XII.

Iltapäivällä lähti Kuovikosken työväestö omille juhannusiloilleen, mutta Vaskelassa jatkettiin juhlimista. Kaupungista tuli useammalla autolla suuri joukko uusia juhlavieraita, johtaja Röngän liiketuttavia, nuoria upseereja ja paljon naisia. Tämä seurue oli jo saapuessaan hyvässä nousussa, ja nyt ilmestyivät myös Vaskelan kahvipöytään ne tavarat, joita kieltolakimaassa niin suuresti rakastetaan. Mieliala alkoi nopeasti kohota.

Mutta komea kapteeni Änkilä sai kaupungista tulleiden mukana ikäviä uutisia. Eräs hänen upseeritovereistaan vei hänet hiukan syrjään ja kuiskasi:

— Majuri, sinun esimiehesi, ei voinut saapua ... tuli esteeksi tärkeitä virka-asioita!

Kapteeni katseli häntä ymmällä.

— Mitkä saakelin virka-asiat ne voivat olla niin tärkeitä... juhannusaattona? Olepas hyvä ja selitä hiukan tarkemmin!

— Kyllä, veliseni, minä selitän, mutta koeta ottaa asia sotilaan tavoin! On kai kyseessä joku tarkastus. Tuomari... se sotasaalisnuuskija... on ilmestynyt kaupunkiin. Majuri...

Hän pysähtyi. Kapteeni Änkilä kalpeni.

— Ja majuri... hänet on pidätetty? Niinkö?

— Nii-in, jotain sinnepäin! Ja tilikirjat... sinunkin hoitamasi...

— Mies, puhutko totta? pääsi kapteenilta ja hän ravisti toista olkapäästä, niin että poletti oli vähällä jäädä hänen kouraansa. — Minun tilikirjani... minulta lupaa kysymättä!

— Siinä näet, miten tarpeellinen olisi aina oma, luotettava kassakaappi, jonka avain olisi sinun itsesi housuntaskussa!

Tämä huomautus kuului hänen takaansa. Johtaja Rönkä siihen oli ilmestynyt kolmanneksi ja jatkoi kevyesti:

— Minun ensimäinen askeleeni liikemiehenä oli oman kassakaapin hankkiminen. On aina papereja, joita ei toisten, ei edes läheisimmänkään liiketoverin tarvitse nuuskia! Mutta myöhäpä sinun varomattomuuttasi enää katua, paras että koetat, hyvä ystävä, pysyä hermostumatta. Ei kai se niin vaarallista ole, ja turhan vuoksiko tässä pilaamaan omaasi ja vielä toistenkin juhannustuulta!

— Kenties olet oikeassa! mutisee kapteeni kalpeana.

— Tietysti minä olen oikeassa! Mokoma juttu, aivan tavallinen, aivan liian jokapäiväinen! Teidän juristinne kärsivät kroonillista työnpuutetta. Tietäähän sen... kaikinpuolinen pulakausi!

Hän pistää kätensä kapteenin kainaloon ja vie hänet puoliväkisin mukaansa. Kahvipöytää lähetessään hän ääntään alentaen sanoo:

— Tiedäthän, jos on rahasta kysymys, niin... ehkäpä siitä jotenkin selvitään!

— Nii-in, tiedänhän minä sen! mumisee kapteeni. — Ehkäpä... ehkäpä siitä selvitään!

Kuitenkin hän on edelleen huomattavan hajamielinen, ei jaksa hyvään aikaan tempautua mukaan yhä vapaammaksi käyvään ilonpitoon. Vihdoin nieli hänet kuitenkin kaikki vetävä kurimus, tulisen valssin pyörre. Vaskelan historiallisessa salissa oli alkanut juhannustanssi, ja silloin naisetkin rupesivat lämpenemään. Posket hehkuivat, silmät syttyivät, kuumuutta huohottavat povet tekivät ilman juovuttavaksi. Voiko kapteeni Änkilä siinä ilmapiirissä ajatella muuta! Hän näki vain kauniita naisvartaloja, pyöreitä olkapäitä, notkahtelevia lanteita, kutsuvia silmiä. Tämä oli hänen taistelukenttänsä, hiiteen tilikirjat!

Illallinen oli katettu Vaskelan ruokasaliin. Se oli oivallinen näyte, miten pitkälle pulakautenakin vilpittömillä ponnistuksilla voidaan päästä. Erikoisesti pisti silmään viinien runsaus. Eivätkä ne olleet mitään väärennettyjä vastiketavaroita, vaan oikeita rypälemehuja, jalona helmeileviä, kuohuvia, jotka kypsyvät Reinin ihanilla rannoilla ja iloisten ranskalaisten kauniissa maassa.

Syötiin pienissä pöydissä. Nuori Rautanen oli saanut pöytätoverikseen äitinsä ja Siirin sekä tohtori Hillin. Mutta hyvä Matilda rouva tahtoi välttämättä myös Liisun samaan pöytään, hän oli sen herttaisen pikku rouvan yleisessä humussa kokonaan unohtanut, nyt piti Liisun tulla hänen rinnalleen.

Siiri riensi noutamaan Liisua voileipäpöydän ympärillä kuohuvasta väenpaljoudesta. Siiri oli myös onnensa yltäkylläisyydessä unohtanut Liisun, unohtanut eilisillasta lähtien. Voi, hän tahtoi nyt näyttää Liisulle, ettei heidän välillään ollut mitään, ei mitään muuta kuin lämmin, sisarellinen ystävyys.

Liisu tuli ja istahti lautasineen Matilda rouvan viereen Einon ja Siirin vastapäätä. Hän oli hyvin hilpeällä tuulella, alkoi vallattomasti nauraen kertoa, että oli tanssinut aivan nääntyäkseen.

— Näethän, täti rakas, minä olen vieläkin vallan hengästynyt!

Liisu ei valehdellut, hän oli tosiaan hyvin hengästynyt, hänen poskensa paloivat, upea tukka oli valunut hyvin alas oikealle ohimolle. Näki hyvin, että hän oli ollut ahkerasti menossa.

— Ja miten sinulla meni aamupäivä? alkaa Matilda rouva tiedustella. —

— Mainiosti! Minulla oli niin hirveä päänkivistys, että luulin pyörtyväni! Ja vieraita oli siellä myös hirveästi, koko ajan puustavillinen kansainvaellus. Tämä tohtori jo rupesi pelkäämään, että minusta tulisi loppu, mutta eipäs tullut! Minä hymyilin vain, hymyilin niille kaikille. Tiedäthän, rakas täti, meidän pitää osata hymyillä, se tekee ihmisille niin hyvää!

— Voi sinua, lapsi raukkaa! säälittelee Matilda rouva. — Et edes kahvitilkkaa tainnut saada koko päivänä?

— Ei siellä ollut aikaa kahvia ajatella. Mutta nyt minä olen ottanut tappiot takaisin, olen juonut jo viiniäkin... kaksi lasillista! Ja sitten se tanssi, se on sentään parasta lääkettä. Hävisipäs päänkivistys!

Vallattomasti hän alkaa kertoa, miten oli pakottanut erään upseerinuorukaisen pyörittämään itseänsä niin kauan, ettei se poika parka lopulta tahtonut pysyä jaloillaan.

— Jospa se oli hiukan päihtynyt? epäili Matilda rouva.

— Rakas täti, hän oli hyvin päihtynyt, minä päihdytin hänet! Hän oli aivan juovuksissa, kun minä hänet vihdoin hellitin kynsistäni! Mutta oma syynsä, hän oli niin somannäköinen poika, ja tanssi vielä niin hyvin! Eikös totta, Siiri, täällä ei olekaan monta hyvää tanssijaa?

— En minä ennättänyt vielä niin monta koetella! nauraa Siiri.

— Mutta minäpä ennätin, melkein kaikkia! Minä olen päättänyt tänä iltana lumota ainakin yhden miehen, tehdä aivan hulluksi!

— Eikös se tullut jo se yksi vähän hulluksi?

— Niin sekö? mutta se ei vielä riitä! Minä tahdon, sen pitää olla paras... paras kaikista!

Liisu nauroi kevyesti ja katsahti nuoreen Rautaseen. Se katse tuntui kysyvän: "Etkös usko minun onnistuvan?"

Nuori Rautanen on koko ajan tarkastellut Liisua ihmetellen. Kuin pyyhkäisten oli Liisun olennosta hävinnyt kaikki kärsivä, Liisu näytti melkein kevytmieliseltä viettelijältä. Kyllä hän uskoi, että Liisu onnistuisi, uskoi senkin, että Liisu oli jo päihdyttänyt sen upseerinuorukaisen! Niin oli Liisu tuossa kuin hehkuva kukka, juovuttava kukka. Hän näki hyvin, miten Liisun ihon alla värisi elämä, polttava elämä, Liisu oli vaarallinen tänä iltana. Ja kuitenkin hän tunsi olonsa Liisun seurassa paljon vapaammaksi, kun Liisun silmistä oli hävinnyt se kärsivä ilme.

Melu ruokasalissa lisääntyy nopeasti. Matilda rouva alkaa päivitellä, että tämä ilonpito rupesi menemään hiukan liikoihin.

— Jos vielä pahat kielet alkavat mitä puhua, kun täällä tällä tavoin remutaan. Melkein kuin entisajan Vaskelassa!

— Salli nyt, täti rakas, niiden hiukan remuta! hymyilee Liisu. — Kyllä täällä sitten tuleekin tarpeeksi hiljaista.

Liisun viimeisistä sanoista kuulahti kuin huokaus, ja hän käy äkkiä hiljaiseksi. Hän on kohottanut viinilasin huulilleen, pitelee sitä siinä ajatuksissaan ja maistelee hitaasti punaista nestettä. Nuori Rautanen huomasi Liisun tarkastelevan Siiriä, joka on kiintynyt juttelemaan tohtori Hillin kanssa. Liisun huulilla leikki omituinen hymy, joka varmaan olisi säpsähdyttänyt Siiriä, jos hän olisi sen huomannut. Se hymy tuntui uhkaavan: "Mitäs sanoisit, jos minä paljastaisin kynteni!" Viinistä on jäänyt pisara Liisun huulille. Nuori Rautanen ei saa siitä silmiään, se väräjää siinä niin houkuttelevana, ja Liisun hymykin näytti vähitellen muuttuvan samanlaiseksi, vietteleväksi.

Johtaja Rönkä kilisti lasiaan. Silloin havahtui Liisu, naurahti hermostuneesti ja sanoi:

— No nyt se tuli lopultakin... puhe meille naisille! Edes yksi meitäkin muisti!

Johtaja Röngän puhe oli tosiaankin naisille, Vaskelan hyväntekeväisyyssiirtolan naisille. Ensin hän puhui kaikille yhteisesti, sitten kultasydämiselle Matilda rouvalle ja rouva Falkmanille erikseen.

Kun suosionosoitusten melu oli hiukan asettunut jatkoi johtaja Rönkä lennokasta sanatulvaansa ja selitti, että Vaskelaan piti tässä tilaisuudessa valita myös valtijatar, vallanperijätär. Sitä vaativat Vaskelan traditiot, Vaskelassa oli menneinä loiston päivinäkin useimmiten nainen, sulotarten kruunaama nainen pitänyt valtikkaa.

— Liisu, sinusta tehdään Vaskelan pikku valtijatar! supattaa Siiri innokkaasti.

— Minä kuulin siellä jo mainittavan yhden ehdokkaan! jatkaa johtaja Rönkä. — Se sopii meille, se ehdokas! Katsokaa häntä! notkistakaa polvenne hänen edessään! koroittakaa hänet kunniansa istuimelle!

Kuvaamaton riemu puhkesi ilmoille, nuoren Rautasen pöytäkunta joutui rajun hyökkäyksen alaiseksi. Kymmenet voimakkaat käsiparit hapuilivat jalossa kilvoituksessa Liisun tuolia, mutta nuori Rautanen raivasi säälimättä paikan itselleen, anasti kokonaisen tuolinjalan yksinään. Hän oli jo aikoja sitten asettanut Liisun siihen kunniaan, mikä hänelle nyt vihdoin julkisesti tunnustettiin. Totta hänen se piti näyttää Liisulle oikein silmäänpistävästi, tätä palvontaa ei Liisu ainakaan voisi kieltäytyä häneltä vastaanottamasta. Hän pitelee valtaamaansa tuolin jalkaa molemmin käsin kuin arvaamattoman kallista sotasaalista. Liisun hameet hipovat hänen tukkaansa, Liisun pikku jalka huojui hänen olkapäänsä yläpuolella.

Kun tempova kulkue alkoi päästä tahtiin, tunsi nuori Rautanen äkkiä kosketuksen olkapäähänsä. Hän vavahti kuin sähköiskun satuttamana. Oliko se tahallinen kosketus? Hän yritti kääntää päätään, silloin seurasi toinen kosketus, pitempi ja voimakkaampi, Liisun nilkka hipoi hänen korvaansa. Hän painaa vaistomaisesti tuolia hiukan alemmas. Liisu tuntui korjaavan hameitaan, helmat pyyhkivät hyväillen hänen ohimoaan, pikku kantapää takoo olkapäätä soluen vähitellen niin alas, että hän näkee koko pikku jalan päätään kääntämättä. Olipa hyvä, kun oli pitempi toisia kantajia! Sai laskea vieläkin hiukan tuolia. Samalla hän alkaa hivuttaa toista kättään ylemmäksi, tapaa lopulta pikku jalkaan kuuluvan pohkeen ja puristaa sitä hyväillen. Seurasi uusi hameiden liikahdus, ne hameet suojasivat hänen kätensä. Häntä sysitään ja survotaan joka puolelta, mutta ne tungeskelijat eivät huomaa mitään, ne idiootit! Ne kulkivat siinä vain hänen suojamuurinaan, ja hän yksinään kantoi Liisua. Niin kuljetaan kierros, kuljetaan toinen, taivallus tuntui kestävän ikuisesti. Mikä taivallus! Hänellä on se mielikuva, että taivaan vahvuus oli romahtanut alas, ja kaikki kamppailivat hänen ympärillään sortuvissa raunioissa. Hänelle ainoalle oli tapahtunut armo ja laupeus, sieltä alas syöksyvästä kaaoksesta oli Liisu pudonnut hänen olkapäälleen. Hän kulki raunioiden keskellä voittajana, kantoi kallista taakkaansa. Eikä hukkuva maailma heidän autuuttaan aavistanut!

Kun tuoli oli laskettu alas, kuiskasi Liisu hänelle nopeasti yleisessä hälinässä:

— Kiitos, Eino, sinä pitelit hyvin! Muuten olisin varmaan pudonnut, tuoli keikkui niin hirveästi!

He istuvat jälleen pöydässään. Siiri oli haltioissaan ystävättärensä osaksi tulleesta riemukulusta.

— Olipas sinulla runsaasti kantajia! huudahtaa hän nauraen.

— Olihan noita... vähän liikaakin! Sysivät toisiaan ja keikuttivat koko ajan tuolia. Parempi kun voisivat sopia sillä tavoin, että yksi kantaisi kaikkien puolesta. Silloin voisi asettua oikein mukavasti, aivan niinkuin itse tahtoo!

Hänen nauravat silmänsä vilkaisivat Einoon, ne tuntuivat sanovan: "Eikös niin, silloin kuljettaisiin vielä mukavammin!" Siiri tiedustelee Einon olkapäätä nyhjien:

— Pääsikös tämä hidastelija ollenkaan siihen lähelle sinun tuoliasi?

— En minä ehtinyt huomata, miten lähellä tämä sinun maisterisi oli! nauraa Liisu vallattomasti.

— Hyväinen aika, vieläkö sinä, pikku rouva, häntä sillä tavoin vierastelet! huudahtaa Matilda rouva. Sano sinä häntä vain Einoksi, niinkuin me toisetkin!

— No sanotaan sitten vain Einoksi!

Liisu ojensi vallattomasti hymyilen pöydän yli kätensä. Matilda rouva toiselta puolen, Siiri toiselta puolen liittivät heidän kätensä yhteen. Se rapahtui niin vapaasti ja luontevasti, että Einonkin täytyi nauraa tälle verrattomalle ilveilylle. Liisu vietteli hänet mukaansa, Liisun nauravat silmät häntä rohkaisevat, kiihoittavat: "Kas tällä tavoin me vedämme niitä nenästä! Eikös tämä ole ihanaa, hurmaavaa!"

Melu heidän ympärillään kasvoi, heidän pöydässään tungeskeli maljojen kilistäjiä, tohtori piti puhetta Vaskelan vanhoille traditioille. Siiri istui Einon vieressä lämmenneenä, hymyilevänä, onnellisena, rupatti ja nauroi herkeämättä. Mutta Einon silmät vaanivat janoisina Liisun nauravien silmien kutsua, Liisun veren ääni puhui hänelle voimakasta kieltä.

Illallisen päätyttyä vanhat rouvat lähtivät kotiin. Eivät he enää jaksaneet juhannuskokolle mukaan tulla, päivä oli ollut niin kovin näännyttävä.

Jo rattailla ollessaan muisti Bertha rouva erään asian. Hän kaivelee käsilaukkuaan ja ottaa sieltä kokoon taitetun kirjeen.

— Kas tässä, Siiri kultaseni, on sinullekin osasi! Se on Margit serkkusi äidiltä, ja siinä on iloisia uutisia. Margit kirjoittaa kai seuraavassa postissa sinulle itsellesikin.

Siiri ja Eino lähtivät muun meluavan joukon mukana juhannuskokolle. Siiri käveli Einon käsipuoleen nojaten, ja siinä hän valoisan kesäyön hämyssä silmäili nopeasti läpi äitinsä antaman kirjeen. Alussa se sai hänet hymyilemään, mutta sitten hänen ilmeensä muuttui tyytymättömäksi, hyvin tyytymättömäksi. Hän oli jo purkamaisillaan mielialansa sanoiksi, mutta katsahti sitten Einoon ja huomasi hänen kulkevan hyvin syvissä mietteissä. Silloin Siiri tunsi, että hänen olikin vaikea puhua siitä asiasta Einolle. Olisi Eino edes kysynyt häneltä, mitä siinä kirjeessä oli, mutta sitäpä Eino ei tehnyt. Näytti unohtaneen koko kirjeen, melkein hänetkin... Mitähän Eino noin ajatteli?

Vaskelan juhannuskokko oli komea. Varmaan sen mahtava, taivasta tavoitteleva roihu näkyi yli kaikkien muiden kokkotulien, joita yhtaikaa ympäri avaran Hirviselän jokaisessa niemennenässä leimusi. Suurenmoisen kaunis oli se näky valoisan kesäyön hämyssä. Se oli kesän kauneuden soihtujuhla, se oli rakkautta palvovan elämän yhtaikainen, suuri suitsutusuhri luonnon papittarille ja taivaan jumalille.

Ja kokkotulen liekkien laimetessa alkoi rakkauden hetki. Vaskelan juhliva seura hajosi ryhminä ja parittain ikivanhan puiston sokkeloisille käytäville. Sinne kutsui kesäyön kukkiva tuoreus, sinne vetivät vehmaiset, viettelevät lymypaikat. Melu hiljeni vähitellen, parit löysivät toisensa, lehtokujat tyhjenivät. Vain köynnösmajoista, pensaiston suojaamista sokkeloista kuului oksien risahtelua, palavia, suudelmiin sammuvia kuiskeita, lyhyviä, kiihkossaan olevien naisten naurahduksia. Koko Vaskelan puiston täytti rakkauden kuherrus.

Siiri ja Eino ovat löytäneet paikan hyvin suojatulla puiston penkillä. Einon mieltä kalvoi levottomuus ja hänen ajatuksensa kuohuivat täydellisessä sekasorrossa. Sen sekasorron aiheuttaja oli Liisu. Liisu oli tänä iltana luopunut kärsivästä pidättyväisyydestään, oli antanut hänen liiankin selvästi ymmärtää, että vanha tarina odotti jatkoa. Liisu oli kenenkään huomaamatta puhunut hänelle vaistojen kieltä, puhunut hyvin rohkeasti, huumannut hänet kokonaan. Hänellä oli vain yksi ainoa selvä johtolanka, josta hän vielä koetti kiinni pitää: Hän ei saanut tehdä Siirin juhannusiltaa onnettomaksi, Siiri oli liian hyvä tyttö ja rakasti häntä niin paljon. Hän oli jo ehdottamaisillaan Siirille, että he lähtisivät pois koko Vaskelan juhannusiloista, hän tulisi saattamaan Siiriä kotiin. Hän tahtoi paeta Liisun lähettyviltä.

Mutta silloin Siiri otti puheeksi sen kirjeen, jonka hän äsken oli äidiltään saanut. Se kiusasi hänen mieltään, hän sanoi hiukan arastellen:

— Eino, koetas arvata, mitä siinä kirjeessä oli!

— Missä kirjeessä? kysyy Eino ihmetellen. Hän oli unohtanut jo koko kirjeen.

— Siinä tietysti, jonka äiti äsken antoi. Tässähän se on! — Hän näytti kokoon rypistettyä kirjettä Einolle. — Tätä minä tietysti tarkoitan, mitäpäs minä muuta!

— Ahaa, sitäkö! Eikös... eikös se ollut Margit serkkusi äidiltä?

— Niin, muistathan sinä Margit serkun? Olihan hän kerran kokonaisen kesän täällä... kävimme monasti Päiväniemessäkin telmimässä!

— Se kultakutrinen tytön lyllerö, kyllä minä hänet muistan! Sinä olit silloin pitkä ja hoikka, hän oli lyhyt ja pyöreä pullukka. Ja kun minä suutelin teitä vuoron perään, olitte te toisillenne hiukan mustankipeitä!

Siiri purskahti nauruun, vanhat lapsuusmuistot tekivät siinä tuokiossa hänen mielensä kevyeksi. Hänen oli nyt helppo puhua siitä asiasta Einolle. Hän selittää, ettei Margit serkku nyt enää ollutkaan semmoinen lyllerö. He olivat melkein samankokoisia molemmat, vuodet olivat muovailleet kumpaakin omalla tavallaan.

— Ja mitä hänestä sitten tuossa kirjeessä kerrotaan? Onko hän löytänyt miehen itselleen?

— Jo hän oikeastaan on sen aikoja sitten löytänyt, ovat jo monta vuotta kihloissa olleet. Häitä vain on täytynyt lykätä ja lykätä, mutta nyt ne vihdoin ovat ovella!

— No sehän on hauskaa! Minä luulen, ettei Margit serkullasi muuta unelmaa olekaan. Hän on oikea Gretchen-tyyppi!

Olihan se hauskaa, tietysti se oli hyvin hauskaa Margit serkulle itselleen. Siiri rutistelee hermostuneesti kirjettä kädessään. Niin, Margit serkulle se kyllä oli mieluinen asia, mutta hänelle se oli kaikkea muuta kuin mieluinen. Lähteä sinne taasen monen viikkokauden matkalle, kun juuri oli päässyt hiukkasen kotiutumaan. Eikö se ollut harmillista, kerrassaan sietämätöntä!

Siirin silmiin kihosivat kyyneleet. Näki hyvin, että Margit serkku oli järjestänyt häänsä kokonaan sopimattomaan aikaan. Siiri oli jo ajatellut valmiiksi, mitä ihania päiviä he alkaisivat Einon kanssa viettää, kunhan näistä Vaskelan juhlista päästäisiin. Ja nyt tuli siihen Margit serkku häineen ja alkoi riidellä häntä matkalle, juuri silloin, kun oli alkanut kotiutua!

Mutta Einoon vaikuttivat Siirin viimeiset sanat aivan toisin. Hänen aivoissaan välähti riemuitseva ajatus: "Siiri matkustaa pois!... matkustaa moneksi viikoksi!" Ja samalla sukelsi Liisun kuva hänen mielikuvitukseensa niin ilmielävänä, kiehtovana, viettelevänä. Hän näki taasen Liisun riemuitsevat silmät, oli taasen tuntevinaan Liisun kosketuksen olkapäähänsä. Ja Siiri, Siiri hävisi pois näyttämöltä... he jäivät Liisun kanssa kahdeltaan Vaskelaan! Hän tunsi poskiensa kuumenevan. Mutta seuraavansa tuokiossa hän jo säikähti ja häpesi. Oliko... oliko hän jo tosiaan niin pitkällä, niin kokonaan Liisun pauloissa... toivoi Siirin pois matkustamista! Ja tuossa istui Siiri parka hänen vieressään niin onnettomana, tihersi itkua. Siiri kulta rakasti häntä niin syvästi, niin lämpimästi, ja tällä tavoin hän kohteli Siiriä. Äkillisen katumuksen puuskan valtaamana hän vetää Siirin syliinsä ja alkaa kysellä häneltä hellästi:

— Siiri, rakas tyttöni, onko... onkos sinusta niin vaikeata sinne matkustaminen? Etkös sinä tahtoisi minua jättää? Etkö tahtoisi, rakas kultatyttö?

Hän suuteli Siiriä kiihkeästi, monta kertaa, hämminkiään peitelläkseen. Siiri antautui onnellisena hänen hyväilyihinsä ja tunnusti kyyneleet silmissä, että hän olisi niin, niin mielellään jäänyt tänne. Kun olisi edes muutaman viikkokauden saanut olla rauhassa, vain muutaman viikkokauden!

— Mutta onkos se matkustaminen sitten niin välttämätöntä? Ettekös te voisi jäädä tänne?

Siiri valitti pelkäävänsä, ettei hänen äitinsä siihen suostuisi. Tiesihän Eino niiden vanhojen äitimummojen sukulaisrakkauden. Ja tietysti se Margit serkkukin pahastuisi, suuttuisi varmaan pitkäksi aikaa.

Eino huomasi hyvin, että Siiri mielellään jäisi, ei välittäisi äidistään, ei Margit serkusta, jos hän vain pyytäisi jäämään. Luultavasti sitä varten Siiri oli ottanutkin asian puheeksi, tahtoi ensin saada hänet puolelleen. Ja hän tunsi, että hänen pitäisi estää Siirin matka, hänen oli nyt vaarallista, hyvin vaarallista jäädä tänne yksinään, Siirin olisi pitänyt olla hänen luonaan, hänen turvanaan. Ja kuitenkaan ei hänen kielensä totellut häntä, hän alkaa ehdotella Siirille, että jätettäisiin tämä asia huomiseen. Ehdittäisiinhän siitä sitten puhua tarkemmin. Ja saadakseen Siirin unohtamaan tuon kiusallisen kirjejutun hän huudahtaa odottamattoman mielijohteen tempaamana:

— Nytpä minä tiedänkin, miten me teemme! Te tulette, äitisi ja sinä, huomenna Päiväniemeen, ja siellä puhutaan sitten siitä ja muistakin asioista. Vai mitä ajattelet, Siiri kulta, emmekös me valmista sitä iloa äitivanhuksille? Saakoot he kaiken tietää!

Josko Siiri suostui siihen! Hän oli aivan hurmaantunut Einon ehdotukseen, siitäpä tulisi onnellinen päivä, onnellinen heille kaikille. Hän oli vallan unohtanut äitimummot, mutta pitihän se kauan unelmoitu riemupäivä niillekin valmistaa. Piti tietysti valmistaa, ja sitten pidettäisiin oikein yhteinen perheneuvottelu. Hän olisi jo Päiväniemessä niinkuin saman perheen jäsenenä! Siinäpä oli jotakin uutta siinä ajatuksessa, niin hyväilevää, niin sanomattoman hyväilevää, niin rajatonta! Hän ei voinut hillitä itseään, puristautui Einon kaulaan, itki ja nauroi yhtaikaa ja hoki suudelmiensa välillä:

— Eino... rakas... minä en tiedä, miten onnellinen minä olen! Miten onnellinen!

Vasta kun he palasivat lehtokujaa pitkin puistosta, muisti hän taasen Margit serkun häät. Ja hän ajatteli: "Eino varmaan asettuu minun puolelleni, kun olen hänelle oikein, oikein rakas!" Eino oli luvannut lähteä häntä saattamaan kotiin. He pistäytyisivät vain Vaskelassa ja sitten lähtisivät. Sillä matkalla hän päätti vietellä Einon luokseen, huoneeseensa, ja siellä ei Eino voisi kieltää häneltä mitään!

Siiristä oli synti uhrata päivääkään Margit serkulle. Hän tahtoi antautua kokonaan, ihan kokonaan Einolle, elää jokaisen hetken vain omalle rakkaudelleen!