Part 13

Sivun alareunaan on lisätty venäjäksi "Gubernatorski Dom" — Kuvernöörin talo. Tässä rakennuksessa Nikolai ja hänen perheensä asuivat pidätysaikansa Siperiassa. Päiväkirja oli suuriruhtinattaren lahja äidilleen, joka käytti sitä muistiinpanojensa kirjoittamiseen. Viimeinen merkintä on tehty heinäk. 16 p:nä klo 10 a p., siis vain muutamia tunteja ennen kuin murhamiehet ampuivat onnettomat vangit kellarissa. Luemme siitä:

"Pienokainen on vähän vilustunut, Tatjana lukee raamattua. Hän on lukenut minulle profeetta Amoksen kirjan. Joka aamu päällikkö käy meidän huoneessamme. Hän toi minulle muutamia munia pienokaista varten. Söimme illallista klo 8, ja minä pelasin béziqueä [110] Nikolain kanssa".

Suuriruhtinatar lukee sointuvalla äänellään:

"Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan, korjaan sen halkeamat ja kohennan sen rauniot ja rakennan sen sellaiseksi kuin se oli entisinä päivinä". (Amos 9:11).

Näemme keisarinnan panevan syrjään koruompelutyönsä, joka hänellä on lakkaamatta käsissään. Ottaen pois silmälasinsa — hänen silmänsä ovat rasittuneet salaa vuodatetuista kuumista kyynelistä — hän vaipuu haaveisiinsa. Profeetan sanat pyhäköstä, joka piti uudestaan rakennettaman, merkitsevät hänelle erikoisen paljon. Taivaan kanssa tehty sopimus, jonka hänen miehensä kruunajaisissaan vannoi pitävänsä pyhänä, ei ole voinut tyhjiin raueta. Jumala antaa ihmeen tapahtua lupauksensa mukaan, ja vanha kunnia ja loisto palaavat. Aleksandran usko Sallimukseen on yhtä luja kuin ennen konsanaan. Eräässä vankilasta salaa kuljetetussa kirjeessä [111] hän sanoo:

"Niin, ero on kauhea asia, mutta Jumala antaa voimaa senkin kestämiseen, ja minä tunnen Isän (Rasputinin) olevan lähelläni, ja ihmeellinen, tyyni ilo värisyttää minua ja täyttää sieluni, eikä sen syytä voi ymmärtää, koska kaikki on niin sanomattoman surullista, mutta tämä tulee Ylhäältä eikä johdu meistä itsestämme, ja mehän tiedämme, ettei Hän hylkää omiaan, vaan vahvistaa ja suojelee heitä".

Sinä päivänä, jolloin Nikolai tuotiin vartioituna takaisin Tsarskoje Seloon, ei enää yksinvaltiaana, vaan tavallisena eversti Romanovina, tapahtui Aleksandrassa suuri muutos. Hän ei voinut mukautua vallankumoukseen, niinkuin hänen miehensä mukautui; hän katseli sitä hellittämättömän vihaisin ja ylenkatseellisin tuntein, mutta ne valtiolliset harrastukset, jotka olivat olleet muutamia vuosia hänen mielessään etualalla, vajosivat nyt äkkiä vähempiarvoiselle sijalle. Ulkonaisesti tyynenä, mikä hämmästytti kaikkia keisarinnan läheisyyteen joutuneita, hän keskitti ajatuksensa vain perheeseensä jättäen tulevaisuuden Jumalan haltuun, jonka hyvyyttä hän ei kertaakaan epäillyt. Ne koettelemukset, joita hän oli saanut kestää, ja ne loukkaukset, joille hän oli alttiina, oli Jumala määrännyt tutkimattomassa viisaudessaan. Joka kuukausi toi mukanaan raskaamman onnettomuuksien taakan — hän otti sen vastaan luottaen lannistumatta parempaan tulevaisuuteen. Vastoinkäymisissä Aleksandra osoittautui jaloksi luonteeksi, kun taas hänen puolisonsa pysyi samanlaisena kuin oli ennenkin ollut — hyvin tavallisena miehenä.

Aleksander Kerenski, duuman sosialistivallankumouksellinen jäsen, josta oli tullut väliaikaisen hallituksen jäsen heti sen alussa ja myöhemmin pääministeri (jonka pääministerin bolshevikit niin helposti sysäsivät syrjään syksyllä), lähti Tsarskoje Seloon tapaamaan entistä keisaria ja hänen perhettään. Oikeusministerinä ja senaatin yliprokuraattorina Kerenski oli vastuussa hallituksen valtiollisten vankien vartioinnista ja samalla turvallisuudesta. Herra Gilliard on kertonut meille, mitä tietää tästä tapauksesta.

Keskiviikkona, huhtik. 4 p:nä. Aleksei Nikolajevitsh kertoi minulle, mitä Kerenski oli eilen keskustellut tsaarin ja tsaarittaren kanssa.

Koko perhe oli koolla suuriruhtinattarien huoneissa. Kerenski tuli sisään ja esitti itsensä sanoen:

"Olen yliprokuraattori Kerenski".

Sitten hän kätteli kaikkia. Tsaarittaren puoleen kääntyen hän virkkoi:

"Englannin kuningatar on pyytänyt kysymään, kuinka entinen keisarinna voi".

Hänen Majesteettinsa punastui kovasti. Ensimmäisen kerran häntä oli puhuteltu entiseksi keisarinnaksi. Hän vastasi voivansa muuten aivan hyvin paitsi että hänen sydämessään tuntui häiriöitä niinkuin ennenkin. Kerenski jatkoi:

"Mihin tahansa ryhdyn, sen suoritan aina viimeiseen vaikeaan loppuun asti kaikella tarmollani. Halusin itse nähdä kaikki todetakseni, millä kannalla asiat ovat ja voidakseni ilmoittaa siitä Petrogradiin, ja se on teille parempi".

Sitten hän pyysi tsaaria siirtymään hänen kanssaan viereiseen huoneeseen, koska halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Hän meni edellä, ja tsaari seurasi häntä. Hänen poistuttuaan tsaari kertoi meille, että tuskin he olivat kahden kesken, kun Kerenski sanoi hänelle:

"Tiedätte kai, että minun on onnistunut saada kuolemanrangaistus kumotuksi?... Olen tehnyt sen, vaikka suuri joukko tovereitani on kuollut vakaumuksensa marttyyreinä".

Koettiko hän näytellä jalomielisyyttä ja viitata siihen, että hän pelasti tsaarin hengen, vaikk'ei tämä ollut tehnyt mitään ansaitakseen sen?

Sitten hän puhui meidän lähdöstämme, jonka hän vielä toivoo voivansa järjestää. Milloin? Minne? Kuinka? Hän ei tietänyt itsekään ja pyysi, ettei asiasta puhuttaisi.

Mainita sopii, että Kerenski saapui palatsiin eräällä tsaarin yksityisautolla, jota ajoi muuan keisarillisen autovajan kuljettaja...

Sunnuntaina, huhtik. 8 p:nä. Messun jälkeen Kerenski ilmoitti tsaarille, että hänen oli pakko erottaa hänet keisarinnasta — että hänen on elettävä yksin ja tavattava keisarinnaa vain aterioiden aikana ja vain sillä ehdolla, että silloin puhutaan venäjää... Vähän myöhemmin tsaaritar tuli minun luokseni hyvin kiihtyneenä ja sanoi: "Kuinka he voivatkaan kohdella tällä tavoin tsaaria ja tehdä hänelle näin alhaisen tempun, vaikka hän on uhrannut itsensä ja luopunut kruunusta välttääkseen kansalaissotaa. Kuinka halpamaista, kuinka halveksittavaa..." Hetken kulutta hän jatkoi: "Niin, tämä hirveän katkera pala on myöskin nieltävä".

Olen saanut kuulla, että Kerenski oli ensin aikonut eristää tsaarittaren, mutta hänelle osoitettiin, että olisi epäinhimillistä eroittaa äiti sairaista lapsistaan. Silloin hän päätti eristää tsaarin.

Osoittaakseen valtaansa Kerenski vangitutti sitten Anna Vyrubovan ja määräsi hänet vietäväksi Pietariin, mutta tosiasiassa hänen haukuntansa oli peloittavampaa kuin hänen puraisunsa. Hänen luontainen ystävällisyytensä teki hänet sopimattomaksi vanginvartijan toimeen, ja jo huhtik. 25 p:nä Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan: "Kerenski ei enää kohtele tsaaria samalla tavoin kuin alussa, hän on luopunut laillisia muotoja noudattavasta menettelytavasta... Kerenski on pyytänyt papereita saattaakseen loppuun heidän oikeudenkäyntinsä tsaaria ja varsinkin tsaaritarta vastaan... Hän tuntee vastuunalaisuutensa vankeja kohtaan. Mutta emme ole kuulleet sanaakaan ulkomaille pääsystämme".

Väliaikainen hallitus ei olisi halunnut mitään sen hartaammin kuin päästä eroon Tsarskoje Selon kiusallisista vangeista sallimalla heidän lähteä Englantiin, jossa he olisivat joutuneet kuninkaallisten sukulaistensa suojelun alaisiksi. Nikolain oleskelu niin lähellä pääkaupunkia oli alituisena levottomuuden aiheena, ja äärimmäisen vasemmiston taholta oli jo tehty yrityksiä entisen keisarin poisviemiseksi, minkä jälkeen hänet aiottiin kuljettaa Kronstadtin saarilinnoitukseen, joka jo oli bolshevikkien varustuksena. Palatsia vartioivat sotilaat eivät myöskään olleet kovinkaan luotettavia. Mutta vallankumouksen ensimmäisenä päivänä perustettu sotilaiden ja työläisten edustajien neuvosto kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi. Olikin oikeastaan olemassa kaksi eri hallitusta, eikä niistä virallinen uskaltanut tehdä mitään, mikä olisi loukannut sen vaarallista tarkastajaa, neuvostoa. Niinpä ei voitu toteuttaa Nikolain, Aleksandran ja heidän lapsiensa matkustamissuunnitelmaa. Sen sijaan heidät elokuun puolivälissä siirrettiin kauas sisämaahan, Siperiaan Tobolskin kaupunkiin.

Nikolain päiväkirja tältä vankeusajalta on, tai on ainakin ollut, Kremlin arkistoissa.[112] Mitä me tiedämme siitä, sopii täydellisesti yhteen herra Gilliardin vankien elämästä esittämään kuvaukseen, joka elämä Tsarskoje Selossa oli siedettävää.[113] Vähitellen vakiintui sellainen järjestys, että lukuunottamatta komendantin käyntejä, joka ei ollut heille epäystävällinen, he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat yksityishuoneissaan, ja heillä oli puistossa oma alueensa, jossa saivat kävellä ja nauttia puutarhanhoidon iloista. Heitä vartioivat sotilaat eivät enää noudattaneet entistä kuria, mutta eivät olleet vielä muuttuneet sellaisiksi hillittömiksi raakalaisiksi, jollaisia he olivat vuoden kuluttua. He olivat sivistymättömiä puheissaan ja välistä tunkeilevia — he ottivat pois Alekseilta leikkitykin, jolla poika leikki puutarhassa — mutta he eivät tarkoittaneet mitään todella pahaa, ja heidät saattoi helposti tehdä vaarattomaksi pienellä leikkipuheella tai hymyllä. Heidän päällikköinään olevat upseerit olivat enimmäkseen siivoa väkeä. Tosin he pelkäsivät omia miehiään, mutta kun suinkin voivat, he tekivät kaiken voitavansa auttaakseen vankeja. Joukko palatsin palvelijoita pysyi uskollisena entiselle isäntäväelleen ja suoritti velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hallitus myönsi riittävät käyttövarat vankien elatukseen, ja vaikk'ei ulkopuolelta heidän luokseen päästettykään vieraita, oli heidän mahdollista jokseenkin vaivattomasti lähettää ja saada kirjeitä. Sanomalehtiä ja kirjoja oli vapaasti heidän käytettävissään, ja kun Kerenski tottui tehtäviinsä, helpotettiin valvontaa; vain sen verran pidettiin varaa, ettei sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston epäluuloja herätetty.

Nikolain päiväkirjasta näemme, että hän Tsarskoje Seloon palattuaan vallastaluopumisensa jälkeen poltti suuren joukon kirjeitä ja asiapapereita. Tämä ei todista sitä, että valvonta olisi ollut ankaraa sinä kautena. Jälkeenpäin, kun asiat olivat vähän vakiintuneet, Nikolai ja Aleksandra kohdistivat huomionsa poikansa kasvatukseen. Keisarin osalle tulivat historia ja maantiede, kun taas keisarinna, kuvaavaa kyllä, otti hoitaakseen uskonnon opetuksen. Suurimpana nautintona oli puutarhassa käveleminen, puiden kaataminen ja koko perheen yhteisillä ponnistuksilla muokatun kasvitarhamaan hoitaminen. Keisarinnan, jonka terveys ei ollut hyvä, vei hänen puolisonsa tavallisesti ulos puutarhaan pyörätuolissa ja sijoitti hänet johonkin aurinkoiseen paikkaan nurmikolle, jossa hänen poikansa leikki hänen lähettyvillään. Eräänä sellaisena kertana kaksi sotilasta tuli ottamaan Alekseilta pois leikkitykin, jolla lapsi onnellisena puuhaili. Ylpeä keisarinna hillitsi mielensä eikä puhunut miehille mitään, vaan pyysi lähellä olevaa Gilliardia tulemaan avuksi hänen tyynnytellessään nyyhkyttelevää lasta... Kesäk. 5 p:nä päivätyssä ja salaa lähetetyssä kirjeessä Aleksandra kirjoittaa:

... Muistelen entisiä aikoja. On välttämätöntä katsella kaikkea rauhallisemmin. Mitä on tehtävä? Koska Hän on lähettänyt meille tällaiset koettelemukset, on Hän ilmeisesti sitä mieltä, että olemme valmistautuneet siihen. Se on jonkinlainen tutkinto — meidän on välttämättä osoitettava, ettemme ole turhaan suorittaneet sitä. Kaikesta voi löytää jotakin hyvää ja hyödyllistä — mitä kärsimyksiä sitten saanemmekin kokea — siihen on mukauduttava. Hän antaa meille voimia ja kärsivällisyyttä eikä hylkää meitä. Hän on armelias. On vain välttämätöntä taipua Hänen tahtoonsa napisematta ja odotettava — siellä toisella puolella Hän valmistaa kaikille niille, jotka häntä rakastavat, kuvaamattoman ilon... Uskon vahvasti siihen, että paha menee ohitse ja taivas kirkastuu pilvettömäksi... Täytyy olla vähän kärsivällinen — ja onko se tosiaankaan niin vaikeaa? Jokaisesta päivästä, joka kuluu rauhallisesti, kiitän Jumalaa... Kolme kuukautta on nyt mennyt. Ihmisille luvattiin, että he saisivat lisää ruokaa ja ja polttopuita, mutta kaikki on muuttunut huonommaksi ja kalliimmaksi. He ovat pettäneet kaikkia — olen niin pahoillani heidän vuokseen. Kuinka monia me olemme auttaneet, mutta nyt on kaikki lopussa...

Keisarinnalla oli varmasti kauhea päivä, kun hän näki sanomalehdistä, joita palatsiin toimitettiin vapaasti, että sotilasjoukko oli avannut Rasputinin haudan ja kuljettanut arkun pois tietymättömiin kohtaloihin. Myöhemmin kävi ilmi, että "Jumalan miehen" ruumis oli poltettu suuressa kokkotulessa muutamien kilometrien päässä Tsarskoje Selosta olevassa metsässä sekä että tuhka oli hajoitettu tuuleen. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä haudalle asettamat pyhimyksenkuvat olivat sotamiehet ottaneet ja myöneet muutamasta ruplasta kokoilijoille.

Toinen murheen päivä oli toukokuun ensimmäinen, jolloin metelöitsevä kulkue, joka kantoi kapinallisia lauseita sisältäviä punaisia lippuja, marssi puutarhan läpi ja valmisti aivan palatsin lähistölle haudan, jossa rahvaan mielenylennykseksi poltettiin muutamia vallankumouksen "uhreja" monien pitkien puheiden jatkaessa vielä ohjelmaa.

Viisi kuukautta kestäneen pidätysajan jälkeen Nikolai päätettiin siirtää loitommalle pääkaupungista. Väliaikainen hallitus ilmoitti sotilaiden ja työläisten edustajien neuvostolle, että se oli välttämätöntä, jotta kaikki vapauttamisyritykset kävisivät vaikeammiksi, mutta varsinaisesti tätä muutosta haluttiin vankina olevan perheen suojelemiseksi, sillä sen asema tuli päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Elokuun kahdentenatoista päivänä — Aleksein syntymäpäivänä, hänen täyttäessään nyt kolmetoista vuotta — Nikolaita kehoitettiin olemaan puoliyön aikana valmis lähtemään tuntematonta päämäärää kohti. Määrähetkellä vangit, joita äkkilähtö piti jännityksessä, olivat valmiiksi pukeutuneina matkan varalta, ja heidän matkatavaransa olivat järjestyksessä pois siirrettäviksi. Tunteja kului, eikä mitään tapahtunut. Kerenski saapui tuoden mukanaan suuriruhtinas Mikaelin, jonka sallittiin lausua jäähyväiset veljelleen. Mutta sittenkään ei mitään junaa ollut paikalla. Kävi ilmi, että rautatieläisten liitto oli alkanut epäillä ja kieltäytynyt päästämästä junaa lähtemään. Voimattomuudessaan hallitus rupesi hieromaan sopimusta, ja vihdoinkin, kello viiden jälkeen aamulla rautatieläisten liiton vastarinta saatiin murretuksi. Entisen keisarin perheen vei auto pienelle naapuriasemalle, jossa matkustajat nousivat odottavaan junaan, ja se lähti erikoisen sotaväenosaston vartioimana liikkeelle itää kohti: sen oli määrä kuljettaa vangit Siperiaan. Tuntikausien odotuksen näännyttäminä he olivat liian unisia kiinnittääkseen mitään huomiota Kerenskiin, joka oli tullut saattamaan heitä ja koetti ystävällisin sanoin rauhoittaa heitä heidän kohtalonsa suhteen. Aavistiko hän, ettei hänen oma asemansa muutamien viikkojen kuluttua olisi sen kadehdittavampi kuin Nikolain? Että hän itse joutuisi pian pois viralta?

Harvoin käy niin — ja se onkin hyvä — että ihmisolento, jolle on ennakolta määrätty julma loppu, voi nähdä tien lähimmän mutkan taakse. Nikolaille ja hänen perheelleen olivat mukavassa makuuvaunussa vietetyt päivät heidän Siperiaan matkustaessaan hauska välivaihe yksitoikkoisessa vankielämässä. Mutta tasaisesti etenevän junan hyrisevässä laulussa me kuulemme uhrejaan mestauspaikalle kuljettavien kaksipyöräisten vankkurien räminää ja kolinaa.

Kun Aleksandra kuuli, että heidän matkansa päämääränä oli Tobolskin kaupunki, joka ei ole kaukana Pokrovskojesta, hänen ystävänsä kotikylästä, hän tunsi varmaankin voimakasta mielenliikutusta, Entisinä aikoina, niinä tuttavallisina puheluhetkinä, joista hän oli niin nauttinut, Rasputin oli kertonut hänelle kotiseudustaan: sen suurista virroista, neitseellisistä metsistä, kauniista kukista ja suloisen pehmeästä ilmasta. Hän oli luvannut, että Aleksandra saisi jonakin päivänä nähdä kaiken sen, ja nyt se pian tapahtuisi. "Jumalan mies" oli sanonut, että hallitsijasuvun kohtalo oli erottamattomasti liittynyt hänen omaansa. Oliko hänen synnyinpaikkansa läheneminen enne? Ja jos niin oli, niin oliko se hyvä vai paha? Juna kiiti kaiken aikaa itää kohti, ja kolmannen päivän iltana päästiin Tjumenin kaupunkiin. Se on Uralin takana, Aasiassa, leveän Irtish-joen varrella. Kuudennellatoista vuosisadalla kasakat tulivat tuota jokea alas pienillä veneillään valloittamaan Siperiaa Moskovan tsaareille. Tässä oli veräjä, josta seikkailijalaumoja vyöryi Idän erämaihin etsimään valloitettavia maita ja sellaisia heimoja, joilta voisi vaatia lunnaita. He ryntäsivät yhä edemmäksi ja saapuivat vähemmässä kuin kahdeksassakymmenessä vuodessa Tyynen valtameren rannoille, jotka ovat satojen penikulmien päässä. Ei kaukana tästä, Irtishin rannalla, oli Iskor, suuren tataarivaltion pääkaupunki, jonka tarujen ympäröimä Jermak — moskovalainen Cortez — valloitti ja hävitti muutamien satojen seuralaistensa kanssa.

Siperiasta tuli se maa, josta tsaarit saivat satumaisia rikkauksia ja jonne he karkoittivat uhrejaan. Venäjän kansaa tulvi sinne tuhansittain muuttaen maan keisarikunnan jyväaitaksi ja karjan säilytyspaikaksi sekä kuljettaen sieltä pois sen luonnonrikkauksia. Vuosi vuodelta, loppumattomasti, Siperia oli lähettänyt Venäjän yksinvaltiaiden hoviin veroina verrattomia aarteitaan, mutta Aleksandralle sieltä tuli turmiollinen lahja — Rasputin. Tjumenissa keisarillinen perhe siirrettiin laivaan, joka lähti kuljettamaan matkalaisia jokea alas. Pian he näkivät joen äyräällä sen kylän puurakennuksia, jossa "Jumalan mies" oli syntynyt ja jossa hänen rakennuttamansa suuri kivitalo eroittui muiden joukosta kuin maamerkkinä. Aleksandra oli laivan kannella ja katseli kiihkeästi sinne päin. Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan, ettei keisarinnaa hämmästyttänyt mikään tässä kokemuksessa, josta Rasputin oli jo ennakolta puhunut, vaan tuntui tämä matka päin vastoin vahvistavan hänen profeetallisia sanojaan. Kaksi päivää myöhemmin, kun laiva kääntyi joen mutkassa, näkyi Tobolskin linnoitettu kaupunki korkealla kukkulalla. Samoin kuin monet muutkin venäläiset kaupungit tekee Tobolsk mahtavan vaikutuksen kauempaa nähtynä, mutta on itsessään kurja ja mitätön eikä voi suoda muukalaisille mitään mukavuuksia. Keisarillisen seurueen täytyi odottaa laivassa muutamia päiviä, kunnes kuvernöörin talo, ainoa kelvollinen rakennus, saatiin kuntoon heidän varalleen. Tämä oli ensimmäinen todellinen muutos Tsarskoje Selossa vallinneisiin olosuhteisiin. Mukavan asuntonsa sijasta perhe sai käytettäväkseen vain muutamia huoneita, jotka olivat aika huonossa kunnossa ja kehnosti kalustetut, samalla kun terveydellinen puoli oli niin kurja, että tuntui lakkaamatta vastenmielistä hajua viemäreistä. Ei ollut mitään puistoa, jossa olisi voinut kävellä, ei edes puutarhaa, vaan ainoastaan ahdas piha, jota ympäröi korkea aita. Pihalle voitiin nähdä niistä kasarmeista, jonne oli majoitettu vankeja vartioivat sotilaat. Muuten vankeussuhteet olivat samanlaiset kuin ennenkin. Vartioston päällikkö, vanhan armeijan eversti, oli erikoisen ystävällinen eikä sekaantunut sisäisiin järjestelyihin. Mutta muutamien viikkojen kuluttua saapui kaksi Kerenskin lähettämää valtuutettua, jotta sotilas- ja työläisvaltuutettujen neuvosto ei pääsisi syyttämään hallitusta heikkoudesta. Nämä miehet olivat vanhoja vallankumouksellisia, jotka olivat saaneet keisarillisen hallituksen aikana kestää pitkäaikaisen vankeuden ja olivat sitten olleet karkoitettuina kaukaiseen siperialaiseen maakuntaan. Toinen heistä oli hyvin siivo mies ja kiintyi vähän ajan kuluttua suuresti lapsiin, mutta toinen oli ahdasmielinen ja opinkappaleisiinsa kangistunut, kärsimiensä onnettomuuksien katkeroittama ja täynnä leppymätöntä vihaa. Hän teki kaikkensa saadakseen vankien elämän saman tapaiseksi kuin hänen omansa oli ollut. "Nyt on heidän vuoronsa", hän toisteli lakkaamatta, jos häntä moitittiin jostakin hänen keksimästään uudesta alhaisesta kiusanteosta.

Nikolain ja varsinkin Aleksandran mielestä oli tärkein kysymys jumalanpalvelusmenoissa läsnäoleminen. He eivät tyytyneet siihen, että papin ja hänen mukanaan diakonin sallittiin käydä suorittamassa jumalanpalvelusta heidän asunnossaan. Kun siellä ei ollut vihittyä alttaria, ei pyhää messua voitu toimittaa. Pitkien neuvottelujen jälkeen, joihin Pietarin viranomaisten oli puututtava, vankien sallittiin joka päivä käydä kirkossa, jonka erotti maaherran talosta yleinen puutarha. Tobolskin asukkaat, joihin ei vielä ollut tarttunut vallankumouksen henki, osoittivat niin ilmeistä kunnioitusta entiselle keisarille, että huomattiin välttämättömäksi sulkea kirkko yleisöltä. Hallituksen valtuutetut seisoivat vartioina estääkseen kaiken keskustelemisen, kielsivätpä asukkaita seisoskelemasta missään talon lähettyvilläkään. Vartioita käskettiin pitämään ihmiset niin loitolla, etteivät voineet seisoa ikkunoiden näkyvissä eivätkä osoittaa kunnioitustaan kukistuneelle yksinvaltiaalle ristinmerkkejä tekemällä.

Vankeja vartioiva sotaväenosasto oli kokoonpantu Tsarskoje Selon sotilaista. Heidän joukossaan oli monta siivoa miestä, mutta enimpiin oli salainen kiihoitus jo tehnyt vaikutuksensa. Aikaa myöten heidän käytöksensä vankeja kohtaan muuttui raaemmaksi. Niinpä he suorastaan ilkeyttään hajoittivat eräänä päivänä pihalta lumikukkulan, joka oli kyhätty lasten huviksi. Tekosyynä oli se, että Nikolai ja Aleksandra olivat muka nousseet sen huipulle katsellakseen aitauksen ylitse. Paljoa järkyttävämpi tapaus sattui joulupäivänä. Vankien oli sallittu mennä kirkkoon, jossa vanha diakoni messun jälkeen koko elämänsä aikaisesta tottumuksesta oli lukenut rukouksen anoen keisariperheelle pitkää ikää. Saapuvilla olevat sotamiehet keskeyttivät jumalanpalveluksen ja uhkasivat surmata papin ja diakonin siinä paikassa. Sekin oli tuskallinen tapaus, kun sotamiehet käskivät entisen keisarin ottaa olkalaput pois univormustaan. Gilliard kertoo, että "aluksi näytti siltä kuin tsaari olisi aikonut kieltäytyä, mutta vaihdettuaan katseen ja joitakin sanoja tsaarittaren kanssa hän sai jälleen hillityksi mielensä ja taipui perheensä vuoksi".

Aleksandra säilytti ihmeellisen tyyneytensä koko tämän raskaan ajan. Hän kirjoitti maalisk. 2 p:nä kirjeen, joka pääsi tulemaan sensorin huomaamatta:

... Toivomme, että pääsemme kirkkoon rukoilemaan ensi viikolla, ellei sitä kielletä meiltä. Odotan noita kauniita jumalanpalveluksia — kaipaan niin kovasti kirkkoon rukoilemaan. Uneksin omasta kirkostamme ja pienestä kaapintapaisesta nurkkauksestani, joka oli alttarin lähellä. Luonto on kaunis, kaikki on säteilevää ja loistavaa... Elän mielessäni uudelleen päivä päivältä kuluneen vuoden ja ajattelen niitä, jotka näin viimeisen kerran... Emme voi valittaa, meillä on kaikkea, elämme hyvin ihmisten liikuttavan ystävällisyyden turvin, sillä he lähettävät meille salaa leipää, kalaa, piirakoita y.m.

Älkää huolehtiko meistä, rakas ystävä. Teille kaikille se on kovaa, ja varsinkin maallemme...[114]

Kaikki tunteensa on saanut täällä nähdä jalkojen alle tallattuina, mutta niin täytyy käydä, sielun täytyy kasvaa ja kohota kaiken muun yläpuolelle. Sitä, mikä meissä on rakkainta ja hellintä, on haavoitettu, eikö niin? Niinpä on meidänkin siitä kaikesta opittava, että Jumala on suurempi kuin mikään muu ja että hän tahtoo vetää meidät kärsimyksiemme kautta lähemmäksi itseään. Rakasta häntä yhä enemmän ja voimakkaammin, hän on kaikki ja kaikissa... apu tulee Ylhäältä, ihmiset eivät enää voi tehdä mitään, mutta Jumalan avulla kaikki asiat ovat mahdollisia, ja Hän näyttää voimansa, viisautensa ja koko anteeksiantonsa ja rakkautensa...

Yksi asia kuitenkin kuohutti Aleksandran mieltä, nimittäin sanomalehdissä näkyvät uutiset, joissa kerrottiin saksalaisten uusista etenemisistä tai hallituksen heille tekemistä lisämyönnytyksistä. Aleksandra ei ollut koskaan ollut myötämielinen viralliselle Saksalle, mutta nyt hän vihasi sitä, koska ei voinut antaa Vilhelm II:lle anteeksi sitä, että tämä oli hyväksynyt yleisesikuntansa ja bolshevikkien tekemän luonnottoman liiton. Brest-Litovskin sopimus täytti hänen mielensä suurella inholla sellaista kansaa kohtaan, joka saattoi aineellisten etujen vuoksi suostua sovitteluihin sivistyksen vihollisten kanssa. Ei ole mahdotonta, että tämä voimakas vastenmielisyys Saksaa kohtaan oli haittana pakosuunnitelmista neuvoteltaessa. Vartiosotamiehet olivat kurittomia ja huolimattomia, niinkuin kävi ilmi siitä, että kirjeitä ja ruokakääröjä kuljetettiin vakinaisesti taloon ja talosta pois. Rohkeat keisarihuoneen kannattajat olivat monta eri kertaa suunnitelleet Nikolain ja koko perheenkin pakoa, eikä ole suurtakaan syytä epäillä, että Saksan taholta tarjottiin helpotuksia rajan ylitse pääsemisessä. Mutta Nikolai ja Aleksandra kieltäytyivät kahdesta syystä, jotka tekivät asiat monimutkaisiksi: he eivät suostuneet eroamaan toisistaan eivätkä tahtoneet lähteä pois Venäjältä. Gilliard kertoo keisarinnan sanoneen hänelle, kun pakomahdollisuuksista keskusteltiin:

"En lähtisi Venäjältä millään ehdolla, sillä minusta näyttää siltä, että ulkomaille paetessamme katkaisisimme viimeisen siteemme entisyyteen, joka olisi sitten ikipäiviksi mennyttä".

Erään toisen kerran Aleksandra virkkoi matalalla äänellä, jossa väreili pidätetty tunne:

"Sen jälkeen, mitä he ovat tehneet tsaarille, kuolisin mieluummin Venäjällä kuin antaisin saksalaisten pelastaa itseni".

Talvella 1918, kun bolshevikit eivät vielä olleet vakiinnuttaneet asemaansa maassa, olisi ollut mahdollista järjestää pako. Mutta mikäli sen suuntaisia vakavia yrityksiä lainkaan tehtiinkään — omasta puolestamme emme tiedä mitään sellaista varmasti yritetynkään — niin menetettiin korvaamattoman kallista aikaa neuvotteluihin ja epäröimiseen, kunnes jo oli liian myöhäistä. Gilliard sanoo päiväkirjassaan maalisk. 23 p:nä:

"Viimeinen pakomahdollisuus on viety meiltä".

Sinä päivänä saapui osasto punakaartilaisia Tobolskin varusväeksi. Niin pahoja kuin entiset vahtisotilaat olivatkin, eivät he hyväksyneet uusien tulokkaiden saapumista eivätkä tahtoneet sallia heidän päällikkönään olevan komissaarin mennä kuvernöörin taloon vankeja katsomaan. Mutta entisen vartioston päällikkö sai neuvostohallitukselta jyrkän käskyn taipua ja ruveta vartioimaan vankeja paljoa ankarammin. Näihin asti muutamien henkilöiden, jotka olivat seuranneet keisarillista perhettä Tobolskiin, oli sallittu asua kaupungissa, mutta nyt heidät tuotiin kuvernöörin taloon, jossa heitäkin alettiin kohdella vankeina. Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui kerrassaan suuri onnettomuus. Aleksei, jonka terveys oli ollut kaiken aikaa erittäin hyvä, sairastui nyt äkkiä pahasti: hänen verenvuototautinsa ilmeni uutena kohtauksena. Joitakin päiviä tämän jälkeen saapui keskushallituksen lähettämä erikoisilla valtuuksilla varustettu komissaari. Mikäli saattaa päätellä oli Leninin aikomuksena silloin tuottaa Nikolai Moskovaan joko vastaamaan oikeudessa maankavallussyytöksistä tai Saksalle luovutettavaksi. Mutta asiat eivät sujuneetkaan aivan niinkuin oli suunniteltu. Huhtik. 25 p:nä komissaari ilmoitti Nikolaille, että hänen oli määrä viedä entinen keisari paikalla pois Tobolskista. Jos jotkut perheen jäsenet halusivat seurata mukana, se oli sallittua. Mutta Aleksei makasi vuoteen omana kovissa tuskissa, eikä häntä voitu liikuttaa. Gilliard, uskollinen historioitsija, kertoo, että Aleksandra lähetti kutsumaan häntä ja puhellen kuin perheen ystävän kanssa salli Gilliardin nähdä, mitä hänen mielessään liikkui. Hän oli hyvin kuohuksissaan, tällä kertaa hänen tyyneytensä oli poissa, ja hän käveli edes takaisin huoneessa puhellen paremminkin itsekseen kuin Gilliardille. Eniten häntä peloitti päästää Nikolai lähtemään ilman häntä. Hän nimittäin epäili hallituksen aikovan kiristää Nikolailta väkipakolla jonkin kamalan tunnustuksen.

"... En voi sallia tsaarin lähteä yksin. He tahtovat erottaa hänet hänen perheestään, niinkuin he tekivät ennenkin ... he koettavat pakottaa hänet allekirjoittamaan jotakin... Tsaari on välttämätön heille, he vaistoavat sen, että hän yksin edustaa Venäjää... yhdessä me voimme paremmin vastustaa heitä... mutta poika on vielä niin sairas... ensimmäisen kerran elämässäni en tiedä, mitä on tehtävä..."

Sitten hän lopulta virkkoi Gilliardille:

"Niin, se on parasta. Minä lähden tsaarin kanssa. Aleksei saa jäädä teidän huostaanne..."

Niin sitten päätettiin, että Aleksandra ja hänen kolmas tyttärensä Maria seuraisivat Nikolaita, kun taas toiset perheen jäsenet jäisivät sairaan lapsen luokse. Uskollisten ystävien ja palvelijoiden pieni joukko kierteli talossa murtumaisillaan surusta. Mutta Aleksandra oli saanut takaisin mielentyyneytensä, ja hänen horjumaton uskonsa elähdytti hänen puolisoaan ja kaikkia toisia. Seuraavana aamuna lausuttiin liikuttavat jäähyväiset. Tobolskissa vietettyjen seitsemän kuukauden aikana Nikolain ja Aleksandran sekä niiden muutamien henkilöiden välit, joiden oli sallittu olla heidän vankeustovereinaan, olivat käyneet hyvin läheisiksi. He eivät enää olleet isäntäväkeä ja palvelijoita, vaan ikäänkuin ystäviä, jopa sukulaisiakin. Rajattoman valtansa kautena Nikolai ja Aleksandra olivat palkinneet osakseen tulleen palveluksen suosionosoituksia jakamalla, mutta nyt heitä palveltiin yksistään rakkaudesta. Aleksandran vastustuskyky oli joutunut suorastaan murtumispisteeseen. Yläkerran huoneessa hänen sairas lapsensa itki rajusti huutaen: "Äiti, äiti!" Aleksandra riensi kadulle, jossa talonpoikaisvankkurit odottivat kuljettaakseen vangit heidän katkeran matkansa seuraavalle pysäkille, sillä laivat eivät olleet vielä voineet aloittaa kulkuvuorojaan. Siperialaiset vankkurit ovat kidutusväline. Niihin kuuluu kahdessa yhdensuuntaisessa joustimien virkaa tekevässä tangossa riippuva pajukori. Matkamies kyyröttää tai makaa korin pohjalla. Muutamien penikulmien matkustaminen sellaisissa ajopeleissä huonoilla teillä on kidutusta, varsinkin Aleksandran tapaiselle naiselle, jonka terveys oli huonohko. Voimakkaat pikku hevoset kiitävät kovaa vauhtia, ja ajopelit hyppivät ja heilahtelevat puolelta toiselle ja välitä kaatuvat kokonaan. Niin kävi niillekin ajopeleille, joissa keisarinna matkusti, niinkuin hän itse kertoo päiväkirjassaan. Koska oli mahdotonta päästä Tjumeniin yhtenä päivänä, vietettiin yö Pokrovskojessa, Rasputinin kotikylässä, Aleksandra sai tyydytyksekseen nähdä ystävänsä perheen hetken ajan heidän talonsa ikkunassa. Tjumenissa seurue siirrettiin junaan, joka lähti länteen päin, Komissaari selitti, että matkan päämääränä oli Moskova, Mutta Jekaterinburgissa, Uralin pääkaupungissa, paikallinen neuvostohallituksen edustaja määräsi vangit siirrettäväksi pois junasta. Heidät sullottiin likaiseen autokuluun, joka kuljetti heidät kitisten ja rämisten epätasaisilla katukivillä erään Ipatjevin taloon. Ipatjev itse ajettiin pois, jotta uudet asukkaat sopivat taloon. Kuukauden päästä perheen muut jäsenet tuotiin Tobolskista Jekaterinburgiin, mutta Gilliardin ei sallittu seurata heitä. Tämä seikka, josta hän sai kiittää henkeään, on syynä siihen, ettemme voi enää turvautua silminnäkijän kertomuksiin, vaan meidän tietomme perustuvat tämän ajan jälkeisistä vaiheista Nikolain ja Aleksandran päiväkirjoihin.