Part 9

Nikolai ja Aleksandra viettivät suljettua elämää, jossa ei raha ollut tarpeen. He eivät käyneet myymälöissä, eivät ostaneet lippuja eivätkä maksaneet laskuja. Heidän ei edes ollut mahdollista lahjoittaa ropoa kerjäläiselle. Keisarilla ei ollut lompakkoa eikä keisarinnalla rahakukkaroa. Nuoruudessaan Aleksandra oli saanut tietää, mitä käyttövarojen niukkuus merkitsee, mutta hänen mentyään avioliittoon olivat ne huolet siirtyneet entisyyteen. Nikolaille kirjoittamissaan kirjeissä hän käsittelee heidän käytännöllisiä kotiasioitaan, mutta rahaa ei mainita koskaan muulloin kuin hyväntekeväisyyteen ja valtion asioihin tarvittavia suuria summia. Rasputinin vaikutusvalta oli niin suuri siitä syystä, että hän varoi suosionosoitusten pyytämistä itselleen. Kun hänen poikansa oli vaarassa joutua reserviläisenä rintamalle maailmansodan aikana, hän teki kaikkensa estääkseen sen. Silloinkaan hän ei pyytänyt suosionosoitusta. Hän asettui henkilökohtaisen omanvoitonpyytämättömyyden kannalle kehoittaen jättämään kutsumatta sen reservin ikäluokan, johon hänen poikansa kuului, sillä tekosyyllä, että sitä tarvittiin peltotöihin. Rasputin oli ovela ja ymmärsi, että oli hänen etujensa mukaista lujittaa siveellistä vaikutusvaltaa keisaripariin välttämällä aineellisten etujen pyytämistä. Sillä tavoin hän sai sitäkin enemmän ihailijoiltaan ja varsinkin niiltä ihmisiltä, jotka tarvitsivat hänen apuaan asioidessaan hallituksen eri osastojen kanssa. Silläkään tavoin Rasputin ei kerännyt suurta varallisuutta niinkuin hän olisi voinut helposti tehdä, ja on aivan varmaa, ettei raha ollut hänestä tärkein elämän aarre sekä että hän tuhlasi aina paikalla suurimman osan siitä, mitä oli saanut.

Oli vahinko, etteivät keisari ja keisarinna epämaailmallisuudessaan koskaan ajatelleet hetkeäkään "ystävänsä" aineellista hyvinvointia. Ja on tuhatkertainen vahinko, etteivät he kehoittaneet häntä ottamaan valtion rahastosta kaikkea, mitä tarvitsi. Siitä olisi noussut suuri hälinä, mutta Rasputinista ei olisi tullut niiden hämärien rahamiesten liittolaista, joiden yhteys häneen kehittyi kansalliseksi vaaraksi maailmansodan aikana. Tämä yhteys oli mahdollinen siitä syystä, ettei Venäjällä keisarillisen hallituksen aikana ollut lainpyhyyttä. Lakia saattoi rikkoa rankaisematta, jos vain keksi oikean tien suojelun hankkimiseksi. Ihmisten tahdon ja omantunnon prostituoimisesta oli seurauksena käsitys, että "lait ovat olemassa sitä varten, että niitä rikottaisiin". Koska Rasputin oli ilmeisesti paras tie henkilökohtaisten pyyteiden perilleviemiseksi, silloinkin, kun ne olivat säädöksien vastaisia tai suorastaan jyrkästi lainvastaisia, rohkeimmat lainrikkojat joutuivat hänen ystävikseen. Kun Rasputinin oma käsitys hyvästä ja pahasta oli kerrassaan nurinkurinen, hän veti puoleensa samanmielisiä ihmisiä. Sitäpaitsi hän tarvitsi rahaa, ja mistä hän olisi saanut sitä helpommin kuin rahamaailman takakujilta?

Vihatessaan myrkyllisesti Romanoveja bolshevikit eivät tyydy esittämään viimeksimainittuja vastaan sellaisia syytöksiä, jotka perustuvat ylenmäärin runsaaseen ja luotettavaan aineistoon. He haluavat todistaa, että Nikolai ja Aleksandra olivat myöskin maansa kavaltajia eivätkä ainoastaan harhaanjohdettuja ja hupsuja ihmisiä. Tätä maankavallusta on koetettu todistaa eräällä julkisen valvonnan alaisena Moskovassa [79] julkaistulla teoksella, jossa koetetaan kaikin keinoin osoittaa, että keisarinna Nikolain tieten puuhasi erikoisrauhaa Venäjän ja keskusvaltojen välille. Sen pahempaa ei ole kuitenkaan saatu ilmi, kuin että Aleksandra oli kirjeenvaihdossa veljensä Hessenin suurherttuan kanssa, joka koetti kirjeissään tasoittaa tietä parempien välien aikaansaamiseksi molempien hallitusten kesken, mutta ei ole mitään todistuksia siitä, että hänen sisarensa olisi antanut hänelle pienintäkään toivoa tämänsuuntaisten hankkeiden menestymisestä. Päinvastoin tiedämme Aleksandran kirjeistä, että hän kannatti täysin uskollisesti Nikolaita, joka oli juhlallisesti vannonut pitävänsä asiansa yhteisenä liittoutuneiden kanssa. Vaikka venäläiset sanoivat Aleksandraa Njemkaksi, ei hän itse lainkaan pitänyt itseään saksalaisena. Hän oli oman käsityksensä mukaan hyvä venäläinen. Vahinko vain, että hänen käsityksensä asioista oli väärä. Prinssi Max, Badenin suurherttuakunnan perijä ja Vilhelm II:n viimeinen kansleri, mainitsee raskaasti kirjoitetussa, mutta arvokkaassa teoksessaan [80] yrityksistä, joita Saksan taholta tehtiin suhteiden säilyttämiseksi sodan aikana niihin Venäjän keisariperheen jäseniin, jotka olivat saksalaista syntyperää. Hän ei sano kaikkea, mitä tietää, mutta selvästi käy ilmi, ettei mitään merkittävää saatu aikaan. "Saksalaiset" suuriruhtinattaret päin vastoin varoivat nostamasta sormeakaan entisen isänmaansa avustamiseksi millään tavoin, vaikkapa olisivatkin itse sitä halunneet. Eikä keisarinnan nimeäkään edes mainita!

Kun bolshevikkien "historioitsija" ei kykene todistamaan keisarinnaa itseään syylliseksi, hän koettaa saavuttaa tarkoituksensa osoittamalla, että keisarinnaa ohjaava Rasputin oli yhteydessä Pietarin saksalaismielisten kanssa. Mitä tulee Saksan sekaantumiseen Venäjän asioihin, täytyy bolshevikkeja pitää pätevinä todistajina, sillä olivathan juuri heidän läheiset suhteensa Hindenburgin pääesikuntaan helpottaneet heidän paluutaan Venäjälle 1917. Toivoessaan voivansa todistaa keisarinnan syylliseksi Rasputinin välityksellä he tekevät suuren numeron siitä, että viimeksimainitun rahamaailman piireihin kuuluvat ystävät olivat Saksan palkkaamia yllyttäjiä ja vakoilijoita. He osoittavat tosiaankin toteen, että saksalaiset saattoivat maailmansodan aikana suuressa määrin käyttää Rasputinia arvokkaiden tietojen hankkimiseen. Näyttää siltä, että muutamat niistä rahamiehistä, joiden kanssa hän oli läheisissä väleissä, olivat Saksan asiamiehiä. He tapasivat "Jumalan miehen" säännöllisesti muutamia kertoja viikossa, ja viinilasin ääressä he saivat häneltä tärkeitä tietoja, jotka keisarinna itse oli uskonut hänelle. Aleksandra ilmaisi Rasputinille erinäisiä sotauutisia, koska halusi "ystävänsä" neuvoja ja esirukouksia. Rasputin puolestaan ei näytä kertaakaan epäilleen, mihin tarkoituksiin hänen mässäysaterioilla tekemiään varomattomia huomautuksia käytettiin. Keisarinna oli viaton uhri, mikä käy ilmi siitä bolshevikkien julkaisussa paljastetusta tosiasiasta, että Saksan yleisesikunnan tietoon saatettiin yksinpä se aikataulukin, jonka mukaan keisarin juna kulki rintaman takana. Marrask. 3 p:nä 1915 Aleksandra kirjoittaa:

Hän [81] on tuonut minulle sinun salaiset [82] matkaohjeesi, enkä virka niistä sanaakaan kenellekään muulle kuin Ystävällemme, jotta hän voisi varjella sinua kaikkialla.

Tutkimuskomissionin pöytäkirjoissa on sen todistusaineiston joukossa, joka on saatu poliisipäällikkö Beletskiltä, seuraava kohta:

"Nikolai II:n matkat tiedettiin Saksassa. Keisarin junien kulkuvuorotkin olivat siellä selvillä. Niinpä marraskuussa 1915, kun tsaari ja kruununperillinen olivat matkalla rintamalle, tiedoitettiin länsirintaman raportissa, että saksalainen lentokone heittäisi pommin radalle Bahmatshin taakse. Junan oli määrä saapua Sarnyn asemalta. Saksalaiset olivat selvillä keisarillisen junan kulkuvuoroista, jopa kulkuajoistakin, niinkuin myöhemmin sain tietää... Mutta tapahtuikin odottamatonta: kruununperillisen nenästä alkoi vuotaa verta, jolloin juna sai määräyksen lähteä paikalla päinvastaiseen suuntaan Tsarskojeen. Samanaikaisesti saksalainen lentokone pommitti määrätyllä paikalla hyvin korkealta apujunaa, joka kulki keisarin junan edellä".

Kun Beletski ilmoitti tämän tutkimuskomissionille, ei hän ollut voinut tietää, että oli olemassa sähkösanoma, jossa Nikolai ilmoitti puolisolleen suunnitelmissaan tapahtuneesta äkkimuutoksesta:

Koko päivän on Aleksein nenästä vilustumisen vuoksi vuotanut verta. Lääkärin määräyksestä olen päättänyt palata päämajaan. Minusta olisi hauskaa, jos tulisit viettämään jouluk. 6 päivän meidän kanssamme. Syleilen sinua hellästi. Nikolai.

Tämä sähkösanoma, jonka bolshevikkitutkijat saivat haltuunsa paljoa myöhemmin, oli lähetetty rautatieasemalta, josta ei ollut tunninkaan matka Beletskin mainitsemaan Bahmatshiin.

Bolshevikit selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, että Saksan vakoilujärjestelmän tukikohdat Venäjällä olivat yhteydessä Berlinistä käsin rahoitetun suuren sähköyhtiön toimistojen kanssa, joita oli Moskovassa, Pietarissa ja muissa kaupungeissa. Me voimme täydentää tätä tietoa eräällä lisäselityksellä, jota bolshevikit eivät ole päästäneet julkisuuteen. Kysymyksessäolevan yhtiön johtajana oli Krasin vainaja, Leninin oikea käsi, joka oli niihin aikoihin olevinaan kapitalismin uskollinen palvelija. Sodan aikana isänmaalliset venäläiset koettivat takavarikoida tämän liikkeen, mutta se ei onnistunut. Niinikään asetettiin erikoinen komissioni, jonka piti ryhtyä toimenpiteisiin vastustaakseen saksalaisen pääoman ylivaltaa Venäjän teollisuusyrityksissä. Mutta kun sama Krasin erään silmänkääntötempun avulla joutui sen jäseneksi, voimme ymmärtää, miksi komissionin toiminta oli alusta pitäen aivan lamassa: siinä on hyvä esimerkki Saksan ja bolshevikkien läheisestä yhteydestä, jota yhteyttä on jatkunut sodan jälkeen yhteistoiminnan muodossa saksalaisten junkkerien ja moskovalaisten kommunistien välillä.

Sama esimerkki todistaa, ettei Aleksandra voinut olla tietoinen rikostoveri. Kieroonkaan suuntautunut mielikuvitus ei voi millään ponnistuksilla myöntää hänen tahallaan edistäneen Saksan asiaa panemalla vaaraan rakkaan miehensä ja poikansa hengen. Olemme taipuvaisia uskomaan senkin, että Rasputin oli tietämättään tehokkaasti järjestetyn vakoilutoiminnan välikappale. Tätä vahvistaa eräs Hvostovin tutkintokomissionille antama lausunto. Hän oli ollut sisäministerinä ja tiesi siis kaikki, mitä oli tekeillä Rasputinin seurapiirissä. Hän kertoo:

Rasputin oli käymässä Tsarskojessa, ja R. [83] pyysi häntä ottamaan selville, oliko odotettavissa eteneminen vai ei. R. selitti tarvitsevansa tätä tietoa voidakseen ratkaista, ostaisiko hän metsiä Minskin piirikunnasta (rintaman takana). Jos nimittäin etenemistä suunniteltiin, oli puuaines hyvin kallisarvoista. Palatessaan Tsarskojesta Rasputin kertoi mitä oli keskustellut keisarin kanssa. Nikolai oli sanonut, ettei etenemistä voisi tapahtua... "Mutta milloin te sitten etenette?" Rasputin kysyi. "Saamme kiväärit vasta kahden kuukauden kuluttua. Aikaisemmin en voi..."

On helppo käsittää, mitä kaikkea hyötyä Berlinillä oli tästä arvokkaasta uutisesta.

Tämä vie meidät lordi Kitchenerin traagilliseen loppuun Hampshiren tuhoutuessa. Aleksandran toukok. 22 p:nä (joka vastaa Gregoriaanisen kalenterin kesäk. 5 päivää) kirjoittamassa kirjeessä on seuraava jälkihuomautus:

"Sanotaan Kitchenerin saapuvan tänne tai päämajaan 28 p:nä".

Värisyttää ajatellessa, että tämä "sanotaan" tarkoittaa Rasputinin löyhäsuista puhetta vihollisen asiamiesten läsnäollessa. Kitchenerin murhenäytelmä kuvaa muutoin erittäin sattuvasti Rasputinin vaikutusta Aleksandran mielipiteisiin. Saatuaan tiedon tuosta tapahtumasta hän kirjoitti miehelleen:

"Millaisen murhenäytelmän uhriksi Kitchener joutuikaan! Sehän on kuin oikeaa painajaisunta, ja mikä tappio englantilaisille!"

Tähän Nikolai vastasi:

"Eiliset tunteeni olivat laadultaan sekalaisia: iloisia meidän menestyksestämme ja samalla tuskallisia Kitcheneristä saamamme surullisen uutisen vuoksi".

Paria viikkoa myöhemmin Aleksandra kuitenkin kirjoitti:

"Ystävämme on sitä mieltä, että Kitchenerin kuolema oli meille eduksi, koska hän olisi voinut myöhemmin vahingoittaa Venäjää. Siinä ei myöskään ole mitään suremista, että hänen paperinsa tuhoutuivat hänen kerallaan. Ystävämme näet pelkää Englannin suhtautumista meihin sodan jälkeen rauhanneuvottelujen alkaessa".

Ei voi kieltää, että Rasputinilla oli selvät valtiolliset mielipiteet. Hän edusti Venäjän kansan syvää rauhanrakkautta. Sillä tarina musikan ja hänen edustajansa, venäläisen sotamiehen, taistelunhalusta on pelkkää tarua. Venäjänkieli on meidän tietääksemme ainoa, jossa käsite "mennä sotaan" ilmaistaan sotilaiden keskuudessa sanoilla: "meidät ajetaan taisteluun". Eräässä vanhassa Novoje Vremjan numerossa (1913, N:o 13266) näemme mainittuna, millaisia sanoja Rasputin käytti puhuessaan sodan kauhuista eräälle sanomalehtimiehelle:

Kristityt varustautuvat sotaan, saarnaavat sodan puolesta, kiduttavat itseään ja kiduttavat kaikkia toisia. Sota on paha asia, ja kuitenkin kristityt syöksyvät suoraa päätä siihen, sen sijaan että nöyryyttäisivät itsensä... Ylipäänsä voi sanoa, ettei sodasta ole mitään hyötyä, sillä siinähän riistetään toinen toiseltaan henki ja hyviltä asioilta henki, rikotaan Kristuksen lakia ja surmataan elämä ennen ennakolta määrättyä aikaa. Mitä hyötyä minulla on, jos tuhoan ja voitan sinut: minun on varottava ja pelättävä sinua, ja sinä olet aina minun vastustajani. Tällaista miekka aiheuttaa. Mutta minä voin aina voittaa sinut kristillisellä rakkaudella, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Taistelkoot saksalaiset ja turkkilaiset keskenään — se on heidän onnettomuutensa ja sokeutensa. He eivät voita mitään, vaan ainoastaan jouduttavat omaa tuhoaan. Mutta me valloitamme kaikki muut rakkaudella ja rauhallisuudella.

Tässä on sellaisen filosofian runko, joka herättää ajattelevissa ihmisissä vastustusta. Olisi mieltäkiinnittävää tutkia Tolstoin ja Rasputinin yhtymäkohtia, noiden miesten, jotka kumpikin ovat kansallisen sielun, vastakohtia täynnä olevan ja varjosta nopeasti valoon vaihtuvan sielun tuotteita. Rasputin oli turmeltunut! Niin, sanomme käytettävinä olevien tosiasioiden nojalla, että hän oli turmeltunut. Mutta hänessä oleva paha oli luonnon luomaa ja oli vain kevyesti hänen ulkopinnallaan. Hän tuli syvistä rahvaan piireistä alkuperäisten, mutta voimakkaiden henkisten ainesten esille työntämänä. Hän täydensi valtion tuhoutumisen, ja kerran vielä ilmestyy varmasti sellaisia venäläisiä, jotka perinnäiseen kohtalonuskoonsa luottaen väittävät, että Rasputinilla oli suoritettavanaan historiallinen tehtävä. Mutta meitä ei nykyjään liikuta tällainen arvostelu. Meidän on vain todettava, että maailmansodan puhjetessa Venäjällä oli keisarina Nikolai II, vaimoonsa ylen määrin ihastunut, heikkotahtoinen mies. Häntä hallitsi keisarinna Aleksandra, nainen, josta oli tullut heikkohermoinen ja harhanäkyihin uskova olento. Hän oli Rasputinin kuuliainen kannattaja, josta miehestä olemme koettaneet ylempänä luoda henkilökuvan. Venäjä ei kyennyt kestämään suuren kamppailun jännitystä loppuun asti. Tietäen sen, mitä nyt tiedämme, olemme suorastaan ihmeissämme siitä, että se jaksoi pysyä hajaantumatta niinkin kauan.

XV. PERHE-ELÄMÄÄ

"Puhtaalle on kaikki puhdasta". Tähän saksalaiseen sananlaskuun sisältyvä iva ei vähennä sen totuutta. Se seikka ei siis saa hämmästyttää meitä, että Aleksandran vilpittömyys ja jalous sokaisivat hänen silmänsä näkemästä Rasputinin luonteen saastaisuutta. Hän meni ohitse huomaamatta mitään, ja hänelle tämän miehen ystävyys oli kaunis ja pyhä asia. Kunnialle käypiä huhuja, jotka liittivät Aleksandran nimen "Jumalan miehen" nimeen, oli kantautunut keisarinnan korviin. Ne suututtivat häntä, mutta eivät järkyttäneet sen pahemmin. Maailmansodan aikana Nikolaille lähettämissään kirjeissä hän mainitsee Rasputinin lakanneen käymästä palatsissa keisarin poissaollessa. Sellainen nainen, jonka omatunto on levoton, olisi selittänyt: "Tästä lähtien en suostu tapaamaan Grigoria muuten kuin todistajien läsnäollessa". Tai hän olisi julistanut: "Ihmiset ovat häijyjä, ja minun täytyy kokonaan lakata tapaamasta Grigoria". Mutta Aleksandran mieleen ei ensinkään juolahda tuosta kallisarvoisesta ystävyydestä luopuminen. Turvallisena oman hyveensä suojassa hän kertoo Nikolaille: "En voi sallia Ystävämme tulla palatsiin juorujen vuoksi". Sitten hän selostaa rauhallisesti, mitä on juuri keskustellut yksityisesti Rasputinin kanssa Anna Vyrubovan kodissa.

Vuosien kuluessa Nikolai ja hänen puolisonsa kohottivat yhä korkeammalle sen seinän, joka suojeli heidän yksityiselämäänsä ei ainoastaan yleisön, vaan sukulaistenkin silmiltä. Lukuunottamatta heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan, jotka nyt tunnemme, on siitä syystä olemassa vain vähän luotettavia todistuskappaleita, jotka loisivat valoa tähän asiaan. Näistä on paras — suorastaan ainoalaatuinen — se kolmentoista vuoden aikaa keisarinhovissa kuvaava teos, jonka on julkaissut onnettoman Aleksei pojan sveitsiläinen kotiopettaja Pierre Gilliard. [84] Mutta Gilliardinkin, joka eli jokapäiväisessä kosketuksessa perheen kanssa, on pakko tunnustaa, ettei hän tunne oloja kovin tarkoin. Rasputinista hänellä ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kenties hän ei halua ilmaista kaikkea mitä tietää tästä vastenmielisestä aiheesta. Hänen todistuksensa — sen verran kuin niitä on — ovat kuitenkin täysin päteviä:

Ensimmäisenä koetti hovissa paljastaa huijarin neiti Tjutshova, suuriruhtinattarien kotiopettajatar. Hänen ponnistuksensa kilpistyivät tsaarittaren sokeaa uskoa vasten. Niiden syytöksien joukossa, jotka hän esitti Rasputinia vastaan, oli muutamia, joita hän ei ollut suuttumuksessaan tarkistanut kyllin huolellisesti, minkä vuoksi niiden perättömyys oli hallitsijaparille aivan ilmeinen. Huomaten voimattomuutensa ja ajatellen, että oli nyt suorittanut velvollisuutensa, hän pyysi, ettei Rasputinin ainakaan sallittaisi tulla lasten huoneisiin. [85] Silloin tsaari puuttui asiaan, ja keisarinna taipui, ei siitä syystä, että hänen uskonsa olisi horjunut, vaan yksinomaan rauhan vuoksi... Vaikka minä olin silloin vaatimattomasti suuriruhtinattarien opettaja — tämä tapahtui talvella 1910 — niin neiti Tjutshova itse kertoi minulle tämän jutun kokonaisuudessaan ja sen eri vaiheet. Tunnustan kuitenkin, etten tuona aikana vielä lainkaan uskonut niitä merkillisiä juttuja, joita Rasputinista kerrottiin. Keisarinnan ja neiti Tjutshovan välit eivät enää koskaan päässeet samanlaisiksi kuin ne olivat olleet, ja viimeksimainittu luopuikin toimestaan keväällä 1912.

Tämä vahvistaa sen tosiasian, että Rasputin oli siksi läheinen perheenjäsen, että kotiopettajatar piti velvollisuutenaan suojella holhokkejaan joutumasta kosketuksiin hänen kanssaan. Keisarinnan uskoa ei voitu horjuttaa, mutta Rasputinin itsensä vuoksi, "jonka hän uskoi suuren innon ja uskollisuuden sokaisemaksi", keisarinna suostui siihen, että hänen vierailunsa tapahtuisivat varovaisemmassa muodossa. Todella merkitsevä asia oli se, että Rasputinin oli aina oltava lähettyvillä varjelemassa poikaa ja antamassa viisaita neuvoja. Anna Vyrubovan talosta, joka oli lähellä palatsin portteja, tuli nyt keisarinnan ja "Jumalan miehen" kohtauspaikka. Viimeksimainitulta ei kuitenkaan evätty pääsyä itse palatsiinkaan, ja Gilliardin silminnäkijän-kertomuksesta tiedämme Rasputinin käyneen joitakin kertoja Aleksein huoneissa. Gilliard kuitenkin myöntää, että häneltä pidettiin monta asiaa salassa. Vuodesta 1913 puhuessaan hän sanoo:

Niihin aikoihin en vielä tietänyt paljonkaan _staretsista_[86] ja etsin kaikkialta ainehistoa, jolle voisin perustaa arvosteluni, sillä hänen henkilöllisyytensä herätti mielenkiintoani suuressa määrin. Mutta se ei suinkaan ollut helppoa. Lapset eivät maininneet kertaakaan Rasputinin nimeä. Välttivätpä he minun läsnäollessani pienimmälläkään tavalla vihjaamasta hänen olemassaoloonsa. Huomasin heidän menettelevän täten äitinsä määräyksestä. Tsaaritar pelkäsi epäilemättä, etten minä ulkomaalaisena ja oikeauskoiseen kirkkoon kuulumattomana kyennyt ymmärtämään hänen perheensä ja hänen itsensä tunteita staretsia kohtaan, jotka tunteet saivat heidät kunnioittamaan häntä pyhimyksenä. Vaatimalla oppilailtani tällaista vaiteliaisuutta hän salli minun olla välittämättä Rasputinista tai ilmaisi minulle toivomuksensa, että minun oli käyttäydyttävä, ikäänkuin en tietäisi hänestä mitään. Tällä tavoin hän esti minut asettumasta vastustamaan miestä, jonka nimenkin huomasin pysyneen itselleni tuntemattomana.

Gilliard lisää: "Lapset tapasivat Rasputinia tämän käydessä heidän vanhempiensa luona". Tällä tavoin saamme selvän käsityksen "Jumalan miehen" asemasta: hän pysyy läheisissä suhteissa koko perheeseen. Keisari, tämän puoliso ja lapset "kunnioittivat häntä pyhimyksenä". Tämän pitäisi riittää kumoamaan kunniallekäyvät juorut keisarinnan siveellisestä turmeltuneisuudesta. Hysteerinen, tasapainostaan horjahtanut, kenties järjiltäänkin jossakin määrin — sellainen hän oli, mutta hänen puhtautensa on epäluulojen yläpuolella. Muuten hän ei olisi voinut pysyä loppuun asti liikuttavan perhe-elämän keskipisteenä. Hänen puolisonsa kunnioitti häntä, ja lapset kerääntyivät hänen ympärilleen niin voimakkain rakkauden tuntein, että se todistaa läheistä elämänyhteyttä. Aleksandra oli äiti — perheen pää — sillä Nikolai, joka ihaili häntä rajattomasti ja oli lujilla valtionasioita hoitaessaan, jätti ilomielin Aleksandran edustamaan vanhempien esivaltaa. Gilliard todistaa, että keisarinna suoritti äidin velvollisuutensa uskollisesti ja erikoisen tunnollisesti. Hänen terveytensä oli kuitenkin heikonpuoleinen, ja usein valtiollisista tapahtumista huolehtiminen teki hänet hajamieliseksi. Sinä historiallisena päivänä, jolloin Nikolain oli pakko kansan selvästi ilmenneestä vaatimuksesta suostua duuman — lakiasäätävän kokouksen (tämä tapahtui lokakuussa 1905) — kokoonkutsumiseen, Aleksandra oli tapansa mukaan saapuvilla Gilliardin ja molempien vanhempien suuriruhtinattarien Olgan ja Tatjanan oppitunnilla.

Huolimatta hänen kaikista ponnistuksistaan (sanoo Gilliard) hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä mielenkuohua. Hän koetti ilmeisestikin keskittää ajatuksensa meihin, mutta pian hän vaipui jälleen alakuloisiin mietteisiin, jotka saivat hänet lopulta kokonaan valtaansa. Hänen työnsä liukui käsistä helmaan. Ikä oli koukistanut hänen kätensä, ja hänen katseensa, joka noudatti hänen ajatuksiaan, näytti harhailevan täysin välinpitämättömänä hänen ympärillään olevista asioista. Minun oli tapana oppitunnin päätyttyä panna kirja kiinni ja odottaa, kunnes tsaaritar nousi antaen minulle merkin poistua. Tällä kerralla hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei liikahtanutkaan, vaikka huoneessa vallitsi oppitunnin päätyttyä täysi hiljaisuus. Minuutit kuluivat, ja lapset kävivät levottomiksi. Avasin taas kirjani ja aloin lukea. Vielä neljännestunninkaan kuluttua, kun toinen suuriruhtinattarista meni äitinsä luokse, tämä ei käsittänyt ajan kulumista.

Tällöin ei Gilliard tietänyt, että Aleksandra oli hyvin tuskainen ajatellessaan, kuinka hänen miehensä nyt täytyi taipua siihen hirveään pakkoon, että rikkoi sen sopimuksen, jonka oli kruunajaisissaan tehnyt taivaan kanssa ja jota keisarinna itse piti niin tavattoman tärkeänä. Gilliard keksi toisen selityksen, joka tuntui yhtä uskottavalta:

Tsaarittaren terveys, jota oli jo pahasti rasittanut levottomuus kruununperillistä alituisesti uhkaavasta vaarasta, esti häntä vähitellen yhä enemmän tarkkaamasta tyttäriensä kasvatusta. Niihin aikoihin en tietänyt, mikä hänen näennäiseen välinpitämättömyyteensä oli syynä, ja olin taipuvainen moittimaan häntä siitä, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin kävi ilmi, että olin erehtynyt. (Tämä lause tarkoittaa sitä, että Gilliardille selvisi Aleksein traagillisen sairauden salaisuus.) Tsaaritar oli niihin aikoihin vieläkin kaunis nainen. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä oli oivallinen. Mutta kaikki tämä ei enää merkinnyt mitään siitä hetkestä lähtien, jolloin sai nähdä hänen silmänsä — nuo ilmehikkäät, harmaansiniset silmät, jotka kuvastivat tunteellisen sielun ailahduksia.

Samanlaiset silmät katselivat hänen onnettoman poikansa kasvoista.

Näin kruununperillisen, Aleksei Nikolajevitshin, joka oli silloin kahdeksantoista kuukauden ikäinen lapsi, ensimmäisen kerran seuraavissa olosuhteissa. Tapani mukaan olin lähtenyt sinä päivänä palatsiin, jonne velvollisuuteni kutsuivat minut muutamia kertoja viikossa. Olga Nikolajevnan oppitunti oli juuri loppumaisillaan, kun keisarinna tuli huoneeseen kantaen poikaansa ja perillistään. Hän tuli minun luokseni ja tahtoi ilmeisestikin näyttää sen ainoan perheenjäsenen, jota en vielä tuntenut. Huomasin hänen mielensä olevan tulvillaan äidin rajatonta iloa hänen nähdessään vihdoinkin rakkaimman toiveensa toteutuneena. Hän oli ylpeä ja onnellinen lapsen kauneudesta. Kruununperillinen oli tosiaankin kauneimpia lapsia, mitä kuvitella saattaa. Hänen vaaleat kiharansa olivat viehättävät, ja hänen pitkien, pehmeiden silmäripsiensä alta katselivat suuret, siniharmaat silmät. Hänen kasvoillaan oli terveen lapsen raikas vaaleanpunerva väri, ja hänen hymyillessään hänen pyöreissä poskissaan näkyi kaksi pientä hymykuoppaa... Ensimmäisellä kerralla huomasin tsaarittaren puristavan pientä poikaansa rintaansa vasten sellaisen äidin kiihkeällä hellyydellä, joka näyttää aina olevan peloissaan lapsensa hengen puolesta. Hänen hyväilynsä ja sitä seurannut katse paljastivat kuitenkin niin selvän ja voimakkaan pelon, että se teki minuun heti järkyttävän vaikutuksen. Minun ei tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sain tietää, mitä se merkitsi.

Gilliardin teos vakiinnuttaa hänet viimeisen Romanov-keisarin perhe-elämän kuvaajaksi. Tämän rehellisen tasavaltalaisen muistelmat ovat vapaita venäläisistä ennakkoluuloista ja käsityksistä, ja niitä on luettava sellaisten, jotka haluavat tutkia Aleksandran elämää.

Tarkastelkaamme Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää v. 1914, juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Kahdellakymmenellä avioliittovuodella on ollut tyynnyttävä vaikutus intohimoon, mutta aviorakkaus loistaa kuitenkin lämpimänä. Tsarskoje Selon palatsin yksityishuoneistojen puolella jatkuu maailmalta suojattuna se yhteys, jonka ilojen arvoa valtiolliset vastoinkäymiset ja perheonnettomuudet vain lisäävät.

"Raskaita koettelemuksia joka taholla, mutta kotona pesässämme kirkasta auringonpaistetta", keisarinna kirjoittaa, ja hänen puolisonsa, jonka mieli on samassa vireessä kuin hänenkin, sanoo samana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä: "Syvästi rakastavin sydämin ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, kiintymyksestäsi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä pitkinä avioelämämme vuosina". Sanaa "pitkä" on käytetty ilmaisemaan uskollisen ja onnellisen rakastajan ylpeyttä. Kuinka olisikaan voinut olla toisin, jos kerran Aleksandra piti arvokkaimpiin kalleuksiinsa kuuluvana sitä pukua, joka hänellä oli ollut yllään kihlajaispäivänä, ja sitä vaatimatonta rintaneulaa, jonka Nikolai oli ostanut hänelle eräästä Cowesin myymälästä käydessään kuningatar Viktorian luona vieraisilla v. 1894?

"Iäti, Nicky omani, sinun oma ja syvästi rakastava vanha vaimosi Alix," ja "Hellimmät, sydämellisimmät suudelmat omalta vanhalta vaimoltasi Sunnyltä", niin päättyvät kirjeet, jotka on osoitettu "Omalle lemmitylleni" ja "Omalle rakkaalle kullalleni". Keisarinnan usko Nikolain valtiomieskykyyn on kärsinyt, mutta Sunnyn rakkaus Nickyä kohtaan on ennallaan, ja se on muuttunut vieläkin voimakkaammaksi, koska siihen on sekaantunut jonkinlaista suojelevaa äidillisyyttä. Naiset rakastavat sankareita intohimoisesti ja tavallisia miehiä uskollisesti, varsinkin jos vallitsee sopusointu molempien sukupuolten välillä.

Keisarinna on vielä kaunis nainen. Hän on pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä on oivallinen. Silmät — tunteellisen sielun kuvastin — kiinnittävät pakostakin huomion puoleensa. Vartioimattomina hetkinä niissä on ilme, joka todistaa henkistä jännitystä. Suun virheettömän kaunista muotoa haittaa huulten tiukkuus — mikä on seuraus taistelusta mielenliikutuksia vastaan, jotka uhkaavat tehdä jyrkän lopun tuskallisesti suojellusta itsehillinnästä. Yleinen terveydentila on horjuva. Sydän on laajentunut, ja ruumiilliset ponnistukset tuntuvat vaikeilta. Aleksandran on työlästä nousta yhden kerroksen portaat omista huoneistaan lasten hallussa olevaan kerrokseen. Pitkät kävelyretket Nikolain kanssa ovat lakanneet. Pyörätuolia käytetään usein, kun keisari haluaa viedä puolisonsa virkistäytymään puistoon. Muiden ruumiinvaivojen lisäksi keisarinnaa kiusaa hermosärky kasvoissa. Se aiheutuu viallisesta hampaasta, jota hän ei turhamaisuudessaan suostu vedättämään pois. Sinipunaisen huoneen leposohvasta on tullut se paikka, jossa hänet useimmiten näkee puolittain lepoasennossa käsityötä tehden tai kirjoitusalusta polvillaan. Tällaisessa asennossa hän pysyy tuntikausia yhtämittaa, usein yksinäisyyttä kaivaten ja lähettäen pois miehensä ja lapsensakin, jotka tulevat hänen seurakseen.

Mutta heikkous ja alakuloisuus katoavat kuin taikavoimalla, kun joku perheenjäsen on sairaana, varsinkin silloin, kun pojalla on verenvuotokohtaus. Keisarinna juoksee portaita ylös alas kuin nuori tyttö, hän asettuu potilaan vuoteen viereen huolehtien kaikista tarpeista valppaasti ja rakastavan tarkasti sekä viettäen yökausia nukkumatta. Kun ratkaiseva hetki on ohitse, seuraa vastavaikutus: keisarinna makaa leposohvalla kalpeana ja liikuntokyvyttömänä välittämättä juuri lainkaan ympäristöstään. Kunkin pelästyksen jälkeen häntä vaivaa rajaton väsymys, paremminkin henkinen kuin ruumiillinen. Mutta hänen voimakas tahtonsa taistelee mielenmasennusta vastaan, ja hän alkaa taas tuntea harrastusta perheensä elämään, varsinkin niihin huoliin, jotka ahdistavat lakkaamatta hänen rakasta miestään.

Kahdenkymmenen vuoden aikana keisari ei ole paljonkaan muuttunut ruumiillisesti. Hänen ryhtinsä on joustava, ja se lihasvoima, jota ei osannut aavistaa vähäisessä ruumiissa, on säilynyt. Hän on hyvä kävelijä sekä väsymätön soutaja ja tenniksenpelaaja. Hän ei ole menettänyt kykyään nauttia elämästä: keisari temmeltää lasten kanssa kuin koulupoika ja on valmis nousemaan vuoteesta kerrassaan tavattomina hetkinä lähteäkseen hiipien vaanimaan ovelaa metsoa. Mutta hänen kauniit, äidiltä perityt silmänsä kuvastavat välistä samaa jännittynyttä ilmettä, joka on niin tavallinen keisarinnan silmissä. Nikolailla oli ollut hallitusaikanaan yllin kyllin huonoa onnea. Hartioitaan kohauttaen hän tunnustaa uskovansa, että on syntynyt onnettoman tähden merkeissä. Aika ei ole lisännyt keisarin älyn lahjoja, mutta se on ainakin opettanut hänet tuntemaan teknilliseltä puolen hallitusasiat, mikä on hänelle suureksi hyödyksi itsevaltaisen hallitusmuodon totunnaisia töitä hoidellessa. Päivät pääksytysten hän uurastaa voimainsa takaa siinä työssä, jota pitää velvollisuutenaan. Hän tuntee kuilun itsensä ja kansansa välillä laajenevan, mutta hän on vakuutettu siitä, että kohtalo vartioi hänen valtaistuintaan sekä että asiat kääntyvät lopulta oikealle tolalle, jollei hänen itsensä aikana, niin sitten hänen poikansa hallitessa.

Tämä poika on vanhempiensa silmäterä. He vartioivat häntä lakkaamatta huolestuneina, sillä he tietävät, että tuhoisa sattuma voi millä hetkellä tahansa riistää heiltä heidän aarteensa. Poika on kymmenennellä vuodella ja erikoisen kaunis lapsi. Soikeat, hienopiirteiset ja suloiset kasvot sekä kastanjanruskea tukka, jossa on kuparin kimmellystä, ovat äidiltä perityt. Mutta suorastaan oudoksi muuttuu suurten harmaansinisten silmien yhdennäköisyys varsinkin niinä hetkinä, jolloin ne verenvuotokohtauksen aikana näyttävät traagillisen hämmästyneiltä. Äidin ja pojan välillä on luja henkinen side. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Heidän välinsä ovat ihastuttavan hellät. Maatamenon aikana Aleksandra tulee poikansa vuoteen ääreen, ja äitinsä hellässä syleilyssä pienokainen lukee rukouksensa ja sammuttaa sitten äkkiä päänsä yläpuolella olevan valon:

"Äiti, sinä olet minun valoni. Huone on pimeä sinun lähdettyäsi".

Kreivitär Kleinmichel, ylimysnainen, joka eli kolmen eri hallitsijan aikana, on esittänyt meille muistelmissaan haikean pikku kuvan.[87] Iloisissa lastenkutsuissa erään suuriruhtinaan palatsissa hän näki Aleksandran:

"Keisarinna istui kruununperillinen sylissään, äänettömänä, surullisena ja välittämättä lainkaan ympäristöstään. Tuon tuostakin hän hyväili poikaansa hilliten hänen vilkkauttaan. Äkkiä hän nousi seisaalleen ja sanoi keisarille: 'Nicky, on aika lähteä'".

Aleksei liittyisi mielellään toisiin lapsiin näiden leikkiessä meluisia leikkejään, mutta hänen ei ole lupa tehdä niin, koska pelätään, että kaatuminen tai muu kolhaisu voisi aiheuttaa vaarallisen verenvuodon. Kaksi mieshoitajaa — keisarin huvipurren vankkoja merimiehiä — on hänen henkilökohtaisina palvelijoinaan, ja he vartioivat häntä yötä päivää. Gilliard, joka on juuri ryhtynyt suorittamaan kotiopettajan tehtäviä, on kauhuissaan tämän alituisen valvonnan seurauksista. Lapsi joutuu sen vuoksi kovin riippuvaiseksi toisista, mikä ehkäisee hänen itseluottamuksensa kehittymistä. Ruumiillisesti heikko lapsi muuttuu luonteettomaksi olennoksi, puhumattakaan siitä seikasta, että alituinen valvonta on nöyryyttävää ja kehittää pojassa helposti vilpillisyyttä ja viekkautta. Tällöin sattuu tapaus, joka luo valoa Aleksandran luonteeseen.