemme, kasarmielämä, joukkomarssit, äkseeraaminen, yhä yksitoikkoisemmaksi muuttuva univormu, tähtää muuhun kuin itsenäisen ajattelun, yksilöllisyyden alaspainamiseen, laumavaiston kasvattamiseen. Mikäs mahti miljoona-armeijat koossa pitäisi, jos niiden keskuudessa sallittaisiin omintakeista ajattelua, ja siinähän se juuri on nykyisen militarismimme tuhoisin vaikutus ihmiskunnan kehitykseen. Kansojen tervein aines tottuu komentoa tottelemaan; kuka jää luovaan työhön, johon ei kukaan komentoa anna? Ja sosialistit... nehän väittävät vastustavansa yleistä asevelvollisuutta, militarismia, mutta todellisuudessa he ovat siltä lainanneet kaikki laumojensa koossapitomenetelmät: Heidän järjestönsä, liput, mielenosoituskulkueet... ei tarvitse olla erikoinen nero huomatakseen, että kaikki tuo on vain sotilaskomennon apinoimista. Todellisuudessa he ovatkin alusta pitäen olleet militarismin suurimpia ihailijoita, mutta ei tuo heidän ihailunsa yksinään olisi kyennyt, tätä suunnattoman raskasta järjestelmää pystyssä pitämään. Ehkä olisivatkin kansat jo aikoja sitten heittäneet sen tuskastuneina niskoiltaan, jollei sotilasunivormu, tuo nykyisen sotilashengen verrattain karu tunnuskuva ja symbooli, nauttisi niin jakamatonta suosiota naismaailmassa. Nykyisen militarismin lujin tukipylväs on nainen!

Hän pureskeli sikariaan, kohentausi hiukan mukavampaan asentoon ja selitti aikovansa luoda lyhyen katsauksen siihen osuuteen, jota tämä nykyisin univormuksi nimitetty vaatetus on eri aikoma näytellyt kansojen elämässä. Kun johtaja Rönkä arvasi, että oli tulossa tavallista perinpohjaisempi esitelmä, ryhtyi hän siinä lomassa tiedustelemaan nuorelta Rautaselta tämän tarkastusmatkan tuloksia.

— Ei kannata puhua niistä tuloksista, ei siellä mitään kunnollisia rakennusalueita ole. Joen tuolla puolen ulottuvat Päiväkylän maat melkein rantaäyrääseen asti. Tällä puolen olisi vähän runsaammin tilaa, mutta se on vesiperäistä alamaata. Niittymaiksi se ehkä kelpaisi, mutta jos sinne sairaala rakennetaan, tulee pian selvä sinne viedyistä potilaista. Siinä missä vesilätäkkö loppuu ja alkaa kuivaperäinen maa, siinä on raja. Katsokaas tästä!

Hän työnsi kortteja syrjään, levitti mukanaan olevan kartan pöydän reunalle ja näytti siitä lyijykynällä.

— Kaikki tuo Kuovikosken maa on vesilietettä, kuten itse näette! Tässä vieressä olisi aivan verratonta rakennusaluetta, valitettavasti se on vierasta.

— Ja kenen maata se on?

— Eiköhän lie Vaskelan hovin maata, tämän herra Liebermannin, jollen erehdy.

— Onko tämä teidän maatanne, herra Liebermann? tiedusteli johtaja Rönkä työntäen karttaa Liebermannin nenän alle ja näyttäen kynällä.

— Jaa, mikäs tuo on tuossa?

— Sekö? Jokihan se on, perhana, Kuovijoki tietysti!

— Jaa, jahah, jokihan se on siinä, ja tuossa on nähtävästi raja. Kyllä kai se sitten siitä lähtien lienee Vaskelan maita. Minä muistelen, että sen pitäisi niin olla.

Johtaja Rönkä naurahti halveksivasti ja katseli hyvän hetken Liebermannin sileäksi hangattua naamaa. "On siinäkin muuan viinuri, ja joutunut kohtalon armosta tilanomistajaksi!" ajatteli hän. Tosiaan Liebermann muistutti hiukan elähtänyttä viinuria: hänellä oli huolellinen jakaus keskellä päätä ja alamainen ilme väsähtäneellä naamallaan. Johtaja Rönkä teki nopeasti johtopäätöksensä: "Herra Liebermann harjoittaa maanviljelystä pääasiallisesti kaupungissa klubitoveriensa seurassa ja herra Liebermann on usein rahapulassa." Se sopi mainiosti! Hän työnsi uudestaan kartan Liebermannin nenän ja korttien väliin.

— Kuulkaahan, herra Liebermann, kun te satutte oleman tämän maa-alueen isäntä, teette tietysti meille naapurin palveluksen. Me tarvitsemme tästä pienen alan rakennustonteiksi, aluksi vain mitättömän tieran, sitten myöhemmin ehkä vähän runsaamminkin. Ja me maksamme tinkimättä, se on selvä!

Johtaja Röngän esitys saattoi Liebermannin pahempaan kuin pulaan. Moneen kertaan anteeksi pyydelleen hän alkoi selitellä, että olisi niin mielellään tehnyt pyydetyn palveluksen. Valitettavasti tuli pyyntö liian myöhään, hänellä oli Vaskelan kauppa parhaillaan tekeillä: Kunta halusi ostaa Vaskelan pikkutiloiksi, yhteismetsäksi ja miksi lie halunnutkin.

— Ja kartanoon ne kuuluvat aikovan sairaalaa ja vaivastaloa. Johan se kauppa on kuukauden ajan ollut tekeillä, mutta ei siitä oikein valmista tule! Epäröivät ja tinkivät, tinkivät ja epäröivät, juoksevat pitämässä tarkastuksiaan, riitelevät välillä kokouksissaan ja taas uudestaan juoksevat.

Nämä olivat yllättäviä uutisia johtaja Röngälle. Hän pureskeli vaieten huuliaan ja liikahteli levottomasti tuolillaan, kuin olisi se äkkiä käynyt hänelle sietämättömän epämukavaksi. Hän oli ollut Kuovikoskella vasta kolmisen viikkoa, ja se aika oli mennyt muihin asioihin perehtymiseen. Mahdollisesti hän oli ohimennen kuullut Vaskelan myyntihankkeesta, mutta se asia ei ollut hänen mieltään kiinnittänyt. Nyt se alkoi kiinnittää, häneltä oli pääsemäisillään hiljainen vihellys: He olivat tosiaan joutumassa kauniisti pihtiin, kunta aikoi maineen piirittää heidät joka puolelta, niin ettei päästäisi hengittämään. Sama kunta, jonka kera heillä muutenkin oli alituisia rettelöitä. Ei sovittu yhteisestä sairaalasta, ei yhteisestä lääkäristä, ei mistään.

Pelin kulku unohtui johtaja Röngän mielestä, vaikka hän näytti hyvin syventyneenä tarkastelevan korttejaan. Hän erehtyi pitämään patapamppua jokkerina, ilmoitti rotevan panoksen ja hävisi. Hermostuneesti naurahtaen hän viskasi setelit pöydälle, tarttui lasiinsa ja nielaisi siitä pitkän siemauksen. Se rauhoitti, hän muuttui kädenkäänteessä huomaavaiseksi isännäksi.

— Ettehän te maista mitään, maisteri Rautanen! huudahti hän. — Ette te juo, peli ei näytä teitä huvittavan, mikä teillä on mielessänne?

Nuori Rautanen selitti, että hänen oikeastaan olisi pitänyt lähteä. Hän oli luvannut äidilleen pistäytyä kotimatkallaan sen sairaanhoitajattaren puheilla.

— Se on kuulemma hoidellut äitiä, ja nyt se on jo monena päivänä laiminlyönyt käyntinsä!

— Ahaa, vai jo tekin! nauroi johtaja Rönkä. — Se sairaala vetää nykyään nuoria miehiä, pian kai alkavat pyrkiä kilpaa sinne potilaiksi!

Nuori Rautanen vakuutti, ettei hän vielä sitä vetävää magneettia tuntenut, vaikka oli siitä paljon kuullut äidiltään. Asian puheeksi tultua hän kysyi kuitenkin, kuka semmoisen harvinaisuuden oli tänne toimittanut.

— Tätä tohtoria saamme hänestä kiittää, selitti johtaja Rönkä. — Nähtävästi he ovat vanhoja tuttavia.

— Ja mikä hän on oikein alkujaan? tiedusteli kapteeni Änkilä, jonka valpasta korvaa tohtorin esitelmä ei kyennyt niin tarkoin vangitsemaan, ettei se olisi heti kaapannut toisaalta tulevia uutisia, kun oli kysymys kauniista naisesta. Ja hän oli niissä asioissa perinpohjainen, hän halusi heti saada edes pienen vihjauksen kysymyksessä olevan naisen menneisyyteen. Oli hyvä olla asioista selvillä, kaiken varalta.

Mutta johtaja Rönkä ei tiennyt sitä selvitystä antaa, hän turvautui tohtoriin.

— Hei, kuulehan mies, tohtori! Keskeytäpäs vähän sitä esitelmääsi, sinulta kysytään tärkeitä asioita!

Tohtori Hilli oli ennättänyt selvitellä univormuksi nimitetyn vaatetuksen historiaa jo kunnioitettavan taipaleen. Hän oli valaissut zuluneekerien ja Austraalian alkuasukkaiden sotisovat, joihin kyllä ei kuulunut vaatetusta, mutta jotka siitä huolimatta olivat varsin originelleja rengasnenineen ja monenmoisine tatueerauksineen. Ne tarjosivat epäilemättä paljon enemmän mielenkiintoa kuin nykyisten kulttuurikansojen yksitoikkoinen kenttäharmaa. Samoin oli sotaisten intiaaniheimojen univormu vyöhön ripustettuine päänahkarykelmineen, räikeävärisine maalauksineen ja sulkapäähineineen mielenkiintoinen. Siinä oli eläviä vertauskuvia, ja epäilemättä se hyväili intiaanikaunottaren silmää ja sydäntä. Tohtori oli juuri selvittelemässä Xerxeen miljoona-armeijan univormumalleja, joita hänen muistossaan oli sievoinen, väririkas kokoelma. Hän rypisti kulmiaan, kun hänet keskeytettiin, otti sikarin suupielestään ja tiedusti, mistä oli kysymys.

— Teepäs välillä näille herroille selkoa miellyttävämmistä asioista! Tässä ollaan uteliaita tietämään, mistä sinä oikein olet sen laupeudensisaresi keksinyt?

Kysymys ei näyttänyt oikein miellyttävän tohtori Hilliä. Kuivasti hän ilmoitti tutustuneensa rouva Syväriin muutamassa kaupungin yksityissairaalassa.

— Ja mikä hänen miehensä on ollut... tai on?

— Hänen miehensä? musikantti luullakseni, kiertelevä kapellimestari tai jotain sentapaista... harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Rouva taisi olla aikanaan hänestä pääsemättömissä!

Nämä tiedot annettuaan tohtori Hilli katsoi selostaneensa rouva Syvärin entisyyttä tarpeeksi. Hän jo kääntyi kapteeni Conradin puoleen, mutta silloin kysyi odottamatta nuori Rautanen:

— Ja hänen miehensä... se musikantti... oliko hänen nimensä Syväri?

— En luule olleen! sanoi tohtori päätään kääntämättä.

Nuori Rautanen oli saanut tarpeeksi tietää. Hän ajatteli: "Kiertelevä kapellimestari ja harvinaisen pitkätukkainen!" Se sopi, sopi erinomaisesti! Vanhat muistot alkoivat elpyä, hän muisteli Liisun kerran ohimennen maininneen aikoneensa tyttönä sairaanhoitajattareksi. Ehkäpä hän oli jo kurssinkin suorittanut, luultavasti, vaikkei hän tullut sitä tarkemmin kysyneeksi. Oli muuta, tärkeämpää puhumista... Se kesti vain kaksi viikkoa... ei, kuusitoista päivää se oli!... "Ja hän on jättänyt miehensä, jättänyt miehensä!" .. Nuori Rautanen unohti kotiin lähdön. Hän tarttui syvissä mietteissä lasiinsa ja vei sen huulilleen. Hänen kätensä hiukan vapisi.

Johtaja Rönkä oli taas kiintynyt korttipeliin, hän jakoi lehtiä ja tiedusteli sitä tehdessään ohimennen Liebermannilta, joko Vaskelan hinnasta oli lopullisesti sovittu.

— Jaa, hinnastako? Johan siitä hinnasta on sovittu, mutta yhä ne epäröivät. Rahatkin on jo luvannut henkivakuutusyhtiö, mutta lainaa ei ole vielä otettu, riitelevät ja epäröivät: Puolitoista miljoonaa on muka liian suuri velka! He tietävät varsin hyvin, että Vaskela sen vastaa, sillä Vaskela on erinomainen tila. Mutta sittenkin se on heidän mielestään liian paljon, pitäisi saada lahjaksi Vaskela!

Johtaja Rönkä ei ollut kuulevinaan Liebermannin kehumisia, hän ajatteli: "Ne aikovat muodostaa siitä pientiloja ja yhteismetsän, siis viljelysmaat ovat hyvät ja metsä on hyvä!" Hän tarkasteli korttejaan, ilmoitti pelipanoksensa ja ajatteli edelleen: "Ne aikovat sijoittaa sinne vaivaistalonsa ja sairaalan, siis kartano on hyvä!" Miten hitolla hän olikin lyönyt niin paljon laimin: ei ollut käväissyt Vaskelassa, vaikka matkaa taisi olla vain parisen kilometriä. Niin, niin, ja he olivat joutumassa kunnan maiden saartamiksi. Heillä ei ollut sairaalan paikkaa, ei orpokodin paikkaa, ei työläisten rakennustontteja, ei mitään. Hän sanoi huolimattomasti:

— Se on kai lahjoitusmaan kantatila, se teidän Vaskelanne?

Niin, se oli kantatila, kaikki talonpoikain maat olivat aikanaan siitä lohkotut.

"Tietysti se on silloin parasta maata koko tienoolla!" ajatteli johtaja Rönkä. "Kantatilat ovat aina parasta maata!" Hän tarkasteli salavihkaa Liebermannia ja koetti arvailla, mitä kansallisuutta tämä herra oikeastaan mahtoi olla: Ehkä hänessä oli vähän saksalaista, vähän juutalaista, siihen lisäksi jonkun Itämeren maakuntiin eksyneen suomalais-ruotsalaisen soturin aikanaan laskema osuus, ja kaikkein vahvin annos venäläistä. Ja koko sekoitus oli jo aikalailla vanhettunut, loppuun käynyt, näivettynyt! "Paljonkohan tuommoisen herran kunniasana maksaisi... ehkä viisikymmentä tuhatta?" Vaikka oikeastaan... kuntahan vielä epäröi...

Nuori Rautanen on pyytänyt uudet kortit ja saa patarouvan kouraansa. Hän tarkastelee sitä ihmetellen, ja Liisun kuva liihoittelee ilmielävänä hänen muistoonsa: Liisu saapuu kevyenä, nuoruutta hehkuen hänen kolkkoon hotellihuoneeseensa. Liisulla on kimppu väkevätuoksuisia, tummia ruusuja mukanaan. Ne hän asettaa keimaillen pöydällä olevaan maljakkoon, koskettaa sitä tehdessään ärsyttävästi hänen olkapäätään. Hän yrittää kiertää käsivartensa Liisun vyötärölle, mutta notkeana livahtaa Liisu hänen käsistään, juoksee ikkunan luo järjestelemään hänen kivinäytteitään. Liisu täyttää iloisella liverryksellään koko huoneen, heittelee sikin sokin hänen karttansa, kiikuttaa selässään hänen reppuaan. He telmivät, ilakoivat... sitten hän tempaa Liisun syliinsä... Liisu puristaa käsivartensa hänen kaulaansa... vavahtelee intohimosta... Niin, siitä oli viisi vuotta. "Ja hän on jättänyt miehensä... jättänyt miehensä!" Hänen teki mieli kysyä tohtori Hilliltä, milloin tämä oli Liisuun tutustunut. Nähtävästi hän on jättänyt pian senjälkeen!...

Kapteeni Änkilä hoputtaa nuorta Rautasta ja johtaja Rönkää ilmoittamaan panoksensa. He ilmoittavat ja häviävät kumpainenkin. Heidän korttinsa ovat aivan arvottomat, kun ne levitetään tarkastettaviksi.

— Meillä näyttää olevan huono onni tänään! naurahtaa johtaja Rönkä.

— Niin näyttää! naurahtaa nuori Rautanen. Hänen korvissaan kaikuvat tohtori Hillin sanat: "Rouva taisi olla aikanaan siitä miehestä pääsemättömissä." Niin, tietysti se juoksi perässä ja kerjäsi hänen rakkauttaan. Liisun rakkautta kannatti kerjätä paremmankin miehen. Äkkiä iski hänen päähänsä: "Missähän suhteessa tuo tohtori Hilli lienee Liisuun?" Hän aivan hätkähti ja tunsi kuumenevansa, mutta sitten hän alkoi salavihkaa tarkastella tohtori Hilliä ja rauhoittui: "Ei tuossa miehessä ole mitään, mikä vetäisi Liisua puoleensa! Lauhkea, hyväntahtoinen lörpöttelijä... ei Liisu välitä hänestä vähän vähää!"

Tohtori Hilli oli taivaltanut esitelmässään halki vanhanajan ja keskiajan. Hän kääntelee sikariaan ja ryhtyy selostamaan Ranskan suurten Ludvigien aikakautta, joka hänen sanojensa mukaan oli siitä merkillinen, että univormun mahtiasema oli silloin aivan murtumaisillaan.

— Sanottakoon näistä ruhtinaista muuten mitä hyvänsä, mutta siinä kohden he olivat tosiaan suuria: Heidän onnistui syrjäyttää vaatetus, joka vuosituhansien ajan oli nauttinut naismaailman ihailua. Se ei ole vähän, mutta heille se onnistui. Heidän aikanaan ihailtiin siroa hovipukua yli kaiken; jos sotilas tahtoi pyrkiä hoviin, sai hän luvan riisua sotisopansa jo kaukaisimpaan eteiseen, niinkuin monissa vanhemmissa uskontokunnissa pitää riisua jalkineensa temppelin pyhättöön astuessaan. Viehättävät hovinaiset tirkistelivät suorastaan pelästyneinä, jos joku palkkasoturien mainehikas upseeri uskalsi näyttäytyä omassa univormussaan: Eihän moinen kömpelö karhu osannut naista rakastaa, niinkuin hienostuneet tavat vaativat! Se oli sotilasunivormun alennusaikaa, ja tarvittiin suuria ponnistuksia, ennenkuin tämä vaatetus saatiin alennustilastaan takaisin naismaailman armoon ja suosioon kohotetuksi. Kun teidän Fredrik Suurenne, se nykyaikaisen militarismin ja bolshevismin ensimäinen esitaistelija...

— Meidän Fredrik Suuri bolsheviki? huudahti kapteeni Conrad tyrmistyneenä.

— Niin, suokaa anteeksi, kyllä hän oli tavallaan sellainen... bolsheviki ruhtinaitten maailmassa! Ja vähän myöhemmin oli suuri Napoleon toinen samanlainen! Ja kun siis nämä hallitsijat rupesivat erikoisesti suosimaan hoveissaan sotilasunivormuja, joutuivat nämä hovit aikalaistensa keskuudessa varsin huonoon huutoon. Oikeat puhdasveriset, vanhojen traditsionien ylimykset eivät niihin jalallaan astuneet. Vasta paljon myöhemmin, oikeastaan vasta yleisen asevelvollisuuden mukana pääsi sotilasunivormu takaisin ylhäisen naismaailman armoihin. Ja siitä sitten alkoi militarismin voittokulku. Hoveista levisi univormuksi nimitetyn vaatetuksen ihailu alempiin kansankerroksiin: kaartilainen sai valita joko mehevän keittäjättären tahi kauniin sisäkön, molempien lempi oli hänelle yhtä auliisti tarjolla. Hän pitikin tavallisesti molemmat, siviilipukuiset kilpailijat saivat jäädä suletun oven ulkopuolelle! On selvää, että näissä oloissa jokainen naisen rakkautta kaipaava nuorukainen unelmoi vain univormusta, marssimisesta, äkseerauksesta. Se vei kansat nopeasti, aivan niiden itsensä huomaamatta, mielettömään varustautumisvimmaan, kaikki miehenpuolet piti kuumeisella kiireellä saada univormuihin. Ja lopputuloksen tiedätte, hyvät herrat: Europa on nyt raunioina, jokaisessa kolkassa nuoleskellaan haavojaan! Eikä rauha maailmaan palaa, ennenkuin ilmestyy uusi taivaan lähettämä messias, joka kykenee syrjäyttämään sotilasunivormun, keksii sen tilalle uuden, ennen aavistamattoman vaatetuksen miehisen ruumiin verhoksi. Niin kauan kun sellaista, naisen silmää miellyttävää vaatetusta ei ole keksitty, on turhaa puhua aseiden, oikeammin sanoen univormun riisumisesta!

Tohtori nielaisi kulauksen lasistaan ja rupesi sytyttämään uutta sikaria. Se merkitsi uutta esitelmää. Sitä ennen tahtoi johtaja Rönkä toimittaa pienen asian, hän sanoi välinpitämättömästi Liebermannille:

— Miten kauan luulette niiden vielä epäröivän, ennenkuin siitä Vaskelan kaupasta valmis tulee?

— Jaa, miten kauan, miten kauan? Sitä minä en tiedä, minä pyydän ja pyydän, että kauppa tehtäisiin valmiiksi. Minä olen pannut pois palvelijoita, minä tahtoisin päästä rauhaan, mutta ne vain epäröivät!

Johtaja Rönkä katseli syviin ajatuksiin vaipuneena korttejaan. Hän teki pelilaskelmia, hänen silmänsä vilkaisivat tämän tästä ympärillä olevaa seuraa. Ne näyttivät epävarmoina hakevan jotakin varmaa kiintopistettä. Vihdoin ne pysähtyivät nuoreen Rautaseen, hänen katseensa kirkastui ja hän ajatteli: "Kas, siinä se on, hän kelpaa!"...

Herra Liebermann sattui olemaan pelimies. Hän pyysi vierellään istuvan johtaja Röngän ensimäisenä ilmoittamaan panoksensa suuruuden.

— Minun panokseni on puolitoista miljoonaa! ilmoitti johtaja Rönkä lempeästi.

— Puolitoista miljoonaa! Mitä te ajattelette?

— Minä ajattelen sitä mitä sanon! Te, herra Liebermann, tahdotte päästä rauhaan Vaskelastanne, ja kunnon panos on puolitoista miljoonaa. Minä vastaan sen täydellisesti, joka pennin, ja minä en epäröi. Huomenna tehdään kauppakirjat... tai tänä iltana. Miten vain haluatte!

Kortit putosivat Liebermannin käsistä, ja kaikki muutkin katselivat hölmistyneinä johtaja Rönkään. Mutta hän toisti rauhallisesti:

— Suostutteko? — vai rupeatteko te, herra Liebermann, nyt puolestanne epäröimään?

— Minä, minä en todellakaan tiedä! änkytti Liebermann. — Kun ne taas tulevat, mitä minä heille sanon?

— Sanokaa, että olette myynyt Vaskelan ja.. ja sanokaa, että olette saanut siitä... viisikymmentä tuhatta enemmän kuin he tarjosivat. Minä maksan sen viisikymmentä tuhatta lisää, niin sitten tulevat kaikki pelin säännöt täytetyiksi. Taikka oikeastaan... ei teidän huoli sanoa sitäkään... me soitamme Vaskelan kaupasta uutisen jo huomispäivän lehtiin. Lukekoot sieltä!

Nämä lisätekijät olivat siksi vakuuttavia, että Liebermannin epäröiminen alkoi haihtua. Johtaja Rönkä oli arvioinut paikalleen herra Liebermannin monivivahteisen kunniasanan markkinahinnan, ja kun kapteeni Änkiläkin, tähän ainutlaatuiseen miljoonakauppaan innostuneena, alkoi yllyttää häntä kättä iskemään, oli Vaskelan isäntä valmis.

Nuori Rautanen harkitsi juuri tällä hetkellä, että hänen pitäisi mennä toimittamaan äitinsä asiaa rouva Syvärin luo. Siinä se sairaala oli tien varrella, hän oli nähnyt sen valkoisen ristin tehtaalle tullessaan. "Enkä aavistanut, että Liisu on siellä... Liisu! Ja äiti on puhunut hänestä niin paljon, enkä minä hölmö huomannut, että vain yksi semmoinen Liisu voi olla maailmassa!" Hän havahtui siihen, että johtaja Rönkä löi häntä olalle.

— No, ojentakaahan kätenne, maisteri! Te olette ostaja, sehän on selvä!

— Mikä ostaja... minä?

— No Vaskelan ostaja, tietysti! Enhän minä voi ostaa, minä olen tehtaan tirehtööri, jäävi mies viljelystiloja ostamaan! Minä maksan rahat huomispäivänä, mutta kauppakirja tehdään aluksi teidän nimellenne!

Vähitellen alkoi nuori Rautanen päästä selville, mistä oli kysymys. Hän pani jyrkästi vastaan ja selitti tahtovansa pysyä syrjässä koko jutusta. Mutta johtaja Rönkä ei menettänyt mielenmalttiaan, hän puheli säyseästi:

— Ajatelkaahan nyt, maisteri! Kaikki selviää meille päivänkirkkaaksi, kun saamme Vaskelan omaksemme: Sinne sijoitamme sairaalan, sinne laitamme orpokodin, sinne korjaamme kaikki rujomme, rampamme. Sinne rakennamme työväen siirtolan, laitamme, perhana vie, oikean paratiisin, jonka vertoja saavat hakea! Te olette metsänhoitaja, laaditte suunnitelmat. Silloin ei kellään ole mukisemista, että yhtiö tässä tiloja anastaa. Te kelpaatte ostajaksi lain ankaran puustavin edessä, me muut emme kelpaa. Katsokaas, nuo tuolla pöydässä ovat kaikki kuovikoskelaisia, jäävejä, ja tässä on vain tohtori. Ette kai vaadi, että hänen pitäisi ruveta Vaskelan ostajaksi! Ja sitten minulla ei ole enää muita kuin emännöitsijäni, mutta hän ei ole edes Suomen alamainen. Jos panen Vaskelan hänen nimiinsä, ei lähde kiinnitystä!

Tosiaan johtaja Rönkä oli valitettavassa asemassa. Hän oli ostanut oivallisen maatilan, miljoonatilan, mutta ei hakemallakaan löytänyt armeliasta henkilöä, joka olisi tehnyt hänelle sen palveluksen, että olisi suostunut rupeamaan tämän tilan omistajaksi. Hän alkoi jo harkita erityisen apuyhtiön, jonkunlaisen Vaskelan sairas- ja orposiirtola-osuuskunnan perustamista, mutta silloin tultiin kutsumaan illalliselle.

— Ajatelkaahan vielä tätä asiaa, ennenkuin lopullisesti epäätte! puhui hän nuorelle Rautaselle ruokasaliin lähdettäessä.

Toisessa pöydässä ei kuultu ensimäistä ruokakutsua. Siellä oli pelin kriitillisin vaihe, huima ässä-miseri parhaillaan meneillä, ja kamreeri Silvan löylytti apulaisinsinööriä olkansa takaa. Taivaallinen onni oli suonut melkein kaikki ässät hänen kouraansa, ja niitä hän pudotteli yhden toisensa perästä vahingoniloa tuntien apulaisinsinöörin tikkeihin.

Apulaisinsinööri oli ollut hajamielinen: Hän oli juuri miserin alkaessa vilkaissut kelloansa ja muistanut, että hänen piti vajaan tunnin perästä mennä uimarantaan Kuovikosken yläpuolelle kohtaamaan rouva Siviä Silvania. Hänellä oli orvokille tuoksuva kirjelippu taskussaan, jossa Siviä rouva oli tämän kohtauksen määrännyt. Siellä oli pieni vene uimarannassa, ja sillä soudettaisiin sitten erääseen Kuovijoen viehättävään poukamaan, jossa vene ja kaikki peittyi veden yli kallistuvain tuuheain puiden kätköön. Sen salaisen poukaman tunsi apulaisinsinööri jo ennestään, he olivat sen sattumalta löytäneet Siviä rouvan vaiston opastamana, ja autuaallisia muistoja tulvi apulaisinsinöörin mieleen siitä löytöretkestä. Ei ollut ihme, jos hän oli hajamielinen ja sotkeutui tykkänään pelin kulusta. Mutta siitä hajamielisyydestä seurasi rangaistus, kaikki tikit tulivat apulaisinsinöörille ja kaikki ässät kaupan päälliseksi.

Kamreeri Silvan arvasi hyvin, mistä apulaisinsinöörin hajamielisyys johtui. Hän oli tuntevinaan nenässään hienon hienon, apulaisinsinöörin vaatteista lähtevän orvokin lemun, jonka alkuperästä hän ei voinut erehtyä. Tämä ärsyttävä lemu saattoi kamreerin raivoihinsa. Se oli taistohaaste, se pani hänen sisällään kiehumaan, ehkä koko joukon miedontuneina, ne samat atavistiset vaistot, jotka olivat saattaneet hänen kaukaisen, puissa kiikkuvan esi-isänsä pahasti ärisemään, kun tämä uros lemmittynsä pesäpuuta lähetessään sen juurella vainusi vieraan koiraksen jälkien epäilyttävän lemun. Tosin ei kamreeri Silvan purkanut tunteitaan kuuluvaan ärinään, mutta sitä kiukkuisemmin hän sadatteli sydämensä syvyydessä, kun pelisäännöt eivät sallineet antaa jokaisesta tikistä ja jokaisesta ässästä mojoovaa korvapuustia häviömiehelle. Kamreerin sormet syyhyivät, hän olisi iskenyt ne korvapuustit verrattomalla nautinnolla!

Ruokasalissa saatiin tutustua johtaja Röngän emännöitsijään: Se oli Venäjän pakolaisia, muuan kreivitär ja tavallaan sotaorpo, jonka mies minne lie hävinnyt vallankumouksen mylläkässä. Orpokreivitär oli vielä varsin hyvin säilynyt slaavilaiskaunotar, piirteet hiukan pehmeät, silmät raukean kutsuvat. Isänmaansa alennuksen merkiksi hän oli puettu tummahkoon, harsomaisen ohueen pukuun, ja antoi tämä vaatetus hänen vartalonsa meheville ääriviivoille, koko hänen olennolleen jonkunlaisen madonnamaisen, jalostavan leiman. Hänellä oli vielä kohtuullinen määrä välttämättömiä jalokiviäänkin tallella, ja niiden koristamana hän hymyili vieraille armollisinta hymyään.

Komea kapteeni Änkilä, joka oli talon vanha tuttava, löi helähtäen kannuksensa yhteen ja suuteli kreivittären kättä kaikkien sääntöjen mukaan. Herra Liebermann, joka oli vielä aivan huumaantunut osakseen tulleesta onnenpotkusta, seurasi kapteenin esimerkkiä yhtä suurella hartaudella, kuin olisi kantanut kiitosuhria slaavilaisen kirkkokunnan korkeimmalle suojeluspapittarelle. Nuori Rautanen ja saksalainen kapteeni tyytyivät vain kumartamaan. Se ei nähtävästi ollut oikein emännöitsijän mieleen, mutta alistuvasti päätään nyökäten hän hyväksyi sen täällä vieraassa maassa.

Herrat palasivat lautasineen vähitellen verannalle, ja silloin muisti kamreeri Silvan erään toisen pöydän keskusteluista kuulemansa asian. Hänen korvansa oli sen pelin aikana ohimennen kaapannut, ja oli se jäänyt pelisääntöjen, tikkien ja muun rojun mukana uiskentelemaan hänen tajuntansa virrassa. Nyt kun pelisäännöt olivat käyneet tarpeettomiksi, irtosi ja selkeni se voimakkaiden ruokaryyppyjen ja maukkaan aterian vaikutuksesta ja tuli esille seuraavana huomautuksena:

— Te mainitsitte, tohtori, että hänen miehensä oli kiertelevä musikantti ja harvinaisen pitkätukkainen miehen roikale. Täällä oli silloin punaisena talvena myös muuan semmoinen kiertelevä musikantti, oikea piru miehekseen. Hänen kiihoituksensa tilille voi panna ainakin toisen puolen Kuovikoskella tapahtuneista konnantöistä. Niinpä hän kuului olleen mukana maisteri Rautasen isää vangitsemassa, ehkä lie ollut teloittamassakin.

Tämä tiedonanto näytti tekevän kiusallisen vaikutuksen tohtoriin. Hän sanoi jotenkin tylysti:

— Ei maksa rinnastella kaikkia kierteleviä musikantteja toisiinsa. Kaikillahan niillä on enemmän tai vähemmän pitkä tukka, se kuuluu heidän ammattiinsa.

Nuori Rautanen loi tohtoriin kiitollisen silmäyksen. Hänenkin mielestään oli kamreeri Silvan tehnyt suuren tahdittomuuden. Oli miltei pyhyyden häväisemistä ottaa suuressa miesjoukossa puheeksi asioita, jotka vaikkapa vain hyvinkin kaukaa alentavasti hipaisivat Liisun henkilöä. Sen piti olla rauhoitettu.

Johtaja Rönkä katkaisi tohtorin sanoja seuranneen kiusallisen hiljaisuuden huudahtaen:

— Tästäpä saadaankin verraton ilosanoma rouva Syvärille! Meillä on nyt suojat hänen sairaalalleen ja orpokodilleen, ja te, maisteri Rautanen, saatte kunnian viedä tämän ilahuttavan viestin hänelle vielä tänä iltana. Huomenna lähdetään Vaskelaan vastaanottotarkastukselle, ja rouva Syvärin on tietysti oltava siellä mukana.

— Rouva Syväri onkin nykyhetkellä hyvien viestien tarpeessa! huomautti tohtori Hilli. — Hän on parina viime päivänä ollut erittäin kiusaantunut ja uhkailee poislähdöllä. Nykyinen sairaala on hänen mielestään aivan sietämättömän epämukava.

Nuori Rautanen hätkähti kuullessaan tohtorin sanat: Aikoiko Liisu lähteä häntä, pakoon? Liisu ei hänen aikanaan ollut käynyt heillä. No sen hän hyvin ymmärsi, mutta pois... pois koko paikkakunnalta. "Hän ei ole minua vielä unohtanut, hän aikoo paeta!" Raju, kauan salassa piillyt riemun tunne kuohahti hänen sydämessään, mutta hän painoi sen alas ja selitti varsin kylmästi aikovansa lähteä kotiinsa, kun tunsi itsensä väsyneeksi sen turhan juoksemisen perästä.

— Mutta sinne sairaalaan vielä tänä iltana... on jo kovin myöhäinen! epäröi hän hyvästellessään.

— Mitä vielä, sairaalassa valvotaan myöhään! väitti johtaja Rönkä. — Ja tehän mainitsitte olevan sinne muutakin asiaa.

— No voinhan katsoa ohimennessäni, jos vielä valvovat!

— Entä se toinen asia... joko olette miettinyt? Se Vaskelan kauppa?

Nuori Rautanen seisoi jo ovella. Siitä hän sanoi:

— Tehkää kauppakirjat valmiiksi, sitten ajatellaan asiaa. Kaipa se jonkun pitänee ottaa nimiinsä, kun on kerran tullut ostetuksi!

Pihalla mennessään hän kysyi itseltään harmistuneena: "Mitä varten minä suostuin?" Mutta jo seuraavassa tuokiossa vilahti toinen ajatus: "Vaskelassa alkavat kiireelliset valmistustyöt... hän on siellä ja... ja minua tarvitaan myöskin siellä!"