Part 10

Herra Gilliardin mielestä, niinkuin olemme sanoneet, oli välttämätöntä kehittää lapsi itsenäisemmäksi. Hän selitti keisarinnalle, että olisi parempi antaa Alekseille enemmän vapautta, jotta hän tottuisi keksimään itsestään tarmoa omien liikkeittensä ohjaamiseksi, mikä olisi parhaana suojana uhkaavia tapaturmia vastaan. Tällöin ilmeni Aleksandran voimakas tahto selvästi. Hän myönsi kotiopettajan todistelut oikeiksi ja päätti rohkeasti ryhtyä siihen vaaralliseen kokeeseen, että vapautti Aleksein vartijoistaan. Hän ymmärsi mikä vaara siinä oli entisen lisäksi, mutta rakkaus antoi hänelle voimia hillitä levottomuutensa. Muutos osoittautui terveelliseksi. Poika oli iloissaan ja muuttui vähemmän oikukkaaksi ja mukautuvaisemmaksi niiden vaikutukselle, joille oli uskottu hänen kasvatuksensa. Mutta sitten sattui pieni tapaturma: Aleksei juoksi kouluhuoneeseen ja kolahdutti polvensa pöydän jalkaan. Seuraavana päivänä hän ei voinut kävellä, ja sen jälkeisenä päivänä sisällinen verenvuoto oli levinnyt polvesta alas sääreen. Lapsi kärsi tavattomia tuskia ylenmääräisen verenvuodon pusertaessa hermoja, ja verenmyrkytyksen vaara lisääntyi yhä pahemmin tunti tunnilta, Aleksandra otti heti paikalla itselleen vastuunalaisuuden. Hän ei lausunut yhtään moitteen sanaa, Päin vastoin hän antoi herra Gilliardin ymmärtää, ettei pitänyt häntä vastuunalaisena siitä, mitä oli tapahtunut, ja suorastaan liikuttavan ystävällisesti hän lohdutti Gilliardia valvoessaan hänen kanssaan pienen potilaan sairasvuoteen ääressä.

Kruununperillinen makasi vuoteessaan voihkien säälittävästi. Hän nojasi päätään äitinsä käsivarteen, ja hänen pieniä kalmankalpeita kasvojaan ei olisi voinut tuntea. Välistä valitukset lakkasivat, ja hän kuiskasi sen ainoan sanan, äiti, jolla hän ilmaisi kaikki kärsimyksensä ja tuskansa. Äiti suuteli hänen tukkaansa, otsaansa ja silmiään, ikäänkuin hänen huultensa kosketus olisi voinut huojentaa hänen tuskaansa ja palauttaa häneen hiukan elämää, joka oli jättämäisillään hänet. Ajatelkaa äidin kidutusta... Nyt ymmärsin hänen elämänsä salaisen murhenäytelmän.

Tällaisissa olosuhteissa ei pojan opetus voinut edistyä tyydyttävästi, Jokaisen kohtauksen jälkeen kului viikkoja ja kuukausia, ennenkuin taas voitiin ruveta jatkamaan säännöllistä opiskelua. Aleksei ei ollut tyhmä, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua tietojen hankkimiseen, ja kun hän ei voinut kilpailla ikäistensä lasten kanssa, jotka olisivat voineet kannustaa hänen intoaan, hänen edistymisensä oli sekä hidasta että katkelmallista. Terveinä kausinaan hän oli hilpeä mieleltään eikä osoittanut mitään merkkejä vallanhimosta, jota tietoisuus korkeasta asemasta olisi voinut helposti synnyttää. Hän oli aina pahoillaan, kun talonpojat ikivanhan tavan mukaan polvistuivat tai koettivat suudella hänen kättään lähestyessään häntä. Aleksei tunsi kipeästi eristyneisyytensä, ja hänen kotiopettajansa olisi kovin mielellään hankkinut hänelle samanikäisten poikien seuraa. On kuvaavaa keisariperheen ja sukulaisten väleille, ettei suuriruhtinaiden lapsia kehoitettu seurustelemaan kruununperillisen kanssa. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä aateliston poikien joukossa. Välistä hänen sallittiin leikkiä lääkärinsä kahden pojan kanssa, mutta hänen rakkain toverinsa oli Titi, muutamia vuosia häntä nuorempi pikku poika, jonka äiti oli rouva Dehn, erään meriupseerin puoliso ja keisarinnan hyvä ystävätär.

Duuman puheenjohtaja Rodsjanko on esittänyt meille mieltäkiinnittävän pikku kuvauksen pojasta. Hän kertoo muistelmissaan,[88] että kerran ennen maailmansotaa hänen ollessaan keisarin puheilla tämä lähetti noutamaan poikaansa.

Esitin itseni Venäjän suurimpana ja lihavimpana miehenä (Rodsjanko oli harvinaisen pitkä ja lihava mies), jolloin poika purskahti iloiseen nauruun. Kun kysyin häneltä, oliko edellisenä päivänä suoritettu keräys "Ohran Tähkäpään" hyväksi (hyväntekeväisyystarkoituksissa järjestetty lippupäivä) tuottanut hyvin, valaisi mielihyvä lapsen erikoisen viehättäviä kasvoja hänen vastatessaan nopeasti: "On kyllä, minä keräsin viisikymmentä ruplaa. Sehän on aika paljon"... Huoneesta lähtiessäni kuulin kruununperillisen kuiskaavan ääneensä: "Kuka tuo on?" ja tsaarin vastaavan: "Duuman puheenjohtaja". Pikku vallanperillinen juoksi jäljessäni eteishuoneeseen ja katseli minua kaiken aikaa lasioven lävitse... Hymyilevä Derevenko (kruununperillisen palveluksessa oleva merimies) ilmestyi näkyviin. Katselin tarkoin niiden lakeijoiden, sotilaiden ja kasakoiden kasvoja, jotka seisoivat vartiopalveluksessa linnassa. Kuinka hellästi he kaikki katselivatkaan kruununperillistä.

Keisari oli ylpeä pojastaan ja koetti tulevaisuutta ajatellen pitää häntä mahdollisimman paljon kansan nähtävänä. Sotilastarkastuksissa, uskonnollisissa juhlamenoissa ja muissa julkisissa toimituksissa poika esiintyi isänsä rinnalla. Valitettavasti häntä piti välistä kantaa kipeän jalan vuoksi. Kun Nikolaista tuli sodan aikana ylipäällikkö, jolloin hänen oli pakko viettää yhtämittaa kuukausimääriä kaukana kotoa, uhrasi Aleksandra omat tunteensa sen hyväksi, mitä piti parhaana Alekseille, ja salli hänen mennä asumaan isän luokse päämajaan. Keisarinna ei voinut lainkaan tottua siihen ajatukseen, että hänen poikansa ei eläisi vanhaksi tai että hänen terveytensä ei sallisi hänen ruveta hallitsijaksi. Päin vastoin hänen ajatuksensa olivat aina keskittyneet Aleksein tulevaisuuteen. Aleksandra uskoi, että poika oli perinyt häneltä voimakkaan tahdon, jota hän kaipasi Nikolaissa, ja hän toivoi sydämestään, että Aleksein sallittaisiin jonakin päivänä saada takaisin itsevaltiuden loisto, joka oli surullisesti himmentynyt Nikolain taipuessa pakosta tekemään myönnytyksiä yleisestä vaatimuksesta. Keisarinna oli sitä mieltä, että Aleksei, jonka taivas oli antanut hänelle Pyhän Serafimin avulla avioelämän suurimpana ilona ja hallitsijasuvun jatkumiselle välttämättömänä olentona, oli sellaisen jumalallisen salliman erikoisessa suojeluksessa, joka varjeli häntä kaikelta vahingolta ja ohjasi häntä kohti suurta ja loistavaa kohtaloa. Keisarinna ei sen vuoksi ollenkaan salannut sitä, että lapsista oli erikoisessa suosiossa poika, jolle sisarten odotettiin luovuttavan ensimmäisen sijan vanhempien sydämessä.

Suuriruhtinatar Olga, Nikolain ja Aleksandran vanhin tytär, oli maailmansodan syttymisen edellisenä vuotena kahdeksantoista ja hänen sisarensa Tatjana kuudentoista vanha. Erotukseksi nuoremmista sisarista Mariasta, joka oli syntynyt 1899, ja Anastasiasta, joka oli syntynyt 1901, sanottiin vanhempia sisaria perheessä "isoksi pariksi". Tyttäret eivät olleet perineet äidin erikoista kauneutta. Tatjana oli ainoa, jonka norja vartalo, hienot piirteet ja ilmehikkäät silmät herättivät huomiota. Toiset olivat ikäänkuin palautuneet isoisänsä Aleksanteri III:n leveäkasvoiseen tyyppiin. Kaikki neljä korvasivat kukoistavalla terveydellään ja mielensä eloisuudella ylen määrin sen, mitä heiltä mahdollisesti puuttui ulkomuodon edullisuudesta. Vastakohta heidän säteilevän nuoruutensa ja ainoan pojan heikon ruumiinrakenteen välillä oli sydäntäsärkevä nähdä ja muistutti Aleksandralle alituisesti hänen perhe-elämänsä traagillista salaisuutta.

Kuolema korjasi varhain nämä nuoret olennot, emmekä me voi arvata, olisivatko he täysi-ikäisiksi tultuaan olleet missään suhteessa huomattavia henkilöitä, jos olisivat eläneet. Lukuunottamatta Olgaa, joka oli lapsena erikoisen nopeaälyinen, sisaret eivät olleet mitenkään loistavia hengenlahjoiltaan. He olivat tarkkaavaisia ja uutteriakin oppilaita, mutta tietojen hankkiminen ei erikoisemmin huvittanut heitä, ja heidän kasvaessaan hidastui edistyminen tuntuvasti. Olgakin, niinkuin hänen opettajansa saattoivat panna merkille, menetti jonkin verran alkuperäistä hengen valppauttaan. Tämän voi ymmärtää johtuvan siitä poikkeuksellisen eristyneestä elämästä, jota perhe vietti. Ei ollut lainkaan tyttöystäviä, ei mitään mainitsemisen arvoista seurustelua, hyvin vähän huvituksia eikä suorastaan minkäänlaista kosketusta maailmaan hyvin rajoitetun perhepiirin ulkopuolella. Olga ja Tatjana eivät olleet sinä aikana, josta tässä on puhe, edes vielä olleet kunnollisissa tanssiaisissa. Aleksandra, joka itse karttoi maailmaa, unohti, että tällainen luostarijärjestys oli kuolettavaa lapsille. Tytöt taipuivat valittelematta siihen elämäntapaan, joka oli heille määrätty. Tämä johtui kenties siitä, että he eivät tietäneet mitään parempaa. Mutta on ihmeellistä ajatella, että nämä suuriruhtinattaret, mahtavan yksinvaltiaan tyttäret, mukautuivat sellaiseen elämään, joka olisi saattanut kenen nykyaikaisen tytön tahansa epätoivoon ja kapinalliseksi. Koko aikana Olgalla ei ollut edes sellaista huonetta, jota olisi voinut sanoa omakseen, ja äiti valvoi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Aleksandra halusi epäilemättä kasvattaa tyttäriään oikealla tavalla, ja välistä häntä vaivasivat epäilykset heidän tulevaisuudestaan. Avioliittokysymys joutui varhain esiin, niinkuin kaikissa hallitsijaperheissä, ja tuon tuostakin Nikolai ja Aleksandra juttelivat siitä kahden kesken. Päin vastoin kuin saksalaiset prinsessat, joilta vaadittiin, heidän joutuessaan avioliittoon Venäjän keisariperheen jäsenten kanssa, oikeauskoiseen kirkkoon liittymistä, oli venäläisten suuriruhtinattarien uskonnon vaihdosta heidän mennessään naimisiin aina katseltu epäsuopeasti. Kun joku keisarin tytär meni naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa, pidätettiin hänelle oikeus pysyä vanhassa uskossaan. Näin oli asianlaita Aleksanteri II:n tyttären suuriruhtinatar Marian mennessä avioliittoon kuningatar Viktorian ja Saksi-Koburg-Gothan herttuan pojan Alfredin kanssa. Hänellä oli oma yksityiskappelinsa ja oikeaoppinen pappinsa Gothassa, niinkuin Nikolai mainitsee päiväkirjassaan. Aleksanteri III:sta tuntui niin vastenmieliseltä ajatella venäläisten suuriruhtinattarien avioliittoa ulkomaalaisten kanssa, että hänen molemmille tyttärilleen hankittiin miehet tsaarin omasta suvusta. Nikolai ja Aleksandra olivat aikoneet naittaa vanhimman tyttärensä eräälle nuorelle serkulle, suuriruhtinas Dmitrille, joka oli ollut yhteen aikaan heidän suosikkinsa. Olga oli ilmeisestikin taipuvainen hyväksymään tämän kauniin ja loistavan nuoren miehen kosinnan, mutta Aleksandra sai kuulla hänen iloisesta poikamiehenelämästään sellaisia seikkoja, joita hän ei hyväksynyt, ja niin koko hanke raukesi. Erään toisen suuriruhtinaan, jota tämän oma äiti kovin tarjosi, keisarinna hylkäsi jyrkästi hänen moraalinsa vuoksi.

Aleksandra mainitsee tämän seikan kirjeessään tammik. 28 p. 1916:

... ja kuinka hartaasti kiitänkään sinua hellistä hyväilyistäsi! Ne lämmittivät minua. Oi, voisivatpa vain lapsemme olla yhtä onnellisia avioelämässään. Boriksen ajatteleminen tuntuu kovin vastenmieliseltä, eikä lapsi — siitä olen vakuutettu — suostuisi mitenkään menemään naimisiin hänen kanssaan, ja minä ymmärtäisin hänet mainiosti. Älä vain anna Miechenin (suuriruhtinatar Maria Pavlovnan) aavistaa, että muut ajatukset ovat täyttäneet lapsen pään ja sydämen. Sellaiset asiat ovat nuoren tytön pyhiä salaisuuksia, joita ei toisten pidä saada tietää. Se loukkaisi kauheasti Olgaa, joka on herkkätuntoinen.

Ulkomaalaiset ruhtinaat tekivät joukoittain tarjouksia, mutta suuriruhtinatar oli niin venäläisen hengen täyttämä, että häntä kauhistutti ajatellakaan muualla elämistä. Valtiollisista syistä Nikolai ei ollut haluton antamaan tytärtään prinssi Carolille, Romanian valtaistuimen tulevalle perijälle.[89] Liitto Romanian kanssa olisi edistänyt Venäjän suunnitelmia alueen laajentamiseksi Mustanmeren rantamailla ja Konstantinopolin lopulliseksi valloittamiseksi. Avioliitto tuntui siitäkin syystä houkuttelevalta, että Romanian kuningasperhe oli oikeauskoinen. Järjestettiin valtiollinen vierailu, ja Nikolai ja Aleksandra tyttärineen otettiin loistavasti vastaan heidän saapuessaan Romaniaan Constantan satamaan. Vanhemmat olivat kuitenkin luvanneet Olgalle, etteivät he pakottaisi häntä avioliittoon vastoin hänen tahtoaan. Hän ei pitänyt Carolista, ja sen vuoksi ei suunnitelmasta tullut mitään. Eräässä Nikolaille lähettämässään kirjeessä Aleksandra mainitsee erään nuoren upseerin käynnistä. Tämä upseeri oli niitä harvoja, jotka keisarinna tunsi henkilökohtaisesti. Hän kirjoittaa:

Pikku M. kävi luonamme eilen illalla päivällisen jälkeen Anjan asunnossa ja viipyi tunnin verran. Emme olleet tavanneet häntä puoleentoista vuoteen. Hän näyttää kukoistavalta ja miehekkäämmältä, mutta samalla kuitenkin rakastettavalta pojalta. Hänestä saisi erinomaisen vävyn. Miksi eivät ulkomaalaiset ruhtinaat ole yhtä miellyttäviä? (Maaliskuun 17 p. 1916).

Yksi lisäsyy, jonka vuoksi Olgalla oli monta kosijaa, oli se, että hän oli suuren omaisuuden perijä. Aleksanteri III, joka toivoi sydämestään, että Nikolain ensimmäinen lapsi olisi poika, oli jälkisäädöksessään määrännyt, että hänen monien miljoonien arvoinen yksityisomaisuutensa oli joutuva vanhimmalle lapsenlapselle. Suuriruhtinatar itse ei luultavasti tietänyt lainkaan tätä. Hän sai varmasti hyvin niukalti taskurahoja. Aleksandra ei suosinut rahojen tuhlausta. Nuorena tyttönä hänellä oli ollut hyvin rajoitetut käyttövarat, ja niin hän oli tottunut säästeliääseen elintapaan, mikä sopi hyvin yhteen perityn säästäväisyystaipumuksen kanssa. Ainoa ylellisyys, josta suuriruhtinattarien sallittiin nauttia, oli meidän tietojemme mukaan se, että he saivat käyttää hajuvettä kylvyssään, kun taas heidän äitinsä pysyi uskollisena tavalliselle tuoksuttomalle saippualle. Jos joku tytöistä olisi ehdottanut käsienhoitovälineiden hankkimista, olisi häntä sanottu kevytmieliseksi. Mutta he eivät pyytäneet mitään sellaisia hienostelutarpeita.

Kummankin vanhemman tytön yksitoikkoisessa elämässä oli jännittävä ja unohtumaton päivä se, jolloin heidän isänsä nimitti heidät molemmat ratsurykmentin kunniapäälliköiksi. "Päälliköt" ottivat vastaan upseeriensa ja sotilaittensa lähetystöjä, ja heidän sallittiin, univormu ratsastuspuvun päälle vedettynä, seurata keisaria ratsain sotilastarkastuksen aikana. Sodan puhjetessa tuli sairaalatyöstä mielelle uutta virikettä ja tärkeä ajanviete. Suorittaessaan tavallisten hoitajattarien velvollisuuksia suuriruhtinattaret joutuivat kosketuksiin hyvin monien ihmisten kanssa. Myöhemmin heidän äitinsä salli heidän liittyä jäseniksi hyväntekeväisyyslaitosten johtokuntiin, joten heille tuli tilaisuus tutustua hallinnolliseen työhön. Omituista kyllä, Olga huomasi tällaisen komitean kokouksessa ensimmäisen kerran, että valtaistuimen ja ylhäisön väleissä oli jotakin kieroa. Eräässä Aleksandran Nikolaille lähettämässä kirjeessä näemme seuraavan selostuksen:

Olgalla oli eilen illalla komitean kokous, mutta se ei kestänyt kauan. Volodja Volsh,[90] jolla on aina hymyily tai pari Olgan osalle, vältti hänen katsettaan eikä hymyillyt kertaakaan. Sinähän tiedät, että tyttäremme ovat oppineet panemaan merkille ihmiset ja heidän kasvonsa. He ovat kehittyneet sisällisesti paljon kaikkien näiden kärsimysten aikana. He tietävät, että kaikki mitä me saamme kestää, on välttämätöntä ja kypsyttää heitä. Onneksi he ovat aina välistä suuria lapsia, mutta heillä on paljon viisaampien olentojen käsityskyky ja sielun tunteet. Niinkuin Ystävämme sanoo:, he ovat suorittaneet vaikean 'kurssin'.[91] (Jouluk. 16 p. 1916).

Näin joudumme taas kulkemaan Rasputinin tien poikki. Että tämä maininta siitä, mitä Rasputin arveli suuriruhtinattarista, ei ollut tilapäinen, sekä että keisarinna puheli hänen kanssaan usein perheestään, todistaa seuraava ote:

Ystävämme on hyvin tyytyväinen tyttäriimme ja sanoo, että he ovat suorittaneet vaikean kurssin ikäisikseen sekä että heidän sielunsa ovat kovin kehittyneet. He ovat tosiaankin hyvin kultaisia eivätkä nykyjään kohtele Anjaa epäluuloisesti. He ovat kokeneet meidän kerallamme kaikki mielenjärkytyksemme, ja se on opettanut heitä katselemaan ihmisiä avosilmin, joten heille on siitä suuri hyöty myöhemmin elämässä. (Jouluk. 6 p. 1916).

Tämä viittaus Anna Vyrubovaan on merkillepantava. Tytöt eivät ilmeisestikään olleet tämän Rasputinin sanansaattajan kanssa niin ystävällisissä väleissä kuin keisarinna olisi suonut. Vähitellen heidät kuitenkin saatiin suostutetuiksi. Aleksandran kirjeissä on monta kertaa mainittu hänen käynneistään Anna Vyrubovan talossa tyttäriensä seurassa. Siellä "Ystävämme" tapasi heidät, puheli heille uskonnosta, ja siellä häneltä kysyttiin kuin oraakkelilta neuvoja kaikissa mahdollisissa kysymyksissä. Rouva Dehn, jonka todistusta meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, koska hän ei ollut epäystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa, kertoo muistelmissaan, että keisarillinen perhe otti hänet palatsissa vastaan vähintään kerran kuussa.

Nämä otteet osoittavat myöskin, kuinka läheiset vanhempien ja lasten välit olivat. Nikolai puheli viimeksimainittujen läsnäollessa vapaasti huolistaan ja keskusteli Aleksandran kanssa niistä toimenpiteistä, joihin aikoi ryhtyä, sekä lähiaikoina tapahtuvista virkanimityksistä. Epäilemättä he olivat hyvin sopusointuinen perhe. Aleksandra oli kasvattanut lapset kunnioittamaan, vieläpä hyvin nöyrästi, isäänsä keisaria. Äitiään he ihailivat ja rakastivat, ja hänen sanansa oli heille laki. He palvelivat häntä hellästi, ja hänen sairaana ollessaan he järjestivät niin, että joku heistä oli aina hänen lähellään. Eräs harrastus, joka oli yhteinen kaikille perheenjäsenille, oli valokuvaus. He ottivat tuon tuostakin pikakuvia toisistaan ja muista ihmisistä, ja paljon aikaa käytettiin valokuvien liimailemiseen erikoisiin lehtiöihin. Nikolai luki mielellään ääneen. Päivällisen ja maatamenon välisen ajan perhe vietti kerääntyneenä leposohvan ympärille, jossa Aleksandra istui nojallaan käsityötään ommellen Nikolain lukiessa heille jotakin mieltäkiinnittävää romaania. Hänen kirjallisuudenvalintansa ei kuitenkaan näytä olleen kovinkaan onnistunut. Päiväkirjasta, jota hän kirjoitti vankeutensa aikana, saamme hämmästykseksemme huomata, että hän luki Tolstoin romaanin Sota ja Rauha ensimmäisen kerran Tobolskissa.[92] Urheilua lapset harrastivat ani vähäsen. He soutelivat puiston suurella lammikolla ja pelasivat vähän tennistä, mutta Tsarskojessa asuessaan he pitivät enemmän talvikuukausista, koska saivat silloin isänsä avulla rakentaa itselleen uljaan lumivuoren, jonka rinnettä he laskettelivat alas pikku kelkoillaan. Niinikään heidän sallittiin pitää eläimiä. Pojalla oli apina, jonka hankkiminen oli tuottanut suuria vaikeuksia, koska Venäjä ei juuri ole sellainen maa, jossa noita eläimiä olisi paljon. Oli kaikenrotuisia koiria ja monta kissaa. Eräs näistä koirista, vähäinen pekingiläinen "Jimmy", joutui myöhemmin perheen mukana vankilaan, ja sen luut löydettiin vähän matkaa sen kuopan reunan alapuolelta, jonne murhamiehet olivat heittäneet keisariperheen poltettujen ruumiiden tuhkan.

Perhe odotti aina hartaasti sitä aikaa, jolloin he siirtyivät pohjolan kesän kuumimmiksi viikoiksi kauniiseen Standard nimiseen huvialukseen risteilläkseen Suomenlahden kallioluotojen välillä. Tuhannet saaret, pikku luodot ja kalliot, jotka muodostavat vyön pitkin Suomen rannikkoa, jättävät välistä avotilaa, joten muodostuu järven tapainen, avomeren mainingeilta suojattu ulappa. Jossakin sellaisessa turvapaikassa Standard laski ankkurinsa torpeedoalusten vartioidessa joka puolella salmissa estääkseen kutsumattoman vieraan tunkeutumasta keisarin rauhaa häiritsemään. Nikolain suurin nautinto oli soutaa puolisoaan pikku veneellä, tutkia luotojen sokkeloita laivaveneellä, nousta maihin johonkin saareen päiväkaudeksi pyssyineen tai tehdä perheen kanssa huviretki jonkin suojaisen poukaman hiekkarannikolle. Nikolai ja Aleksandra kohtelivat huvialuksen upseereita ja sotilaita henkilökohtaisina ystävinään. Standardin miehistönä oli kaartin meriväkeä, joka oli valiomiehiä, ja heidän luultiin kiintyneen keisariperheeseen horjumattoman uskollisesti. Vallankumouksen aikana Aleksandralle tuotti kaikkein katkerimman pettymyksen se, että hän näki meriväen karkaavan palatsista. Toverit kadehtivat Standardin upseereita, koska näiden oli mahdollista seurustella keisarin kanssa joka päivä sellaisissa olosuhteissa, jotka lisäsivät tuttavallisuutta. Muutamille heistä tämä oli loistavan uran alku, ja useimmille se merkitsi muodossa tai toisessa suosionosoitusten tulvaa. Heihin kuului myös "N.P.", jota Nikolai ja Aleksandra kohtelivat rakkaana ystävänä. Niissä Aleksandran kirjeissä, jotka meillä on hallussamme, hänet mainitaan satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa. Mikäli me tiedämme, oli hän ainoa ihminen, joka uskalsi sanoa "Jumalan miestä" "Rasputiniksi" keisarinnan läsnäollessa saamatta mitään muuta rangaistusta kuin ystävälliset nuhteet. Jos "N.P:n" muistelmat julkaistaisiin, olisi niillä historiallinen arvo, ja ne olisivat verrattoman arvokkaat kovasti panetellun keisarinnan nimen puhdistamiseksi.

Keväisin keisari ja hänen perheensä tavallisesti matkustivat joksikin ajaksi Krimille nauttiakseen sen lämpimästä ja tasaisesta ilmastosta Tsarskoje Selon tuntuessa epämiellyttävältä sateen ja sumun vuoksi. Heidän asuttavakseen oli rakennettu uusi palatsi Nikolain ja Aleksandran ylivalvonnan alaisena laaditun suunnitelman mukaan. Siellä oli kaikki mahdolliset nykyajan mukavuudet, mutta sen varustelusta ja kalustuksesta kävi myöskin ilmi taiteellisen maun puute. Se olikin perinnöllinen vika Romanovien suvussa. Heidän maunpuutteensa, varsinkin huoneiden koristelukysymyksissä, oli tullut suorastaan sananlaskuksi.

XVI. KEISARINNA HALLITSEE

Vuosikausia Eurooppa oli lisännyt sotavarustuksiaan. Allekirjoittaessaan rauhansopimuksen saksalaiset myönsivät sen onnettomuuden, johon koko Eurooppa oli vajonnut, "aiheutuneen Itävalta-Unkarin sodanjulistuksesta Serbiaa ja Saksan sodanjulistuksesta Venäjää ja Ranskaa vastaan sekä Belgiaan hyökkäämisestä".[93] Tällä tavoin vahvistettiin muodollisesti Saksan syyllisyys. Sodan pääaiheeksi sovittiinkin pieneen puolueettomaan Belgiaan tehty hyökkäys. Mutta todellisuudessa täytyy koko Eurooppaa pitää vastuunalaisena siitä yhteentörmäyksestä, jonka kaikki selvästi tiesivät tulevan, johon kaikki kuumeisesti varustautuivat ja jota ei kukaan uskaltanut julkisesti vastustaa. Ammattisotilaat varustautuivat velvollisuutensa mukaisesti yhteentörmäykseen politiikkojen ja diplomaattien menettäessä kallista aikaa salajuonien punomiseen. Jos hallitukset olisivat ymmärtäneet, että sota on liian vakava asia militaristien hoitoon jätettäväksi, ei sotaa luultavasti olisi syttynytkään, sillä yleistä mielipidettä olisi varoitettu, ja kansanvallan kuolaimet — parhaat rauhan välikappaleet — olisi voitu ottaa käytäntöön. Mutta niitä, jotka tiesivät asian, lamautti se tieto, ettei sota ollut vältettävissä. He varustautuivat siihen eivätkä sitä vastaan. Rikollinen asiain salaaminen oli mennyt niin pitkälle, että kaikissa, maissa ihmiset hämmästyivät.

Nikolai oli omasta puolestaan rauhan kannattaja. Hän oli polttanut sormensa Japania vastaan käydyssä sodassa, jonka oli aiheuttanut hänen halunsa laajentaa valtakunnan aluetta. Vallankumousliike, joka seurasi sitä ja pakotti hänet tekemään myönnytyksiä kansan vaatimukselle perustuslain saamiseksi, oli osoittanut hänelle, kuinka suureksi vaaraksi hallitsijasuvulle oli ryhtyminen uuteen sotilaalliseen seikkailuun. Käytettävänämme oleva historiallinen aineisto todistaa, että Nikolai horjui ja vitkasteli ratkaisevalla hetkellä sekä että häneltä saatiin kiristetyksi määräys yleisestä liikekannallepanosta ulkoministerin ja yleisesikunnan päällikön yhteisillä ponnistuksilla, jotka vaativat ratkaisevaa määräystä, koska tiesivät, kuinka vaarallista oli sallia saksalaisten ehättää edelle. Vihdoinkin ulkoministeri Sasonov sai tuon kohtalokkaan määräyksen ja toimitti sen paikalla perille kenraali Janushkevitshille kehoittaen häntä "katkaisemaan puhelinjohdon" ilmeisestikin peläten, että Nikolai sittenkin muuttaisi mielensä. Gilliard kertoo meille keisarin epäröimisen todellisen syyn:

Myrskyn lähetessä ja valtiomiesten pannessa koko kansliakoneistonsa käyntiin lähetettiin sydäntävihlovia sähkösanomia kaukaiseen Siperiaan, jossa Rasputin hiljalleen alkoi toipua haavastaan Tjumenissa. Ne olivat melkein kaikki samanlaisia sisällöltään: "Olemme kauhuissamme ajatellessamme, että sota voi syttyä. Luuletteko te sitä mahdolliseksi? Rukoilkaa puolestamme. Auttakaa meitä neuvollanne". Rasputin vastasi, että sotaa oli kaikin mokomin vältettävä, jollei tahdottu jättää hallitsijaperhettä ja valtakuntaa kaikkein kauheimpien onnettomuuksien uhriksi. (Talvella 1918 Tjumenissa ollessani näin jäljennökset juuri näistä sähkösanomista. Myöhemmin huomasin mahdottomaksi päästä enää käsiksi niihin papereihin.) Tämä neuvo oli sopusoinnussa tsaarin hartaimpien toiveiden kanssa, eikä hänen rauhanystävällisiä tarkoituksiaan voinut hetkeäkään epäillä. Ei tarvinnut muuta kuin nähdä hänet tuolla kauhealla viimeisellä viikolla ymmärtääkseen, millaista henkistä ja siveellistä kidutusta hän oli saanut kestää.

Rasputin, joka oli, niinkuin olemme nähneet, vakaumukseltaan pasifisti ja tarkkanäköisenä epäili sodan saattavan hallitsijahuoneen vaaraan, oli kannattanut rauhaa ehdolla millä hyvänsä. Balkanin pulman aikana 1912 hän oli neuvonut karttamaan kaikkia mahdollisia sotilaallisia seikkailuja. Jos hän olisi ollut Pietarissa noina kohtalokkaina viikkoina, niin kuka tietää, eikö hän olisi tehnyt Nikolaille vieläkin vaikeammaksi Saksan haasteen vastaanottamisen? Mutta Rasputin oli poissa. Hän oli matkustanut kotikyläänsä järjestämään yksityisasioitaan, ja häntä oli haavoittanut tikarilla vaarallisesti vatsaan eräs nuori nainen, jonka hän oli vietellyt. Hänen henkeään oli pelätty, ja hänet oli kiireesti kuljetettu läheiseen Tjumenin kaupungin sairaalaan, jossa ylimääräisellä junalla Pietarista lähetetty kirurgi oli leikannut hänet. Rasputin toipui nopeasti, mutta hän oli vielä sairaalassa sodan puhjetessa. Aleksandrasta, joka oli tottunut neuvottelemaan ystävänsä kanssa kaikista tärkeistä asioista, hänen poissaolonsa kesän 1914 kohtalokkaina päivinä tuntui taivaan lähettämältä koettelemukselta.

Silloin Nikolaissa tapahtui huomattava muutos. Vaikka Venäjän kansa hämmästyikin saadessaan tiedon sodan syttymisestä, se otti sen vastaan isänmaallisella innostuksella epäilemättä hetkeäkään, että Saksa, joka oli hyökännyt avuttoman Belgian kimppuun, ja Itävalta-Unkari, joka oli loukannut paljoa pienempää Serbiaa, olivat Euroopan rauhan rikollisia häiritsijöitä. Äkkiä Nikolai, joka oli vuosikausia nähnyt kuilun levenevän itsensä ja alamaistensa välillä, huomasi kansansuosion ja innostuksen aallon nostavan häntä ylös päin. Sisäiset valtiolliset kahnaukset unohdettiin toistaiseksi, ja kansa julisti keisarin johtajakseen suuressa ja oikeassa asiassa osoittaen hänelle suosiotaan.

Gilliard, joka kuuli nämä asiat eräältä keisarin tyttäreltä, sanoo, että sodan julistamisen iltana perhe odotti kauan Nikolaita päivälliselle. Keisarinna oli juuri käskenyt erästä suuriruhtinatarta kutsumaan isää, kun tämä ilmestyikin näyttäen hyvin kalpealta ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut, koettaen säilyttää äänensä rauhallisena. Kuullessaan uutisen Aleksandra alkoi itkeä, ja tyttäretkin vuodattivat kyyneliä nähdessään äitinsä surun. Perhe oli ollut iltamessussa palatsin kirkossa, ja saattoi panna merkille, että Nikolai oli uupuneen näköinen. Pussit, jotka ilmestyivät hänen silmiensä alle hänen ollessaan levoton, olivat näkyvissä. Hän rukoili luonteensa koko innolla. Hänen rinnallaan oli Aleksandra, jonka surun kalvamilla kasvoilla oli "sama kärsimyksen ilme, jonka olin niin usein nähnyt hänen poikansa vuoteen vieressä". Hän rukoili palavasti ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa pahan unen...

Seuraavana päivänä keisari lähti Pietariin. Kadut olivat täynnä innostuneita väkijoukkoja, jotka osoittivat hänelle suosiotaan heiluttaen lippuja ja laulaen kansallishymniä. Talvipalatsin edessä oleva suuri aukio oli mustanaan tiheään sulloutuneita ihmisiä. Keisari oli palatsissa puhuen armeijan päälliköille ja ottaen vastaan diplomaattikuntaa. Valtaistuinsalissa hän luki juhlallisessa mielenvireessä olevalle kuulijakunnalle manifestin, jossa hän ilmoitti Venäjälle päätöksensä vastustaa Saksan kohtuuttomia vaatimuksia asevoimalla, koska kaikki yritykset rauhan säilyttämiseksi olivat menneet myttyyn. Sitten hän tuli parvekkeelle, josta näkyy avaralle aukiolle. Hän seisoi siinä aivan yksin, vähäisen vartalon erottuessa kuin varjokuvana punertavaa seinää vasten. Kansanjoukko polvistui yhtenä miehenä ja lauloi keisarihymnin haltioituneena ilmoittaen täten tsaarille sen vakuutuksen, että kansa seisoi kokonaisena hänen rinnallaan tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä. Tämän kirjan tekijä, joka oli saanut määräyksen lähteä rintamalle seuraavana aamuna, oli tällöin aukiolla ja saattaa vakuuttaa, että mieliala oli erittäin haltioitunut, samalla kuin myötätunnon virta näytti muodostuneen noiden tuhansien ihmisten ja tuon ylhäällä parvekkeella olevan pienen olennon välille. Juhlakulkueita, jotka kantoivat lippuja ja lauloivat isänmaallisia lauluja, liikkui myöhemmin pääkaupungin kaduilla, kokouksia pidettiin liittoutuneiden lähetystöjen edustalla ja Ison-Britannian, Ranskan, Belgian ja Serbian edustajia tervehdittiin hurjin eläköönhuudoin heidän ilmestyessään. Valitettavasti eräs metelöitsijäjoukko pääsi pujahtamaan poliisisulun lävitse ja tunkeutui Saksan lähetystöön, joka oli rakennettu Vilhelm II:n omien suunnitelmien mukaisesti ja josta diplomaattiasukkaat nyt olivat poissa. Kiihkomieliset miehet kiipesivät katolle ja sysäsivät sieltä alas ne kaksi pronssijättiläistä, jotka olivat niin kauan loukanneet venäläisten makua karkealla alastomuudellaan. Ne putosivat kumeasti tömähtäen lähettilään vuodepatjoille, jotka oli juuri vähän ennen heitetty kadulle.

Ne tapaukset, joita Nikolai ja Aleksandra saivat kokea, murtivat heidän tavallisen pidättyväisyytensä. Gilliard, joka tunsi niin läheisesti heidän perhehuolensa ja ahdistuksensa, tunnustaa päiväkirjassaan, ettei keisaripari koskaan puhellut valtiollisista eikä yksityisistä asioistaan hänen kanssaan. Mutta nyt hovitapojen edellyttämät sovinnaiset rajat olivat hävinneet. Nikolai puhui tutunomaisesti ja avomielisesti ehdottomasta luottamuksestaan tulevaisuuteen:

Omasta puolestani voin sanoa tehneeni kaiken, mitä vallassani on välttääkseni tätä sotaa, ja olen valmis tekemään myönnytyksiä, jotka eivät ole ristiriidassa arvomme eivätkä kansallisen kunniamme kanssa. Ette voi kuvitella, kuinka iloinen olen siitä, että tämä epävarmuus on ohitse, sillä en ole koskaan kokenut niin kauheaa aikaa kuin sodan puhkeamisen edelliset päivät. Olen varma siitä, että nyt tapahtuu Venäjällä kansallinen nousu...

Aleksandra oli kauan aikaa suutuksissaan kuullessaan, että Vilhelm II oli kieltänyt leskikeisarinnaa jatkamasta matkaansa Venäjälle ja lähettänyt hänet Tanskaan sen jälkeen kuin hän oli ollut pidätettynä arvolleen sopimattomalla tavalla. Aleksandra valitteli:

Ajatelkaahan, että monarkki on pidättänyt keisarinnan! Kuinka hän saattoi alentua sellaiseen? Hän on ehdottomasti muuttunut siitä lähtien, kun Venäjää vihaava sotilaspuolue on saanut hänet valtaansa. Mutta olen varma siitä, että hänet on taivutettu sodan puolelle vastoin tahtoaan... En ole koskaan pitänyt keisari Vilhelmistä jo yksistään siitä syystä, ettei hän ole luotettava. Hän on turhamainen ja on aina näytellyt. Lakkaamatta hän moitti minua siitä, etten tehnyt mitään Saksan hyväksi, ja hän on aina tehnyt kaiken voitavansa erottaakseen Venäjän ja Ranskan toisistaan, vaikk'en minäkään ole uskonut sen (Venäjän ja Ranskan liiton) olevan hyväksi Venäjälle. Hän ei anna minulle koskaan anteeksi tätä sotaa... En ole muutoin kuullut mitään veljestäni (Hessenin suurherttuasta). Missä hän on? Belgiassa vai Ranskan rintamalla? Minua värisyttää ajatellessani, että keisari Vilhelm voi kostaa minulle lähettämällä hänet Venäjän rintamalle... Miten Saksan käy? Millainen nöyryytys, millainen luhistuminen sillä onkaan edessään? Ja kaikki aiheutuu Hohenzollernien synneistä... Mitä onkaan tapahtunut lapsuudenaikani Saksalle? Minulla on niin onnellisia ja runollisia muistoja ensimmäisiltä vuosiltani Darmstadtista ja sikäläisistä hyvistä ystävistäni. Mutta käydessäni myöhemmin siellä Saksa näytti muuttuneelta maalta... Minulla ei ollut mitään ajatusten eikä tunteiden yhteyttä muiden kuin entisten aikojen hyvien ystävien kanssa. Preussi on merkinnyt Saksan tuhoa... siitä tulee kauhea, hirvittävä kamppailu, ja ihmiskunta saa lähiaikoina kestää kaameita kärsimyksiä...

Muutamia päiviä myöhemmin keisari puolisoineen ja lapsineen matkusti Moskovaan, jossa asukkaat ottivat heidät haltioituneesti vastaan. Nikolai ja Aleksandra tunsivat voimakasta iloa ajatellessaan, että he olivat jälleen valloittaneet alamaistensa rakkauden. He uskoivat, että Venäjän itsevaltiuden historiassa oli kääntynyt uusi lehti: taivas oli pitänyt loukkaamattomana tsaarin kanssa tekemänsä sopimuksen, ja tästä lähtien asiat luistaisivat Venäjällä aina hyvin. Heidän iloaan himmensi vain se, että Aleksei, joka oli ollut muutamia kuukausia poikkeuksellisen terveessä kunnossa, sai polveensa uuden sisäisen verenvuodon, minkä vuoksi hän ei kyennyt kävelemään, vaan erään henkivartiostoon kuuluvan kookkaan kasakan piti kantaa häntä. Mutta Rasputin oli taas terve, ja Aleksandra luotti siihen, että tämän läsnäolo varjelisi perintöruhtinasta kaikilta uusilta vaaroilta.