Part 6

Aikaisemmissa tilaisuuksissa "tsaarin lahjat" oli jaettu ihmisille suuren tasangon eri kohdissa, joten oli saatu vältetyksi tungos sisäänkäytävien luona. Tällä kerralla viranomaiset olivat päättäneet parantaa suunnitelmaa. Lujia suoja-aitoja rakennettiin niiden sisäänkäytävien lähettyville, jotka johtivat kapenevia kujia myöten vaijereilla varustetuille porteille. Niiden luona ihmisten oli määrä saada lahjansa erikoisten pöytien ylitse. Suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta viranomaiset eivät olleet aavistaneet, millainen suunnaton tungos tuossa väenpaljoudessa syntyisi. Ne harvalukuiset poliisit ja sotaväen osastot, jotka olivat saapuvilla heti alussa, eivät kyenneet pidättämään ja pysähdyttämään ihmislauman solumista varta vasten rakennettuja solia kohti. Syntyi epäjärjestystä samalla hetkellä, jolloin ihmisiä alettiin päästää eteen päin. Pöytien takana olevat miehet lisäsivät sekaannusta alkamalla heitellä lahjakääröjä kansanjoukkoon päästäkseen niistä vapaiksi. Ihmisvirta, jota tunki takaa päin yhä kasvava kansanpaljous, tunkeutui vaijerien lävitse, särki ne ja ruhjoi lahjapöydät sekä niiden luokse johtavien solien lujat lautaseinät. Rikollisessa huolimattomuudessaan juhlan järjestäjät olivat laiminlyöneet erään hiekkakuopan täyttämisen, joka oli lähes viidenmetrin syvyinen ja kymmenen levyinen. Se alkoi sisäänkäytävien takaa ulottuen itse tasangolle vievän tien poikki. Ihmisjoukko, joka ryntäsi sisään solista, kulkeutui takaa päin tunkeutuvien painamana tuota kuilua kohti, jonka yli johtavat sillat murtuivat silmänräpäyksessä. Sadoittain, tuhansittain ihmisiä työntyi tällä tavoin kuilun partaalle. He taistelivat hurjasti vastaan pelastuakseen, mutta virta painoi heitä takaa, ja he syöksyivät syvyyteen niiden sysääminä, jotka tulivat heidän perässään ja jotka joutuivat vuorostaan seuraavalla hetkellä tuon vastustamattoman liikkeen uhreiksi. Ne, jotka putosivat, survoutuivat kuoliaaksi lukemattomien jalkojen tallaamina. Ne taas, jotka väen tungos rusensi hengiltä, eivät mahtuneet kaatumaan, vaan vainajien ruumiit pysyivät pystyssä hurjistuneen ihmislauman joukkoon pusertuneina. Tuskainen valitus kohosi rusentavasta tungoksesta samalla kuin suuria laumoja virtasi yhä lisää. Kullakin kuilulla ja kullakin maakuopalla oli oma tragediansa yleiseen onnettomuuteen haudattuna. Toisten ryhmien ja yksityisten henkilöiden onnistui pelastua; he pääsivät hoipertelemaan ulos kuilun ja suojavarustusten välistä kapeaa käytävää myöten. Heidän vaatteensa olivat repeytyneet selästä riekaleiksi, ja heidän vääristyneistä kasvoistaan tuijottivat mielipuolen silmät. Sekasortoa kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin poliisien, palokuntalaisten ja sotaväenosastojen, jotka oli hälyytetty paikalle, onnistui keskeyttää takaa päin tunkeutuvien puserrus ja aloittaa pelastustyö. Kuilussa oli järkyttävä näky: se oli täynnä ruumiita. Ne, jotka makasivat pohjalla, olivat pusertuneet kuoliaaksi, ja ne, jotka olivat säilyneet hengissä, olivat kauheasti ruhjoutuneet. Kaikkialla makasi maassa ruumiita, joiden kasvot olivat vääristyneet, kylkiluut taittuneet ja joista muutamat olivat survoutuneet muodottomaksi murskaksi ikäänkuin jättiläismäisessä huhmaressa rusennettuina. Mataloita työntövaunuja riennätettiin paikalle, jotta saataisiin haavoittuneet kuljetetuiksi sairaaloihin ja kuolleet viedyksi pois. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei ole koskaan ilmoitettu. Moskovan sairaaloissa hoidettujen loukkautuneiden ja rampautuneiden lukumäärä oli tuhatsatakolmekymmentä kahdeksan, ja yksistään kuilusta korjattiin toistatuhatta ruumista. Kuolleita löydettiin kaukaisistakin paikoista, sillä ihmiset olivat hoiperrelleet eteenpäin vain luhistuakseen kasaan raittiissa ulkoilmassa. Surkea löytö tehtiin erästä käyttämättömäksi jätettyä kaivoa tarkastettaessa: siitä tavattiin yli kolmekymmentä ruumista. Kaivon peitteeksi pannut laudat olivat murtuneet väkijoukon painosta. Ruumiiden alle likistyneinä oli kaksi elävää olentoa — raivopäistä mielipuolta. Samalla aikaa kuin työntövaunut toistensa perästä vierivät pois kuljettaen haavoittuneita ja vainajia, jotka oli miten kuten peitetty öljyvaatteilla, saapui ihmisiä tasangolle yhä loppumattomina virtoina, joiden kulkua tällä kertaa ohjasivat huolellisesti jo kaukaa sotaväenosastot. Puolipäivän tienoissa oli Kodinkalle sulloutuneina ihmisiä sadointuhansin, joista useimmat eivät tietäneet mitään aamun tapauksista. Lautakojujen lippujenhoitajat tulivat rattaillaan ajaen työntövaunuja vastaan, jotka kuljettivat kaameaa kuormaansa. Aikaa oli ollut vähän, ja oli paljon ruumiita, joita ei ehditty siirtää pois. Ne kannettiin syrjään ja peitettiin oksilla ja lippuvaatteilla, jottei yleisö näkisi niitä. Kun keisari astui huvirakennuksensa parvekkeelle ja tervehti kansaa, ruumiita oli peitettyinä vain noin sadan metrin päässä hänestä. Nikolain lähellä seisovat näkivät, että hän oli kuolonkalpea ja kovin järkkynyt, mutta suunnaton kansanpaljous, joka kajahdutti hänelle suosionhuutoja tasangolla seisten, ei voinut nähdä sitä eikä myöskään, kuinka hänen rinnallaan seisova keisarinna repi pitsinenäliinansa kappaleiksi koettaessaan hermostuksissaan olla luhistumatta maahan. Niin syntyi tarina Nikolain ja Aleksandran tunteettomuudesta. Voimme olla varmoja siitä, että he eivät tietäneet, kuinka suuri onnettomuus oli ollut. Viranomaiset tekivät kaikkensa salatakseen sen heiltä ja suojellakseen suuriruhtinas Sergeitä, joka oli Moskovan kenraalikuvernöörinä vastuussa ihmisten turvallisuudesta. Valitettavasti Kodinkan onnettomuuden tutkimuksia hoidettiin sillä tavoin, että saatiin suojelluksi korkeassa asemassa olevat syylliset. Vain alempia rangaistiin. Saman päivän iltana keisari ja keisarinna olivat läsnä loistavassa juhlassa, jonka oli heidän kunniakseen järjestänyt Montebellon kreivi. Ranskan lähettiläs. Tunnelma oli siellä synkän raskas. Mutta kirkkaasti valaistujen ikkunoiden takana seisovat moskovalaiset mutisivat: "_Njemka_ tanssii. Mitä hän välittää, hän on tottunut hautajaisiin!" Tämä osoittaa, millainen vaara voi aiheutua epäinhimillisten hovitapojen raudanlujista vaatimuksista, ne kun saattavat uhrinsa sellaiseen asemaan, että heitä voidaan syyttää tunteettomuudesta tavallisten kuolevaisten kärsimyksiä kohtaan. Muistamme Nikolain maininneen päiväkirjassaan, että torvisoittokunta soitteli lounaan aikana samalla kuin hänen kuolevalle isälleen suoritettiin viimeinen voitelu. Poika oli järkkynyt, mutta ei voinut mitään.

Millaista iloa Nikolai ja Alix tunsivatkaan palatessaan kruunajaisten loistavien juhlallisuuksien jälkeen suhteellisen yksinkertaiseen elämäänsä Tsarskoje Seloon! Heidän yksityisasuntonsa oli lumottu linna, johon he vetäytyivät hovihenkilöiden ja palatsin viranomaisten laumoja pakoon. Muutamien uskottujen henkipalvelijoiden sallittiin tulla pyhäkköön, mutta keisarinnan kamaripalvelijoitakin oli kielletty näyttäytymästä hänen makuuhuoneessansa, ennen kuin hän itse oli pannut pukeutumisen alulle ja ottanut aamutakin ylleen. Sinipunerva huone, joka oli saanut nimensä siitä, että sen sisustus oli soinnutettu tähän suosittuun väriin, oli se kammio, johon Nikolai pakeni työhuoneestaan, jossa hän otti vastaan ministerinsä ja kenraalinsa ja jossa hän uurasteli ahkerasti paksuja valtion asiapaperipinkkoja lukien. Puolisot istuivat yhdessä lukien, kirjoittaen kirjeitä ja varsinkin puhellen, sillä Alixille kerrottiin kaikki, mitä Nikolailla oli mielessä. Heidän pikku lapsensa toi huoneeseen sen englantilainen hoitajatar, ja sitten loruiltiin ja leperreltiin yleismaailmallisella lasten kielellä. Kävely- ja ajeluretkillä käytiin keisarillisten asuntoja ympäröivissä kauniissa puistoissa.

X. VIERAILUMATKA EUROOPPAAN

Se rauhallinen elämä, jota Nikolai ja Alix rakastivat, keskeytyi heidän lähtiessään suorittamaan muutamia valtiollisia vierailuja ulkomaille. Hovitavat vaativat, että keisarin oli vastattava kohteliaisuuteen, jota ulkomaiden hallitsijat olivat osoittaneet hänelle ollessaan henkilökohtaisesti tai edustajien kautta läsnä hänen kruunajaisissaan. Ennen kaikkea hänen oli välttämätöntä näyttäytyä Pariisissa, koska kuuluisa ranskalais-venäläinen liitto oli vahvistettava. Tämä liitto oli ollut pitkän ajan ulkomaanpolitiikan pohdittavana Aleksanteri III:n hallitessa, joka lopulta voitti ennakkoluulonsa tasavaltaista hallitusmuotoa kohtaan, koska pelkäsi liittoa, jonka Saksa oli tehnyt Itävalta-Unkarin ja Italian kanssa.

Keisarinna, joka oli näihin aikoihin "erikoisen arkaluontoisessa tilassa", niinkuin hovien kiertokirjeissä hienosti sanottiin, halusi välttämättä seurata keisaria, eikä tietysti pienokaista — heidän esikoistytärtään suuriruhtinatar Olgaa — voitu jättää ottamatta mukaan. Koska Venäjän rautateillä raideleveys on suurempi kuin länsi-Euroopassa, oli rakennettu erikoinen keisarillinen juna. Se oli sen junan jäljennös, jota kotimaassa käytettiin, niin että matkustajat saattoivat käyttää omia salonkivaunujaan ja oman makunsa mukaan järjestettyjä makuuvaunuja, minne tahansa menivätkin. Merimatkaa varten oli käytettävissä vanha ystävä Poljarnaja Svesda, ja Kööpenhaminassa oli juuri valmistunut uusi huvialus Standard, joka oli varta vasten määrätty keisarillisen perheen tarpeisiin.

Ennen ulkomaille lähtöään keisari ja keisarinna kävivät Nishni-Novgorodissa. Se on vanha kaupunki suuren Venäjän joen Volgan varrella, ja sinne oli järjestetty teollisuus- ja taidenäyttely. Tällä käynnillä oli historiallinen merkitys, koska tsaarien vanha henkivartiosto (Rindi) herätettiin uudelleen eloon tätä tilaisuutta varten valitsemalla siihen Moskovan varakkaimpien kauppiaiden poikia. Heidän univormunaan, joka oli jäljennös saman väen alkuperäisestä puvusta, oli pitkä, valkoinen, kärpännahalla reunustettu verkatakki, jossa oli erikoisen korkea kaulus ja joka oli somistettu kultapitseillä ja kirjailtu punaisella silkillä. Sitäpaitsi kuului asuun valkoiset sahviaanisaappaat ja valkoisesta verasta valmistettu korkea, jäykkä lakki, jossa oli kärpännahkainen reunus ja jalokivin koristettu sulkatöyhtö. Takki, joka oli edestä avonainen, jätti näkyviin tummanruskean silkkipaidan. Rindillä oli aseina välkkyvät hopeiset tapparat ja kaulassa kalliista kivistä tehdyt kaulaketjut. Moinen slaavilaishenkinen entisyyden loiston uudistamisyritys muuttui naurettavaksi siitä syystä, että kun keisari kysyi eräältä komealta nuorukaiselta hänen nimeään, tämä vastasi: "Meier, teidän Majesteettinne!" sillä Venäjän kauppiaiden keskuudessa oli voimakas saksalainen aines.

Ensimmäinen valtiollinen vierailu tehtiin Wieniin, Euroopan vanhimman yksinvaltiaan keisari Frans Josefin luokse, joka järjesti vieraittensa kunniaksi ja heidän nähtäväkseen Itävallan ikivanhojen hovi juhlallisuuksien koko komeuden ja loiston. Nikolailla oli seuralaisenaan ruhtinas Lobanov, ulkoministeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen itävaltalaisen virkaveljensä kreivi Goluhovskin kanssa Turkissa vallitsevasta asemasta, siellä kun oli parastaikaa taas yksi lukemattomia pulmakausia. Vietettyään Wienissä muutamia juhlien ja kemujen täyttämiä päiviä Nikolai palasi puolisoineen Venäjälle Kiovaan erään tuomiokirkon vihkiäistilaisuuteen. Päästyään rajan yli Venäjän puolelle Nikolai pysähdytti junan erääseen erikoisen kauniiseen paikkaan. Tällainen junien seisahduttaminen, jota saattoi usein kestää tuntikausia, oli keisarillinen etuoikeus, jota käytettiin välittämättä siitä aiheutuvasta vakinaisen liikenteen häiriintymisestä. Nikolai ja Alix menivät kävelemään, ja lähetettiin kutsumaan ruhtinas Lobanovia, koska keisari halusi keskustella hänen kanssaan Wienin neuvottelujen tuloksista. Tuskin ministeri oli astunut junasta maahan, kun hän alkoi voida pahoin ja kuoli samassa verenvuotoon aivoissa ennättämättä kertoa herralleen, millaisia päätöksiä oli saanut aikaan kreivi Goluhovskin kanssa. Tämän surullisen tapauksen vaikutus haihtui Kiovaan tultaessa, jossa viranomaiset ja porvaristo olivat valmistaneet loistavan vastaanoton.

Kiova, vanha pääkaupunki, joka oli jo kaupunki silloin, kun Moskova oli metsää ja Pietari suota, sijaitsee leveän Dnjeprin korkealla äyräällä. Sen kirkot ovat Venäjän vanhimpia, ja _Petsherskaja lavra_, luostari, salaperäisine luolineen ja maanalaisine käytävineen, joissa oli muumioina pyhimysten ja marttyyrien ruumiita, on kansan kunnioituksen esineenä, johon tuhansittain pyhiinvaeltajia saapuu saamaan synninpäästön ja paratiisinlupauksen. Vanhoina aikoina Kiova oli sen suuriruhtinas Vladimirin asuinpaikka, joka oli nuoruudessaan pakana, mutta joka otettuaan vaimokseen kahden bysanttilaisen keisarin sisaren kääntyi kristinuskoon ja antoi sitten kastaa alamaisensa ajamalla heidät Dnjepriin. Neljän edellisen hallitsijan aikana oli rakennettu muistopatsasta Pyhälle Vladimirille. Nyt se oli päätetty juhlallisesti vihkiä nuoren keisarin ja hänen rakastettavan keisarinnansa läsnäollessa, mikä tilaisuus olisi Moskovan kruunajaisjuhlallisuuksien arvokas jatko. Niinikään piti paljastettaman eräällä kaupungin aukiolla keisarin isoisän isän Nikolai I:n pronssinen kuvapatsas.

Hartain ja innokkain mielin Alix otti osaa oikeauskoisen kirkon suureen uskonnolliseen juhlaan. Hän oli syvästi liikutettu kokemuksestaan ja mieltynyt siihen. Keisari ja keisarinna kävelivät upeisiin juhla-asuihin ja päähineisiin vaatetettujen pappien jäljessä. Juhlakulkue, jossa kannettiin kunnioittavasti pyhäinkuvia ja pyhiä lippuja, kiersi rakennuksen sisään ja taas ulos voimakkaiden kuorojen laulaessa virsiä ja sinisen suitsutuksen kohotessa tyyneen ilmaan tahdissa heilutetuista suitsutusastioista. Sitten käytiin Petsherskaja lavrassa, jossa keisaripari suuteli hurskaasti pyhäinjäännöksiä. Valitettavasti synkisti juhlallisuuksia uutinen, että muuan huvilaiva oli mennyt pohjaan Dnjeprillä ja vienyt mukanaan melkein kaksisataa henkeä vedenalaiseen hautaan. Mutta keisarillinen juna kiidätti jo Nikolaita ja Alixia pois Kiovasta Schlesian rajaa kohti, josta ei ollut enää pitkä matka Breslaun teollisuuskaupunkiin. Siellä Vilhelm II odotti heitä valtavan suurten sotaväenosastojen etunenässä.

Saksan keisarin tarkoituksena oli voittaa nuoren keisarin ystävyys. Aleksanteri III oli kohdellut saksalaista virkaveljeään kylmästi, mikä pantiin hänen tanskalaisen puolisonsa, keisarinna Maria Feodorovnan syyksi. Vilhelmillä oli mielestään oikeus saada osakseen Alixin taholta kiitollisuutta, koska hän oli avustanut Alixin ja Nikolain avioliiton solmiamista. Niinikään Vilhelm odotti Alixin muistavan, että hän oli saksalainen prinsessa. Mutta Alix ajatteli mieluummin itseään Ison-Britannian kuningattaren tyttärentyttärenä. Sitäpaitsi hän oli sekä kasvatukseltaan että taipumuksiltaan täysin englantilainen. Alixista tuntui Saksan keisarin suojeleva asenne vastenmieliseltä, minkä vuoksi hän kohtelikin tätä harkitun kylmästi. Nikolai taas oli puolestaan perinyt isänsä vaistomaisen vastenmielisyyden Vilhelm II:ta kohtaan, jonka ystävälliset ehdotukset saivat Nikolain vain lyhyiksi hetkiksi unohtamaan pohjimmaisen tunteensa. Se malja, jonka Vilhelm II esitti Breslaun hovikemuissa, oli täynnä ylivuotavaa tunteellisuutta. Nikolain vastaus oli kylmä ja muodollinen. Vilhelm II ei pelästynyt tästä, vaan tarjosi huvipurtensa viemään keisarilliset vieraat Kielistä Tanskaan. Tähän ehdotukseen vastattiin kohteliaan kieltävästi sillä tekosyyllä, että Poljarnaja Svesda oli jo valmiina matkaa varten.

Kielissä käytiin vieraisilla Preussin prinssin Heinrichin luona, joka oli Saksan armeijan suuramiraali ja Vilhelm II:n veli. Hänen puolisonsa oli Irene, keisarinnan vanhempi sisar. Sitten Poljarnaja Svesda vei matkustajat Kööpenhaminaan, jossa heitä vastassa oli leskikeisarinna Maria. Hän oli nuorempien lastensa suuriruhtinas Mikaelin [64] ja suuriruhtinatar Olgan [65] kanssa iäkkäiden vanhempiensa luona Bernstorffin linnassa. Nikolai oli ylpeä voidessaan näyttää kaunista puolisoaan tanskalaisille sukulaisilleen. Vietettyään muutamia päiviä Bernstorffissa Nikolai ja Alix menivät vieraisille Kreikan kuninkaan luokse hänen huvilaansa Smidstrupiin.[66] Mutta kuningatar Viktoria odotti kärsimättömästi saadakseen lausua tervetulleeksi tyttärensä tyttären, ja keisarillinen seurue nousi uuteen Standardiin, joka lähti Poljarnaja Svesdan saattamana Pohjanmeren poikki Edinburghin satamaa Leithiä kohti. Tämä oli keisarinnan ensimmäinen matka sillä huvipurrella, josta tuli seuraavana vuonna hänen uiva kesäkotinsa. Kun sota myöhemmin teki lopun tästä retkeilemisestä, hän aina muisteli kaihomielin ja kaivaten Standardia.

Oli kuningatar Viktorian onnellisen hallituksen kuudeskymmenes vuosi, ja Iso-Britannia ja koko imperium tekivät valmistuksia juhliakseen tätä tapausta asiaankuuluvalla komeudella. Kuningattaren rakkaimman lapsenlapsen saapuminen herätti sen vuoksi erikoista huomiota yleisön keskuudessa, hän kun oli mahtavan keisarin puolisoksi jouduttuaan vielä lisännyt heidän hallitsijattarensa nimen loistoa. Hallitus, joka innokkaasti halusi päästä hyviin väleihin nuoren keisarin kanssa, suostui mielellään kuningattaren toivomukseen, että keisari ja keisarinna otettaisiin vastaan komeasti. Forth-vuonoon kokoontui rannikkolaivaston aluksia ottamaan vastaan keisarillista huvialusta sen lähestyessä Leithiä. Walesin prinssi, seurassaan pääministeri lordi Salisbury ja Venäjän lähettiläs, lähti höyrylaivalla lausumaan keisarin ja keisarinnan tervetulleiksi ja tuomaan heidät Leithin satamaan. Satamassa oli koolla ylhäisiä henkilöitä ja Leithin ja Edinburghin kaupungin viralliset edustajat. Linnan tykit ampuivat kunnialaukauksia keisarin ja keisarinnan ajaessa Walesin prinssin seurassa asemalle avonaisissa vaunuissa, joita veti neljä hevosta, selässään ratsastajat. Asemalla oli valmiina ylimääräinen juna, joka veisi heidät pohjoiseen, Ballateriin Ylämaahan, josta ajotie johtaa Balmoralin kuninkaalliseen linnaan.

Oli ryhdytty varokeinoihin, jotta ei junaa olisi saatu räjähdytetyksi ilmaan. Kevyt veturi lähetettiin samaa raidetta etukäteen. Joukko englantilaisia poliiseja ja venäläisiä salapoliiseja matkusti itse junassa, ja raiteiden luona kierteli vartiona rautatieyhtiön toimihenkilöitä ja paikkakunnan konstaapeleita. Tällaiset toimenpiteet eivät olleet aiheettomia, sillä Scotland Yardin oli onnistunut paljastaa salahanke keisarin räjähdyttämiseksi. Saatuaan Amerikasta varoituksen Ison-Britannian poliisiupseerit olivat toimimalla nokkelasti Belgiassa ja Ranskassa saaneet selville lähellä Antverpeniä täydellisesti varustetun työpajan, jossa valmistettiin pommeja. Muutamia miehiä pidätettiin rikoksen avustajina. Huomattavin heistä oli F. Tynan, tunnettu irlantilais-salaliittolainen, jonka uskottiin neljätoista vuotta aikaisemmin olleen salaperäinen Numero Yksi sen "Voittamattoman" suunnitelman päämiehenä, joka johti lordi Frederick Hamiltonin ja herra Burken murhaan Phoenixin puistossa Dublinissä. Varokeinot, joihin ryhdyttiin Venäjän yksinvaltiaan suojelemiseksi, eivät suinkaan jättäneet herättämättä yleisössä uteliaisuutta. Ihmiset puhuivat henkeään pidättäen salaperäisistä anarkisteista ja hirveistä murhahankkeista, joilla ei usein ollut pienintäkään perustusta.

Granny oli järjestänyt rakkaan Alixinsa vastaanoton ylämaalaiseen tapaan. Asemalla Ballaterissa komppania historiallisen Mustan vartioston miehiä oli kunniavartiostona, ja Skotlannin Harmaat, jotka olivat yhtä kuuluisia ja joiden kunniaeverstiksi Nikolai oli nimitetty, saattoi avonaisia vaunuja. Niissä keisarilliset vieraat lähtivät Balmoraliin neljän harmaan hevosen vetäminä. Kuningattaren säkkipillinsoittajat ottivat vieraat vastaan kimeällä tervetuliaistoitotuksella ja soittivat sitten koko matkan saattueen jatkaessa matkaansa linnaan. Kun oli jo pimeä, niin Balmoralin ylämaalaiset marssivat taajoina riveinä juhlakulkueen kahden puolen kantaen pihkaisia soihtuja kokkotulien palaessa lyhyiden välimatkojen päässä pitkin tien vartta. Iäkäs kuningatar tuli keisaria ja keisarinnaa kunnioittaakseen ulos portaille heitä vastaan. Hän lausui liikutettuna Alixin tervetulleeksi ja otti Nikolain sydämellisesti vastaan. Balmoralin vierailu kesti viikon, jonka kuluessa Nikolailla oli tilaisuus ampua lähiseudulla metsälintuja ja ottaa osaa hirven väijyntämetsästykseen. Sillä välin kuningatar ja Alix tekivät ajelumatkoja käyden katsomassa ja ihailemassa mielinäköaloja. Kun Venäjän hallitsijapari istutettuaan pari puuta muistoksi lähti Balmoralista Portsmouthiin, he saivat osakseen samanlaisia kunnianosoituksia kuin tullessaankin. Verrattuna nykyaikaiseen matkustamiseen on huvittavaa panna merkille, ettei siinä ylimääräisessä junassa, jolla he matkustivat Skotlannista, ollut ruokailuvaunua, vaan täytyi pysähtyä, ensin Prestoniin ja sitten Oxfordiin, jotta matkustajat saattoivat nauttia aamiaisen ja lounaan rautatieravintoloissa.

Portsmouthissa oli koolla meri- ja maavoimien upseereja täydessä paraatiunivormussa ottamassa juhlallisesti vastaan keisarin. Keisarillisen seurueen siirtyessä huvialukseensa, kajahduttivat rannikkolaivaston tykit jäähyväislaukaukset. Keisarin alus liukui Kanaaliin brittiläisten laivojen seuraamana. Puolimatkaan päästyä oli vastassa Ranskan laivasto, joka nyt otti tehtäväkseen saattajan velvollisuudet. Oli kova aallokko, mutta Nikolai ja hänen puolisonsa tulivat komentosillalle katsomaan, kuinka brittiläiset sotalaivat kääntyivät moitteettomassa järjestyksessä kotiin päin ranskalaisten siirtyessä niiden tilalle keisarillisen aluksen ympärille: siinä oli enne tulevasta englantilais-ranskalais-venäläisestä liitosta.

Britannian väestö oli osoittanut vilkasta mielenkiintoa keisarillisten vierailua kohtaan ihaili mielellään Venäjän keisarinnana prinsessa Alixia, jonka se tunsi hyvin kuningattaren tyttärentyttärenä ja "prinsessa Alice vainajan" tyttärenä. Mutta ylhäisön seurapiireissä, joissa vallitsivat näihin aikoihin ankarat viktorialaiset hovitavat, katseltiin paheksuen keisarinnan jonkin verran kevyttä makua pukujen valitsemisessa. Täytyy pakostakin hiukan hymyillä, kun lukee kunnianarvoisesta Graphicista seuraavan jäykän uutisen:

Niin viehättävä ja suloinen kuin Venäjän keisarinna onkin, täytyy toivoa, ettei hän joudu määräämään meidän muotejamme eikä saa meikäläisiä matkustelemaan niin hienoissa vaatteissa kuin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa matkustaa. Hän nousi maihin eräältä merimatkalta vaaleansinisessä puvussa, päässään sinivalkoinen hattu ja hartioillaan metsävuohen vasikan nahasta valmistettu viitta, jota koristi valkoisista kameelikurjen höyhenistä valmistettu kaulus. Eräälle pitkälle rautatiematkalle hän lähti vaaleanpunaisessa silkkipuvussa ja hempeässä, heliotroopin värisessä viitassa, päässään valkoinen hattu. Samalla retkellä Connaughtin herttuattarella oli yllään "todellinen englantilainen puku" — tummanruskeasta, paksusta villakankaasta tehty kapeakauluksinen kävelypuku.

Tuo hieno puku, se kun oli sopimaton sellaiselle nokiselle matkalle, jollaisiin Englannin asukkaat ovat tottuneet, näyttää tehneen melkoisen vaikutuksen, sillä tyyni Timeskin kertoi laveasti, kuinka keisarinnalla oli yllään "vaaleanpunainen, laahuksella varustettu silkkipuku, heliotroopin värinen matkatakki, johon kuului valkoisilla pitseillä koristettu viitta ja valkoinen turkiskaulus. Päässään hänellä oli viittaan sopiva pieni hattu, joka oli koristettu heliotroopeilla, valkoisilla ja vaaleansinisillä kukilla".

Ranskan matka oli tarkoitettu todistamaan maailmalle, että näitä kahta valtakuntaa yhdistivät ystävyyssiteet, ja sen se todistikin. Ranskan hallitus ja asukkaat tekivät parhaansa tervehtiäkseen Nikolaita ystävänään ja liittolaisenaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin Venäjän keisaripari laski jalkansa Cherbourg'issa maihin, tulvahti heitä vastaan sellainen vieraanvaraisuus, joka kohosi paljon yli sen, mitä virallisen ohjelman rajojen sisäpuolelle olisi kuulunut. Nikolai sai parisilaisilta osakseen sellaisia suosionosoituksia, joita hän ei olisi koskaan voinut odottaa omassa maassaan. Ranskalaiset osoittivat kaikin mahdollisin tavoin ylenpalttista iloaan saadessaan nähdä keskuudessaan Venäjän keisarin, jonka isä oli luvannut seisoa Ranskan rinnalla Saksan ylivoimaa vastaan. Tämä vierailu oli myöskin keisarinnalle henkilökohtainen voitto. Hän valloitti parisilaisten sydämet rynnäköllä, ei sanoillaan — hän ei ylipäänsä puhunut mitään — vaan poikkeuksellisella kauneudellaan. Hänen kauneutensa oli silloin kukkeimmillaan, ja äitiys oli lisännyt hänen kasvoilleen pehmeän pyöreyden, joka teki ne viehättäviksi. Tyytyväisyys tämän vierailun menestymisestä, hänen rakkaan miehensä menestymisestä, sai hänet katselemaan maailmaa ystävällisesti ja täytti hänen silmänsä loistolla. Hänet tunnustettiin juhlamenojen päätyttyä ehdottomasti kauneuden kuningattareksi. Juhlallisuuksien viehättävin vaihe oli sen uuden sillan vihkiminen, joka yhdistää rohkeasti toisiinsa Seinen molemmat rannat matalana kaarena ja jonka koko maailma tuntee keisari Aleksanteri III:n siltana. Valkopukuinen keisarinna oli suloinen näky. Ryhmä valkoisiin pukeutuneita tyttöjä lähestyi kantaen heille kaunista hopeasta taottua maljaa, joka oli Parisin kaupungin lahja vierailleen. Keisarinna astui askeleen lähemmäksi ottaakseen sen vastaan, ja jotka hänet silloin näkivät, eivät koskaan unohda sen hetken muistoa.

Ennen Ranskasta lähtöään keisarilliset vieraat kävivät Parisista käsin Châlons'ssa jossa Ranskan armeijalla oli seitsemänkymmenentuhannen miehen paraati Venäjän yksinvaltiaan kunniaksi samalla kentällä, jossa roomalaisgallialaiset joukot olivat voittaneet hunnit. Niinikään he kävivät Reimsin kunnianarvoisessa tuomiokirkossa, jossa enemmän kuin kahdeksansataa vuotta aikaisemmin eräs venäläinen prinsessa, Kiovan suuriruhtinaan Jaroslavin tytär Anna, oli vihitty Ranskan kuninkaan Henrik I:n kanssa. Se slaavinkielinen evankeliumien käsikirjoitus, jonka hän toi mukanaan myötäjäistensä joukossa, on vieläkin olemassa.

XI. TRAAGILLINEN MUUTOS

Lyhyenä elämänaikana ihmisen luonne muuttuu melkoisesti. Siinä onkin tunnollisen elämäkerrankirjoittajan vaikeus: hän ei saa rajoittua muotokuvan maalaamiseen. Paremminkin on hänen velvollisuutensa esittää henkilöstään vaikutelmia, joiden avulla lukija voi nähdä sankarin tai sankarittaren tarinan eri hetkinä. Jos tunnemme vain ujon ja suloisen Alixin — kotilieden ääressä istuvan naisen — johon olemme jo tutustuneet, emme voi ymmärtää ylpeää Aleksandraa — itsevaltiasta keisarinnaa — maailmansodan ajoilta. Hänestä meillä on hänen itsensä esittämä luonnekuva. Sen näkee niistä kirjeistä, jotka hän on kirjoittanut miehelleen. Vallankumous on heittänyt nämä salaiset asiapaperit maailman nähtäviksi, ja naisen sielu on paljaana silmiemme edessä. Silmäänpistävänä piirteenä on tavaton tahdonvoima. Aleksandran sanat ovat rakkauden sanoja, mutta niiden taakse kätkeytyy valloittamisen halu. Vaatien itselleen rakastavan vaimon ja uskollisen neuvonantajan oikeuksia Aleksandra asettuu valtiattaren paikalle Nikolain mieleen, jonka heikko vastarinta on helposti voitettu.

Aleksandran luonteessa on perusominaisuuksien sopusointu tuhoutunut. Tahdonvoima johtaa umpikujaan, koska häneltä puuttuu taito arvioida asioiden todellista arvoa. Aleksandra tahtoo olla hyvä nainen ja tehdä koko maailman hyväksi. Mutta hänen hyvyytensä on kuin huone, jonka seinät ovat kauniisti somistetut pahvipalasille kaiverretuilla ohjeilla. Se on erinomaista kirjallisuutta, mutta me kaipaamme inhimillistä leimaa. Siinä ei ole lainkaan vaistomaisuutta, ja se on kokoonpantu niin koneellisesti, että kysymykseen ei voi ollenkaan tulla mikään virkistävä erehdyksen mahdollisuus. Aleksandra tietää täsmälleen, mikä maailmassa on hyvää, mikä pahaa. Armahtamisen taito on hänelle tuntematon. Hän ei tunne ollenkaan sääliä, ani vähän myötätuntoakaan sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänen ihanteensa mukaisia. Hän tavoittelee kristillisen nöyryyden asennetta, joka sallii hänen puhua mieltymyksellä omista hyveistään.

Aleksandran ylpeä kylmyys ja siitä aiheutunut kykenemättömyys ymmärtää toisten ihmisten katsantokantaa tekee maailman tyhjäksi hänen ympärillään. Ja sittenkin hänen ylpeässä sydämessään säilyy halu saada osakseen inhimillistä myötätuntoa. Hän kaipaa rakkautta osakseen. Mutta hänen ponnistuksensa ihmisten ystävällisyyden saavuttamiseksi ovat kömpelöitä ja satunnaisia. Hän kaipaa ystäviä, jotka rakastaisivat häntä hänen itsensä eikä hänen arvonsa vuoksi. Kun hän on torjunut luotaan sukulaistensa lähentelyt ja pystyttänyt raja-aidan itsensä ja ylhäisön seurapiirien välille, hänen on pakko kohdistaa ystävyytensä sellaisiin ihmisiin, joiden oleskelu keisarinnan lähettyvillä hämmästyttää meitä.

Aleksandran tietomäärä on vähäinen. Hän ei tiedä paljonkaan siitä maasta, jonka hallitsija hänen miehensä on, eikä hän ole paljonkaan tavannut sen asukkaita. Niiden historia on hänelle suljettu kirja, eikä hänellä ole käsitystä niiden nykyisestä tilasta. Hänen kantansa valtiollisissa asioissa todistaa, ettei hän tunne kansanvälisen aseman uusimpia vaiheita eikä tärkeimpiä alkeita. Hän osaa vähän sieltä ja täältä, kuten runonsäkeitä, jotka ovat useimmiten liikatunteellisia aiheiltaan. Hän on hyvä vaimo ja äiti. Hänen miehen ja lapsen hyvinvointiin kohdistuva harrastuksensa on liikuttava ja jatkuva. Hän huolehtii heidän ruumiillisesta mukavuudestaan ja puuttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin. Mutta kaikessa, mihin Aleksandra ryhtyy, näemme sairaalloisen itseensäkohdistuvan huolenpidon. Hän huolehtii tarkoin terveydestään, sillä hän on usein sairas. Häntä vaivaa hermostunut ärtyisyys, joka on masentavaa hänelle itselleen ja epämiellyttävää kaikille niille, jotka joutuvat hänen lähettyvilleen.

Aleksandran maailmansodan aikana kirjoittamat kirjeet osoittavat hänet voimakastahtoiseksi naiseksi, jonka teoreettisesta hyvyydestä vie voiton kylmä luonteenlaatu. Hän on nainen, jolla on voimakas velvollisuudentunto miestään ja lapsiaan kohtaan, mutta jonka hengen tasapainon hermosairaus on järkyttänyt. Tämäntapaisia naisia on tuhansittain maailmassa. Mutta Aleksandra on keisarin puoliso. Hän on myöskin kiihkeä mystikko. Hallitsijasuvun viimeisinä kohtalokkaina vuosina hänen voimakas tahtonsa tekee hänestä heikkotahtoisen miehensä valtiattaren. Hän on valtionasioiden todellinen ohjaaja, ja hänen töitään ja toimiaan määrää se seikka, että hän kunnioittaa hartaasti mystillisiä pyhimyksiä.

Menetettyään aivan lapsena äitinsä ja kasvettuaan sellaisissa olosuhteissa, jotka surkastuttivat hänen sielunsa ja katkeroittivat hänen mielensä, se suloinen lapsi, jota oli sanottu Päivänsäteeksi, alkoi osoittaa ärtyistä luonteenlaatua. Rakkaus, joka sulki hänet tuoksuvaan syleilyynsä, sai hänet katselemaan elämää ystävällisemmin silmin. Alix kehittyi lämminsydämiseksi naiseksi, jota vain ujous esti voittamasta maailman mieltymystä. Nikolaille hän lahjoitti ylenpalttisen runsaasti kauniin kiintymyksensä aarteita. Politiikassa hän oli valmis tunnustamaan miehensä ymmärtävän asiat paremmin. Mutta jos tämä luonteenkuva hänestä on oikea, hän oli kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuresti muuttunut. Oli täytynyt tapahtua sellaisia asioita, jotka olivat tehneet hänestä toisen ihmisen ja kehittäneet näkyviin hänen luonteensa vähimmin miellyttävät piirteet. Askel askelelta voimme seurata sitä surullista tapaussarjaa, joka muutti herkkätunteisen Alixin itsevaltiaaksi keisarinnaksi.

Kesäkuussa 1899 Nikolaille ja Alixille syntyi tytär. Tämä lapsi, Maria, oli pettymys vanhemmilleen. Hän oli kolmas tytär perheessä,[67] ja he olivat toivoneet poikaa valtaistuimen perijäksi. Muutamia viikkoja myöhemmin suuriruhtinas Yrjö, Nikolain veli ja todennäköinen kruununperillinen, kuoli Kaukaasiassa järkyttävissä olosuhteissa. Vuosikausia hän oli potenut toivottomasti sairaana keuhkotautia, eikä loppu tullut yllättävänä. Kun keisarilla ei ollut poikaa, tuli hänen nuoremmasta veljestään Mikaelista kruununperillinen.

Marraskuussa samana vuonna perheen oleskellessa linnassaan Krimillä Nikolai sairastui. Samoin kuin isänsä hän tunsi vastenmielisyyttä lääkäreitä kohtaan, ja vasta sitten, kun tila muuttui vakavaksi, lähetettiin noutamaan erikoistuntijaa. Tämä totesi sairauden lavantaudiksi. Tärkeimmät ministerit ja vanhimmat suuriruhtinaat kokoontuivat keskustelemaan asemasta, jonka teki arkaluontoiseksi se seikka, että keisarinnan tiedettiin olevan tulemassa äidiksi. Vallanperimyslaki oli kuitenkin selvä: jos Nikolai kuolisi, julistettaisiin Mikael keisariksi. Jos isänsä kuoleman jälkeen syntynyt lapsi olisi poika, uusi keisari voisi luopua kruunusta hänen hyväkseen. Kaikki olivat varmoja siitä, että Mikael suostuisi tähän, mutta niinikään he olivat yksimielisiä siitä, ettei valtaistuinta voinut hetkeksikään jättää tyhjäksi. Sitten sattuikin niin, että Nikolain sairaus kääntyi parempaan päin siitä päivästä lähtien, ja tuossa tilaisuudessa läsnäolleet unohtivat koko keskustelun. Keisarinna oli kuitenkin saanut tietoonsa neuvottelussa tehdyn päätöksen ja piti sitä harkittuna yrityksenä anastaa kruunu hänen syntymättömältä lapseltaan. Seuraavana vuonna kesällä menivät taas tyhjiin hänen toiveensa saada poika: hänelle syntyi neljäs tytär, Anastasia. Nyt muuttui perillisen saamisen toivo lakkaamatta jäytäväksi ajatukseksi. Tällä tavoin valmistui maaperä kuuluisan puoskarin lyonsilaisen "tohtorin" Philippen ilmestymiselle.

Philippen sanotaan aloittaneen elämänuransa teurastajana. Mutta mikä hänen alkuperäinen toimensa lieneekin ollut, ei hän ainakaan pitänyt siitä saamiaan tuloja riittävinä tarpeisiinsa. Hän hankki lisätuloja antamalla "henkistä" käsittelyä herkkäuskoisille ihmisille. Epäilemättä hänellä oli jonkinlaista hypnoottista voimaa ja älykkäät aivot. Rahaa alkoi karttua hänelle, ja "tohtorin" maine levisi Lyonsin ulkopuolellekin. Hermohäiriöitä potevia sekä sellaisia, jotka kuvittelivat olevansa hermostuneita, saapui parantajan luokse, ja monesta tuli hänen uskollisia kannattajiaan. Näiden joukossa oli kaksi venäläistä suuriruhtinatartakin: Stana ja Militsa, jotka tunnettiin hovissa ja ylhäisön seurapiireissä Mustien Naisten nimellä, sillä he olivat Montenegron kuninkaan Nikolain tyttäriä. Aleksanteri III:n puoliso keisarinna Maria Feodorovna oli järjestänyt niin, että tytöt kasvatettiin Venäjällä, ja naittanut heidät sitten keisariperheen jäsenille.[68] Nämä naiset olivat näihin aikoihin Aleksandran suosiossa, sillä he olivat miellyttäneet häntä kunnioittavalla käytöksellään, jollaiseen eivät suvun muut naiset suostuneet taipumaan. Kun Philippe sitten tuli Venäjälle heidän kutsumanaan, heidän oli helppoa herättää keisarinnan mielenkiinto "parantajaa" kohtaan.