Part 1

language: Finnish

VIIMEINEN TSAARITAR

Venäjän keisarinnan Aleksandran tarina

Kirj.

V. POLJAKOV (Augur)

Suomennos englanninkielestä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

SISÄLLYS:

I. Kuva II. Sammumaton rakkaus III. Sunny ja Nicky IV. Isoäidin siipien suojassa. V. Rakkauden kuningatar VI. Täyttyminen VII. Nuorikko VIII. Venäjä yhdeksänkymmenluvulla IX. Välikirja taivaan kanssa X. Vierailumatka Eurooppaan XI. Traagillinen muutos XII. Menetetty ihanne XIII. Rasputin XIV. Vielä Rasputinista XV. Perhe-elämää XVI. Keisarinna hallitsee. XVII. Vallankumous. XVIII. Pääkallonpaikka. XIX. Uhri.

I. KUVA

Eräässä vanhassa talossa Rue de Richelieun varrella Parisissa on pieni ravintola. Paikka on tosiasiassa niitä mutkikkaita käytäviä, jotka entisaikaan veivät taempana Rue de Montpensier'n varrella olevaan Palais-Royaliin. Se on niin kapea, että tavanomainen sohva ja sen edessä oleva pikku pöytien rivi on järjestetty yhdelle seinustalle, kun taas vastapäistä seinää koristaa pitkä kuvastin. Sisäänkäytävän lähellä on ravintolapöytä ja sen takana Madame mustassa silkkipuvussaan, jonka kaula ja hihansuut on koristettu turkiksilla. Lattiassa hänen lähellään on pimeä aukko, josta tulee ruoan hajua: siitä päästään kellariin, jossa on patojen ja pannujen keskellä Monsieurin valtakunta. Koko paikka on ajan mustuttama ja patinoima ja täynnä herkullisia tuoksuja, varsinkin milloin pieni tarjoilija hoippuu aukosta ylös vateineen. Monsieur on mestari ammatissaan. Rasvaisessa nutussaan hän nousee kapeita portaita pistäytyäkseen tervehtimässä vieraitaan. He sanovat hänelle, että hänen _coq au vininsä_ on ihanaa, parasta mitä he ovat koskaan maistaneet.

Eräänä pimeänä tammikuun iltana 1927 muuan mies poikkesi tuohon ravintolaan. Hän oli kuljeskellut kapeita katuja, ja nyt oli liian myöhäistä palata hotelliin ja pukeutua päivälliselle. Hän tahtoi syödä rauhassa tuossa pikku ravintolassa, jossa hän oli ollut ennenkin. Ravintolapöydän takana istuva Madame hymyili mielihyvästä nähdessään tämän herrasmiehen taas olevan Parisissa. Pieni tarjoilija veti esiin pöydän komealla heilahduksella ja auttoi päällystakin vieraan yltä. Tyytyväisyydestä huoahtaen muukalainen istahti viininpunaiselle sohvalle. Pian hänen edessään oli viinipikari, ja alhaalta kuului metallin kilinää, joka ilmaisi Monsieurin olevan ahkerassa puuhassa. Paikka oli oikeastaan aivan tyhjä: sen illan ainoa toinen vieras oli muuan mies, joka istui pöydän ääressä kaukana vastasaapuneen vieraan paikasta. Tuo mies oli ilmeisesti jo syönyt päivällisensä, sillä hänen edessään oli kahvikannu ja liköörilasi. Kaikki olivat ääneti. Madame istui liikahtamatta paikallaan, tarjoilija oli sukeltanut alas mustasta aukosta, eikä kadulla ollut lainkaan liikennettä. Hyvää ateriaa odotellessaan vieras nautti rauhallisesta ympäristöstä. Hän asettui mukavaan asentoon, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat teokseen, jota hän kirjoitti: se oli suloisen naisen elämäkerta, jonka traagillinen kohtalo liittyi salaperäisellä tavalla rotusalaisuuksiin ja jonka kauniiden piirteiden takana piili pirullinen hahmo.

Mikään ei häirinnyt hiljaisuutta tuossa pienessä huoneessa; vihertävän harmaata usvaa oli tunkeutunut sisään, ja harvojen sähköpallojen valo paistoi himmeänkeltaisena sen lävitse. Toinen vieras istui hievahtamatta nojaten sohvan selustaan. Hän näytti nukkuvan, ja sumun lävitse hänen kasvonsa näyttivät vaaleanvihreältä naamarilta. Oli tuollainen kaamea hetki, jolloin ihmisolennot ovat tuntemattoman kynnyksellä. Mieli on hermostuneen virkeä, ja pelonsekainen kylmä väristys ennustaa uskomattomien asioiden lähestymistä. Sellainen tunne valtasi minut tuona outona yönä ravintolassa, sillä minä olin tuo mies.

Minut valtasi äkkiä tunne, että lähelläni oli kaksi silmää: kaksi suunnatonta silmää, jotka olivat sisältä päin valaistut. Ne katselivat minua vastapäisestä kuvastimesta; sen lasi oli liuennut harmaanvihreään usvaan, ja edessäni oli rajaton avaruus täynnä kaasumaisessa tilassa olevaa ainetta. Siitä nuo silmät lähenivät minua. Olivatko ne ihmisen silmät? Silmäterät olivat tavattoman suuret ja näyttivät laajenevan. Niitä ikäänkuin kehysti jonkinlainen valorengas. Olinko nähnyt ne ennen? Ne olivat syvät kuin vihreä meri ja läpitunkevat kuin tulikuuma piikki, ja niihin oli vaikea katsoa tuntematta kauhua. Leimuava liekki välähteli silmämunissa, ja silmien ilme oli synkkä. Kuvastimen usva oheni, saatoin erottaa kasvot: ne olivat keltaiset, vahamaiset, tylyt. Kauhuni kasvoi. Noiden liikkumattomien kasvojen silmät kääntyivät ylös päin, niin ettei näkynyt muuta kuin valkuaisten kellahtava norsunluun väri. Siinä oli kuolemaa! Käteni ojentuivat tuskaiseen puolustusasentoon. Pöydällä oleva saviruukku kaatui kyljelleen. Siitä alkoi valua viinivirta, minkä jälkeen ruukku kierähti lattialle. Tämä haihdutti kauhun. Kuvastimesta näin palavien pallojen loistavan himmeänkeltaisina sumun lävitse. Katselin ympärilleni. Madame oli kääntynyt minuun päin ja pudisti päätään kohteliaan moittivasti. Toisen pöydän ääressä istuva mies liikahti kuin syvästä unesta heräten. Katseemme osuivat yhteen. Tuijottaen häntä suoraan kasvoihin virkoin koneellisesti:

"Tunnen teidät".

Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Niin, tietysti".

Sitten tosiaankin muistin, kuka hän oli. Hän oli taiteellinen valokuvaaja, jonka työhuone Moskovassa oli ollut kuuluisa muotokuviensa oivallisuudesta. Ajatukseni kiitivät salaman nopeasti, ja samassa käsitin, kenen silmät olin nähnyt. Eräässä tilaisuudessa ne olivat noin palavina tuijottaneet minuun, mutta olin unohtanut sen. Nyt muistini palasi voimakkaana aaltona. Ne silmät olivat Rasputinin.

Valokuvaaja ja minä rupesimme juttelemaan. En maininnut hänelle, minkä oudon näyn olin juuri nähnyt, vaan puhelin aivan tavallisista asioista. Hän kertoi minulle tarinansa: kodin tuhoutuminen, rehellisen työn hedelmät yhdellä iskulla mennyttä, taistelu sortoa, julmuutta ja nälkää vastaan, sitten pako. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin, ja maanpakolainen oli jo alkanut jatkaa entistä ammattiaan Parisissa. Lupasin käydä hänen luonaan seuraavana aamuna. Olinkin hyvin halukas tapaamaan hänet uudelleen siinä toivossa, että saisin päivänvalossa järkevän selvityksen niihin outoihin tapauksiin, jotka olin juuri joutunut näkemään.

Löysin valokuvaajan seuraavana päivänä syrjäisestä esikaupungista, jossa hänellä oli jonkinlainen työhuone. Puhelimme taas entisistä ajoista. Hän oli ollut hyvin tunnettu, ja monet etevät miehet ja kauniit naiset, jotka tekivät Venäjän seuraelämän niin loistavaksi ja viehättäväksi, olivat olleet hänen asiakkaitaan.

"Noita entisiä aikoja ajatellessani", hän virkkoi, "muistan, että minulla on jossakin muutamia levyjä — muutoin kokoelmani jäi kaikkineen sinne".

"Näyttäkäähän ne minulle. Ne ovat varmasti mielenkiintoisia!"

"Olkoon menneeksi! En ole itse katsellut niitä kertaakaan sen jälkeen, kun pääsin pakoon, enkä tosiaankaan tiedä, miksi olen kuljettanut niitä mukanani koko tämän ajan".

Vähän aikaa etsittyään valokuvaaja löysi levyt vanhasta pahvilaatikosta ja piteli niitä varovasti yksitellen valoa vasten. Kahdessa ensimmäisessä oli kauniiden, ilmeisestikin yläluokkaan kuuluvien naisten kuvat, mutta vallankumouksen kauheat tapaukset olivat niin vieneet muistimme, ettemme — valokuvaaja enkä minä — voineet tuntea heitä.

Kolmannessa levyssä näin sitten samat silmät, jotka olivat edellisenä iltana ravintolassa ilmestyneet näkyviini. Siinä oli Rasputin, sama mies, joka oli salaperäisellä voimallaan hallinnut onnetonta keisarinna Aleksandraa ja hänen välityksellään keisari Nikolaita muuttuen siten Venäjän herraksi eräänä sen historian ratkaisevana hetkenä. "Jumalan mies", mutta todellisuudessa saatanallisten voimien välikappale.

"Nytpä muistankin", valokuvaaja sanoi, "kuinka tämä kuva otettiin. Se tapahtui toukokuussa 1916. Rasputinin toi valokuvaamooni eräs tuttavani. Hänen astuessaan huoneeseen ajattelin: 'Hänhän on vain halpa talonpoika!' Sitten näin hänen silmänsä, jotka olivat teräksenharmaat ja syvällä kuopissaan. Niissä oli jotakin raskasta. Niiden katse aiheutti aivan kuin ruumiillisen puristuksen, ja oli mahdotonta katsoa niihin kauankaan. En ole koskaan nähnyt sentapaisia silmiä. Rasputin oli hyvällä päällä, nauroi ja laski leikkiä. Hän sanoi tarvitsevansa valokuvat keisarinnaa varten, mutta vaati itsepäisesti, että hänet oli valokuvattava myöskin yhdessä sen naisen kanssa, joka oli tuonut hänet luokseni. Rouva teki minulle merkin, ja minä olin napsauttavinani sulkijaa. Kun Rasputin murhattiin, hänen valokuvansa putosi työhuoneeni seinältä, ja lasi meni rikki. Se oli tietysti vain sattuma. Siivooja tunnusti jälkeenpäin käsitelleensä sitä varomattomasti pölyä pyyhkiessään, mutta omituista se joka tapauksessa oli".

Näin kummallisella tavalla haltuuni joutunut valokuva on tuossa edessäni. Rasputin katselee puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien alitse. Venäläinen musikka, jolla on pitkä tukka ja hoitamaton parta, mutta millaiset kasvot, aivan täynnä juovia ja kohoumia, pahkuroita ja kuoppia! Hän leikkii partakarvoillaan totunnaiseen tapaansa. Käsi on muhkurainen, täynnä kesytöntä voimaa, ja sormet voisivat olla petolinnun kynnet. Hänellä on yllään tavallinen talonpojan mekko, mutta hänellä se on hienoimmasta verasta ja kirjailtu runsaasti silkillä. Synkkä hahmo: hämmästyttävän kansan salaperäisenä tuotteena hän tuli rannattomasta tyhjyydestä, uursi pahan uransa ja haihtui veriseen usvaan. Hänellä ei ollut ollenkaan sivistystä, ja oppiakin hän oli saanut anivähän, mutta sittenkin hän pääsi hämmästyttävällä tavalla tunkeutumaan asioiden ytimeen terävillä henkisillä kyvyillään, joita emme voi ymmärtää. Vaikka hän olikin ruumiillisesti vastenmielisen ja hiomattoman näköinen, hänessä oli omituinen viehätysvoima, joka teki hänet rakkaaksi monelle ihmiselle ja kohotti hänet muutamien herraksi. Niin turmeltunut kuin hän olikin elämäntavoiltaan ja niin peittelemättä kuin hän viettikin irstasta elämäänsä, hänellä oli kuitenkin vaikutusvaltaa henkilöihin, joilla oli ylevät periaatteet ja herkkä omatunto. Vaikkei Rasputin osannut kunnolla kirjoittaa ja vaikkei hän ollut ikänään lukenut yhtään ainoaa kirjaa ja jutteli pelkkää hölynpölyä, hänen sanansa saattoivat välistä olla taitavia ja ilmaista niin suurta tärkeiden asioiden ymmärtämistä, ettei moni korkeasti oppinut ja kehittynyt henkilö pysty sellaiseen. Rasputin oli altis ottamaan lahjuksia ja turhamainen, mutta sittenkin hän joskus kieltäytyi tekemästä mitään oman etunsa vuoksi, ja hän saattoi käsittää kerrassaan salaperäisellä tavalla ihmisten todelliset vaikuttimet. Hän piti hyvästä ruoasta, viinistä ja naisista, ja sittenkin hänen luonteessaan oli jotakin askeettista. Jumalan mies vai saatanan välikappale? Mitä enemmän tutkimme tätä hämmästyttävää ihmisolentoa, sitä selvemmin huomaamme siinä aineksia, joiden pitäisi johdonmukaisesti ajatellen kumota toisensa, mutta jotka ovat sattuneet jotenkin pysymään voimassa rinnatusten. Jos Rasputin on kansallisten luonteenpiirteiden ainoalaatuisen yhtymisen tulos, niin voimme sanoa, että Venäjän kansan kohtaloksi tuli luoda hänessä mahtavin hävittävä voima, mitä maailma on koskaan nähnyt — Leniniä lukuunottamatta. Rasputin ja Lenin olivat kumpikin omalla alallaan tuhoojia. He saivat kumpikin toiminnallaan aikaan sen, että vallankumous muodostui Venäjällä niin erikoislaatuiseksi.

II. SAMMUMATON RAKKAUS

Jos ihmisillä olisi rohkeutta puhua aina totta, saataisiin huomata paljoa useampien valtiollisten henkilöiden menestymisen ja epäonnistumisen aiheutuvan naisten sekaantumisesta asioihin. Me varomme tekopyhästi keskustelemasta sukupuolen vaikutuksesta politiikkaan, ja kuitenkin se on hyvin voimakas tekijä elämässä. Yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat, mutta sukupuolien välinen vetovoima säilyttää tehonsa varsinkin silloin, kun siihen on liittynyt sellainen sielujen sukulaisuus, joka tuo huulillemme taikasanan "rakkaus". Politiikassa ei rakkauden rakentavaa voimaa voita mikään muu kuin sen tuhoamiskyky.

Venäjän vallankumouksen täytyi tapahtua, mutta se muoto, johon se pukeutui, oli tulos erään miehen ja erään naisen rakkaudesta, nimittäin viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandran, joka oli Alix, kuningatar Viktorian rakkain lapsenlapsi. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä vaikutuksesta, joka Aleksandralla oli Nikolaihin: he selittävät sen johtuneen tämän naisen suuremmasta tahdonvoimasta. Todellinen asianlaita on niin, että Nikolai oli sellaisen intohimon orja, jonka alkulähteenä oli ruumiillinen vetovoima. Tämä tunne muuttui sitten syväksi rakkaudeksi ja pysyi vireillä naisen suurenmoisen alttiuden vaikutuksesta. Aleksandran tahto auttoi häntä turvaamaan rakkaudella valloittamansa aseman. Yksinvaltiaana Nikolai saattoi olla mitätön — molemminpuolisen ja iäti nuoren rakkauden jalokiven omistajana hän oli kadehdittava.

Venäjälle oli onnettomuudeksi, että Aleksandra oli niin hämmästyttävästi tyypillinen kasvatuksen tulos. Näemme hänessä saman jäykkyyden, kankeuden, muusta maailmasta eristymisen ja perheihanteeseen kiintymisen, joihin olemme tutustuneet kuningatar Viktorian elämäkerroissa. Ennen kaikkea eli keisarinna Aleksandrassa sama sammumaton rakkaus puolisoaan kohtaan. Tämä tärkeä luonteenpiirre on, jos mahdollista, vielä huomattavampi keisarinnassa kuin kuningattaressa. Aleksandran rakkaudesta Nikolaita kohtaan tuli hänen elämänsä vallitseva intohimo. Hän oli kiihkeästi kiintynyt onnettomaan poikaansa, mikä vaikutti sen, että hän tuotti Venäjälle suuren vahingon. Mutta lopullinen murhenäytelmä todisti hänen rakastaneen Nikolaita eniten. Kun bolshevikkikomissaari tahtoi erottaa keisarin hänen pojastaan, makasi viimeksimainittu verenvuotokohtauksen vallassa. Aleksandra seurasi mieluummin miestään kuin jäi poikansa luokse. Hänen rakkautensa on oikea selitys siihen, että hänellä oli niin suuri vaikutus Nikolaihin ja puolison välityksellä valtion asioihin. Keisarinna Aleksandran — murheen morsiamen — tarina on kertomus hänen rakkaudestaan ja ennen kaikkea juuri rakkaustarina. Sen voimme todeta hänen ja hänen miehensä kirjeistä, heidän päiväkirjoistaan ja heidän perhepiirinsä kertomuksista.[1] Vallankumous on luonut peittelemättömän julkisuuden valon Nikolain ja Aleksandran kirjevaihtoon. Bolshevikit ovat julkaisseet heidän kirjeensä todistaakseen, kuinka pikkumaisia heidän viimeiset yksinvaltiaansa olivat ja kuinka suuressa vastuussa he olivat Venäjän onnettomuuksista. Mutta tämän saman aineiston avulla voimme sommitella kokoon tarinan inhimillisistä suhteista, jotka aiheutuvat ylevästä tunteesta ja todistavat, ettei kruunu voi suojella kohtalon ylivoimaiselta painolta.

Huhtikuun 8:ntena [2] 1915 keisarinna Aleksandra kirjoitti Nikolaille, joka oli rintamalla:

Tsarskoje Selo.

Oma rakkakin mieheni!

Hellät rukoukseni ja kiitolliset ajatukseni, täynnä syvintä rakkautta, viipyvät luonasi tänä rakkaana vuosipäivänä. Kuinka vuodet kuluvatkaan! Jo yksikolmatta vuotta! Tiedäthän, että olen säilyttänyt sen harmaan "prinsessapuvun", joka minulla oli ylläni tuona aamuna? Ja aion kiinnittää rintaani sinulta saamani rakkaan neulan. Hyväinen aika, kuinka paljon olemmekaan yhdessä kokeneet näinä vuosina — raskaita koettelemuksia kaikkialla, mutta kotona pesässämme kirkasta päivänpaistetta!

Oma vanha vaimosi.

Kirjoittaessaan Aleksandralle samana päivänä päämajasta Nikolai sanoo:

Verraton armaani!

Lämpimimmät, rakkaat kiitokset herttaisesta kirjeestäsi, joka oli täynnä helliä sanoja, sekä molemmista sähkösanomistasi! Minäkin ajattelen sinua tänä yhdentenäkolmatta vuosipäivänä. Toivotan sinulle terveyttä ja kaikkea, mitä voi toivottaa syvästi rakastava sydän, ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, uskollisuudestasi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä monina avioelämämme vuosina.

Tämän päivän ilma tuo mieleeni sen päivän Koburgissa. Kuinka surullista, ettemme ole yhdessä! Kukaan ei muistanut, että tämä on kihlauspäivämme — omituista, kuinka ihmiset unohtavat nopeasti. Mutta heillehän tämä päivä ei merkitse mitään!

Iäti miehesi _Nicky_.

Yksikolmatta vuotta aikaisemmin Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa Koburgissa [3] ollessaan:

"Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni. Tänään on minun ja rakkaan Alixin kihlauspäivä".[4]

Venäläisten pääsiäisenä, huhtikuun 8 p:nä 1916, Nikolai oli taas poissa kotoa, ja Aleksandra kirjoitti:

Tsarskoje Selo.

Kristus on ylösnoussut!

Oma armas Nicky rakkaani!

Tänä kihlauspäivänämme kaikki hellimmät ajatukseni ovat sinun luonasi ja täyttävät sydämeni rajattomalla kiitollisuudella siitä suuresta rakkaudesta ja onnellisuudesta, jota olen saanut sinulta aina siitä muistorikkaasta päivästä lähtien kaksikolmatta vuotta sitten. Auttakoon Jumala minua korvaamaan satakertaisesti kaiken sydämellisyytesi!

Niin, epäilenpä tosiaankin, ettei ole toista niin onnellista vaimoa kuin minä. Millaista rakkautta, uskollisuutta ja kiintymystä oletkaan osoittanut minulle näinä pitkinä onnen ja surun vuosina. Kaikki tuska, epävarmuus ja kärsimys on tullut hyvin palkituksi sillä, mitä olen saanut sinulta, kallis sulhaseni ja mieheni. Nykyjään näkee harvoin tällaisia avioliittoja. Ihmeellinen kärsivällisyytesi ja anteeksiantavaisuutesi ovat sanoin kuvailemattomat — voin vain polvillani rukoilla kaikkivaltiasta Jumalaa siunaamaan ja palkitsemaan sinua kaikesta. Hän yksin sen voi. Kiitos, armaani, ja tunne kaipaukseni syleilyysi ja saada uudelleen elää meidän ihanat kihlauspäivämme, jotka toivat joka päivä uusia rakkauden ja ilon merkkejä. Sitä rakasta rintaneulaa käytän tänään! Muistan vielä harmaan pukusi ja sen suloisen tuoksun Koburgin linnan ikkunan ääressä! Kuinka elävästi muistankaan kaikki! Nuo suloiset suudelmat, joista olin uneksinut ja joita olin kaivannut niin monia vuosia ja joita en luullut koskaan saavani. Sinähän tiedät, että uskolla ja uskonnolla on nyt, samoin kuin silloinkin, suuri osuus minun elämässäni. En voi ottaa niitä keveästi, ja kun teen päätökseni, se pitää ikuisesti paikkansa. Samoin on rakkauteni ja kiintymykseni laita. Liian suuri sydän, joka kuluttaa minut loppuun...

Nämä sanat paljastavat keisarinnan luonteen. Nikolain kirje, joka tuli matkalla vastatusten tämän Aleksandran kirjeen kanssa, kuuluu seuraavasti:

Hellästi rakastettuni!

Minun täytyy aloittaa tämän päivän kirje muistuttamalla, mitä tapahtui kaksikolmatta vuotta sitten. Muistaakseni oli Koburgissa konsertti, ja baijerilainen soittokunta soitti. Alfred eno [5] parka oli uninen päivällisen jälkeen ja pudotti alinomaa keppinsä, niin että kumahteli vain. Muistatko? Viime vuonnakin me olimme tänä päivänä erossa. Se oli juuri ennen Galitsiassa käyntiä...

Aleksandran edellä mainitussa kirjeessä on lause: "Rakastan sinua, Sininen Poikani,[6] yksineljättä vuotta, ja olen sinun — kaksikolmatta vuotta".

Tämä on huomattava siitä syystä, että Nikolain päiväkirjassa näemme joulukuun 21 p:n kohdalla 1891 seuraavat lauseet:

Illalla äiti,[7] Aprak [8] ja minä keskustelimme seurapiirien nuorten avioelämästä nykypäivinä. Tämä keskustelu kosketti vastustamattomasti herkkää kieltä sielussani. Se kosketti sitä ihannetta ja toivoa, jotka eivät jätä minua hetkeksikään... Tahtoisin puolisokseni Hessenin Alicen. Olen rakastanut häntä kauan, mutta voimakkaammin ja hellemmin vuodesta 1889 lähtien, jolloin hän vietti Pietarissa kuusi viikkoa. Olen vastustanut tätä intohimoa pitkän aikaa. Koetin uskotella itselleni, että tämän toiveen toteutuminen oli mahdoton, mutta siitä pitäen kun Eddy [9] vetäytyi syrjään tai sai rukkaset, ei Alicen ja minun välillä ole mitään muuta estettä eikä kuilua kuin uskontokysymys. Mitään muuta estettä ei ole. Olen aivan varma siitä, että tunteemme ovat molemminpuoliset. Kaikki on Jumalan kädessä. Hänen armoonsa minä luotan...

Sitten löydämme Nikolain päiväkirjasta liikuttavan vahvistuksen yksineljättä vuotta kestäneestä rakkaudesta, josta Aleksandra mainitsee. Tämä vie meidät takaisin siihen aikaan, jolloin Aleksandra oli kaksitoistavuotias tyttö ja Nikolai seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen. Lähellä Pietaria olevan Pietarhovin palatsin puistossa italialaisessa huvimajassa saattoi nähdä aivan vallankumoukseen asti ikkunan, jonka ruutuun oli timantilla piirretty molempien rakastuneiden nimikirjaimet ja vuosiluku 1884. Rakkaus oli huomaamatta vallannut heidät ja sulkenut heidät tuoksuvaan syleilyynsä. Edellä esitetyt seikat todistavat, että heidän molemminpuolinen tunteensa muuttui voimakkaaksi intohimoksi, joka kesti vuosien koetusajan. Heidän kirjeissään on lisätodistuksia — lapsellisen yksinkertaisia lauseita, joita ei ole tarkoitettu vieraan silmän nähtäväksi, saati sitten vierasten keskustelun aiheeksi — jotka osoittavat, että vielä kahdenkymmenen vuoden avio-onnen jälkeen ruumiillinen vetovoima pysyi kaikkivaltiaana tekijänä heidän välillään. Tälle pohjalle voi rakentaa kertomuksen tarvitsematta turvautua monimutkaisiin johtopäätöksiin. Se ei suinkaan lisää hallitsijasuvun kunniaa, mutta se puolustaa sellaisen ylevämielisen naisen mainetta, jonka kohtaloksi tuli elää traagillisena aikana, jota hän ei voinut ymmärtää, ja sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärtäneet häntä. Venäläiset vihasivat häntä ja pitivät häntä onnettomuuksiensa alkujuurena. Tämä ei saa hämmästyttää meitä, sillä hänen omat sukulaisensakaan eivät kyenneet käsittämään hänen todellista luonnettaan.

Syysk. 6 p:nä 1915 suuriruhtinas Andrei Vladimirovitsh mainitsee päiväkirjassaan [10] eräästä vierailusta, jonka keisarinna Aleksandra teki hänen äitinsä suuriruhtinatar Maria Pavlovnan (Miechen-tädin) luokse. Hän huomauttaa, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Aleksandra oli tullut yksityiselle käynnille ilman miestään. Kauhuissaan siitä, miten asiat kehittyivät rintamalla ja itse Venäjällä, hän kerrankin avasi sydämensä.

Suuriruhtinas huomauttaa:

Tämä vaihe meidän sukumme elämässä on tärkeä, koska se auttoi meitä ymmärtämään Alixia. Hänen elämäänsä meidän keskuudessamme on verhonnut salaperäisyyden ilmakehä. Harson takana Alixin persoonallisuus pysyi arvoituksena. Kukaan ei todella tuntenut häntä, kukaan ei ymmärtänyt häntä, mistä syystä ihmiset arvailivat tai kuvittelivat asioita, jotka aikaa myöten sulautuivat erilaisiksi tarinoiksi. Oli vaikeaa päästä selville totuudesta... Keskustelumme Alixin kanssa ei tietystikään voi saattaa ennalleen sellaista, mikä on mennyt hukkaan kahdenkymmenen vuoden aikana... Mutta me olemme nähneet hänet uudessa valossa. Ymmärrämme, että monet tarinat eivät ole totta, ja että hän on oikealla tiellä. Ilmeisestikin hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta, ja hän kävi äidin luona, koska hänen mielensä oli vallannut ylivoimainen halu avata sydämensä jollekulle, edes osittain.

Tästä samasta käynnistä kertoo Aleksandra Nikolaille kirjeessään syyskuun kolmantena päivänä seuraavasti:

Olga, Tatjana [11] ja minä olimme teellä Miechenin luona... Puhelimme paljon, ja he olivat asioista juuri sitä mieltä kuin pitääkin. Heitäkin suututti ihmisten pelko ja raukkamaisuus sekä se, ettei kukaan tahdo ottaa vastuuta hartioilleen.

Ujo naisraukka, harvoinpa hän saattoi sanoa kenenkään olleen samaa mieltä kanssaan! Hänen oli niin vaikeaa paljastaa ajatuksiaan kenellekään muulle kuin lähimmille ystävilleen, joita hänellä oli vähän. Hän luotti siihen, että hänen puolisonsa suojelisi häntä pahalta maailmalta. Nikolai oli hänen harhaileva ritarinsa. Kun hän oli poissa, tunsi Aleksandra olevansa hylätty, tajusi sen kylmän vihan ja tuomitsevaisuuden, jonka voittamiseen hänen voimansa eivät riittäneet. Niin laajalle on levinnyt tuomitseva arvostelu keisarinna Aleksandrasta, että harvat ovat uskaltaneet puolustaa hänen muistoaan ja pitää hänen hyveitään niin arvokkaina kuin ne ansaitsevat. Jos koskaan on historiassa kohtalo käyttänyt viatonta henkilöä tuhon välikappaleena, niin ainakin Aleksandraa. Hän oli henkisen ja ruumiillisen perinnöllisyyden uhri. Ylhäisten sukujen taipumus solmia avioliittoja keskenään vaikuttaa sen, että perinnöllisyydellä on heidän elämässään suurempi osuus kuin ylimalkaan tavallisten kuolevaisten keskuudessa. Tämä vaikutus kasvaa polvi polvelta. Perimiensä henkisten ja siveellisten piirteiden lisäksi Aleksandra oli saanut erään ruumiillisen perinnön, jonka kohtalokasta vaikutusta Venäjän asioihin ei voi arvioida liian suureksi. Tarkoitamme "verenvuototautia", sitä salaperäistä sairautta, joka vaivaa joidenkin sukujen miespuolisia jäseniä ja siirtyy seuraavaan sukupolveen naisten välityksellä, vaikka nämä itse ovatkin ulkonaisesti terveitä.

V. 1574 Ranskan kuningas Kaarle IX, joka oli vasta kahdenkymmenen ikäinen, kuoli Parisin Louvressa kauheaan tautiin: verta tihkui hänen hikihuokosistaan, eikä mikään suuren lääkärin Ambroise Parén koettamista keinoista voinut pysähdyttää kuolettavaa vuotoa. Niin kuoli viimeinen Valois, ensimmäinen kuninkaalliseen sukuun kuuluva historian tuntema hemofilian uhri. Tälle taudille on tunnusmerkillistä se ominaisuus, ettei potilaan veri kykene hyytymään. Pieni haava tai hierouma saattaa aiheuttaa kuolettavan vuodon. Sysäys voi saada aikaan sisäisen verenvuodon, jota seuraa tulehdus ja kiduttavat tuskat. Aleksandran eno Leopold [12] oli tämän sairauden uhri. Hänen kärsimyksiään kuvailee järkyttävästi kirjeissään hänen sisarensa Alice,[15] joka oli naimisissa Hessenin prinssin Ludvigin kanssa ja _tulevan_ keisarinnan äiti. Yksi Aleksandran veljistä [14] poti samaa tautia. Ja Aleksandran ainoaa poikaa tsarevitsh Alekseita, Romanovin suvun viimeistä jälkeläistä suorassa polvessa, vaivasi sama sairaus. Se saattoi Aleksandran Rasputinin, "Jumalan miehen", turmiollisen vaikutuksen alaiseksi, sen miehen, joka "pysähdytti verenvuodon taikavoimalla" ja suuresti joudutti vallankumousta.

III. SUNNY JA NICKY

"Hessenin ja Reinin" pikku prinsessa, joka syntyi kesäk. 6 p:nä 1872, sai kuninkaallisilta ja keisarillisilta kummeiltaan nimekseen Victoria Alix Helena Louise Beatrice. Hänen englantilainen äitinsä nimitti häntä kuitenkin Sunnyksi,[15] koska hän oli niin suloinen ja iloinen, aina hymyilevä pikku olento, jolla oli tummat, mustien ripsien reunustamat silmät, hymykuoppa kummassakin poskessa ja punertavan ruskea tukka. Vaikka nenä olikin hiukan liian pitkä, ennustettiin hänestä kaunotarta. Hänen kasvaessaan täyttyivätkin nämä lupaukset edullisesta ulkomuodosta. Kahdenkymmenen ikäisenä hän oli kaunis tyttö, vaikka ujo ja umpimielinen. Hänen kasvonpiirteensä painuivat helposti mieleen, ja niitä varjosti väliin surullinen ja liikuttava ilme. Eräs henkilö, joka tuli tuntemaan hänet hyvin, kirjoitti:

Vihdoin tuli hitaasti kävellen tuuheiden vihreiden oksien lomitse pitkä solakka olento. Katselin häntä ihailu sydämessäni ja silmissäni. En ollut osannut kuvitella häntä puoleksikaan niin viehättäväksi. Enkä koskaan unohda hänen kauneuttaan, jonka näin tuona heinäkuun aamuna... Hänen kasvojensa väri oli hennon vaalea, mutta kun hän kiihtyi, kohosi hänen poskilleen viehättävä punerrus. Hänen hiuksensa olivat punertavan keltaiset, hänen silmänsä — nuo äärettömän alakuloiset silmät — olivat tummansiniset, ja hänen vartalonsa oli norja kuin pajunvitsa... Hymy oli suloinen, ja silmistä säteili rajaton ystävällisyys.[16]

Vaistosiko äiti pitäessään suloista lasta polvillaan, mikä tragedia piili noissa ihmeellisissä silmissä? Sillä prinsessa Alice,[17] kuningatar Viktorian toinen tytär, oli monessa suhteessa merkillinen nainen, eikä hänen vähäisin ominaisuutensa ollut hänen outo kykynsä nähdä tulevaisuuteen. Hän oli aina voimakkaassa vireessä ja uskoi olevansa yhteydessä näkymättömien asioiden kanssa. Hänen isänsä, prinssipuoliso, jonka muistosta leskikuningatar Viktoria piti kiinni epätoivon voimalla, oli tyttären mielestä todella läsnäoleva. Prinsessa Alice ponnisteli ruumiillisen heikkouden kahleissa ja koetti parhaan kykynsä mukaan nähdä, mitä tulevaisuudella oli huomassaan niitä varten, joita hän rakasti. Hänen kuningatar Viktorialle lähettämissään kirjeissä on profeetallisia kohtia. Merkillisin on se lause, jossa hän varoittaa saksalaisia prinsessoja siirtymästä oikeauskoisen opin helmaan. Ne rivit hän on kirjoittanut muutamia päiviä ennen sen tyttären syntymistä, josta sittemmin tuli Venäjän keisarinna ja jonka uskonnonvaihdos oli hänen onnettomuuksiensa pääsyynä!

Prinsessa Alice oli älykäs nainen, jolla oli ylevät periaatteet. Hän oli sitä mieltä, että "elämä on työntekoa eikä huvittelua varten". Hän inhosi hienostelemista ja uskalsi pysyä mielipiteessään. Hän itse ei suinkaan ollut vapaa-ajattelija, mutta kunnioitti toisten ihmisten mielipiteitä eikä hävennyt ystäviään. Niinpä hän salli tunnetun filosofin David Straussin omistaa hänelle Voltairesta kirjoittamansa teoksen. Hessen-Darmstadtin vähäisen suurherttuakunnan hoviin, sen pieneen pääkaupunkiin prinsessa Alice toi jalon ihmisen henkilöllisyyden. Ollen harvinainen johtajakyky hän asettui erään naisliikkeen etunenään, ja tämä liike loi sellaisia lääkintö- ja hyväntekeväisyyslaitoksia, joiden vertaisia ei ollut missään muualla Saksassa. Prinsessa Alicen ja hänen miehensä prinssi (myöhemmin suurherttua) Ludvigin avioelämälle oli tunnusmerkillistä perherakkaus ja yhteiset harrastukset — vaimo toi liittoon ylevän luonteen jalostavan vaikutuksen.

Sellaisen äidin suojelu olisi ollut Alixille verrattoman arvokas. Onnettomuudeksi äiti kuoli lapsen ollessa vasta kuusivuotias. Tytön kasvattajina olivat isä — hyvä mies, mutta katkeroitunut korvaamattomasta menetyksestään sekä ankaran sotilaallinen kurinpidossaan — ja isoäiti — kaikkien hyveiden täydellinen esikuva, mutta ankaran itsevaltias. Prinsessa Alix kehittyi naiseksi janoten toisten ihmisten myötätuntoa, mutta tietämättä, kuinka saisi sitä. Hänet oli opetettu hillitsemään tunteensa ja katselemaan maailmaan kuin torninhuipulta, jossa ei uskaltanut tehdä ainoaakaan vapaata liikettä. Hänelle oli synnynnäistä kiukkuisuus, joka kehittyi erittäin silmiinpistäväksi hänen kolmen vanhemman sisarensa [18] naimisiinmenon jälkeen, jolloin Alix jäi ainoaksi naiseksi veljensä Hessenin suurherttuan hoviin. Kerrotaan, että muuan venäläinen diplomaatti, joka kyseli kautta rantain suurherttuan hovimarsalkalta, millainen prinsessa Alixin luonne oli, hämmästyi nähdessään vanhan herran nousevan seisoalleen, sulkevan oven ja kuiskaavan sitten varovasti, että kaikki olisivat tyytyväisiä nähdessään Hänen Korkeutensa lähtevän Darmstadtista. Keisarinna Maria Feodorovna, Nikolain äiti, oli saanut tilaisuuden katsella prinsessaa tämän ollessa vierailulla sisarensa Elisabetin luona, joka oli v. 1884 mennyt naimisiin suuriruhtinas Sergein, Aleksanteri III:n nuorimman veljen kanssa. Hänen mielestään nuorella tytöllä oli kova luonne, eikä hänestä tuntunut mieluiselta kuvitella häntä tulevaksi miniäkseen. Maria Feodorovna olikin suunnitellut toista henkilöä poikansa, vaimoksi: prinsessa Helenaa, jonka isä oli Parisin kreivi, Ranskan kruununtavoittelija, ja jonka sukulainen keisarinna oli veljensä Tanskan prinssin Valdemarin kautta, tämä kun oli naimisissa Parisin kreivin sisaren, Orleansin prinsessan Marian kanssa.

Todellinen rakkaus on itsepintaista, ja vaikk'ei Nikolai uskaltanut asettua vanhempiensa toiveita vastustamaan, hän uneksi yhä prinsessasta, jolla oli hallussaan hänen sydämensä. Olemme kuvailleet [19] keisari Aleksanteri III:n kuolemansairauteen liittyviä seikkoja, jotka murtivat vanhempien vastarinnan avioliittoasiassa ja tekivät Nikolaista onnellisen miehen. Kuningatar Viktoria oli suunnitellut, että hänen tyttärensä tyttären oli mentävä naimisiin Eddyn, Clarencen herttuan Edvardin kanssa, joka oli Walesin prinssin vanhin poika, joten prinsessasta olisi myöhemmin tullut Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitsijatar. Nikolai mainitsee tästä suunnitelmasta päiväkirjassaan. Mutta Clarencen herttua ei ollut asiaan innostunut, eikä Alixin sydän ollut vapaa, joten koko hanke raukesi.