XIII.

Komea kapteeni Änkilä oli koko illan ryypännyt vahvasti, tanssinut vahvasti ja käynyt välillä pari kertaa Vaskelan puistossa naista rakastamassa.

Nyt seisoi kapteeni tarjoiluhuoneen ovella ja katseli siitä salissa tanssivia pareja. Hänen jalkansa hiukan horjahtelevat, hänen kaunis tukkansa oli hiukan epäjärjestyksessä, ja hän on hetkiseksi avannut univormutakkinsa kaulushakaset saadakseen enemmän ilmaa. Kapteeni tunsi olevansa kohtalaisen juovuksissa. Hänen silmänsäkin jo pyrkivät hiukan samenemaan, mutta kyllä hän sentään vielä näki, mitä salissa tapahtui, näki erinomaisesti! Salin komeat, vilpolaan johtavat kaksoisovet ovat sepposen selällään, mutta siitä huolimatta oli ilma salissa hyvin sakeaa. Soitonjohtajan tahtipuikko tuolta etäisimmästä nurkasta vilahteli kuin sumun lävitse, kuin olisi hätämerkkejä antanut. Ja nuo tanssivat parit uivat sumussa, uivat hellittämättä, vaikka olivat jo aivan nääntymässä. Miesten jalat jo horjahtelivat, niinkuin hänenkin jalkansa, ja hiki virtasi niiden kasvoilta. Mutta naiset, ne jaksoivat uida loppuun asti, ne olivat uimareita! Niiden jalka liikkui kevyesti, miten hyvin hän voi nähdä nuo sirot, joustavat nilkat, nuo ihanat, viettelevät pohkeet. Ja nuo notkahtelevat lantiot, ne taipuivat niin antautuvasta niin kiihoittavasti yhä lähemmäs ja lähemmäs. Se oli uimataidon opettamista miehille, uimamaistereja ne olivat, verrattomia, veivät parinsa kaivattuun satamaan aivan väkisin. Se satama oli Vaskelan puisto, oivallinen satama! Entäs noita hehkuvia poskiapa noita janoisia silmäpareja, miten ne kutsuivat! Noita huohottavia povia, miten ne kaipasivat puristamista! Noista povista se olikin tuo sumu lähtöisin, se oli naisten sumua, ihanaa sumua, hänen sumuaan! Siinä oli kirpeä, ärsyttävä aroomi, voimallinen lihan kutsu, se juovutti miehen, juovutti ihanammin kuin hehkuva viini. Mitäs se tuo Vaskelan entinen herrasväki tuolta salin seiniltä katseli noin nyrpeän näköisinä? Kas niin, ei mitään kursailua, alas vain sieltä samaan joukkoon, nyt oltiin tasa-arvoisuuden maassa ja niin vapaassa, niin saakelin vapaassa maassa! Ettekö usko? Katsokaa, hyvä herrasväki, katsokaa Natalia Petrovnaa! Siinä on nainen teidän heimoanne ja sukuanne, ja se nainen osasi mukautua ajanhenkeen, ei nyrpistellyt. Ah, tuossahan se vilahtikin juuri ohi johtaja Röngän, sen Vaskelan suurvisiirin viemänä ja heitti mennessään niin kutsuvan silmäyksen. Tuli jo kerran käytyä sen kanssa tuolla puistossa vilvoittelumatkalla, ja nyt se taas tahtoi mukaansa. Suurvisiiri sai osansa sitten myöhemmin, se nainen ymmärsi ajanhengen, pulakauden velvoitukset, oikea pulakauden herkkupala. Ah, ja tuossa vilahti myös muuan ohi ja hymyili niin houkutellen. Niin kauniit silmät, niitä oli vaikea vastustaa, hyvin vaikea. Vasta äsken tutustuttiin, tanssittiin ja sitten mentiin hiukan hengähtämään. Sattui vastaan niin mukava puistomaja, vapaa sillä hetkellä. Syliin vain, valmis! Eikä ollut hullumpi, ei ensinkään hullumpi! Olisi tahtonut enemmänkin, mutta meillä vapaan Suomen sotureilla oli nykyiseen aikaan niin paljon tehtävää, niin hemmetin paljon, Natalia Petrovnat ja monet muut! Aina piti olla vartiopaikallaan, valmiiksi vyötettynä, isänmaa kutsuu poikiaan! Mutta sitten toisen kerran, kuului olevan kotoisin Viipurista, mies oikein äveriäs pohatta, ei mikään napilla pelaaja. Se oli hiton hyvä tietää, kun jouduttiin ensi kerran kaupunkiin, mentiin pikku vipille miehen luo. Terve, oltiin jo oikeastaan vähän niinkuin tuttavia! Tämä pulakausi, nähkääs, hävitti kaikki joutavat kursailut, turhat muodollisuudet, liitti ihmiset yhteen, yhteiseksi lujaksi rintamaksi. Ja naiset, ne ymmärsivät niin erinomaisesti pulakauden merkityksen, ne rakentelivat väsymättä siltoja, loivat liittehiä. Yhteistoiminnassa heikkojen väkevyys, ja me rakastimme yhteistoimintaa! Suomen sotilaan piti aina rakastaa kaikkia jaloja pyrkimyksiä! Mitäs se tuo mies kertoikaan, joka tuosta juuri vilahti ohitse? Mitäs se taas olikaan?... majuri ja... ja tilikirjat... tilikirjat?...

Kuin salama sumun lävitse vilahti kapteenin aivoissa muisto illalla saamastaan uutisesta. Perhana, me taidamme olla hieman juovuksissa, mutta se ei vedellyt, ei vedellyt! Sotilaskunnia, nähkääs! Piti ajatella sitä asiaa... niitä tilikirjoja!

Kapteeni lähti horjuvin askelin taivaltamaan tarjoiluhuoneen halki. Siellä pörisi muutamassa pöydässä juopunut seurue, pyysivät häntä innokkaasti mukaan, mutta kapteeni painui viereiseen naisten huoneeseen. Kun hän sieltä hyvän ajan kuluttua palasi, oli hänen kaunis tukkansa märkä ja kammattu jakaukselle. Univormun kaulus oli myös tiukasti hakasissa. Kapteeni oli huuhdellut päätään kylmällä vedellä, ja ajatukset kulkivat siinä nyt selkeinä, vaikka jalat vieläkin olivat hiukkasen liian notkeat. Hän meni tarjoilupöydän luo, kaatoi viinilasin puolilleen konjakkia ja tyhjensi sen yhdellä heilahduksella. Se virkisti.

Kapteeni seisoo jälleen salin ovella ja tarkastelee tanssivia pareja. Ja hän ajatteli niitä tilikirjoja. Oli tuo johtaja Rönkä perhanan jalo liikemies, se ymmärsi aikakautensa valtasuonen sykinnän, sillä oli aina oma kassakaappi, johon kävi tie ainoastaan hänen housuntaskunsa kautta! Se oli viisasta, mutta hän oli sen unohtanut, ja tässä nyt oltiin! Ja hänenkö pitäisi jättää tämä ihana elämä, joka liikkui tuossa hänen edessään, nuo sirot nilkat, nuo houkuttelevat pohkeet, nuo taipuvat lantiot, nuo puristusta halajavat rinnat, nuo kutsuvat silmät, tämä kirpeä, juovuttava ilmapiiri, tuo musiikki, joka oli hänen sotatorven soittoaan, taistelumerkki? Jättää kaikki moniksi vuosiksi, mennä tyhjyyteen... melkein tyhjyyteen? Herra kapteeni, olkaa hyvä, täysihoidolle, yksityishuone, ruunun meininki ja täydellinen hermojen lepo! Ja ehkä... ehkä sitten ei voisi enää palatakaan tähän ilmapiiriin... olisi menty jo vanhaksi, liian vanhaksi? Olisi jääty kaiken ulkopuolelle, ulkonaiseen pimeyteen, ovet olisivat suljetut, häähuoneessa olisi toiset kutsuttuina? Ei, se ei kävellyt! Elämä oli ollut ihana, niin ihana, ja me ei siedetty keskeytyksiä, ei ulkopuolelle sulkemista! Se tekisi mielen katkeraksi, muistot vain jälellä ja seiso tien ohessa, kun toiset ajavat sivuitse parivaljakoilla. Uusi aika! Perhanaakos siinä töllistelet, pois tieltä unohdetun pulakauden muinaishaamu, mokoma sotasaalistaja, besorkaaja!

Komean kapteeni Änkilän silmiin tuli kaihoisa ilme. Hänen editseen kulkivat pitkänä, ihanana sarjana kaikki ne nautinnot, joita elämä oli hänelle niin yltäkylläisesti antanut. Siinä ei ollut ainoatakaan katkeamaa, ei yhtään ikävää välierää, jota hän olisi katunut. Se oli täysi elämä, joka sivu, jokainen rivi täyteen kirjoitettu, ja nyt tuli piste. Hän oli unohtanut oman kassakaapin!

Kapteeni tunnusteli takataskuaan. Sitten hän heitti viimeisen pitkän katseen tanssisalin sumuisessa ilmassa liikkuvaan elämään, näki Natalia Petrovnan herkullisen vartalon, näki toisen äsken rakastamansa naisen kauniit, kutsuvat silmät, näki kuumuudesta palavan Liisun, joka oli kuin hehkuva kukka, näki kaikki muut. Hän sulki ja syövytti heidät kaikki yhteen ainoaan katseeseen. Se oli hänen ikuinen muistonsa. Käveli sitten varmoin askelin tanssivien parien lomitse, tervehti kohteliaasti ohikulkiessaan ja astui leveiden kaksoisovien kautta vaikenevaan kesäyöhön...

Kun Siiri ja Eino ilmestyivät tanssisaliin, oli komea kapteeni Änkilä jo mennyt.

He olivat aikoneet vain pistäytyä sisällä. Siiri halusi sanoa hyvästi Liisulle ja muutamille muille ystävilleen, mutta jo salin ovelta veti hänet mukaansa tanssin pyörre. Ensin tuli johtaja Rönkä ja hänen perässään kilpaa monta muuta, Kuovikosken tehtaan suurimman perijättären lämmin, onnesta hymyilevä olento veti miehiä puoleensa.

Yksin jäätyään nuori Rautanen silmäili ympärilleen. Puhtaasta kesäyön ulkoilmasta tultua hänen aisteihinsa vaikutti tympäisevästi tämä äitelä, hikiseltä naisruumiilta lemuava kuumuus. Soittajat näkyivät olevan aivan menehtymässä, johtaja pyyhkäisee hermostuneesti pitkää tukkaansa hikeä valuvalta otsaltaan, hänen tahtipuikkonsa huitoo vimmatusti.

Tuon miehen näkeminen toi nuoren Rautasen mieleen muiston, kaukaisen muiston pienestä, uneliaasta maaseutukaupungista, kesäisestä puistoravintolasta, jossa oli niin ahdasta. Hänen katseensa alkaa kiihkeästi hakea sitä samaa naista, jonka hän oli löytänyt sieltä puistoravintolan ahdingosta, jonka syvissä silmissä oli ollut niin janoinen kutsu. Hän ei muista enää mitään muuta, hänen piti saada puhua Liisulle... vain pari sanaa, ei enempää!

Soitto kiihtyi. He kiitävät tulisessa tahdissa, nuori Rautanen tuntee Liisun notkean, hennon ruumiin polttavan käsivarttaan. Se ruumis oli niin kevyt, mutta sen kosketus vaikutti häneen kuin taikajuoma, hän tunsi sen jokaisen solun värinän. Hän kuiskaa:

— Liisu, siitä on kauan, kun me olemme tanssineet!

— Muistatko sen vielä... siellä pienessä puistoravintolassa?

— Muistan! Sinä iltana me tutustuimme. Sinä olit silloin niin kaunis ja tulinen, mutta tänä iltana sinä olet vielä kauniimpi ja tulisempi!

Liisu katsoi häntä syvälle silmiin, hymyili hänelle pää hieman taaksepäin taivutettuna. Hänen tukkansa on liimautunut tummina käärmeinä hänen kosteita ohimojaan vasten, hänen poskensa hehkuivat ja hänen hennot sieraimensa värähtelivät.

— Minä odotin sinua jo hyvän aikaa! sanoo hän. — Minä olen kaikkien muiden kanssa jo tanssinut... monta kertaa! Tahdoin tanssia yhden kerran sinunkin kanssasi... vain yhden kerran!

Nuori Rautanen puristi häntä lujemmin, Liisun hento vartalo taipui antautuvasti lähemmäs. Hän vaikenee hetkisen, sanoo sitten merkitsevästi hymyillen:

— Sinä viivyit kauan juhannuskokolla... saadaan kai pian sinua jo onnitella?

Nuori Rautanen tunsi poskiensa kuumenevan.

— Ei vielä niin kiirettä! sanoo hän. Ja kun Liisu katseli häntä epäilevästi hymyillen, jatkaa hän tuskin itsekään tajuten, mistä ne sanat tulivat:

— Ei ollenkaan kiirettä onnittelemaan! Minä jään kai leskeksi... kesäleskeksi, ennenkuin niin pitkälle päästään!

Hän naurahti väkinäisesti, mutta Liisu ei näyttänyt hänen sanojaan ensinkään ymmärtävän, vielä vähemmän niitä uskovan.

— Kesäleskiksi jäädään sitten, kun on väsytty toisiinsa! sanoo hän. — Sitten kun kumpainenkin alkaa kaivata lepoa... tai vaihtelua! Mutta näin alussa...

— Minä jään kuin jäänkin jo näin alussa! Siiri matkustaa Berliniin... serkkunsa häihin. Näetkös, se on ensin naitettava, sillä on suurempi kiire!

Einon sanat kuullessaan Liisu vavahti ja painoi nopeasti katseensa alas, tanssi hyvän aikaa ääneti. Nuori Rautanen tunsi vain hänen kuuman ruumiinsa juovuttavan kosketuksen, näki hänen poskiensa väräjävän hehkun, hänen syvälle avoimen povensa kohoilun. Mutta sitten kohotti Liisu taas silmänsä ja sanoi hymyillen:

— Joka tapauksessa minä tahdon sinua onnitella... juoda yhden lasillisen sinun kanssasi. Minulla on niin, niin hirveä jano!

— Lähtekäämme! kuiskasi nuori Rautanen.

He pujahtivat tanssivien tungoksesta tarjoiluhuoneeseen. Se oli täynnä tupakansavua ja muutenkin inhoittavassa kunnossa. Nuori Rautanen kehoitti Liisua menemään naisten huoneeseen, hän itse ryhtyi haromaan jäillä täytettyä ämpäriä, onki sieltä samppanjapullon ja kiiruhti se sekä lasit mukanaan Liisun perästä sulkien oven jälkeensä.

Liisu seisoo suuren peilin ääressä, kohentelee siinä tukkaansa ja pukuaan. Nuori Rautanen avasi vapisevin käsin pulloa, Liisu katsahtaa häneen olkansa yli ja sanoo hymyillen:

— Eikö totta, Eino, minä olen hiukan muokatun näköinen! Tämä tukka... mutta olkoon, sen korjaaminen veisi liian paljon aikaa!

— Sinun tukkasi on kaikkein kaunein, niinkuin se nyt on! Nuo mustat kärmeet ohimoillasi, ne eivät pure, mutta ne ovat muuten vaaralliset. Niitä ei unohdeta, sinusta, Liisu, ei unohdeta mitään!

— Kaikki unohdetaan, sitten kun alkaa vanheta!

— Sinä et voi vanheta, Liisu! Sinä palat hehkumalla!

— Ja sitten sammun äkisti... niinkö? Sellaista minä juuri toivoisinkin... sellaista loppua! Mutta nyt me juomme emmekä mitään muuta ajattele! Juommeko, Eino... hänen ja sinun onneksi?

— Ei, Liisu, nyt me juomme vain, _me kahden_! Minä tahdon juoda tällä kertaa sinun kanssasi, sinun ainoan!

— No juodaan sitten niin!

He kilistivät seisoen rinnatusten. Liisu joi nojaten Einon käsivarteen, tyhjensi lasinsa yhdellä henkäyksellä. Heidän katseensa ovat imeytyneet toisiinsa. Eino yrittää vetää Liisun syliinsä, mutta Liisu osoittaa merkitsevästi hymyillen hänen olkapäätänsä.

— Odotahan hiukan! Tarkastahan ensin tuota, mitä sinulle siinä on!

Siinä oli hyvä annos valkoista liitua, Liisun kenkä oli jättänyt näkyvät jäljet astinlaudalleen. Eino nauroi:

— Sehän on vain sinun merkkisi, anna sen olla siinä!

— Ei, se ei saa olla siinä, minun merkkejä ei saa missään näkyä! Istuhan nyt ja ole hiukkasen aikaa kiltti, niin minä puhdistan sitä.

Eino istui sohvalle, Liisu alkoi nenäliinallaan tomuttaa hänen olkapäätään. Sitä tehdessään hän puheli:

— Olet sinä todella varomaton, hyvin varomaton! Ajatteles, jos _hän_ olisi tämän huomannut, ja se on vielä lujassa kuin synti!

— Kaikki sinun jälkesi ovat lujassa!

Liisu kumartui puhdistamistouhussaan vielä lähemmä. Heidän polvensa koskevat toisiinsa, Liisun toinen käsivarsi nuohoo Einon poskea, Eino hengitti juopuneena hänen kuuman povensa hehkua Äkisti puristi hän Liisun syliinsä. Liisu ei enää vastustellut, hänen käsivartensa kiertyivät Einon kaulaan kuin kaksi tulista käärmettä, hänen kuuma, vapiseva ruumiinsa imeytyi Einon syleilyyn ja Liisun palavat huulet kuiskivat läähättäen:

— Suutele minua, rakas, suutele! Tämä kerta vain, tämä ainoa!

Nuori Rautanen painoi hänet sohvalle, puristi häntä rajusti. Suudelmiin tukehtumaisillaan Liisu sopersi:

— Ovi... rakas... onko se...?

— On, se on lukittu!

Hetkisen perästä Liisu järjesteli pukuaan peilin edessä. Eino auttoi häntä, Liisu siveli hyväillen hänen tukkaansa ja puhui:

— Rakas poika, me olimme tällä kertaa hiukan varomattomia, mutta se ei saa enää tapahtua! Hän ei saa aavistaa mitään, minä en tahdo, että hän tulisi onnettomaksi, en tahdo!

Nuori Rautanen sulki hänet syliinsä.

— Liisu, minä en välitä siitä, en mistään! Hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä ja raatelevasta tuskasta. — Minä rakastan sinua, Liisu, rakastan mielettömästi! Minä en jaksa nähdä sinun äänetöntä kärsimystäsi, en jaksa! Sano vain yksi ainoa sana, niin...

— Ei vielä, rakas, ei nyt! Sitten puhumme siitä, sitten! Nyt meidän täytyy mennä!

Hän painoi viimeisen polttavan suudelman Einon huulille.

— Sinun, rakas, sinun ikuisesti!

Riuhtasi sitten itsensä irti ja livahti nopeasti ulos ovesta.

Nuori Rautanen hoiperteli kuin juopunut tarjoiluhuoneen läpi. Kun hän joutui salin ovelle, näki hän Liisun jo kiitävän tulisessa tanssissa. Ohimennessään katsoi Liisu häneen. Se katse oli armastavan hellä, houkutteleva, kaikki lupaava, syvä kuin ikuisuus, ja Liisun huulilla leikki salaperäinen, villi hymy, riemuitseva hymy! Nuoresta Rautasesta tuntui kuin tuo tanssiva joukko, soitto, kaikki olisi paennut nopeasti etäisyyteen. Hän näki vain Liisun silmät, Liisun villin hymyilyn, ja hänen huuliaan polttivat Liisun suudelmat. Siiri tanssi hänen ohitseen tohtori Hillin viemänä ja hymyili hänelle.

Nuori Rautanen tunsi kosketuksen olkapäähänsä. Siinä seisoi kamreeri Silvan ja sanoi:

— Huomaattekos tekin tuon laupeudensisaren? Hän on tänä iltana kaunis, oikea Bazeba, viettelisi minkä Davidin hyvänsä!

Juuri kun hän oli saanut tämän sanotuksi, syöksyi avoimen kaksoisoven kautta saliin rouva Siviä Silvan ja hänen kantapäillään apulaisinsinööri Viherluoto, molemmat aivan suunniltaan säikähdyksestä. Siviä rouva änkytti tukehtumaisillaan:

— Hirveätä, on tapahtunut hirveätä! Kapteeni...

Enempää hän ei ehtinyt, kamreeri oli kalveten kiiruhtanut hänen luokseen, sähähti hänen korvaansa:

— Katso vähän, missä kunnossa olet! Tule!

Hammasta purren hän heitti murhaavan katseen onnettomaan apulaisinsinööriin ja raahasi paremman puoliskonsa mukanaan.

Tanssi alkoi pysähtyä. Useat olivat huomanneet Silvan-puolisoiden kohtauksen ja kuulleet rouva Silvanin katkonaiset sanat. Uteliaita alkoi keräytyä oven luo, mutta tohtori Hilli toimi vikkelästi, kiskoi hölmistyneen apulaisinsinöörin syrjään ja selitti kuuluvalla äänellä:

— Pyydän hyvän herrasväen jatkamaan vain tanssia! Mitään erinomaista ei ole tapahtunut, vain vähäinen väärinkäsitys, joka aiheutui rouva Silvanin äkillisestä pahoinvointikohtauksesta. Mutta rouva parka on jo toipumassa, hän on rakkaan miehensä hellässä hoivassa!

Tohtorin selitys aiheutti hilpeän mielialan, ja kun soittajat puhalsivat iloisen polkan, vyöryi lattia pian täynnä hiestyneitä, hengästyneitä, rakkauden ja viinin päihdyttämiä pareja. Häiritsevä välikohtaus oli unohdettu, Vaskelan juhannustanssit jatkuivat entistä paremmalla vauhdilla.

Kamreeri Silvan hoiteli heikompaa astiaansa naisten huoneessa. Siviä rouva makasi pyörtyneenä sohvalla, kamreeri käveli hammasta nirskutellen edestakaisin. Välistä hän pysähtyi ja vilkaisi Siviä rouvaan, näki hänen epäjärjestyksessä olevan pukunsa. Silloin valtasi hänet raivo ja häpeä, hänen atavistinen uroon vaistonsa huusi kostoa, veritekoja, hyvitystä. Mutta mitään veritekoja ei tullut, luonnon herra oli kamreeri Silvanin olemuksessa jo kesyttynyt. Aikansa muristuaan kamreeri puhkesi voimattomaan itkuun, petetyn, nöyryytetyn ja julkisesti häväistyn tohvelisankarin itkuun.

Sairaalan puolelle oli kokoontunut pieni seurue: tohtori Hilli, johtaja Rönkä, nuori Rautanen, saksalainen kapteeni Conrad, pari illalla tullutta upseeria ja Liisu.

He seisoivat piirissä leikkuupöydän ympärillä. Pöydällä makasi komea kapteeni Änkilä. Hänen kauniit piirteensä ovat hyvin kalpeat, Liisu puhdisti hyytynyttä verta hänen suustaan ja leualtaan, tohtori tunnusteli hänen valtasuontaan. Muut seisoivat toimettomina, nuori Rautanen tuijotti Liisun valkoiseen niskaan.

Aurinko ei ollut vielä noussut, kalpeassa aamuvalossa näytti tämä seura hyvin elottomalta. Hillittynä kantautui huoneeseen kauniin valssin sävel. Siellä tanssittiin, Vaskelan suuressa salissa.

— Vieläkö se liikkuu? kysyi johtaja Rönkä.

— Vielä, mutta hyvin heikosti! ilmoitti tohtori.

— Eikö voisi mitään tehdä? tiedusti toinen kapteenin upseeritovereista.

— Ei mitään, luoti on tehnyt kaiken valmiiksi. Me voimme vain odottaa!

Kapteenin silmäluomet näyttivät hiukan liikahtavan. Kaikki muut hätkähtivät, mutta tohtori selitti rauhallisesti:

— Kapteeni kuuntelee soittoa!

— Luuletteko hänen vielä kuulevan? tiedusti saksalainen kapteeni.

— Luulen! Kuuloaisti toimii hyvin herkkänä loppuun asti, kenties herkistyy vielä viimeisinä hetkinä rakkaiksi käyneitä säveliä erottamaan. Ja kapteeni rakasti noita säveliä, ne olivat hänen elämänsä, niistä ovat hänen viimeiset, häviävät mielikuvansa. Kenties ne mielikuvat ovatkin ainoa ikuisuus. Kapteenin ikuisuus on juhannus, hän ymmärsi elämän.

Tohtori vaikeni. Kaikki vaikenivat, Liisu seisoi pää kumarassa, nuori Rautanen tuijotti edelleen hänen valkoiseen niskaansa.

Silloin kuului kuin huokaus ovensuusta tukahtunut ääni:

— Hyvä jumala!

Siiri siellä oli. Hän oli tullut huoneeseen kenenkään huomaamatta, seisoi ovenpieleen nojaten valkeana, verettömänä.

Tohtori sanoi matalalla äänellä:

— Neiti Falkmanin paikka ei ole täällä. Kenties maisteri toimittaa neiti Falkmanin kotiin!

Nuori Rautanen meni Siirin luo kehenkään katsahtamatta, hyvästiä sanomatta.

— Siiri, lähdetään pois täältä! sanoi hän tuskin kuuluvalla äänellä.

— Voitte ottaa minun autoni, ilmoitti johtaja Rönkä. — Se ehtii minun tarpeeseeni hyvin takaisin.

Siiri nojasi raskaasti Einon käsipuoleen. Vaikeneva juhannusaamu oli aivan tyyni, Siirin uljas juhlalippu riippui uneliaana korkealla tangon latvassa. Nuori Rautanen vilkaisi sitä, ja hänen turtuneissa aivoissaan liikahti kysymys: Mitä varten se riippui siellä vielä? Miksi ne eivät kiskoneet sitä alas?

Kun he kulkivat päärakennuksen pengermän editse, löi avoimien kaksoisovien kautta tulviva valssin sävel heitä vastaan kuin patonsa murtaneen, villinä kohisevan kosken pauhu. Se säveltulva tuntui syöksyvän heidän päällensä, tahtovan heidät hukuttaa, niellä mukaansa, ja siihen säveltulvaan sekoittui tanssivien askelten töminä. Se oli kuin pakenevien juoksun kumua, vaistomaisesti he jouduttivat askeliaan pelastuakseen. Siiri sanoi vapisevalla äänellä:

— Hyvä jumala, kun jo lopettaisivat! Siellä ne tanssivat vain... tanssivat... eivät aavista mitään!

Auto kiitää nopeasti eteenpäin. Siiri on heittäytynyt Einon syliin, itkee siinä hiljaa. Eino piteli häntä vahvoilla käsivarsillaan, hyväili hellästi, ja hänen sydämensä täytti sääli, katumus ja pohjaton tuska.

Vaskelasta kantautui heidän korviinsa heikkenevä valssin sävel. He lähenevät Kuovikosken tehdasta, mutta siinä on kauniissa petäjikössä, lähellä tietä tanssilava. Siellä rämisi hanuri, sieltä kuului juopuneiden melua, naisten kirkunaa. Auton ohi kiitäessä pamahti metsikössä lähellä tanssilavaa revolverin laukaus, voimalliset manaukset ja vihlova tuskan voivotus sitä säestivät. Kuovikosken työväen nuori polvi siellä hyppäsi juhannustanssiaan. Siiri painautui tiukemmin Einon syliin ja vaikeroi:

— Nekin siellä! Kaikki ovat samanlaisia, aivan mielettömiä!

Nuori Rautanen huusi kuskille:

— Aja nopeammin!

Auto hypähti koholle, lähti lentämään hurjaa vauhtia. Tehtaan virkailijain huvilat, konttorirakennus vilahtavat ohitse, he pyyhkäisevät Kuovikosken sillan ylitse, vastaan lyövä vihuri tempasi Siirin hatun mukaansa, lennätti sen kauas koskeen, mutta he eivät sitä huomanneet. He puristautuvat toistensa syleilyyn, Eino veti Siirin päätä kasvojaan vasten, kuiskaili kiihkeästi:

— Siiri, minun rakas tyttöni, tuletko... tuletko Päiväniemeen?

— Tulen, rakas!

Soitto ja melu heidän takanaan heikkenee nopeasti. Heillä on kummallakin se mielikuva kuin tanssiva Vaskela, tanssiva Kuovikoski kaikkineen painuisi jonnekin, vajoaisi nopeasti hyvin syvälle, maan uumeniin, pohjattomaan syvyyden alhoon. Ja sieltä pyörryttävästä syvyydestä kohosi sammuva valssin sävel kuin raskas huokaus, tuomiolle menevien viimeinen huokaus.

Tanssien se meni tuomiolle, sairas sukupolvi Päiväniemen korkealla rantaäyräällä, vanhan paviljongin luona he katselivat juhannusaamun auringon nousua. Kultaisina sen säteet välähtelivät Hirviselän takaisen kaukorannan vaaroilla.

Paljastetuin päin he seisoivat kuin aamuhartaudessa. Siirin kaunis vaalea tukka on hiukan irtautunut, aamutuulen hengähdys valahutti pitkän suortuvan alas poskelle. Eino pyyhkäisi sen hellävaroen paikalleen, Siiri loi häneen lämpimän katseen, painautui hyväillen hänen kainaloonsa.

Niin seisoivat he toisiinsa nojaten. He olivat molemmat kalpeat yön valvomisesta, mutta heidän sydämensä täytti vähitellen kesäisen sunnuntaiaamun suuri rauha. Ja he tunsivat harrasta kiitollisuutta kohtalolle, kun olivat pelastuneet Vaskelan juhannustanssin pyörteistä.

He eivät vaihtaneet monta sanaa, mutta he tajusivat ilman sanoja kuuluvansa tästä hetkestä lähtien toisilleen. He olivat Kuovikosken vanhan polven ainoat jälkeläiset, heidän pyhä velvollisuutensa oli kulkea uskollisina elämäntovereina toistensa rinnalla.

Uusi sukupolvi oli sairas, mutta heillä oli edessä työ, joka vaati terveitä ihmisiä. Heidän piti luoda _uusi kevät_ vihan raunioille.