Part 11

Venäjän sotajoukot lähtivät sotaan loistavan vauhdikkaasti. Ne, jotka ovat eläneet myöhemmät kauheat vuodet, muistavat ylpeinä sodan ensimmäisen kauden, jolloin odottamattoman nopean liikekannallepanon jälkeen venäläiset marssivat taisteluun joutuen välistä vakavasti tappiolle, mutta ryhtyen aina uudelleen hyökkäykseen kantaen lippujaan verrattoman rohkeasti eteenpäin voitosta voittoon. Se oli "höyryjyrän" aikaa, joka auttoi huojentamaan puristusta liittoutuneiden länsirintamalla, kukisti itävaltalaiset ja valoi pelkoa saksalaisiin. Missä ovat ne legioonat? Missä ovat ne uljaat miehet? Kuoleman viikate, joka jätti paikalleen jotkut harvat meistä, niitti heidät, ja he lepäävät nimettömissä haudoissa, jonne he kaatuivat vihollista vastaan kamppaillessaan, tai — mikä vielä pahempi — vankileirien tai vallankumouksen teurastamoiden hautausmaissa. Toisten kansojen sotilailla on sankarihautansa, mutta venäläisten sankarien ainoa muistomerkki on niiden aseveikkojen mielessä, jotka näkivät heidän taistelevan ja kuolevan. Parhaat, urhoollisimmat — Venäjän kansan kukan — korjasi kuolema sodan ensimmäisenä sankarillisena kautena. He säästyivät näkemästä sitä häpeää, joka seurasi jälkeen päin ja jota heidän läsnäolonsa olisi voinut auttaa torjumaan. Sillä se ajattelemattomuus, jolla armeija heitti parhaat aineksensa taisteluun, on suureksi osaksi syynä siihen kauhistuttavaan rappeutumiseen, joka pääsi vallalle myöhemmin ja joka lopulta muutti miljoonat siivot sotilaat murhanhimoiseksi roskajoukoksi.

Armeijan ylipäällikkönä rintamalla oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh. Hänellä oli monta ominaisuutta, jotka luovat sotilasjohtajan: yleisten periaatteiden käsityskyky ja taito arvostella tilannetta kokonaisuutena, sekä päättäväisyyttä ja henkilökohtaista rohkeutta. Hänen suurin vikansa oli se, ettei hän osannut arvostella alaistensa sotilaallisia ominaisuuksia ja valita heitä riippumatta ystävyysseikoista ja suosituksista. Kenraaleita, jotka olisi pitänyt armotta erottaa ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jätettiin vastuunalaisille paikoilleen, eikä korkeassa asemassa olevia rikoksellisia asetettu viipymättä syytteeseen. Kaikki seikat huomioonottaen soveltui tämä suuriruhtinas sittenkin paremmin kuin kukaan muu keisarillisen perheen jäsen ylipäällikön paikalle, johon hän oli valmistautunut monien vuosien huolellisella opiskelulla. Nikolai olisi mielellään itse astunut sille paikalle, mutta tätä suunnitelmaa vastustivat hänen uskollisimmat neuvonantajansa, jotka todistivat, että hallitussuvulle olisi suureksi vaaraksi sallia itsevaltiaan ottaa vastuulleen mahdollinen tappio. Nikolain oli tyydyttävä siihen, että hän kävi usein taistelurintamilla. Näitä käyntejä ylipäällikkö ei suinkaan katsellut suopein silmin, koska hänen täytyi silloin jättää tärkeät velvollisuutensa ja olla keisarin seurana. Sodan jatkuessa joutuivat maan koko elämässä sen vaatimukset yhä tärkeämmälle sijalle, ja päämaja alkoi monella tavalla sekaantua siviilihallinnon toimintaan. Suuriruhtinas Nikolaista tuli olosuhteiden pakosta julkisen elämän huomattavin henkilö, joten hän näytti, itse sitä vähimmässäkään määrin haluamatta, saattavan varjoon itse keisarin.

Aleksandra oli sodan ensimmäisestä päivästä lähtien ottanut omakseen haavoittuneiden asian. Kahden vanhimman tyttärensä, suuriruhtinatarten Olgan ja Tatjanan kanssa hän kävi sairaanhoitokurssin. Tsarskoje Seloon, Elisabetin historialliseen palatsiin, järjestettiin sairaala. Ne salit ja vierashuoneet, jotka olivat nähneet Katariina II:n hovin loiston, muuttuivat sairassaleiksi, joissa haavoittuneita upseereita ja sotilaita hoidettiin keisarinnan välittömän valvonnan alaisina. Mikään palvelus ei hänestä näyttänyt liian halpa-arvoiselta, ja hermostuneen tarmon puuskassa hän kulutti heikkoja voimiaan olemalla joka päivä mukana leikkauksissa ja hoitamalla vaikeimpia tapauksia. Aleksandralle eivät edes riittäneet nämä henkilökohtaiset ponnistukset, vaan hänestä tuli vielä sellaisen järjestön puheenjohtaja, jonka tehtävänä oli valvoa monia sairasjunia ja kenttäsairaaloita sekä monin tavoin täydentää sotilassairaaloiden ja Punaisen ristin toimintaa. Keisarinnalle karttui niin ylenpalttisesti työtä, että hän luopui niistä harvoista seurusteluvelvollisuuksista, joita hän oli suostunut hoitelemaan siihen asti. Hovi ja seurapiirit eivät häntä enää nähneet. "Sisaren" puvussa, valkoinen huntu tukkansa peitteenä hän suoritti jokapäiväisiä tehtäviään sairaalassa ja vietti sitten tuntikausia kirkossa rukoillen menestystä rakkaalle Nikolailleen ja Venäjän aseille. Ihmiset eivät katselleet suopein silmin hänen harrasta käytöstään. He olisivat mieluummin suoneet keisarinnan esiintyvän julkisesti ja tarkastavan toisten työtä sekä viettävän aikansa innostamalla keisarillisella läsnäolollaan tavallisten työntekijäin tarmoa. Ne valokuvat, jotka esittivät keisarinnaa ja hänen tyttäriään suorittamassa tavallisten hoitajattarien tehtäviä, istumassa vaarallisesti haavoittuneiden vuoteiden ääressä ja juttelemassa heidän kanssaan, herättivät sekavia tunteita ja aiheuttivat yhä lisääntyviä moitteita. Mutta keisarinna oli onnellinen suorittaessaan niitä velvollisuuksia, jotka oli itse itselleen määrännyt. Ja hänellä oli Rasputin neuvonantajanaan ja rohkaisijanaan.

Vuodesta 1911 alkaen, jolloin yleinen huomio oli ensin kiintynyt Rasputinin henkilöllisyyteen ja hänen salaperäiseen vaikutukseensa hovipiireissä, oli aina levitetty väitettä, että keisarinna piti "Jumalan miestä" loitompana. Tämäntapaisia huhuja oli alituiseen liikkeellä, ja Anna Vyrubova sekä muut keisarinnan puolustajat ovat koettaneet omasta aloitteestaan toistella näitä väitteitä muistelmissaan. Niinpä rouva Vyrubova koettaa selittää, että "vuodesta 1911 lähtien hän (Rasputin) oli lakannut ottamasta osaa heidän (nimittäin Nikolain ja Aleksandran) elämään". Meidän ei tarvitse muuta kuin lukea keisarinnan puolisolleen lähettämät kirjeet päästäksemme selville todellisesta asiaintilasta: Rasputin pysyi lähimpänä ystävänä ja uskottuna.

"Ystävämme aikoo matkustaa kotiinsa viidentenä päivänä" (marraskuuta), Aleksandra kirjoitti Nikolaille lokak. 24 p:nä, "ja aikoo tulla tänään luokseni". Hän lisää seuraavana päivänä: "Ystävämme viipyi illalla tunnin verran. Hän on päättänyt odottaa paluutasi ja lähtee vasta sen jälkeen kotiinsa joksikin ajaksi". Jouluk. 16 p:nä Aleksandra kirjoittaa: "Juttelin Grigorin kanssa hetkisen puhelimessa. Hän lähettää seuraavat terveiset: 'Mielen lujuutta — muutamien päivien kuluttua olen luonasi, ja saamme puhella kaikesta.'" Lopettaakseen rumat juorut Aleksandra tapasi Rasputinia mieluimmin Anna Vyrubovan talossa kaikessa rauhassa. Keisarinnan kirjeissä mainitaan tuhka tiheään näistä tapaamisista: "Pistäydyin Annan luokse hetkiseksi. Ystävämme tuli sinne, koska halusi tavata minua". (Tammik. 29 p:nä 1915): "Toivon tapaavani ystävämme Annan luona pikimmältään — se virkistää minua" (Kesäk. 12). Ylempänä mainittu Rasputinia tarkoittava lause, jonka tapaisia on sadoittain keisarinnan kirjeissä, sisältyy kirjeeseen, joka alkaa sanoilla: "Oma rakkaani", ja päättyy: "Peitän sinut hellillä suudelmilla. Iäti sinun oma, vanha vaimosi". Aleksandra kirjoittaa Nikolaille: "Tahtoisin puristaa sinut lujasti syliini ja painaa rakkaan pääsi lepäämään olkaani vasten. Silloin voisin peittää lemmittyni kasvot ja silmät suudelmilla ja kuiskailla helliä rakkauden sanoja. Suutelen pielustasi öisin — muutahan minulla ei ole — ja siunaan sitä. Nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Lepää hyvin, aarteeni, siunaan ja suutelen sinua hellästi ja sivelen hiljaa rakasta otsaasi". Muutamia rivejä myöhemmin löydämme lauseen: "Suo anteeksi, mutta minua ei miellytä sotaministerin vaalisi... kuinka soisinkaan voivani olla luonasi ja kuulla ne syyt, joiden vuoksi hänet valitsit... onhan hän Ystävämme vihamies, ja se tuottaa onnettomuutta... Rakkaani, käske heidän (ministerien) päämajasta palattuaan pyrkiä minun puheilleni toisen toisensa perästä. Minä rukoilen kovasti ja koetan voimani mukaan olla sinulle todelliseksi hyödyksi". Tämä on ensimmäisiä merkkejä siitä, että keisarinna alkoi ottaa aktiivisesti osaa politiikkaan ja ilmaisi olevansa levoton siitä, ettei mitään nimityksiä tapahtuisi vastoin Rasputinin toiveita.

Alkoi olla lähellä se aika, jolloin Aleksandran mielenkiinto Nikolain asioihin muuttui voimakkaammaksi, sillä syksyllä 1915 keisari vihdoinkin toteutti toiveensa ja itse rupesi ylipäälliköksi. Olemme maininneet suuriruhtinas Nikolain nauttimasta kansansuosiosta sekä hänen lisääntyvästä vaikutuksestaan hallitusasioihin. Keisarista tuntui siltä, että jos tällaisen asiaintilan annettiin jatkua, tulisi suuriruhtinaasta Venäjän diktaattori. Sotajoukot olivat sitäpaitsi pitkin kesää yhtä mittaa perääntyneet saksalaisten voimakkaan hyökkäyksen tieltä. Suuria tappioita oli kärsitty, suunnattomia alueita uhrattu, satojatuhansia vankeja oli jäänyt vihollisen käsiin, eikä kukaan voinut aavistaa, milloin tämä onneton peräytyminen, jonka aseiden ja muonavarojen puute teki vieläkin traagillisemmaksi, pysähtyisi. Nikolain kunniaksi — ja jonakin päivänä tyynet historiankirjoittajat antavat siitä hänelle tunnustuksen — on sanottava, ettei hän halunnut astua joukkojen etunenään nauttiakseen huolellisesti valmistellun voiton hedelmistä, vaan ottaakseen osaa heidän kohtaloonsa vaarallisella hetkellä. Ministerit ja muut uskotut henkilöt olivat yksimielisesti neuvoneet luopumaan tällaisen muutoksen ajattelemisesta. Mutta Rasputinin ohjaama keisarinna kannatti sitä ja puuhasi kovasti saadakseen sen toteutetuksi. "Jumalan miehestä" oli tullut suuriruhtinaan verivihollinen siitä hetkestä lähtien, jolloin viimeksimainittu alkoi kohdella häntä eri tavalla kuin ennen ja koetti saada hänet häädetyksi hovista. Kuukausimääriä Rasputin oli varoittanut Aleksandraa kunnianhimoisesta suuriruhtinaasta, ja keisarinna toimitti hänen myrkylliset huomautuksensa perille puolisolleen. Niinpä näemme jo niin varhain kuin syysk. 20 p:nä 1914, siis aikana, jolloin sodan käynti ei suinkaan sujunut huonosti, eräässä kirjeessä seuraavat lauseet:

Ystävämme iloitsee puolestasi siitä, että olet lähtenyt (rintamalle), ja oli niin onnellinen, kun sai tavata sinut eilen. Hän pelkää aina Bonheuriä,[94] otaksuen nimittäin, että varikset [95] toivovat hänen pyrkivän Puolan tai Galitsian valtaistuimelle, sillä se on heidän päämääränsä, mutta minä sanoin, että hänen (Anna Vyrubovan) piti rauhoittaa Ystäväämme. Ethän sinä kiitollisuudestakaan antautuisi sellaiseen vaaraan. Grigori rakastaa sinua mustasukkaisesti eikä voi sietää Nikolain esittävän mitään tärkeää osaa.

Vihdoin elokuussa 1915 tuo tärkeä päätös tehtiin, ja tsaari rupesi ylipäälliköksi. Elok. 25 p:nä päivätyssä kirjeessä hän kertoo kohtauksestaan suuriruhtinas Nikolain kanssa, jolloin vallan siirto toimitettiin, lisäten:

Rakas vaimoni, harkitsepas eikö sinun sopisi tulla auttamaan pikku miestäsi hänen ollessaan poissa. Vahinko, ettet ruvennut suorittamaan tätä tehtävää jo kauan sitten tai ainakin sodan aikana. En tiedä mitään sen mieluisempaa kuin olla ylpeä sinusta, niinkuin olen ollut ylpeä sinusta näinä kuukausina, jolloin olet yhtä mittaa kehoittanut minua pysymään lujana luopumatta kannastani.

Nämä sanat ovat ilmeisestikin vastauksena Aleksandran kirjeeseen, joka on päivätty elok. 22 p:nä ja joka oli juuri saapunut keisarille. Aleksandra kirjoitti heti Nikolain lähdettyä rintamalle, jossa tämän oli astuttava suuriruhtinaan paikalle. Joitakin päiviä aikaisemmin muutamat ministerit, jotka olivat vastustaneet suunnitelmaa kaikin voimin, olivat saaneet eron. Aleksandran sydän oli tulvillaan riemukasta ylpeyttä:

Tsarskoje Selo, elok. 22 p. 1915.

Oma rakkaimpani.

En voi löytää sanoja ilmaistakseni kaiken, mitä haluaisin. Sydämeni on aivan liian täynnä. Ikävöin vain luoksesi saadakseni pitää sinua lujasti sylissäni ja kuiskata korvaasi sydämellisen rakkauden, rohkeuden, voiman ja loppumattoman siunauksen sanoja. Tuntui tavattoman kovalta sallia sinun lähteä yksin, niin täydellisesti yksin. Mutta Jumala on hyvin lähellä sinua, lähempänä kuin koskaan ennen. Olet yksin taistellut tämän suuren taistelun maasi ja valtaistuimesi puolesta uljaasti ja päättävästi. Ei ole koskaan ennen nähty sinussa sellaista lujuutta, eikä se voi jäädä hedelmää kantamatta. Älä pelkää sitä, mitä jää jälkeen. Täytyy olla luja ja pysähdyttää kaikki heti. Rakkaani, minä olen täällä. Älä naura vanhalle tyhmälle vaimollesi, mutta hänellä on "housut", vaikkei sitä näy, ja minä voin käskeä ukon (pääministerin) tulemaan ja yllyttää häntä pysymään tarmokkaana. Milloin minusta vain voi olla vähänkään hyötyä, sano minulle, mitä on tehtävä. Käytä minua, ja sellaisena aikana Jumala antaa minulle voimaa auttaa sinua, koska taistelemme koko sielullamme oikean asian puolesta pahaa vastaan. Kaikki johtuu paljoa syvemmältä kuin silmä saattaa nähdä. Me, joita on opetettu katselemaan kaikkea toiselta puolen, näemme, mitä tämä kamppailu oikein on ja mihin se tähtää. Sinä näytät herruutesi ja osoitat olevasi se itsevaltias, jota ilman Venäjä ei voi tulla toimeen. Jos nyt olisit taipunut näissä eri asioissa, niin he olisivat kiristäneet sinulta vieläkin enemmän. Lujanapysymisessä vain on pelastus. Minä tiedän, mitä se maksaa sinulle, ja olen kärsinyt ja kärsin yhä kauheasti puolestasi. Anna minulle anteeksi, rukoilen sinulta, enkelini, etten antanut sinulle vähintäkään rauhaa ja kiusasin sinua niin kovin, mutta tunnen liian hyvin sinun lempeän luonteesi; sinun oli karistettava se pois tällä kerralla ja voitettava taistelusi yksin kaikkia vastaan. Näistä viikoista ja päivistä tulee loistava sivu sinun hallituskautesi ja Venäjän historiaan, ja Jumala, joka on oikeamielinen ja lähellä sinua, pelastaa maasi ja valtaistuimesi sinun lujuutesi avulla. Ankarampaa taistelua kuin sinun kamppailusi on harvoin taisteltu, ja menestys kruunaa sen vielä, se on varmaa. Sinun uskoasi on koeteltu — ja sinun luottamustasi — ja sinä pysyit lujana kuin kallio, ja siitä sinua vielä siunataan. Jumala voiteli sinut kruunajaisissasi. Hän asetti sinut siihen, missä nyt olet, ja sinä olet tehnyt velvollisuutesi, ole varma siitä, aivan varma, eikä hän hylkää voideltuaan. Ystävämme rukoukset kohoavat sinun puolestasi yötä päivää taivaaseen, ja Jumala kuulee ne. Ne, jotka pelkäävät eivätkä voi ymmärtää sinun toimintaasi, saavat tositapaukset nähdessään uskoa sinun suureen viisauteesi! Nyt on sinun hallituksesi loistokauden alku. Hän (Rasputin) sanoi niin, ja minä luotan siihen ehdottomasti. Sinun aurinkosi nousee, ja tänään se paistaa kirkkaasti. Ja niin sinä ihastutat tänä aamuna kaikkia noita suuria houkkioita, pelkureita, harhaan johdettuja, suunsoittajia, sokeita, ahdasmielisiä ja vilpillisiä olentoja. Ja sinun Päivänsäteesi (Aleksei) auttaa sinua, sinun oma lapsesi. Eikö se liikuta noita sydämiä ja saata heitä ymmärtämään, mitä sinä teet ja mitä he uskalsivat toivoa tekevänsä, horjuttaa valtaistuintasi, peloittaa sinua rintaman takana synkillä ennustuksilla. Vain hiukan menestystä siellä rintamalla, niin he muuttuvat. He lähtevät kotiin puhtaaseen ilmapiiriin, heidän mielensä puhdistuu, ja he vievät sydämessään sinun ja sinun poikasi kuvan... Kaikki on hyväksi, niinkuin Ystävämme sanoo, pahin on ohitse... Kun lähdet, sähkötä Ystävällemme Anjan välityksellä, niin hän ajattelee sinua erikoisesti... Ilmoita minulle, jos voit, minkä vaikutuksen se tekee. Pysy lujana loppuun asti, lupaa se minulle varmasti. Muuten tulen aivan sairaaksi levottomuudesta. Tuntuu katkerantuskalliselta olla loitolla sinusta. Tiedän, miltä sinusta tuntuu, eikä N:n (suuriruhtinas Nikolain) kohtaaminen varmaankaan ole hauskaa. Sinä luotit häneen, mutta tiedät, mitä Ystävämme sanoi jo kuukausia sitten, nimittäin että Nikolai menetteli väärin sinua ja maatasi ja vaimoasi kohtaan... Rakkaani, jos kuulet, etten ole oikein terve, niin älä ole levoton. Olen kärsinyt niin kauheasti ja rasittanut itseäni ruumiillisesti näinä kahtena päivänä ja henkisesti kiusaantunut (ja kiusaannun vieläkin, kunnes kaikki on selvillä päämajassa, ja Nikolasha lähtenyt). Silloin vasta tunnen mieleni rauhalliseksi... He näes pelkäävät minua ja tulevat sen vuoksi sinun luoksesi silloin, kun olet yksin. He tietävät, että minulla on oma tahtoni, kun tunnen olevani oikeassa, ja sinä olet nyt oikeassa — sen me tiedämme — niin että pane heidät vapisemaan rohkeuttasi ja tahdonlujuuttasi. Jumala on kanssasi ja Ystävämme on sinun puolellasi — kaikki on hyvin — ja tulevaisuudessa kaikki kiittävät sinua siitä, että olet pelastanut maan. Älä epäile, usko vain, niin kaikki käy hyvin... Vasemmisto on raivoissaan, kun kaikki luisuu heidän käsistään; ja heidän korttinsa ovat meidän tiedossamme sekä se peli, johon he halusivat käyttää Nikolashaa... Hyvää yötä, rakkaani, mene suoraa päätä nukkumaan juomatta teetä toisten kanssa ja näkemättä heidän nolostuneita kasvojaan. Nuku pitkään ja hyvin, sillä tarvitset lepoa tämän ponnistuksen jälkeen, ja sydämellesi on tarpeen monta rauhallista tuntia. Jumala kaikkivaltias siunatkoon yrityksesi, Hänen pyhät enkelinsä suojelkoot ja varjelkoot sinua ja siunatkoot kättesi työn... Asetan aina Snamenjessa (kirkossa) kynttilän Pyhän Nikolain eteen sinun puolestasi ja teen niin taas huomenna klo 3, sekä Pyhän Neitsyen eteen. Tunnet silloin sieluni lähelläsi. Painan sinua hellästi sydäntäni vasten, suutelen ja hyväilen sinua loppumattomasti. Tahtoisin osoittaa sinulle koko sen voimakkaan rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan, tahtoisin lämmittää, reipastuttaa, tyynnyttää ja vahvistaa sinua ja tehdä sinut varmaksi itsestäsi. Nuku hyvin, päivänpaisteeni, Venäjän pelastaja. Muista viime yötä, kuinka hellästi syleilimme toisiamme. Ikävöin sinun hyväilyjäsi. En koskaan saa niistä kyllikseni. Minulla on kuitenkin lapset, mutta sinä olet aivan yksin. Toisella kerralla minun täytyy antaa mukaasi pienokainen (Aleksei) virkistämään vähän mieltäsi. Suutelen sinua loputtomasti ja siunaan sinua. Pyhät enkelit varjelkoot untasi. Olen lähellä ja sinun luonasi iäti, eikä kukaan saa erottaa meitä.

Ikioma vaimosi Sunny.

Vietettyään yli kaksikymmentä vuotta Venäjällä kuningatar Viktorian tyttärentytär oli hylännyt länsimaiset ihanteensa ja eli itämaisen mystisismin lumoissa. Hänen luottamuksensa Jumalaan oli tosin hyvin vakava, mutta se sekaantui omituisesti "Ystäväämme" kohtaan tunnettuun kunnioitukseen ja moniin kansallisiin taikauskoisiin käsityksiin. Itsevaltiuden taivaan kanssa tekemä sopimus näytti nyt niin lujalta kuin konsanaan ennen, kun Nikolai oli jälleen karaissut mielensä ja oli valmis toimimaan sellaisena herrana, jota hänen alamaistensa oli vapistava. Ujon Alixin muuttuminen vallanhimoiseksi Aleksandraksi oli täydellinen: hän tiesi itsellään olevan rajattomasti sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota hänen mieheltään puuttui, ja hän oli nyt valmis käyttämään sitä. Hän ei puhunut turhaan "näkymättömistä housuistaan". Taivas oli antanut Nikolain suoritettavaksi tärkeän tehtävän, ja Aleksandra tahtoi pitää huolta siitä, että Nikolai pysyi lujana päätöksessään suorittaa velvollisuutensa. Keisarin ollessa päämajassa sotaliikkeitä johtamassa keisarinna piti silmällä ministereitä ja huolehti siitä, etteivät he avustaneet vihattua vasemmistoa eivätkä tehneet mitään sellaista, joka olisi ollut vastoin "Ystävämme" toivomuksia.

Rasputinin vaikutusvalta oli korkeimmillaan. Ei kulunut päivääkään, ettei keisarinna olisi neuvotellut hänen kanssaan jostakin kysymyksestä. Nikolain poissaollessa "Jumalan mies" kävi palatsissa hyvin harvoin, mutta hän oli alituinen vieras Anna Vyrubovan talossa tai keskusteli keisarinnan kanssa puhelimessa. Aleksandran kirjeistä käy ilmi, että Rasputin harrasti mitä erilaisimpia asioita, piispojen nimittämistä, ruokavarastojen hankintaa, rautatielainoja, sotilasviranomaisten pidättämän keinottelijan vapauttamista ja sodan johtoa. Viimeksimainittu seikka kiinnitti ilmeisesti hyvin voimakkaasti hänen mieltään. Hän ei ainoastaan halunnut hyvin kiihkeästi tietää, millainen tilanne oli, vaan hän antoi myöskin tärkeitä neuvoja, missä oli hyökättävä ja milloin.

Ennen kuin unohdan, minun täytyy toimittaa sinulle perille Ystävämme terveiset, sillä hän näki merkillisen unen viime yönä. Hän pyytää sinua määräämään, että joukkojen on edettävä Riian tienoilla. Hän sanoo, että se on välttämätöntä, sillä muuten saksalaiset varustautuvat niin lujasti talvella, että tarvitaan tavattomasti verenvuodatusta ja vaivaa heidän liikkeelle saamisekseen. Nyt tehty hyökkäys panee heidät niin ymmälle, että meidän onnistuu saada heidät peräytymään. Hän sanoo, että tämä on nyt kaikkein tärkeintä, ja pyytää sinua vakavasti määräämään meikäläiset hyökkäämään. Hän sanoo, että me voimme ja että meidän täytyy, ja minun oli kirjoitettava sinulle siitä heti.

Päivä päivältä keisarinnan valta kasvoi. Rasputinin yllytyksestä hän vastusti kaikkia yrityksiä sellaisten ministerien nimittämiseksi, joilla olisi ollut duuman, valitun lainsäätäjäelimen, kannatus. Sen sijaan nimitettiin ministereiksi arvottomia ja kykenemättömiä miehiä, eikä heiltä vaadittu mitään muita pätevyystodistuksia, kuin että he olivat vakuutettuja itsevaltiuden periaatteen pyhyydestä ja ystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa. Tyytymättömyys maassa kasvoi nopeasti, ja mitä hirveimpiä huhuja oli liikkeellä keisarinnasta. Viimeksimainittu oli alituisessa suuttumuksen tilassa:

Yksityinen henkilö ei sietäisi hetkeäkään tällaisia vaimoonsa suunnattuja hyökkäyksiä. Minä puolestani en välitä niistä rahtuakaan. Nuorena ollessani kärsin kauheasti näistä minuun kohdistuneista vääryyksistä. Oi, kuinka usein sitä sattuikaan! Mutta nyt eivät tämän maailman asiat koske minuun syvästi, nimittäin saastaisuudet. Ihmiset tulevat vielä kerran järkiinsä, mutta sinun pitäisi minun miehenäni kerran oikein puolustaa minua, koska monet luulevat, että sinä et välitä asiasta mitään, vaan piiloudut minun selkäni taakse.[96]

Se oli traagillista. Keväästä 1915 lähtien venäläiset, urhoollisesti taistellen kaiken aikaa, olivat joutuneet peräytymään yhä kauemmaksi saksalaisten tykistön ylivoimaisen paremmuuden tieltä. Virallisissa tiedonannoissa puhuttiin yksitoikkoisen säännöllisesti "varustettuihin asemiin peräytymisestä". Mutta näiden uutisten lisäksi levisi yksityistietä kertomuksia ja huhuja kauhistuttavasta tykin- ja kiväärinammuksienkin puutteesta. Tuhansittain vankeja jäi joka päivä vihollisen käsiin; väliin ei ollut lainkaan kiväärejä apujoukkojen käytettävissä, joita kuljetettiin kiireesti taistelulinjoille. Kansa oli kauhun vallassa huomatessaan, että sotaministeriö ja sen alaiset virastot olivat laiminlyöneet sellaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen, että olisi lisätty ammuksien tai raskaiden tykkien hankkimista, joita armeija olisi niin kipeästi tarvinnut. Tuli tunnetuksi, että suuriruhtinas Nikolai ja hänen esikuntansa olivat kuukausimääriä vakavasti tiedoittaneet rintaman takana oleville viranomaisille varastojen pian olevan lopussa, mutta he eivät olleet saaneet murretuksi heidän virkavaltaansa ja laiskoja tapojaan. Käsittäen nyt vihdoinkin vaaran suuruuden kansan parhaat miehet vaativat oikeutta sekaantua asioihin. Viranomaisten oli pakko tunnustaa kykenemättömyytensä, ja niin oli hallituksen tällä kerralla vedottava kansaan pyytäen apua. Tämä vetoomus herätti heti paikalla haltioitunutta vastakaikua, ja duuman ympärille kerääntyneiden valtiollisten piirien johdolla tehtiin voimakas ja menestyksellinen ponnistus armeijan aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Sama innostus, joka oli syttynyt kansassa kesällä 1914, virisi eloon uudelleen, ja sotaväenosastojen päälliköt ja heidän miehensä, joita kannusti heidän saamansa tuki, vastustivat vihollista uudella tarmolla ja päättivät nyt kostaa. Mutta duuman parantunut asema ja kansanvaltaisten piirien lisääntynyt vaikutus hallituksen asioihin ei ollut keisarinnan mieleen, vaan hän piti niitä suurena vaarana sille itsevaltiuden periaatteelle, jonka vartiaksi hän itse oli asettunut.

Kohtalokkaana vuotena 1916 Nikolai oli kotoa poissa enemmän kuin kuusi kuukautta, ja Aleksandran sanottuna kautena lähettämistä kirjeistä ja sähkösanomista saamme paljon sellaisia tietoja, jotka vahvistavat käsitystä, että keisarinna oli anastanut itselleen todellisen vaikutusvallan hallitusasioissa ja varsinkin ministerien nimittämiskysymyksissä. Nikolai itse todistaa tämän seuraavassa merkillisessä kirjeessä:

Keisarillisessa päämajassa, syysk. 23 p. 1916.

Rakkaani.

Kiitän sinua hellästi rakkaasta, pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvailet niin hyvin keskusteluasi Protopopovin [97] kanssa. Jumalan avulla hänestä tulee se mies, jota me nyt tarvitsemme... Niin, sinun pitää tosiaankin olla siellä pääkaupungissa minun silminäni ja korvinani, sillä välin kuin minun on pakko olla täällä. Sinun velvollisuutesi on ylläpitää sopusointua ja yksimielisyyttä ministerien kesken — sillä tavoin sinusta on suunnaton apu minulle ja maalle. Oi, verraton Sunny, olen niin onnellinen siitä, että sinä olet lopulta keksinyt sopivan tehtävän. Nythän minä tietysti voin olla rauhassa, eikä minun tarvitse vähintäkään huolehtia maan sisäasioista.

Iäti sinun vanha Nickysi.

Ja kuitenkin juuri ne "sisäasiat", joista Nikolai oli lakannut huolehtimasta, joutuivat yhä hullummalle kannalle. Aleksandran nimittämillä ministereillä ei ollut kokemusta eikä luontaista älyä. Niinikään heiltä puuttuivat kaikki valtiomies ominaisuudet. He eivät edes kyenneet toteuttamaan tehokkaasti niitä taantumuksellisiin toimenpiteisiin tähtääviä määräyksiä, joita he keisarinnan vaatimuksesta julkaisivat maan kansanvaltaisia aineksia vastaan. Aseman rintamalla muovautuessa paremmaksi muuttuivat Venäjällä asiat rintaman takana yhä vaarallisemmiksi. Laajoja piirejä vedettiin mukaan aktiiviseen vastarintaan keisarinnan suunnitellessa lainsäätäjäkokouksen nujertamista ja valmistellessa täysin itsevaltaisen hallitusmuodon palauttamista. Yksinvaltiuden uskolliset kannattajat ja keisarillisen perheen jäsenetkin kauhistuivat nähdessään tapausten kulun. He varoittivat ja rukoilivat, mutta Nikolai oli kokonaan syventynyt sotilasasioihin ja näki sisäisen aseman Aleksandran silmillä, joka noudatti sokeasti suosimaansa taantumuksellista politiikkaa. Monarkistit näkivät, kuinka vaarallisen lähellä oli vallankumous, joka ei pyyhkäisisi pois ainoastaan Nikolaita, vaan itse valtaistuimenkin. He suunnittelivat — siitä ei ole pienintäkään epäilystä — palatsivallankumouksen toimeenpanemista vangitsemalla keisarinnan ja pakottamalla Nikolain joko eroamaan hänestä tai itse luopumaan kruunusta veljensä Mikaelin hyväksi. Mutta sillä välin kun tästä asiasta pidettiin paljon löyhää puhetta, päättivät muutamat huimapäät ratkaista asian tuhoamalla Rasputinin, jota he pitivät keisarinnan noudattaman turmiollisen politiikan alkusyynä. Keisarin serkku, suuriruhtinas Dmitri, ja ruhtinas Jusupov, joka oli naimisissa keisarin sisarentyttären kanssa, kuuluivat salaliittolaisiin. Rasputin houkuteltiin myöhään illalla Jusupovin taloon, jossa hänet surmattiin julmissa olosuhteissa keskellä hurjia juominkeja. Murhatyön tekijät itse ovat kertoneet, kuinka murha tapahtui. Rasputin kamppaili uskomattoman voimakkaasti kuolemaa vastaan. Kuolettava myrkky, jota oli pantu hänen viiniinsä, ei tehnyt sanottavaa vaikutusta hänen vankkaan ruumiinrakenteeseensa, jolloin säikähtyneet salaliittolaiset ampuivat häneen luoteja, jotka eivät näyttäneet pystyvän lopettamaan hänen henkeään. Maahan lyötynä ja kuolleeksi luultuna Rasputin kompuroi pystyyn ja pyrki ovea kohti päästäkseen pois. Vihdoinkin hänestä tehtiin loppu selkään ammutulla laukauksella. Hänen ruumiinsa kuljetettiin pois ja heitettiin avantoon Nevan suulle. Mutta toivottua siveellistä vaikutusta ei saavutettukaan. Ennen kaikkea tämä aiheutui siitä, että vallankumouksellinen liike oli kehittynyt liian pitkälle, jotta se enää olisi voinut muuttua Rasputinin katoamisesta, sekä sitäpaitsi salaliittolaisten siveellisestä pelkuruudesta, he kun eivät julkisesti ilmoittaneet, mitä olivat tehneet, eivätkä vastanneet seurauksista oikeusistuimen edessä, vaan kielsivät aluksi tekonsa ja käyttivät sitten hyväkseen etuoikeutettua asemaansa välttääkseen tavallisen oikeudenkulun ja lähtivät maanpakoon.

Jouluk. 14 p:nä 1916 Aleksandra oli juuri lopettanut miehelleen kirjoittamansa kirjeen, epätoivoisen kirjeen, sillä hän tunsi tavatonta väsymystä ja valitti sydäntään. Hän kaipasi miestään luokseen:

Vakuutan sinulle, että erossa oleminen tällaisena aikana on suorastaan katkeraa ja hämmentävää. Kuinka paljoa helpompi olisi ollut kestää kaikki yhdessä ja puhella tarkoin kaikesta, sen sijaan että nyt on pitänyt ilmaista ajatuksensa kirjeillä, joissa on paljoa vähemmän voimaa ja jotka valitettavasti ovat varmaankin usein tuottaneet sinulle huolia, kärsivällinen enkeli raukkani. Mutta minun täytyy koettaa olla vastamyrkkynä toisten myrkylle.

Sitten seuraa joitakin rivejä — hajanaisia sanoja — jotka on sekavasti kirjoitettu paperille lyijykynällä:

Istumme kaikki yhdessä — voit kuvitella tunteemme — ajatuksemme —. Ystävämme on kadonnut. Eilen A (Anna) tapasi Hänet, ja Hän sanoi, että Felix (Jusupov) oli pyytänyt Häntä tulemaan illalla luokseen, auton oli määrä noutaa Hänet Irinan luo (Jusupov oli luvannut esittää Rasputinin vaimolleen) — auto nouti Hänet (sotilasauto), jossa oli kaksi siviilihenkilöä, ja hän ajoi pois. Yöllä tapahtui suuri häväistysjuttu Jusupovin talossa — siellä oli paljon väkeä koolla, Dmitri (suuriruhtinas), Purishkevitsh (eräs duuman jäsen), y.m. — kaikki humalassa. Poliisi kuuli laukauksia. Purishkevitsh juoksi ulos huutaen poliisille, että Ystävämme oli surmattu. Poliisi tutkii asiaa, ja oikeudenpalvelijat menivät sitten Jusupovin taloon — eivät uskaltaneet aikaisemmin, kun Dmitri oli siellä — poliisipäällikkö on lähettänyt noutamaan Dmitriä. Felix tahtoi matkustaa tänään Krimille — pyysin Kalininia (Protopopovin lisänimi) estämään häntä — Ystävämme oli näinä päivinä hilpeällä mielellä, mutta hermostunut... Felix väittää, ettei ole koskaan käynyt hänen luonaan eikä kutsunut häntä. Näyttää kerrassaan likaiselta jutulta. Luotan vieläkin Jumalan armoon. Hänet on ehkä vain ajettu pois jonnekin. Kalinin tekee kaiken voitavansa. Otan hänet (Annan) asumaan tänne — koska he varmaankin hyökkäävät nyt hänen kimppuunsa. Tätä äärimmäistä tuskaa! En voi enkä tahdo uskoa, että Hänet on surmattu. Kiitos rakkaasta kirjeestäsi, tule nopeasti — kukaan ei uskalla koskea Annaan tai tehdä mitään sinun täällä ollessasi. Felix kävi Hänen luonaan usein viime aikoina.

Siunaan ja suutelen sinua, Sunny.

Kaksi päivää Aleksandra eli siinä toivossa, että "Jumalan armo" suojelisi hänen "ystäväänsä". Hän lähetti epätoivoisia sähkösanomia Nikolaille rukoillen häntä tulemaan luokseen: "Ikävöin kiihkeästi sinun läsnäoloasi, Jumala meitä auttakoon". "Toivon sinun lähtevän tänään, koska tarvitsen sinua kauheasti", ja sitten: "Milloin tulet?" Keisari siirsi tehtävänsä kiireesti pääesikunnalleen ja lähti Tsarskoje Seloon. Matkalla hän sai eräällä asemalla puolisoltaan sähkösanoman: "Löydetty vedestä. Ajatelkaamme ja rukoilkaamme yhdessä, Alix", sillä Rasputinin ruumis oli löydetty jään alta. Poliisi korjasi sen, pani kallisarvoiseen arkkuun ja kuljetti salaa Tsarskoje Seloon, jonne keisarinna oli päättänyt hautauttaa sen rakennuttamaansa uuteen kirkkoon.

Sen tappion kuvaamiseksi, jonka Rasputinin kuolema tuotti Aleksandralle ja Nikolaille, lainaamme vain muutamia sanoja eräästä kirjeestä, joka osoittaa, mikä asema "Jumalan miehellä" oli heidän elämässään. Kirjeessään marrask. 5 p:nä 1916 Aleksandra sanoo:

"Ystävämme on niin vihainen Olgan naimisiinmenosta.[98] Hänen mielestään Olga teki väärin sinua kohtaan eikä voi toivoa tästä teostaan mitään siunausta".

Tällainen Rasputinin sekaantuminen perheen sisäisiin asioihin, mikä Aleksandrasta näytti aivan luonnolliselta, on valaisevampi kuin mikään pitkä poliittinen sanatulva. Rasputinin vaikutus tuntui Aleksandran koko elämässä, ja hänen menettämisensä oli isku, joka lopullisesti järkytti keisarinnan henkisen tasapainon.

XVII. VALLANKUMOUS

Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto oli kulunut loppuun, ja koska se ei tahtonut eikä voinut panna toimeen välttämätöntä kansanvaltaista uudistusta, ei vallankumous ollut ehkäistävissä. Saatamme kuitenkin hyvin kysyä, miksi se tapahtui keväällä 1917 ja miksi se ei muovautunut johonkin toiseen muotoon?

Neljä päivää ennen Rasputinin kauheaa kuolemaa Aleksandra kirjoitti puolisolleen:

Enkelini!