Part 7

Hypnoottisilla tempuilla ja taitavalla muminalla Philippe sai keisarinnan ja keisarinkin vakuutetuiksi yliluonnollisesta voimastaan. Leskikeisarinnan suureksi harmiksi Philippestä tuli vakinainen vieras hoviin, jossa hän järjesti spiritistisiä istuntoja ylhäisille suosijoilleen. Aleksandra uskoi, että Philippe kykenisi ennustamaan, milloin hän, keisarinna, saisi pojan. Philippestä tuli "ystävä" ja sitten "ystävämme", jonka odotettiin kaikkikäsittävässä viisaudessaan antavan neuvoja monissa asioissa, sellaisissakin, joilla ei ollut minkäänlaista yhteyttä hänen varsinaisen tieteensä kanssa. Koska Philippe oli usein hovissa, päätettiin, että hänelle piti antaa sopiva arvo. Hänet nimitettiin todelliseksi valtioneuvokseksi. Itse hän kaipasi julkista lääkäriksi tunnustamista. Täyttääkseen hänen toiveensa Venäjän Parisin-lähettiläälle annettiin määräys anoa Philippelle lääkärin diploomia. Vaikka tasavalta halusikin olla ystävällinen mahtavalle venäläiselle liittolaiselleen, oli sivistyneen hallituksen mahdotonta valmistaa lääkäriä näin yksinkertaisella tavalla. Siihen keksittiin keino: keisari käski sotaministerin, joka oli Pietarin sotilas-akatemian johtaja, antaa Philippelle sotilaslääkärin valtakirjan. Tätä määräystä noudatettiin, ja Philippe ilmestyi hoviin Venäjän armeijan univormussa.

V. 1902 Philippe oli vakuuttanut keisarinnalle hypnoottisilla keinoillaan, että tämä odotti lasta. Hermosairaat naiset ovat alttiita sellaisille kuvitteluille, varsinkin jos vielä huomaavat tätä käsitystä tukevia ruumiillisia oireita. Muutamia kuukausia hovi ja ylhäisöpiirit uskoivat onnellisen tapauksen olevan odotettavissa. Lopulta kutsuttiin oikeita lääkäreitä, jotka oitis käsittivät keisarinnan erehtyneen. Tämä naurettava juttu ei tehnyt loppua Philippen vaikutuksesta. Yleiseksi hämmästykseksi hän sai edelleenkin nauttia Aleksandran ja Nikolain luottamusta. Hän vakuutti heille, että hänen hoitotapansa vaikutus oli mennyt hukkaan pahansuopien voimien vaikutuksesta. Hän sanoi, että saadakseen pojan keisarinnan oli pakko uida keskiyön aikaan Pyhän Serafimin pyhässä lammikossa Sarovissa. Se piti tosin paikkansa, että sen niminen munkki oli elänyt eräässä Sarovin luostarissa ja kuollut pyhän savun suitsutukseen, mutta kirkko ei ollut julistanut häntä pyhimykseksi. Käsittämätöntä on, kuinka Philippe sai tietää tästä "pyhimyksestä", mutta tämän lyhyen maininnan perusteella keisarinna heti ryhtyi toimenpiteisiin tuon ehdotuksen toteuttamiseksi. Keisari kutsutti luokseen Pobedonostsevin, Pyhän Synodin prokuraattorin. Tämä "suuri-inkvisiittori", joka oli palvellut Venäjän itsevaltiaita kolmen sukupolven ajan ja ollut välikappaleena heidän rajattoman valtansa teoriaa vakiinnutettaessa, pani nyt kuitenkin vastalauseensa, kun häntä vaadittiin julistamaan Serafim oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Hän korosti erikoisesti sitä, että tällainen asia kuului hengelliselle säädylle, sekä että Pyhä Synodi yksin voisi päättää asian tarkan harkinnan ja hartaiden rukousten jälkeen. Nikolai ei vastustanut vanhaa neuvonantajaansa, ja viimeksimainittu lähti pois varmana siitä, että hänen oli onnistunut ehkäistä mieletön hanke. Mutta samana päivänä Pobedonostsev sai herraltaan kirjallisen määräyksen järjestää uuden pyhimyksen julistaminen vuoden kuluessa, "jotta Pyhällä Synodilla olisi tarpeeksi aikaa asian harkitsemiseen ja rukoilemiseen". Niin tehtiin ranskalaisen puoskarin vaatimuksesta Serafimista Venäjän kirkkokalenteriin merkitty pyhimys. Loppukesällä 1903 Nikolai ja Aleksandra lähtivät pyhiinvaellusmatkalle Saroviin, jossa Serafim suuren kansanpaljouden läsnäollessa juhlallisesti julistettiin pyhimykseksi kaikella ikivanhan kirkkokäsikirjan säätämällä loistolla ja komeudella. Keskiyön aikaan keisarinna laskeutui lammikkoon ja ui siinä Philippen ohjeiden mukaan. On myöskin totta, että keisariparille syntyi poika seuraavan vuoden kesäkuussa. Ihmekö? Yhteensattumako? Tärkeintä on se, että Nikolain ja Aleksandran silmissä heidän poikansa oli pyhän Serafimin lahja. Suuren riemun vallitessa lapselle annettiin nimeksi Aleksei, "Jumalan mies". Mikä riemuvoitto hänen syntymisensä olikaan Philippelle!

Mutta Philippe ei saanut elää kauan nauttiakseen tästä korkeasta asemastaan. V. 1905 hän äkkiä kuoli ollessaan käymässä synnyinkaupungissaan, jonne oli matkustanut huolehtiakseen hyvän porvarin tavoin rahojensa sijoituksesta. Kuoleman totesi luonnolliseksi eräs lääkärintoimen harjoittaja, mutta keisarinna uskoi, että taivas oli puuttunut asioiden kulkuun ja ottanut Philippen pois maailmasta, sekä ettei tämä ollut kuollut. Hän säilytti Philippen muiston kalliina ja piti aina lähettyvillään erästä Philippen antamaa pyhäinkuvaa. Tähän kuvaan oli kiinnitetty hopeakello, ja Philippe oli luvannut, että se soisi samalla hetkellä, jolloin vihollinen lähestyisi keisarinnaa tai hänen puolisoaan. Aleksandra uskoi tähän lupaukseen lujasti, niinkuin voimme nähdä hänen kirjeistään. Samasta lähteestä saamme tietää, että Nikolailla oli sodan aikana mukanaan onnea tuottava keppi, joka oli kuulunut Philippelle.[69]

Philippen suurta vaikutusta keisarinnaan todistaa eräs merkintä, jonka Aleksandra oli tehnyt Nikolain päiväkirjaan helmikuun 13 p:nä 1904, vähän sen jälkeen kuin onneton Japanin sota oli alkanut:

Oma rakkaani, ennenkuin vaimosi nauttii pyhän ehtoollisen, hän pyytää sinua antamaan anteeksi hänelle kaikki sellaiset sanat tai teot, jotka ovat voineet loukata sinua. Oi armaani, millainen lohdutus onkaan tänä koettelemusten aikana nauttia yhdessä herran ehtoollista. Antakoon se sinulle voimaa ja tarmoa siinä raskaassa tehtävässä, jonka Jumala on laskenut hartioillesi — jospa vain voisin auttaa sinua. En voi muuta kuin rukoilla sydämelläni ja sielullani sinun ja rakkaan maamme puolesta. Jumala ja rakas ystävämme auttavat meitä. Sen tiedän. Suutelen sinua hellästi.

Silloin oli keisarinnalla loiston ja riemun päivä, kun hänen poikansa syntyi. Kaksitoista vuotta hän oli odottanut ja rukoillut. Vihdoinkin oli ihme tapahtunut Jumalan tahdosta, "ystävämme" neuvosta ja pyhän Serafimin avulla. Aleksei Nikolajevitsh, terve poikalapsi, makasi pikku vuoteessaan viereisessä huoneessa pätevän englantilaisen hoitajattaren valvonnan alaisena. Kaikki oli hyvin, ja Alixista saattoi taas tulla terve nuori nainen, joka katseli asioita järkevästi. Elämä oli tosiaankin hyvä: hänellä oli luonaan rakas Nickynsä ja neljä kultaista tytärtä. Ja nyt oli olemassa myöskin Päivänpaiste, pikku poika, hänen palavien rukoustensa täyttymys, joka tekisi äitinsä jälleen terveeksi ja Venäjän rakastetuimmaksi naiseksi. Elämä oli paratiisia!

Mutta kun poika oli vasta kuukauden vanha, sekaantui kohtalo taas hänen asioihinsa. Nikolain päiväkirjassa luemme syysk. 8 p:nä 1905:

Keskiviikkona. Klo 11 ajoimme kirkkoon tyttöjen kanssa. Alix ja minä olimme levottomia siitä, että pikku Aleksein navasta vuoti verta, mitä kesti lyhyin väliajoin iltaan asti. Oli pakko lähettää noutamaan Korovinia [70] ja Feodorovia, haavuria. He panivat pienokaiselle siteen noin klo 7. Lapsi oli ilmeisesti tyytyväinen ja iloinen. Kuinka kauheaa onkaan elää tuollaisia tuskan hetkiä...

Kohtaus oli onneksi lievä, ja kaksi päivää myöhemmin Nikolai voi sanoa, että "levottomuus, joka oli ahdistanut hänen sydäntään", oli poissa, sekä että hänen "sielunsa oli täynnä valoa". Tämä oli ensimmäinen verenvuotokohtaus, jollaisista poika sai kärsiä koko lyhyen elämänsä ajan ja jotka saattoivat hänen vanhempansa joka kerran sydäntä ahdistavan tuskan valtaan. Poika oli nimittäin sellaisen perinnöllisen sairauden uhri, jolle tiede ei ole vielä keksinyt parannuskeinoa: hemofilian, joka periytyy muutamissa suvuissa naisten välityksellä, näiden itsensä pysyessä siitä vapaina, miespuolisille jäsenille, jotka ovat tuomitut tuhoutumaan. Heidän vereltään puuttuu hyytymisen kyky, ja pieninkin ulkonainen haava tai vähäisinkin sisäinen verenvuoto voi saada aikaan kohtalokkaita seurauksia. Aleksein vanhempien suonissa oli vaarallisen paljon hesseniläistä verta. Veriheimolaisten yhtymisestä on paljon varoittavia esimerkkejä, jotka olisi pitänyt ottaa huomioon, kun avioliittoa suunniteltiin. Pitkäaikaisilla kärsimyksillään sai poika maksaa esi-isiensä harhaan menneen avioliittopolitiikan.

Keisarinnan kirjeistä käy selvästi ilmi, ettei hän käsittänyt, millainen merkitys hänen poikansa sairaudella oli. On varmaa, ettei Aleksandra pitänyt asiaa toivottomana. Hän puhuu Alekseista tulevana keisarina, joka hallitsee kauan vielä sen jälkeen, kuin hänen vanhempansa jo ovat muuttuneet mullaksi. Hänen tuskansa oli joka kohtauksen sattuessa aina entistä suurempi, sillä hän toivoi aina, että "tämä" kohtaus olisi viimeinen sekä että pojan terveys vakiintuisi täydellisesti. Kiduttava epätoivon ja toivon vaihtelu, mikä toivo oli tuomittu yhä uudelleen murskautumaan, jäyti Aleksandraa henkisesti ja ruumiillisesti. Hän etsi turvaa uskonnollisesta tunteesta, joka oli suorastaan kiihkon rajoilla ja piti häntä täysin vallassaan. Hän rukoili Jumalalta apua ja uskoi rukouksensa tulleen kuulluksi, kun hän tapasi Rasputinin.

Saksalaiset prinsessat, jotka haluavat kiihkeästi vaihtaa vaatimattoman asemansa keisarillisen hovin loistoon, kääntyvät oikeaoppiseen uskoon, koska olosuhteet sitä vaativat. Niin ei ollut Aleksandran laita: hän omaksui oikeaoppisen uskon vasta sitten, kun oli päässyt sisimmässään vakuutetuksi siitä, että se oli uskontona parempi kuin se uskonto, johon hän oli syntynyt. Luonnollista oli, että hän oli taipuvainen antamaan suuremman arvon sille suunnalle uudessa uskossaan, joka eniten erosi järkevästä protestanttisuudesta. Tästä johtui, että hän joutui helposti sellaisten itämaisten vaikutusten uhriksi, jotka luovat Venäjän kirkkoon juhlallisesti valaistun mystillisyyden ilmakehän. Se on tulvillaan yliluonnollisen ja ihmeiden uskoa. Venäläisiä, jotka ovat syntymästä asti vajonneet tähän uskoon, tottuneet sen mystilliseen ilmakehään, sen kuvainpalvelukseen, sen henkimaailmaan turvautumiseen ja sen logiikan uhmailuun, ei se vahingoita, vaan usein vaikuttaa innoittavasti. Nuorelle protestanttiselle naiselle, joka on äkkiä joutunut tähän outoon ilmakehään, siinä piilee suuri vaara: hän huumautuu tästä uudesta henkimaailman viinistä. Näin kävi Aleksandran: luovuttuaan länsimaisesta uskonnostaan oikein vakaumuksesta eikä vain hovisääntöjen vaatimuksesta hänestä tuli oikeauskoisuuden harras palvoja sen itämaisessa merkityksessä. Jos hänellä oli nuoruudessaan ollut ainoana koristuksena vuoteensa yläpuolella raamatun säkeistö, hän nyt suoritti hartaudenharjoituksiaan seinän edessä, joka oli täynnä pyhäinkuvia ja josta pyhimysten kasvot tuijottivat häneen jalokivillä kaunistettujen kulta- ja hopeakoristeiden keskeltä lamppujen palaessa niiden edessä yötä päivää. Aleksandralle nämä pyhimykset muuttuivat eläväksi todellisuudeksi!

Koettaessaan tavoitella mystillisyyttä virallisen kirkon kaavamaisen ulkokuoren takaa Venäjän kansan sielu on aina ollut altis sellaisille vaikutteille, jotka pulpahtavat kuin itsestään jumalaisesta innoituksesta. Tämä selittää sen kauhunsekaisen kunnioituksen, jota osoitetaan "Jumalan miehille", erakoille ja uskonnollisille hurmanhengille, joiden usko ei perustu dogmeihin, vaan tunteeseen ja sisäiseen vakaumukseen. Niin korkea on näiden olentojen asema, ettei heihin voi soveltaa tavallista oikean ja väärän mittapuuta. He voivat tehdä rikoksia menettämättä varsinaista pyhyyttään. Tämä selittää Rasputinin, irstailijan ja alhaisen rikoksellisen, joka salaperäisen henkivoimansa turvin pysyi ihailijoittensa silmissä pyhänä henkilönä. Hän oli siperialainen talonpoika, jonka nimi oli Grigori Novih, mutta kyläläiset sanoivat häntä Rasputiniksi [71] hänen siveettömyytensä vuoksi. Ylhäiset hermostuneet naiset olivat hänen magneettisen hengenvoimansa lumoissa. "Mustat" suuriruhtinattaret kuuluivat niihin. He juuri toivat hänet palatsiin Philippe vainajan tilalle. Marraskuun 1 p:nä 1904 Nikolai mainitsee lyhyesti päiväkirjassaan:

Tänään tutustuimme Grigoriin, Jumalan mieheen, joka on kotoisin Tobolskin kuvernementistä.

Rasputinista tuli keisarin ja keisarinnan suosikki, ja hän puhutteli heitä talonpoikaisen tuttavallisesti, melkein raa'asti, mutta keisaripari piti sitä todellisena Venäjän kansan äänenä ja korvalle mieluisena, he kun olivat väsyneet siloteltujen hovilaisten mielisteleviin korupuheisiin. Kavala talonpoika varoi näyttämästä aistillisuuttaan keisarillisen parin läsnäollessa. Hänen heihin tekemänsä vaikutus perustui hänen uskonnollisten vakuuttelujensa voimaan. He kuvittelivat saaneensa "Jumalan miehestä" ystävänsä Philippen seuraajan. Rasputin oli vielä häntä parempi, koska hän oli venäläinen ja edusti kotimaan henkeä. Hänen keisarinnaan tekemänsä vaikutus perustui siihen viimeksimainitun käsitykseen, että Rasputin kykeni pelastamaan hänen poikansa kuolemasta verenvuotoon. Rasputin väitti osaavansa ehkäistä mistä haavasta tahansa vuotavan veren. Venäjällä tällainen on nimeltään _sagavarivatj krov_ — veren lumoaminen. Rahvas uskoo, että joillakin valituilla henkilöillä on tällainen taito. Jätämme tiedemiesten pohdittavaksi, kuuluuko sellainen tämän maailman mahdollisuuksien piiriin. Sanomme vain, että tuo usko on hyvin levinnyt Venäjällä, ja on ihmisiä, jotka väittävät nähneensä tapauksia, jolloin sellaista on sattunut. Kerran Alekseita oli kohdannut sellainen tapaturma, että pieni verisuoni oli ratkennut. Verta vuoti kovasti, ja lääkärit tunnustivat olevansa kykenemättömiä auttamaan. Vanhemmat, jotka olivat aivan suunniltaan, näkivät poikansa raukenevan silmiensä edessä. Rasputin tarjoutui auttamaan. Hän rukoili pojan ylitse kumartuneena ja katseli häntä tiukasti vihreänharmailla silmillään. Verenvuoto lakkasi kuin taikavoimalla. Aleksei oli pelastettu, mutta hänen äitinsä oli joutunut juonittelijan valtaan. Grigori, "Jumalan mies", oli tästä lähtien Aleksandran silmissä yliluonnollinen olento. Joka ainoa hänen sanansa, karkea typeryyskin, oli keisarinnasta jumalallinen ilmestys. Grigori selitti, että Aleksei oli turvassa, niin kauan kuin hän itse oli lähettyvillä valvomassa poikaa. Tässä on Rasputinin vallan alkujuuri. Hänen taitamattomat sanansa julistivat muka Jumalan tahtoa. Venäjä oli vajoamaisillaan Antikristuksen valtaan!

On olemassa paljon todistuksia, jotka osoittavat, että Rasputinin vaikutus ainakin osittain perustui hypnotismin sukuiseen vaikutusvoimaan. Henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedämme, että hänen vihreänharmaissa silmissään oli outo voima. Seuraava ote erään naisen päiväkirjasta on mieltäkiinnittävä Rasputinia ja Aleksei poikaa yhdistävän hypnoottisen siteen kuvauksena.[72] Sanottu nainen saapui kälyineen Moskovasta tehdäkseen epätoivoisen yrityksen erään sukulaisensa pelastamiseksi, jonka valtiollinen poliisi oli vanginnut. Heidän onnistui päästä Rasputinin puheille, jonka suunnattomasta vaikutusvallasta he olivat kuulleet. Muutamia kertoja he kävivät hänen kotonaan. Marrask. 29 p:nä 1915 nainen on kirjoittanut:

Kävimme eilen illalla tapaamassa Rasputinia. Siellä ei ollut ketään muita. Hän käski sanomaan, ettei ollut kotona. Meidän noustessamme portaita näin kaksi salapoliisia sisäänkäytävän luona. "Miksi salapoliisit aina vartioivat teitä?" "Sehän on välttämätöntä. Minulla on niin paljon vihollisia. Heistä minä olen kuin kaihi silmässä. He olisivat iloisia päästessään eroon minusta. Mutta se on turhaa, heidän kätensä ovat liian lyhyet siihen hommaan". "Tsarskoje rakastaa teitä hyvin suuresti ja huolehtii teistä?" "Niin, he rakastavat minua kumpikin. Keisari varsinkin rakastaa minua. Hän ei voi sille mitään, että hän rakastaa ja vartioi minua. Jos minä katoan, katoavat hekin, eikä Venäjää enää ole". Ajattelin itsekseni närkästyneenä, että tällainen itseluottamus oli vertojaan vailla. "Vai niin, olette sitä mieltä, että minä olen inhoittavan itsekylläinen? Tiedän, mitä ajattelette. Mutta, hyvä ystävä, tiedän, mitä sanon. Niinkuin olen sanonut — asia on sillä lailla." Olin ymmällä. Minua on aina kummastuttanut hänen terävänäköisyytensä. Usein hän arvaa ajatukseni ja sanoo, mitä mietin. Palvelijatar kutsui hänet puhelimeen: "Tsarskojesta kysytään". Rasputin meni puhelimeen: "Eikö Aljosha voi nukkua? Onko hänellä korvasärkyä? Tuokaa hänet puhelimeen". Sitten hän viittasi meitä olemaan hiljaa. "Aljosha, mitä tämä merkitsee? On jo keskiyö, ja sinä olet vielä valveilla? Koskeeko? Ei mihinkään koske. Paneudu heti makuulle. Korva ei ole kipeä. Sanon sinulle: korva ei ole kipeä. Nuku, nuku heti paikalla. Nuku, sanon sinulle. Kuuletko? Nuku!" Neljännestunnin kuluttua puhelin taas soi: "Aljoshan korva ei ole enää kipeä. Hän nukkuu rauhallisesti. Kuinka hän pääsi uneen?" "No miksi, ei? Minä käskin hänen ruveta nukkumaan". "Mutta hänen korvansahan oli kipeä?" "Mutta minähän sanoin hänelle, että kipu oli jo ohitse". Hän puhui tyynen, varmasti, ikäänkuin ei asia olisi voinut olla toisin.

Koettakaamme ymmärtää Aleksandraa. Jos kuolema on aivan lähettyvillämme viikkokausia, jotka venyvät kuukausiksi, ja kuukaudet vuosiksi, se on ylivoimaisen kuluttava kokemus. Tuska tuntuu sitäkin julmemmalta, kun kuolema tulee aivan näkyville koristen ja peittelemättömän kauheana ja vetäytyy sitten taas varjoon — uhaten sieltä lakkaamatta onnettomuudella. Kun kuolema vaanii tällä tavoin sitä, mikä meille on parasta ja kalleinta, elämä muuttuu marttyyriudeksi. Hermot eivät voi kestää jännitystä murtumatta. Muistelmateoksista näemme, kuinka järkkyneitä ihmiset olivat nähdessään keisarinnan hermostuneen tilan, sillä tämä ei voinut tuntematta ruumiillista tuskaa nähdä ketään, jota ei tuntenut läheisesti. Voimme vain kuvitella, mitä nainen ja äiti kärsi! Valaistusta saamme herra Gilliardin teoksesta. Hän oli kolmetoista vuotta keisariparin lasten kotiopettajana joutuen siinä ominaisuudessaan näkemään tuon tuostakin vilahdukselta perheen yksityiselämää. Kuvatessaan kauheaa verenvuotokohtausta, johon Aleksei oli nääntymäisillään eräiden Puolassa metsästyslinnassa vietettyjen päivien aikana, Gilliard sanoo [73]:

Olin käytävässä vastapäätä Aleksei Nikolajevitshin huonetta, josta korviini kuului selvästi valittelevaa ääntä. Huomasin tsaarittaren äkkiä juoksevan ohitseni kannattaen pitkää ja hankalaa laahustintaan molemmin käsin. Painauduin kiireesti seinää vasten, ja hän riensi ohitseni huomaamatta minua ollenkaan. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ja kauhistunut ilme. Palasin sitten ruokasaliin. Siellä avautui silmiini mitä eloisin näky... Kaikki nauroivat ja laskivat leikkiä. Ilta oli hauskimmillaan. Muutamia minuutteja myöhemmin tsaaritar palasi. Hän oli ottanut jälleen naamion kasvoilleen ja pakottautui hymyilemään ystävällisesti vierailleen, joita kokoontui hänen ympärilleen. Mutta minä olin huomannut, että tsaari oli, vaikka hän keskustelikin ympärillään seisovien kanssa, asettunut sellaiselle paikalle, josta voi pitää silmällä ovea, ja huomasin sen epätoivoisen katseen, jonka tsaaritar tullessaan loi häneen. Tuntia myöhemmin palasin huoneeseeni vieläkin perin pohjin järkkyneenä kohtauksesta, joka oli äkkiä paljastanut minulle tällaisen kaksoiselämän traagillisuuden.

Onnettomat vanhemmat olivat sitä mieltä, että heidän oli valtiollisista syistä pakko teeskennellä iloisuutta, vaikka heidän poikansa makasi viereisessä huoneessa kuoleman partaalla. He pelkäsivät saattavansa hänen tulevaisuutensa vaaranalaiseksi, jos saataisiin tietää, että kauhea sairaus runteli häntä. Tällainen kaksoiselämä, jota kesti enemmän kuin kymmenen vuotta, oli kauheaa. Meitä ihmetyttää, ettei keisarinnan luonne muuttunut enemmän kuin se muuttui sekä ettei hänen terveytensä järkkynyt vieläkin pahemmin. Kun lapsi tuotiin hänelle, kaunein lapsi mitä saattoi kuvitella — hänen vaaleat kiharansa olivat ihanat, ja hänen suuria, siniharmaita silmiään varjostivat pitkät, pehmeästi taipuvat silmäripset — äiti otti hänet syliinsä mielessään tuskainen kysymys: "Oi, Herra, kuinka kauan saan pitää hänet?" Aleksei näytti kohtausten välisinä tyyninä aikoina terveeltä lapselta, jolla oli raikas punakka ihonväri ja lumoava hymy. Äiti hellitteli häntä väristen sisimmässään ajatellessaan noiden samojen kasvojen kalpeutta silloin, kun sattui kauhea verenvuotokohtaus. Naisraukka! Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa? Oli luonnollista, että hän takertui epätoivoissaan Rasputiniin. Kun Japani voitti Venäjän ja vallankumousliike puhkesi ilmi liekkiin uhaten niellä valtaistuimen ja sen kerällä hänen rakkaan miehensä nykyisen ja hänen poikansa myöhemmän elämän, keisarinna turvautui "Jumalan miehen" neuvoon. Viimeksimainittu oli se profeetta, jonka välityksellä Jumala puhui tukeakseen hänen ja Nikolain päätöstä sen sopimuksen täyttämisestä, jonka he olivat juhlallisesti tehneet taivaan kanssa kruunajaistilaisuudessaan.

XII. MENETETTY IHANNE

Venäjän vallankumous alkoi laukauksella, joka ammuttiin tammik. 6 p:nä 1905. Koko juttu oli ja pysyi salaperäisenä. Sinä päivänä keisari tuli Tsarskojeen ollakseen läsnä jokavuotisessa Vesien siunaustilaisuudessa. Hänen seisoessaan kappelissa, joka oli avoin joka suunnalle ja nimenomaan rakennettu tähän tarkoitukseen Nevan rannalle Talvipalatsin kohdalle, ampui vastapäiselle rannalle sijoitettu tykistö tervehdyslaukauksen. Eräästä tykistä, joka ei ollutkaan ladattu tyhjällä panoksella, niinkuin olisi pitänyt, singahti shrapnelli suoraan kappeliin. Se surmasi muutamia ihmisiä, ja leskikeisarinna, joka seisoi palatsin ikkunassa juhlamenoja katselemassa, peittyi särkyneistä akkunaruuduista lennelleisiin lasinsirpaleisiin. Tapausta ei saatu koskaan selvitetyksi. Tykistöpatteri oli kaartin tykistöön kuuluva keisarin mielipatteri, ja upseereja hän piti henkilökohtaisina ystävinään. Miehet olivat valiosotilaita. Salaiset yhdistykset, jotka olivat aina valmiita vaatimaan asianomaisia vastuuseen pienimmästäkin esivaltaa vastaan suunnatusta hyökkäyksestä, pysyivät tässä tapauksessa vaiti. Ja kuitenkin olivat räjähdyksessä surmansa saaneet ja haavoittuneet sekä pirstoutuneet ikkunanruudut riittävinä todistuksina tapauksen oikeasta laadusta. Nikolai määräsi, hän kun uskoi tapansa mukaan kohtalon hoitavan asiat, että jutun tutkimukset oli keskeytettävä. Koko asia unohtui niiden kauheiden tapausten vuoksi, jotka sattuivat kolme päivää myöhemmin tammikuun yhdeksäntenä päivänä. Silloin pappi Gapon opasti joukon työmiehiä Talvipalatsiin toivoen pääsevänsä keisarin puheille, mutta sotamiesjoukot ampuivat heitä suuret joukot.

Maailmansodasta ja sitä seuranneista onnettomuuksista huolimatta ei maailma ole kokonaan unohtanut sitä päivää. Se oli viimeinen tilaisuus, jolloin ihmiset pyrkivät keisarin puheille, ei suistaakseen hänet valtaistuimelta, vaan uskomaan hänelle hätäänsä. Viranomaiset käsittivät väärin kulkueen merkityksen ja peläten vallankumouksellista mellakkaa antoivat sotaväelle sellaiset määräykset, että ampuminen tuli välttämättömäksi. Emme kirjoita Venäjän viimeisen hallituskauden historiaa, merkitsemme vain muistiin tammikuun yhdeksännen päivän sen kauden rajaksi, jolloin kansakunnan kärsivällisyys oli kiristynyt äärimmilleen. Alkoi sattua tapauksia, jotka kehittyivät julkiseksi vallankumousliikkeeksi saman vuoden syksyllä. Venäjän sotavoima oli kärsinyt häpeällisiä tappioita kamppaillessaan japanilaisia vastaan. Sen kuri oli höltynyt rauhanystävällisen propagandan vaikutuksesta. Siviilihallinnon alalla taas, jossa jouduttiin selvittelemään taloudellista ja, mikä vielä pahempi, siveellistä pulaa, ilmeni pelkuruutta ja kelvottomuutta, jota oli sitä ennen vain aavistettu. Itsevaltiuden koneisto, joka oli niin kauan pysynyt koossa jatkuvaisuuden lain voimalla, alkoi hajota kappaleiksi. Itsevaltiuden luhistumisen syynä ei ollut se, että se olisi ollut ylimalkaan pahaksi Venäjälle, vaan se, että se oli huono itsevaltius ja sellaisena Venäjälle hyödytön. Lokakuussa 1905 kansa nousi paremminkin kyllästymisen kuin vihan tunteen yllyttämänä ja pakotti keisarin taipumaan yleislakolla, jolle antoivat lisätehoa veriset kahakat ja valtiolliset murhat. Nikolai myönsi kansanvaltaisesti valitun lainsäätäjäneuvoston. Itsevaltiuden rajat tulivat hyvin epäselviksi, eikä varattu lainkaan ministeristöä, joka olisi ollut vastuunalainen kansan edustajille. Mutta osa kansaa julisti olevansa tyytyväinen ja katkaisi välinsä vallankumouksellisiin ryhmiin, jotka puolestaan lisäsivät toimintaansa saadakseen täydet kansalaisoikeudet. Portsmouthin sopimus lopetti Japanin sodan, ja Witte, etevä raha-asiain hoitaja, hankki hallitukselle suuren ulkomaisen lainan. Kun valtionrahasto oli täynnä eikä ainoakaan ulkomainen vihollinen ollut uhkaamassa, Nikolai tunsi olonsa varmaksi ja alkoi supistella niitä etuoikeuksia, joita hänen oli ollut pakko myöntää. Hänen politiikkansa aiheutti paljoa rajumman vallankumouksen puhkeamisen, mutta sillä kerralla näytti siltä, kuin keisarin hallitus olisi saanut takaisin suurimman osan valtaansa. Keisarinnalle tämä kausi merkitsi moraalista onnettomuutta, sillä hän menetti uskonsa Nikolain valtiollisen arvostelukyvyn erehtymättömyyteen. Vakuuttuneena siitä, että Venäjän itsevaltiuden oikeutti kruunajaispäivänä taivaan kanssa tehty sopimus, hän näki Nikolain väistävän myrskyä eikä ainoastaan heikentävän omaa asemaansa, vaan panevan vaaraan heidän poikansakin perinnön.

Aleksandra oli uneksinut historian suovan hänen miehelleen loistavan nimen. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1896 hän oli tuntenut suurta mielenkiintoa niitä salaisia suunnitelmia kohtaan, joita keisarillinen hallitus pohti Konstantinopolin valloittamiseksi. Aiottiin kiinnittää Nikolain kruunuun tämä ikivanha jalokivi, joka oli ollut vuosisatoja Venäjän kunnianhimoisten pyrkimysten päämääränä. Tämä hanke ei kehittynyt neuvotteluastetta pitemmälle. Sen jälkeen alettiin uneksia vallan laajentamisesta Aasiassa. Hedelmällisestä Mantshuriasta, jonka poikki oli jo annettu rakentaa venäläinen rautatie, aiottiin tehdä Venäjän valtakuntaan kuuluva maakunta. Samaa kohtaloa oli suunniteltu Mongolialle — siitä piti tulla merkkikivi Tibetiin johtavan tien varrella. Koreasta aiottiin tehdä venäläisen käskynhaltijan hoitama alusmaa, ja sotalaivaston, jonka tukikohdaksi tuli Port Arthurin linnoitus, oli määrä vallita pohjois-Kiinan meriteitä. Kaikkien venäläisten tsaari saisi lisätä arvonimiinsä Idän keisarin nimen. Tämä oli kaunis suunnitelma, ja Aleksandra uskoi, että hänen rakas Nikolainsa olisi oikea mies toteuttamaan sen. Niin ehdottomasti keisaripari uskoi Venäjän voimaan ja sen vastustajien heikkouteen, etteivät he Japanin sodan puhjetessa lainkaan epäilleet noiden "apinaihmisten" tappiolle joutumista. Tämän kirjan tekijä muistaa vielä, kuinka sodan ensimmäisinä päivinä vihollisen puuhaillessa Port Arthurin porttien edustalla, julkaistiin asetuskokoelma sen japanilaisen alueen hallinnoksi, jonka Venäjän sotavoima valtaisi.

Se haave haihtui, ja maan itsevaltainen hallituskoneisto alkoi natista ja kitistä tuhoa ennustavasti, sillä se horjui kerrassaan loppumattomalta näyttävän ajan tuhon partaalla ja pelastui sitten onnenpotkauksesta ainakin toistaiseksi. Mutta Aleksandran silmissä Nikolain arvovalta suurena hallitsijana oli auttamatta särkynyt. Hän rakasti miestään edelleenkin hellästi, ja ehkäpä enemmän rakkautensa yllyttämänä kuin mistään muusta syystä hän piti tästä lähin välttämättömänä ottaa osaa hallitustoimiin kohottaakseen hallitsijasuvun aseman jälleen ennalleen. Hänen mielilauseekseen tuli, että hänellä "oli housut jalassa". Aleksandra halusi päästä ja pääsikin vuoden 1905:n jälkeen Nikolain aktiiviseksi apulaiseksi hallitustyössä. Prinsessa Alix, joka Venäjälle tullessaan tyytyi elämään miehensä varjossa ja tietämään politiikasta vain sen verran, kuin Nikolai halusi kertoa hänelle, oli lakannut olemasta. Se vallanhimoinen nainen, joka nyt asettui hänen paikalleen, vaati itselleen osan vallasta. Leskikeisarinnan vaikutus supistui nyt olemattomiin, vaikka hän oli ollut hallituskauden ensimmäisinä vuosina uskollisena neuvonantajana poikansa rinnalla. Ministerit, jotka olivat usein kuulleet Nikolain suusta kodikkaan ja koruttoman lauseen: "Neuvottelen asiasta äitini kanssa", oppivat nyt ymmärtämään, että Aleksandra lausui joka asiassa viimeisen sanan.

Aleksandra ei valitettavasti ollut valmistunut itsevaltiaan asemaan. Hän oli kyllä vakuuttunut itsevaltiuden jumalaisesta alkuperästä. Niinikään hänellä oli voimakas tahto, mutta hänen aivonsa eivät pystyneet harkitsemaan asioita valtioviisaasti, hänellä ei ollut mitään tietoja eikä kokemuksia, ja häneltä puuttui kallisarvoinen kyky osata voittaa itselleen ystäviä ja valita palvelijoita. Nämä olivat todellisia esteitä hänen tiellään valtaa kohti. Rakastunut Nikolai oli hyvin iloinen nähdessään vaimonsa toimivan todellisen keisarinnan tavoin hänen ihailevien silmiensä edessä. Aleksandra kaipasi opastusta ja sai sitä syvästä uskonnollisesta tunteestaan, joka oli muuttunut taikauskoiseksi vimmaksi. Hän uskoi, että Jumala tunsi erikoista mielenkiintoa itsevaltiuden periaatteen suojelemista kohtaan, koska kaikki kansanvaltaiset aatteet olivat lähtöisin paholaisesta. Oli välttämätöntä tietää Jumalan tahto täsmälleen, joten Rasputin tuli aivan välttämättömäksi: eikö hän ollutkin "Jumalan mies", jonka kohtalo oli lähettänyt pelastamaan ja suojelemaan Aleksandran lasta kuolemalta? Eikö hän ollutkin vakinaisessa yhteydessä taivaaseen, joka oli hänen ajatustensa alkulähteenä ja muodosti hänen lausumansa sanat? Eikö hän ollut se "ystävä", jonka läsnäolo tuki valtaistuinta ja pelasti Venäjän tuholta?

Rasputinin vaikutus valtion asioihin oli herättänyt niin suurta pahennusta ja kasvanut siinä määrin, että tammikuussa 1912 vanhoillinen sanomalehti _Novoje Vremja_ vihdoinkin keskeytti äänettömyyden ja syytti julkisesti "musikkaa, joka oli täynnä juonia ja rumuutta, jolla oli humalaisen kasvot ja kummalliset silmät", joka "nimitti ja pani viralta piispoja" ja "joka henkilökohtaista kostonhimoaan tyydyttääkseen käytti hyväkseen suhteitaan kaikkeinkorkeimpiin piireihin". Rasputinista tehtiin välikysymys duumassa, ja Pyhää Synodia pyydettiin "suojelemaan uskon ja valtaistuimen pyhyyttä seikkailijalta". Joksikin ajaksi Rasputin vetäytyi kotikyläänsä, mutta sieltä käsin hän yhä edelleenkin ohjasi Aleksandran ajatuksia, ja kun hänen aiheuttamansa häväistyksen hälinä oli vaimennut, hän palasi Pietariin, ja maailmansodan alkaessa hän joutui Venäjän kohtaloiden määrääjäksi.

Venäjän-Japanin sodan jälkeisinä vuosina keisarinna Aleksandra oli epäilemättä niiden taantumuksellisten toimenpiteiden innokas puoltaja, joiden tarkoituksena oli supistaa sitä kansalaisvapautta, joka Nikolain oli ollut pakko myöntää v. 1905. Niitä valtiomiehiä, ennen kaikkea suurta Witteä, jotka olivat pitäneet perustuslaillista uudistusta välttämättömänä, pidettiin henkilökohtaisina vihamiehinä. Aleksandra vainosi heitä leppymättömällä vihalla. Hänestä tuli sen häpeällisen "Venäjän kansan liiton" tukipylväs, johon liittoon oli sekaantunut muutamia harvoja monarkisteja tavallisten rikoksellisten ja poliisiviranomaisten lisäksi. Hän salli kirjoittaa omansa ja keisarin nimen tämän järjestön luetteloihin, joka — niinkuin valtakunta sai pian tietää — oli vastuussa pogromeista ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista. Tämä keisariparin yhtyminen "Venäjän kansan liittoon" vierotti kansan lopullisesti hallitsijaparistaan. Oli sietämätöntä nähdä tavallisten rikostentekijöiden ottavan osaa pogromeihin yhtenä päivänä, saavan seuraavana päivänä vankeustuomion oikeusistuimessa ja sen jälkeisenä päivänä pääsevän yht'äkkiä vapaaksi keisarillisen herransa vaatimuksesta. Aleksandra ei tietenkään ollut selvillä "liiton" rikollisesta puolesta ja näki vain kaikessa tässä kiihkeitä uskollisuuden ilmauksia, joihin liiton jäsenet olivat horjahtaneet ansaitakseen keisarin suosion ja peittääkseen laittoman toimintansa jäljet.

Meidän on muistettava, että kuvattavanamme oleva nainen oli sairas. Tiedämme, millaisessa kuolettavan kauhun tilassa Aleksandra eli vuosikausia. Äidiltään hän oli perinyt erittäin herkkätunteisen luonteenlaadun, ja hänen ruumiillinen terveytensä oli ollut heikko nuoruudesta pitäen. Nikolai kertoo päiväkirjassaan, että Aleksandra jo nuorena tyttönä kärsi kovia kipuja ja väsyi helposti. Aleksandran omissa kirjeissä on lääkärismiehelle tarpeeksi ainesta johtopäätökseen, että Aleksandran terveys oli vakavasti huonontunut ennen kuin hän täytti neljäkymmentä sekä että hänen hermonsa olivat sellaisessa tilassa, että tuntuisi liian heikolta sanoa niiden olleen vain jännittyneet. Presidentti Poincaré kertoo muistelmissaan todistuksen tästä seikasta. Hän kävi Venäjällä ensimmäisen kerran v. 1912 ulkoministerinä ollessaan. Herra Poincarén saapuessa perille hänet opastettiin melkein heti Pietarhovin palatsiin Suomenlahden rannalle, jossa keisariperhe vietti kesän kuumimman ajan. Vieras vietiin erääseen oleskeluhuoneeseen odottamaan keisarin ja keisarinnan paluuta, sillä nämä olivat ajelulla puistossa.[74]