Part 5

Avioliittonsa alkuaikoina keisarinna Aleksandra ei näytä välittäneen politiikasta. Hän jätti sen anoppinsa huoleksi, jonka kanssa keisari neuvotteli joka päivä, koska leskikeisarinna oli ollut myöskin Aleksanteri III:n uskottu ja tunsi hänen mielipiteensä ihmisistä ja asioista. Miksi nuori tsaaritar olisikaan vaivannut mieltään tyhmillä valtiollisilla asioilla, kun hän oli rakkauden kuningatar? Perhe-elämään mieltyneenä hän vapaaehtoisesti luovutti leskikeisarinnalle ensimmäisen sijan hovin asioissa, koska ne vaivasivat häntä. Omasta puolestaan hän oli läsnä virallisissa juhlamenoissa velvollisuudesta eikä omaksi ilokseen. Hänen suhteensa keisarillisen perheen jäseniin olivat myöskin viileät. Hän muisti ylpeiden suuriruhtinattarien alentuvan käytöksen niiltä ajoilta, jolloin hän itse oli vain köyhä saksalainen prinsessa. Hän halusi saada heiltä osakseen korkean asemansa edellyttämän kunnioituksen hivenenkään vertaa vähentymättömänä. Kun suvun naiset riitaantuvat, miehetkin joutuvat mukaan kiistoihin. Oli niin ollen luonnollista, että Nikolai omaksui vaimonsa käsityskannan. Miehensä sukulaisista Aleksandra tapasi useimmin Nikolain sisarta Xeniaa, joka oli mennyt, samana vuonna kuin hänkin, naimisiin erään serkun, suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitshin kanssa. Xeniallakin oli pikku tytär, ja nuorilla äideillä oli lastenhuoneissaan yhteinen harrastusten kohde ystävällisten suhteiden solmimiseksi. Mutta jos jo Aleksanteri III oli pitänyt sukunsa jäsenet loitolla, Nikolai II meni vielä pitemmälle tähän suuntaan, niin että hänen seurustelunsa useimpien heidän kanssaan oli luonteeltaan tilapäistä ja vailla välitöntä vilpittömyyttä. Näin muodostui kuilu, joka pysyi muuttumattomana kaksikymmentä vuotta. Kun vallankumouksen aikana tehtiin yritys sen täyttämiseksi, oli jo liian myöhäistä.

Seurapiirejä suututti keisarinnan eristyneisyys ja hänen asenteensa, joka esti heitä näyttelemästä pukujensa ja jalokiviensä upeutta. Pian taikauskoinen kansa alkoi kuiskailla keisarinnan nimen kuullessaan: "Niin, hän on kaunis, mutta kylmä! Hän tuli morsiameksi kuolinvuoteen ääressä. Olivathan häntä vihittäessä työmiehet vielä olleet täydessä touhussa laittaessaan Aleksanteri III:n hautaa lopulliseen kuntoon! Se on paha enne!" Sitten hänelle annettiin liikanimi: _Njemka_ — saksatar. Prinsessa Alix, kuningatar Viktorian tyttärentytär, saksalainen! Kuusivuotiaasta asti hän oli kasvanut Englannissa isoäitinsä hoidossa, ja englannin kieli tuntui hänestä tutummalta kuin saksa: hänen elintapansa olivat läpeensä englantilaiset. Ujo, onneton morsianraukka — häntä sanottiin Njemkaksi, ja Njemkana hän pysyi. Hän ei päässyt koskaan kansan suosioon, vaikka hän koettikin myöhemmin parhaansa mukaan haihduttaa ennakkoluuloja, jotka olivat muodostuneet hänestä. Epävarmaa on, aavistiko hän ensimmäisinä onnellisina vuosina, millainen alhaisten vihjausten musta pilvi oli kokoontunut hänen ylleen, niin kokonaan hän oli vajonnut omaan onneensa. Sitäpaitsi hänen oli järjestettävä tärkeitä asioita. Hänen pikku tyttärelleen Englannista lähetetty imettäjä osoittautui pahaluontoiseksi, joten oli välttämättä päästävä hänestä eroon. Tämän vaikean pulman mainitsee päiväkirjassaan erikoisesti Nikolai, joka näyttää osoittaneen enkelimäistä kärsivällisyyttä kaikissa Alixia koskevissa asioissa. Palkinnoksi hän sai Alixin rakkauden.

Armas Nickyni, mitkään sanat eivät voi ilmaista, kuinka syvästi rakastan sinua, päivä päivältä yhä enemmän, syvemmin, vilpittömämmin. Armas mieheni, uskotko sen, tunnetko, kuinka sydämeni lyö nopeasti ja ainoastaan sinulle, mieheni? (Maalisk. 29 p. 1895.)

Nikolain ja Alixin poikkeuksellinen rakkaussuhde ei estänyt heitä kokemasta perheikävyyksiä. Ne aiheutuivat jälkimmäisen pikaisesta luonteenlaadusta, eivätkä sanat, joita hän lausui, aina olleet miellyttäviä. Hän katui nopeasti ja riensi rakkaan Nickynsä luokse.

Suo minulle anteeksi kaikki tylyt sanat, jotka olen sinulle lausunut. Ollessani hyvin väsynyt olen vastannut sinulle töykeästi! Anna minulle anteeksi, oma kultani! Kaduin sitä heti sydämeni pohjasta. Jumala siunatkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa, rohkeutta ja tarmoa kaikissa yrityksissäsi rakastetun maamme hyväksi. Suutelen sinua hellästi. Vaimosi.

Nikolai oli lapsuudesta asti kasvatettu siihen horjumattomaan vakaumukseen, että itsevaltias on jumalallista alkuperää. Alixin luonteen taipuvaisuus mystillisyyteen vaikutti, että hänen oli helppo omaksua täysin sydämin sama mielipide. Molemmat puolisot olivat vakuutetut siitä, että Venäjän oli Jumala uskonut keisarille sekä että hallitseminen oli peritty velvollisuus, jota ei voinut jakaa toisten ihmisten kanssa. Nikolailla ei ollut suurtakaan iloa vallan omistamisesta, jota hän pelkäsi ja jonka hän otti vastaan välttämättömyyden pakottamana taakkana, sillä häntä ei oltu koskaan tutustutettu kansanvallan alkeellisimpiinkaan periaatteisiin, vaan hän piti sitä yksinomaan vallankumouksena. Alixin vallitsevin luonteenpiirre oli ujous, joka aiheutti hänelle sietämätöntä kärsimystä sellaisten ihmisten seurassa, joita hän ei tuntenut hyvin. Nämä seikat yhdessä saivat perhe-elämän sydämellisyyden tuntumaan heistä molemmista paratiisilta.

Aivoihin kertyneet vaikutelmat virkoavat äkkiä eloon valaisten entisyyttä. Tekijä muistaa nyt käyneensä poikasena ystävällisen palatsinpäällikön opastuksella katsomassa keisarillisten huoneistoa heidän poissaollessaan. Majesteetilliset, tyhjät salit ja upeasti koristetut huoneet, joissa heidän elämänsä virallinen puoli paljastui kaikessa kaavamaisessa komeudessaan hämmästyneen katsojan nähtäväksi, eivät herättäneet mitään täsmällistä mielikuvaa. Sitä elävämpi on yksityiseen käytäntöön määrättyjen huoneiden muisto. Niitä ei ollut monta. Ensinnäkin kirjastohuone, jossa oli kirjoituspöytä. Viimeksimainittu näytti kerrassaan suhteettoman pieneltä verrattuna suunnattoman suuriin kaksirivisiin kirjakaappeihin, jotka taas puolestaan näyttivät kääpiömäisiltä tavattoman kookkaassa huoneessa. Sitten oli keisarinnan arkihuone, joka oli peitetty tomuverhoilla ja näytti sen vuoksi hyvin persoonattomalta, sekä makuuhuone. Viimeksimainittu oli suuri huone palatsin nurkassa, ja sinne tuli valoa kahdelta suunnalta suurista kaari-ikkunoista. Siellä oli kaksi seikkaa, joihin huomio kohdistui: jostakin vaaleasta puusta tehty suuri vuode ja kokoelma pyhäinkuvia, jotka peittivät vuoteen toisella puolella olevan seinän katosta melkein lattiaan asti. Tarkka muistikuva luo valoa taaksepäin entisyyteen, niin että tekijä näkee nyt silmiensä edessä tuon kaiken: suuren vuoteen, joka on yhteiselämän vertauskuva, ja seinällä vieri vieressä jumalankuvat, joissa kimmelsi kultaa, hopeaa ja jalokiviä, sekä niiden edessä kalliissa metalliketjuissa riippuvat vähäiset valaistuslaitteet.

Pojan uteliaisuus houkutteli vielä tutkimusmatkalle kahteen pieneen pukeutumis- ja suureen kylpyhuoneeseen, johon päästiin seinälaudoitukseen sovitetusta salaovesta. Siinä kaikki. Suuri vuode ja jumalankuvat olivat keskuksena keitaassa, jonne yksityiselämä oli paennut ulompana olevien, kaavamaisen juhlallisten huoneiden kylmyyttä. Nikolai ja Alix painautuivat toisiinsa pienessä turvapaikassaan koettaen olla ajattelematta sitä kalseaa yksinäisyyttä, joka ympäröi heitä joka taholla. Sellaista oli Pietarin Talvipalatsin upeudessa. Seuraavan kuvauksen on esittänyt muuan keisarinnan läheinen ystävä [62] hänen Tsarskoje Selossa olevasta yksityisasunnostaan; Tsarskoje Selo oli keisarillisen perheen maaseutuasunto, jonne oli pääkaupungista matkaa neljättä kilometriä.

Keisariparin makuuhuone oli suuri kaksi-ikkunainen huone, josta oli näköala puistoon... Vaaleasta puusta tehty iso kaksoisvuode oli lähellä ikkunoita, joiden välissä oli keisarinnan pukupöytä. Vuoteen oikealla puolella oli seinässä pieni ovi, joka vei pieneen ja pimeään, riippuvien lamppujen valaisemaan rukouskammioon. Siellä keisarinnan oli tapana rukoilla. Kammiossa oli pöytä ja rukousalttari, jolla oli raamattu ja Vapahtajan kuva... Keisarillisen palatsin huonekalut oli verhottu paksulla kukallisella kankaalla, ja lattialla oli hyvin tavallisen näköinen värikäs, pehmeä, kukikas matto. Keisarin pukeutumishuoneen erotti makuuhuoneesta käytävä; toisella puolella oli keisarinnan pukuhuone ja kylpyhuone — mutta voi, miltä se näyttikään, kun ajatteli huhuja, joita oli liikkeellä hänen ylellisyydestään ja "omituisista" mieliteoistaan! Kylpyhuone ei ollut lainkaan ylellinen hopea- ja marmorihuone, vaan pimeä komero, johon oli sijoitettu vanhanaikainen amme, ja keisarinna, joka rakasti viktorialaista siisteyttä, vaati, että kylpyamme oli päivän ajaksi peitettävä irtonaisella kretonkiverholla...

Rajattomilla käyttövaroillaan keisaripari olisi voinut järjestää elämänsä sellaisella ylellisellä ja mukavalla tavalla, joka on yleistä ylpeiden miljoonamiesten keskuudessa. Mutta heidän makunsa ja tarpeensa olivat peräti yksinkertaiset, ja ainoa seikka, jota he todella kaipasivat, oli saada olla yhdessä ja viettää elämänsä täysin eristettyinä maailmasta nauttien vain toistensa seurasta. Nikolai noudatti isänsä Aleksanteri III:n esimerkkiä, sillä hänkin oli ollut koti-ihminen ennen kaikkea. Mutta ajat muuttuivat nopeasti, ja jos itsevaltius aikoi pysyä pystyssä, sen täytyi näytellä osaansa elävänä kansallisena laitoksena, jokapäiväisten yksityisihmisten elämää paljoa korkeammalla tasolla.

VIII. VENÄJÄ YHDEKSÄNKYMMENLUVULLA

Se vuosi, jolloin keisarinna Aleksandra oli tullut Venäjälle, oli Aleksanteri III:n hallituskauden kolmastoista ja viimeinen. Imartelijat ovat antaneet tälle keisarille Rauhan luojan — _Mirotvoretsin_ — nimen, koska hän oli luonteeltaan rauhaa rakastavana säästynyt käymästä sotaa. Olisi osuttu oikeampaan, jos häntä olisi nimitetty horroksiin-vaivuttajaksi, sillä hän piti asianaan uuvuttaa valtakunnan jonkinlaiseen henkiseen unitilaan. Aleksanteri III oli saanut kokea edellisen hallituskauden uudistuslevottomuudet, jotka olivat kärjistyneet hänen isänsä Aleksanteri II:n, Vapauttajatsaarin, murhaan. Tämä ajoi Aleksanteri III:n taantumuksen syliin sen kaikkein typerimmässä muodossa.

Niinkuin jo mainitsimme, itsevaltius on hyvin vaikeasti suoritettava elämäntehtävä. Se vaatii yhtaikaa kolmea tärkeää ominaisuutta: vakaumusta, tahdonlujuutta ja kyvykkyyttä. Itsevaltiaan täytyy olla vakuutettu siitä, että hänellä on oikeus hallita, hänellä täytyy olla tahdonlujuutta vaatia tottelevaisuutta, ja hänellä täytyy olla valtiomieskykyä, sillä hän on kaiken vallan lähde valtiossaan. Jos hän epäilee hallitsemisoikeutensa lainvoimaisuutta, ei hän voi pysyä valtaistuimellaan. Jos tahdonlujuutta puuttuu, itsevaltias muuttuu aateliston, hallintomiesten tai sotilaiden harvainvaltaisen hallituksen ohjaamassa aluksessa pelkäksi keulakuvaksi. Toisaalta tekee valtiomiestaidon puute tarpeettomaksi hänen vakuuttautumisensa oikeudestaan ja vaaralliseksi tahdonvoiman omistamisen, sillä se suuntautuu varmasti väärälle tolalle.

Aleksanteri III oli vilpitön itsevaltias, mutta hänen hesseniläisiltä esi-isiltään peritty itsepäisyytensä oli huono älykkyyden korvike. Valtiomieskykyä hänellä oli vähemmän kuin keskinkertaisella miehellä. Kykenemättä lujittamaan itsevaltiutta järjestelmällisillä toimenpiteillä hän koetti säilyttää sitä pitämällä kansan henkisessä horrostilassa. Kiihkomielisten taantumuksellisten, tyhjäpäisten kenraalien ja liehakoivien virkamiesten avustamana Aleksanteri III koetti parhaansa mukaan tehdä Venäjästä sellaisen valtakunnan, jolla ei ollut politiikkaa. Ihmisiä vaadittiin alistamaan tahtonsa ja omantuntonsa yksinvaltiaan ohjattaviksi, samalla kun heille suotiin jalomielisesti tilaisuus viettää elämänsä mitään ajattelematta tylsässä mukavuudessa, niin ettei värähdyskään rikkonut heidän henkisen puolensa tyyntä pintaa. Taantumuksen tehtävää helpotti se mätä, joka oli viime vuosisadan kahdeksankymmenluvulla ilmestynyt kansalliseen elimistöön. Sitä sukupolvea, joka oli kuusikymmenluvulla ottanut osaa orjien vapautukseen ja sitä seuranneisiin uudistuksiin, ei enää ollut olemassa. Kahden levottoman vuosikymmenen jälkeen iän viilentävä vaikutus oli tylsistänyt jäljellejääneiden innon. Uusi sukupolvi, joka ei ollut tyytyväinen uudistusten laajuuteen eikä halukas odottamaan, kunnes kehityksen kulku lisäisi sitä, vaati lisää vapauksia, joita keisarillinen hallitus ei ollut halukas myöntämään. Vapaamielisten isien ja radikaalisten poikien välinen ristiriita oli jyrkkä, ja valtiollinen jatkuvaisuus katkesi. Vanhoilla päivillään Aleksanteri II, Vapauttajatsaari, suosi vanhoillisia aatteita, kun taas radikaalit kallistuivat anarkistisiin mielipiteisiin. Saamatta mitään kannatusta ensiksimainituilta ja vieraantuneina viimeksimainituista vapaamieliset luopuivat taistelusta ja lakkasivat olemasta valtiollinen mahti. Taistelukenttä jäi vallankumouksellisten ryhmien haltuun, jotka pienehköstä jäsenluvustaan huolimatta väittivät edustavansa kansallisia pyrkimyksiä. Asema paheni niin, että kiihkoilijoiden joukkio aloitti häpeällisen sotaretken vanhaa miestä vastaan. Lopullinen murhenäytelmä tapahtui, kun pommi repi Aleksanteri II:n kappaleiksi, sillä hänen pöydällään oli allekirjoitettuna vapaamielinen perustuslaki, joka piti julkaistaman seuraavana päivänä. Tuo julkea murha oli radikaalien siveellinen taka-askel. Venäjä vetäytyi suuttuneena eroon heistä. Mutta entiset liberaalit eivät kyenneet nousemaan kuolleista; luonnollinen tapausten käänne nosti taantumukselliset ylivaltaan hallituksessa, ja Aleksanteri III:sta he saivat taipuisan välikappaleen. Hän päätti jättää huomioonottamatta sen asiakirjan, jonka hänen isänsä oli juuri allekirjoittanut, ja julistautui itsevaltiaaksi jumalallisen oikeuden nojalla. Inhoittavan rikoksen järkyttämättä ja tuntien vastenmielisyyttä äärimmäisiä mielipiteitä vastaan Venäjä hyväksyi äänekkäästi hänen päätöksensä ja valmistautui nauttimaan sen nukutuslääkkeen, joka oli sekoitettu sitä varten itsevaltiuden, oikeauskoisuuden ja kansallismielisyyden kaavan mukaan.

Ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, kun Kremlin nykyiset vallanpitäjät ovat siirtyneet entisyyteen, historiantutkija rupeaa ottamaan selvää heidän hallituksensa ja Aleksanteri III:n sekä hänen neuvonantajiensa hallituksen yhtäläisyydestä. Leninin julmuus oli äärettömän paljoa suurempi, mutta vaikka menettelytavat vaihtelevatkin, periaatteet pysyvät samoina. Samoin kuin Aleksanteri III oli Leninkin itsevaltaisen hallitusmuodon puolustaja, sellaisen hallitusmuodon, joka toimi kansan "hyväksi", mutta ei kansan "kautta", siis todellisen diktaattorihallituksen kannattaja. Lenin ja Aleksanteri III olivat yhtä mieltä siinä kohden, että valtiossa sai olla vain yksi uskonto. Keisari hyväksyi ainoastaan oikeauskoisen opin, bolsheviikkien apostoli kommunismin. Kansallisuuskysymyksen Lenin ratkaisi omalta ahtaalta näkökannaltaan myöntäen kommunistipuolueelle yksinoikeuden valtiolliseen olemassaoloon. Aleksanteri III oli samoin sitä mieltä, että vain "puhtaalla" venäläisellä sai olla täydet kansalaisoikeudet. Lenin ja Aleksanteri III — näiden kahden henkilön rinnastaminen, jotka näyttävät olevan äärimmäisen kaukana toisistaan — on niitä hämmästyttäviä tuloksia, joihin joutuu tutkiessaan bolshevismia vain vaiheena Venäjän politiikan kehityksessä ja pitämättä sitä ainoalaatuisena yksityisenä ilmiönä. Jättäkäämme toistaiseksi teoreettiset tutkistelut ja palatkaamme tarkastelemaan ilmeisten tosiasioiden kehitystä.

Orjien vapautus v. 1861 oli ollut oikeudenmukaisuuden vaatima, myöhästynyt toimenpide, ja uudella Venäjällä, joka nyt heräsi eloon, kävi äkkiä välttämättömäksi siistiä pois edellisen hallituskauden hämähäkinverkot. Tätä valtiollista lähteiden puhdistamistyötä varten Aleksanteri II pani täytäntöön kaksi uudistusta: hän määräsi lain hallituksesta riippumattomaksi ja myönsi maakunnille itsehallinnon. Erottamattomat tuomarit, jotka olivat liittyneet itsenäiseksi ammattikunnaksi ja joilla oli valamiehistö apunaan, saivat tehtäväkseen oikeudenkäytön tuomioistuimissa. Ensimmäisen kerran Venäjän historiassa laki oli vapaa. Rehellisenä ja kaikille samana se näytti lupaavan muodostua valtion tukipylvääksi ja kansalaisten oikeuksien ja lainmukaisuuden puoltajaksi. Maakuntien asukkaille myönnettiin oikeus valita neuvostot taloudellisten, kasvatusopillisten ja terveydenhoitoasioittensa järjestelyä varten. Kun ei ollut kansaneduskuntaa, sitä kun ei ollut vielä muodostettu, niin maakuntain hallintoelimistä, _semstvoista_, tuli vapaamielisyyden turvapaikkoja, ja kaikkialla maassa alettiin harjoittaa joukkoja kansalliseen tietoisuuteen ja valtiolliseen vastuunalaisuuteen. Tuomioistuimet ja semstvot olivat se pohja, jolle perustuslaillinen valtio oli rakennettava kivuttoman kehityksen tietä.

Mutta itsevaltius on olemukseltaan rajatonta. Jos se rupeaa panemaan toimeen uudistuksia, se merkitsee vain vapaaehtoista luopumista "jumalallisesta" etuoikeudesta, tai lopullista vallankumousta. Aleksanteri II halusi jalomielisesti parantaa kansansa asemaa ja tyydytti useita aikansa valtiollisista vaatimuksista, mutta hän ei ollut valmis luopumaan itsevaltiuden oleellisesta periaatteesta. Ehdottomana seurauksena oli nihilistien vallankumouksellinen toiminta. Aleksanteri III:n täytyi itsevaltiuden periaatteen ehdottomana kannattajana johdonmukaisesti muuttua Aleksanteri II:n uudistusten jyrkäksi viholliseksi. Hän ei voinut kumota niitä, mutta hän koetti riistää niiltä tehon kaikin käytettävinään olevin keinoin ja kaikin mahdollisin tavoin. Hän suuntasi hyökkäyksensä kansanvaltaisen hallituksen pylväisiin: oikeusistuimiin ja semstvoihin. Tuomarit tehtiin taas riippuviksi keisarin oikusta ja semstvoilta riistettiin niiden tärkeimmät oikeudet. Sivistystyö, joka oli alkanut niin hyvin, työnnettiin taka-alalle, ja usein se pysähdytettiin kokonaan. Pahinta kaikesta oli, että kansanvaltainen liike, jonka pyrkimyksenä oli kansallinen yhteys, tukahdutettiin umppuunsa sellaisilla toimenpiteillä, joiden tarkoituksena oli pitää talonpojat muista eristettynä säätynä ja erossa älymystön vaikutuksesta. Sokeudessaan hallitus oli sitä mieltä, että talonpoikia saattoi innostuttaa uskollisuuteen yksinvaltiutta kohtaan kiskomalla keinotekoisesti vanhentuneita omaisuusveroja, jotka kohdistuivat kyläyhdyskuntiin, nämä kun omistivat maan. Tällainen kyläyhdyskunta, _Mir_, oli siis yhteisesti vastuussa verojen maksamisesta. Tällainen "itsevaltiuden säätämä kommunismi" antoi myöhemmin yllykettä vallankumouksen paloon.

Aleksanteri III:n suunnitelman mukaan oikeauskoinen kirkko oli hallinnollinen tekijä. Hän lujitti tiukasti oikeauskoisuuden, valtion uskonnon, ylivallan. Mutta kirkko joutui maksamaan kalliin hinnan tästä korkeasta asemastaan menettäessään jäljellä olevat ikivanhat vapautensa. Kun uskonto muuttuu hallintavälineeksi, ei jää ollenkaan aikaa hengellisten asioiden hoitoon. Oikeauskoinen papisto sai enemmän kuin koskaan ennen hallintotehtäviä osakseen. Varsinkin maaseudulla oli usein vaikeaa erottaa pappia poliisista. Tästä aiheutuva hengellisen arvovallan huomattava väheneminen ilmeni hyvin silmiinpistävänä vallankumouksen aikana. Rinnan tämän ilmiön kanssa vähennettiin harkiten kansallisen kasvatuksen alaa. Tietoa pidettiin vallankumouksellisten levottomuuksien lähteenä — sen vuoksi sitä oli rajoitettava ja supistettava kaikin mahdollisin tavoin. Itsevaltiudelle oli mieluisempi sivistymätön kansa kuin sivistynyt, jonka mieli olisi ollut kansanvaltaisuuden aatteen myrkyttämä.

Hallituksen suurin mielettömyys oli sen kanta kansallisuuskysymyksessä. Pietari suuri oli pitänyt kaikkia ulkomaalaisia tervetulleina. Hänen aikanaan skotlantilainen oli sotajoukkojen ylipäällikkö, italialainen järjesti poliisivoiman, sveitsiläinen oli neuvonantajana ulkomaanpolitiikassa, ja saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset, jopa arabialaisetkin palvelivat valtakuntaa taajoina riveinä. Ei tehty mitään erotusta henkilöiden kesken, mikäli vain Venäjä hyötyi ulkomaalaisten valtakunnalle uskollisesta palveluksesta ja suuremmasta tietomäärästä. Kunkin kansallisuuden vaikutusvalta riippui siitä, millainen hallitus sen kotimaassa kulloinkin oli johdossa. Niinpä ranskalaiset menettivät sananvaltansa vuoden 1793 vallankumouksen aikana, ja yhdeksännellätoista vuosisadalla englantilaiset saivat suureksi osaksi väistyä saksalaisten tieltä, joiden lukumäärä päin vastoin kasvoi. Aleksanteri II myönsi juutalaisillekin oikeuden palvella valtiota ja vapautti heidät siitä oikeudettomuuden tilasta, jossa he olivat saaneet ponnistella siihen asti siviilielämässä. Mutta Aleksanteri III pani tässä kohden toimeen täydellisen muutoksen. Hän tahtoi nähdä "puhtaan" venäläisen ylimpänä valtiossa. Tämä merkitsi sitä, että päästäkseen suosioon oli välttämätöntä kuulua oikeauskoiseen kirkkoon ja todistaa olevansa slaavilaista syntyperää. Mitä epävarmempi tuo sukujuuri oli, sitä äänekkäämmin sitä piti julistaa. Oikeauskoisuus oli ehdoton mittapuu, mitä todistaa se, että venäläisiä lahkolaisia kohdeltiin niin tylysti, ettei heidän asemansa ollut paljoakaan parempi kuin juutalaisten.

Juutalaisten osuudesta vallankumouksessa on puhuttu niin paljon, että on asianmukaista kosketella sitä tässäkin. Juutalaisilla vallankumouksellisilla on ollut osuutensa Venäjän kuohuttamisessa, mutta apostoli Lenin ja bolshevismi itse ovat venäläisiä ilmiöitä. Vallankumous ei ollut vältettävissä, mutta juutalaiset miehet ja naiset avustivat sen menestystä todellisuustajullaan ja häikäilemättömällä toimeenpanokyvyllään. Tässä kohdin tsaarin hallitus sai niittää, mitä oli kylvänytkin, sillä juutalainen vallankumouksellinen oli sen tuote. Halutessaan pitää suurimman osan Venäjää juutalaisten vaikutukselta vapaana Aleksanteri III keräsi juutalaiset aituukseen — puolalaisten maakuntien ahtaisiin rajoihin — ja sielläkin sorretulta kansalta evättiin vapaa liikuntaoikeus: se sullottiin ahtaille kaupunkialueille. Gettoihin häädettyinä, vailla liikkumisoikeutta, kaupankäyntioikeus rajoitettuna ja sellaisten säädösten orjuuttamina, jotka jättivät heidät poliisin mielivallan alaisiksi, juutalaiset kituivat ankarassa taloudellisessa ja siveellisessä ahdingossa, ja vapaudenkaipuu kehittyi heidän vallitsevaksi intohimokseen. Vaikka hallitus saattoi sulloa juutalaisten laumat keskitetyille pikku alueille, ei se kyennyt tulemaan toimeen kokonaan ilman juutalaisten apua. Oli helppoa oikeauskoisuuden suitsutusastiaa heiluttaen julistaa itsevaltiuden voittoa, mutta elämän täytyi jatkua, ja kauppa ja vapaat ammatit vaativat elävää voimaa, aivojen terävyyttä ja aloitekykyä, mitä kaikkea ei ollut riittävästi "puhtaan" venäläisen väestön keskuudessa. Niinpä tehtiin vastahakoisesti myönnytyksiä niiden juutalaisten hyväksi, jotka olivat rikkaita tai älykkäitä. Edelliset eivät olleet vaarallisia, mutta jälkimmäisistä kehittyi itsevaltiuden verivihollisia. Sillä näihin viimeksimainittuihin sovellettiin kuuluisaa _Numerus Claususta_, toisin sanoen sitä määräystä, että korkeamman sivistyksen eduista päästiin nauttimaan määräprosentin mukaan. Ne juutalaiset, jotka eivät olleet tarpeeksi rikkaita maksaakseen suuren veron, saattoivat lain mukaan päästä pois aituuksesta vain erikoisesti kunnostautumalla korkeamman sivistyksen alalla. Hallitus pelkäsi juutalaisten taitavuutta ja oli ankarasti rajoittanut yhteisiin oppilaitoksiin pääsevien juutalaisten lasten lukumäärän samoin kuin yliopistoihin otettavan juutalaisen nuorison määrän. Harvat onnelliset pääsivät sitten lävitse kilpatutkinnosta selvittyään. Tuloksena tästä oli, että joka vuosi vain lahjakkaimmilla lapsilla ja nuorilla oli mahdollisuus tulla hyväksytyiksi, mikä nosti heidän älyllisen tasonsa paljoa korkeammalle heidän kristittyjen toveriensa tasoa, sillä viimeksimainittujen ei tarvinnut oppilaitoksiin pyrkiessään tavoitella korkeaa pistemäärää. Alkoi olla aivan tavallista, että juutalaiset saivat kultamitalit ja muut palkinnot julkisissa oppilaitoksissa. Yliopistoissa juutalaiset opiskelijat tunkeutuivat ensimmäisten riviin. Seurauksena tästä oli, että vapaiden ammattien alalla, talouselämässä ja kauppamaailmassa, juutalaiset saivat helposti johtavat paikat haltuunsa. Henkisen työn alalla nämä olivat rotunsa parhaat koko maassa. Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt toimenpiteisiin näiden poikkeuksellisten ihmisten sulattamiseksi kansan suureen joukkoon, se teki parhaansa pitääkseen heidät tyytymättöminä ja eristettyinä. Se kostautui heidän lastensa kautta. Sellaisen juutalaisen isän pojilla ja tyttärillä, joka oli pelkän lahjakkuutensa avulla pelastunut aitausmenetelmän kourista, ei ollut täysi-ikäisiksi tultuaan ilman muuta oikeutta jäädä sen ulkopuolelle. Heidän oli palattava takaisin, elleivät kunnostautuneet yhtä huomattavasti hurjassa kilpailussa uskontoveriensa kesken hengen lahjain mittelyssä. Toinen vaihtoehto oli viranomaisten edessä nöyristeleminen, poliisin lahjominen tai ulkonainen taipuminen oikeauskoiseen oppiin viimeisenä turvakeinona. Niinpä sitten kävi, että hallituksen omat toimenpiteet loivat sellaisen juutalaisryhmän, joka oli hengenlahjoiltaan keskimittaista korkeammalla tasolla ja jonka kyvyt hellittämättömän vainon kehittäminä vastasivat suuriakin vaatimuksia. Ylpeinä niin kohtuuttoman vaikeissa olosuhteissa osoittamastaan hengen lahjakkuudesta nämä ihmiset vaativat oikeutta palvella valtiota. Tämä useimmiten evättiin tai myönnettiin harvoissa tapauksissa poikkeuksellisena suosionosoituksena. Edellä esitetty kuvaus selittää, miksi monet vallankumouksen johtajat saatiin juutalaisten keskuudesta. Samat huomautukset sopivat muihin kansallisuuksiin, jotka osaltaan avustivat vallankumousta samasta syystä. Venäläisen Leninin lähimpinä miehinä näemme siis juutalaisen Trotskin, puolalaisen Dshershinskin ja georgialaisen Stalinin.

Niihin aikoihin, jolloin Nikolai II:sta tuli keisari, maassa oli täydellinen ulkonainen rauha. Mushikkojen "isäkulta", joksi venäläiset imartelijat ylistivät tsaaria runoissa ja jonka Eurooppa otti herkkäuskoisena vastaan, näytti olevan vallan korkeimmalla huipulla. Poliisisääntöjen mukaan järjestetty kirkko, turmeltunut aatelisto, sydämetön virkamiessääty ja kuonokopalla vaarattomaksi tehty sanomalehdistö palvelivat itsevaltiuden tarkoitusperiä. Sotajoukkoa pidettiin paremminkin välikappaleena sisäisten vihollisten lannistamiseksi kuin kansallisena puolustuslaitoksena. Ja kaiken yläpuolella olevana ja kaikkialle tunkeutuvana voimana oli poliisi, toisin sanoen se järjestö, jonka oli onnistunut itsevaltiuden ihannetta suuntunnustuksella palvellen asettua lain sijalle ja saastuttaa ihmisten tahto ja omatunto. Hallituksen asemaa vahvisti erinomainen valtiotalous, joka oli etevän ministerin Witten ponnistuksista parantunut entisestä aivan tuntemattomaksi. Hänen keisarillisen valtiopankin holveihin keräämänsä kultavarasto oli hallituksen voimakkaimpana aseena ja samalla erinomainen todistuskappale niitä ulkomaalaisia parjaajia vastaan, jotka hyökkäilivät itsevaltiuden periaatteen kimppuun. Ulkonaisesti siis kaikki oli rauhallista Nikolain noustessa valtaistuimelle. Mutta tyynen pinnan alla vallankumouksen kuohunta yhä teki työtään. Kun Nikolai hallituksensa ensimmäisinä päivinä otti vastaan eri lähetystöjä, oli niiden joukossa yksi — semstvojen lähetystö — joka uskalsi puhua kansanvaltaisten uudistusten tarpeellisuudesta. Keisari kehoitti lähetystöä unohtamaan nuo "mahdottomat" haaveet. Hänen olisi ollut viisaampi kuunnella varoittavia ääniä. Mutta hän uskoi vilpittömästi isänsä olleen oikeassa ja piti itsevaltiutta parhaana — ainoana Venäjälle sopivana hallitusmuotona. Itsekin hän uskoi jumalalliseen oikeuteensa, ja Alix, hänen rakas vaimonsa, uskoi hänen oikeuteensa vieläkin lujemmin kuin hän itse.

IX. VÄLIKIRJA TAIVAAN KANSSA

Niissä kirjeissä, jotka keisarinna Aleksandra kirjoitti miehelleen maailmansodan aikana tämän ollessa rintamalla ja keisarinnan valppaasti pitäessä silmällä ministerien toimenpiteitä, mainitaan usein kansanvaltaisista uudistuksista, joita kansa vaati yhä itsepintaisemmin. Aleksandran suhde näihin vaatimuksiin on leppymättömän vihamielinen, sillä hän uskoo itsevaltiuden pyhyyteen: se on Jumalasta! Nikolain vastustusta lujittaakseen hän muistuttaa miehelleen, että tämä oli vannonut kruunaustilaisuudessa säilyttävänsä itsevaltiuden, sekä että hänen velvollisuutensa oli jättää tuo valta vähentymättömänä pojalleen.

On vaikeaa käsittää, kuinka keisarinna oikein tulkitsi tsaarin kruunajaisissaan vannoman valan, sillä siihen juhlamenojen osaan ei sisälly mitään sellaisia sanoja kuin keisarinna kuvaili. Luultavasti keisarinnalla oli mielessään vanha rukous, ainoa, jonka tsaarit kruunajaistilaisuudessaan esittivät ääneensä ja polvillaan:

Oi herra, isiemme Jumala, kuninkaiden kuningas, Sinä, joka olet sanallasi luonut kaikki ja viisaudessasi pannut ihmisen hallitsemaan maailmaa rehellisyyden ja oikeuden vaatimusten mukaisesti! Sinä olet valinnut minut tsaariksi ja kansasi tuomariksi.

Tunnustan Sinun rajattoman huolenpitosi minusta ja kiitollisena kumarran Sinun majesteettisi edessä. Ja Sinä, herrani ja mestarini, tee minut taitavaksi siinä tehtävässä, johon olet minut asettanut. Opeta minua ja ohjaa minua tässä suuressa tehtävässä.

Suo minulle viisautta, joka olisi Sinun valtaistuimesi arvoinen. Anna sen laskeutua pyhistä taivaistasi, niin että tiedän, mikä on mieluista Sinun silmissäsi ja mikä on Sinun tahtosi mukaista.

Anna minun sydämeni olla Sinun kädessäsi ja anna minun suorittaa kaikki, mikä on hyödyllisintä sille kansalle, jonka olet uskonut minulle, ja Sinun kunniallesi.

Niin voin minäkin sitten sinä päivänä, jolloin Sinä istut viimeisellä tuomiolla, tehdä tiliä ilman häpeää. Sinun ainoan poikasi armon ja laupeuden kautta — Hänen kanssaan ole siunattu, yhdessä Sinun pyhän, hyvän ja elähdyttävän henkesi kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen! Amen.

Tämä rukous on uskonnollisen toimituksen huippukohta. Sen jälkeen papit ja seurakunta laskeutuvat polvilleen tsaarin seisoessa täydessä loistossaan kruunu päässä ja keisarin juhlapuku yllä. Vanhin metropoliitta lukee ääneen kiitosrukouksen, ja varsinainen kruunaustoimitus pidetään päättyneenä.

Keisarinnan mieli on tällä hetkellä epäilemättä korkeassa vireessä, kun hän puhuu niin jyrkästi tsaarin valasta. Mystillisyyteen taipuvainen luonne, jollainen keisarinnan on, lukee vanhan rukouksen sanoissa Kaikkivaltiaan kanssa tehdyn sopimuksen — sopimuksen Jumalan ja sen miehen välillä, jonka Hän on valinnut tsaariksi, kansansa tuomariksi. Ohjauksen täytyy tulla Jumalalta. Ei voi olla mitään muuta välittäjää tsaarin ja kansan välillä kuin Jumala! Tällainen on venäläinen käsitys itsevaltaisesta hallitusmuodosta: kansa on lauma, jonka keisarilliselle paimenelle on uskonut hänen herransa ja mestarinsa. Nikolain lausuessa ääneen nuo sanat, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kirkossa Aleksandra kuunteli toistaen ne sydämessään juhlallisena vihkiytymisenä Jumalan valtakunnan palvelukseen. Ominaisella täsmällisellä tavallaan hän oli selityttänyt itselleen etukäteen koko juhlamenojen kulun. Hän oli hetken tärkeyden läpitunkema. Juhlamenojen loppupuolella hän näki miehensä voideltavan pyhällä öljyllä ja hänen menevän sitten suljetulle alttarille nauttimaan pyhää ehtoollista — tätä etuoikeutta ei ollutkaan kenelläkään toisella maallikolla Venäjällä — joissa molemmissa toimituksissa keisari oli pappien vertainen. Silloin Aleksandra tiesi, että Nikolai oli tosiaankin erikoinen henkilö, verhonaan taivaallisen suojeluksen viitta, kaikkien venäläisten itsevaltias. Tästä taivaan kanssa tehdystä sopimuksesta tuli keisarillisen parin uskontunnustus. He vastustivat kaikkia yrityksiä, joilla koetettiin kansanvaltaisin toimenpitein supistaa Jumalan antamaa valtaa. Jos heidän oli pakko tehdä myönnytyksiä, he koettivat parhaansa mukaan supistaa niitä mahdollisimman pian, koska ne eivät olleet Jumalan tahdon mukaisia. Niinikään he vastustivat uudistusehdotuksia, kunnes ne jo olivat liian myöhäisiä, eikä heidän traagillinen kohtalonsa enää ollut torjuttavissa.

On tärkeää panna merkille, ettei käsitys itsevaltiuden ja taivaan välisestä sopimuksesta ollut keisarinna Aleksandran keksimä. Kun Aleksanteri I, Nikolai II:n isoisän Aleksanteri II:n setä, joka hallitsi yhdeksännentoista vuosisadan alussa, osoitti taipumusta kansanvaltaisten uudistusten toimeenpanemiseen, kuuluisa historiankirjoittaja Karamzin esitti sen moniin tosiasioihin perustuvan käsityksen, että itsevaltius on jumalallista alkuperää sekä että itsevaltias on tehnyt taivaan kanssa sopimuksen, jossa hän lupaa säilyttää valtansa koskemattomana.

Kun Nikolain ja Aleksandran kruunajaisjuhlallisuudet suoritettiin kaikessa loistossaan vanhassa Kremlissä v. 1896 ikivanhan juhlamenosäännön mukaan, jonka olemme kuvailleet toisessa teoksessa,[63] koko näyttämö joutui sellaisen murhenäytelmän tapahtumapaikaksi, joka oli kansan silmissä omiaan leimaamaan koko tapauksen paremminkin surun kuin ilon juhlaksi. Taikauskoiset venäläiset näkivät siinä todistuksen siitä huonosta onnesta, jota Aleksandran epäiltiin alun pitäen tuottavan kansalle. Kodinkan tasangolle järjestetty kansanjuhla oli määrätty pidettäväksi kaksi päivää myöhemmin, ja työmiehet viimeistelivät loppuvarusteluja, jotka olivat hyvin suurisuuntaisia.

Nikolain toivomus oli ollut, että hänen omien kruunajaisjuhlallisuuksiensa ohjelman piti olla aivan yksityiskohtaisesti samanlainen kuin hänen isänsäkin kruunajaistilaisuudessa. Hoviministeri oli sen vuoksi järjestänyt huvittelutilaisuuden kahdellesadalletuhannelle Moskovan ja ympäristön kylien asukkaalle. Sellainen väkijoukko oli ruokittu v. 1883 Aleksanteri III:n kruunajaistilaisuudessa. Mutta väenpaljous, jota nyt virtasi joka suunnalta juhlaan, oli paljoa suurempi. On arvioitu, että kello viiden tienoissa aamulla puolisen miljoonaa ihmistä oli sulloutunut tasangolle, jotteivät jäisi huvituksista osattomiksi.

Kodinka on laaja tasanko lähellä Moskovaa. Siellä pidetään muutamia kertoja vuodessa sotilastarkastuksia, kilpa-ajoja ja kansan huvittelutilaisuuksia. Tasanko oli varustettu kruunaustilaisuutta varten kuin maalaismarkkinoiksi. Eri suunnilla oli soittolavoja, avonaisia ulkoilmateattereja, karuselleja, tukevia pylväitä ja lavoja nuorallatanssijoille ja muille temppujentekijöille. Suurimpana vetovoimana oli "tsaarin lahja", joka oli varattu kullekin vieraalle: emaljoitu tinapikari, joka oli koristettu keisarin nimikirjaimilla ja kaksipäisellä kotkalla, palanen inkiväärileipää ja makeiskäärö. Ne oli kaikki kääritty punakeltaiseen puuvillaiseen nenäliinaan, johon oli painettu Kremlin kuva. Väkijoukon janon sammuttamiseksi oli kentällä hirveän suuri varasto olut- ja simatynnyreitä. Tasangon toisella laidalla oli korokkeita, joilta hoviväki ja ylhäiset saattoivat katsella ihmismereen. Näiden korokkeiden keskellä oli keisarillisten huvihuone, jonka korkealle parvekkeelle keisari ja hänen puolisonsa tulisivat iltapäivällä näyttäytymään kansalle ja ihailemaan sitä koristettujen ajopelien ja jättiläiskokoisten olentojen kulkuetta, jonka piti siihen aikaan kulkea tasangon poikki. Juhlan järjestäjät olivat kuitenkin tehneet tuhoisan erehdyksen.