Chapter 12 of 14 · 3967 words · ~20 min read

Part 12

Söimme eilen päivällistä A:n (Annan) luona Ystävämme kanssa. Oli niin hauskaa, kerroimme tarkoin matkastamme (keisarinna oli juuri palannut ikivanhan Novgorodin kaupungin sairaaloihin ja kirkkoihin tekemältään matkalta), ja Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt lähteä suoraa päätä sinun luoksesi, koska olisimme voineet tuottaa sinulle suurta iloa ja siunausta. Mutta minä pelkäsin häiritseväni sinua. Hän pyytää sinua pysymään lujana, olemaan ylimpänä käskijänä eikä aina myöntymään Trepovin [99] ehdotuksiin. Sinä tiedät kaikki paljoa paremmin kuin se mies. Ja kuitenkin sallit hänen johtaa sinua. Miksi ei sitä saisi tehdä Ystävämme, joka johtaa Jumalan välikappaleena? Muista, miksi minä olen epäsuosiossa. Hän osoittaa, että on oikein pysyä lujana ja varuillaan, ole sinä samanlainen, kun olet mies. Usko vain enemmän Ystäväämme. Hän elää sinun ja Venäjän hyväksi. Ja meidän on jätettävä voimakas maa perinnöksi pienokaiselle, emmekä me uskalla olla heikkoja hänen vuokseen, sillä muuten hänen hallituskautensa tulee vieläkin vaikeammaksi, kun hänen täytyy korjata meidän virheitämme ja kiristää lujemmalle ohjaksia, jotka sinä olet päästänyt höltymään. Sinun on kärsittävä edeltäjiesi hallituskausina tehdyistä virheistä, ja Jumala yksin tietää, mitä vastuksia sinulla vielä on edessäsi. Olkoon meidän Alekseille jättämämme perintö kevyempi. Hänellä on voimakas ja itsenäinen tahto. Älä anna asioiden luistaa sormiesi lävitse, niin että hänen on vaikeampi rakentaa jälleen. Ole luja; minä, sinun muurisi, olen takanasi enkä väisty. Minä tiedän Hänen ohjaavan meitä oikeaan, mutta sinä kuuntelet Trepovin tapaista vilpillistä miestä. Yksistään sen rakkauden vuoksi, jota tunnet minua ja pienokaista kohtaan, älä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin ilmoittamatta niistä minulle ennakolta ja puhumatta kaikesta rauhallisesti. Kirjoittaisinko minä näin, ellen tietäisi, että sinä horjut niin helposti ja muutat mieltäsi, ja kuinka vaikea sinua on saada pysymään mielipiteessäsi. Tiedän, että nämä minun lauseeni luultavasti loukkaavat sinua — se on minun tuskani ja suruni — mutta sinä, pienokainen ja Venäjä olette minulle aivan liian rakkaita... Älä vain hyväksy vastuunalaista ministeristöä, jota kaikki niin kiihkeästi toivovat. Kaikki muuttuu rauhallisemmaksi ja paremmaksi, kun he vain saavat tuntea sinun kätesi painon. Vuosikausia ihmiset ovat sanoneet minulle: "Venäjä rakastaa solmuruoskaa". Se kuuluu heidän luonteeseensa: hellä rakkaus, sitten rautainen käsi rankaisemaan ja ohjaamaan. Kuinka soisinkaan voivani valaa sinun suoniisi tahtoani! Muista ihmettä — Ystävämme näkyä... Suo anteeksi tämä kirje, mutta en saanut tänä yönä unta huolehtiessani sinun puolestasi. Älä salaa minulta asioita, minä olen voimakas. Mutta kuuntele minua, mikä on samaa kuin Ystävämme kuunteleminen, ja luota meihin kaikessa ja ole varuillasi Trepovin suhteen... Kärsin sinun puolestasi kuin lempeän helläsydämisen lapsen puolesta, joka tarvitsee opastusta, mutta kuuntelee huonoja neuvonantajia, vaikka Jumalan mies sanoo hänelle, mitä on tehtävä. Suloisin enkelini, tule pian kotiin... Rakastan sinua rajattomasti, minkä vuoksi tuntuu tylyltä kaikki, mitä kirjoitan. Suo anteeksi, usko ja ymmärrä minua. Rakastan teitä molempia (Nikolaita ja Alekseita) liian syvästi, itken teidän virheitänne ja iloitsen jokaisesta oikeasta askeleesta. Jumala siunatkoon ja varjelkoon, suojelkoon ja opastakoon sinua. Loppumattomat suudelmat.

Uskollisin vaimosi.

Nikolai vastasi tähän vetoomukseen seuraavasti:

Rakkaani!

Hellät kiitokset vakavista nuhteistasi viime kirjeessä. Luin ne hymyillen, koska puhut minulle kuin lapselle. On vastenmielistä olla tekemisissä sellaisen miehen kuin Trepovin kanssa, josta en pidä ja johon en luota. Mutta ensin täytyy keksiä hänelle seuraaja ja sitten erottaa hänet, vasta kun hän on suorittanut likaisen tehtävänsä. Aion erottaa hänet niin pian kuin hän on lopettanut duuman. Joutukoon koko vastuunalaisuus ja kaikki vaikeudet hänen eikä sen miehen hartioille, joka tulee hänen paikalleen... Jumala siunatkoon sydänkäpyäni, Sunnyani. Suutelen sinua hellästi, samoin kuin tyttäriämmekin, ja olen edelleen sinun "pieni, heikko mies raukkasi".

Nicky.

Nämä kaksi kirjettä selittävät, miksi vallankumouksen täytyi tapahtua. Ne paljastavat niin suuren koko valtiollisen aseman väärinymmärtämisen, että meidän olisi nimitettävä sitä rikolliseksi, ellei se olisi niin ilmeisen vilpitöntä. Mutta on selvää, että sellaisten hallitsijoiden aikana — he kun olivat lapsellisia, pikkumaisia ja sokeita kaikelle, mitä heidän ympärillään oli tekeillä — itsevaltius oli tuomittu, koska ei enää ollut mitään varsinaista mainitsemisen arvoista itsevaltiutta. Rasputinin ruumiillinen katoaminen ei voinut muuttaa asiaintilaa, koska hänen henkensä yhä hallitsi Aleksandran mieltä. Kun Nikolai, joka oli rientänyt kiireimmiten kotiin kuullessaan Rasputinin kuolemasta, lähti taas rintamalle vietettyään kaksi kuukautta koettamalla lujittaa hallitusta,[100] hän löysi junasta vaununsa kirjoituspöydältä kirjeen, jonka Aleksandra oli pannut siihen hänen luettavakseen:

Tsarskoje Selo, helmik. 22 p:nä 1917.

Kallis aarteeni!

Surullisin ja erittäin levottomin mielin olen antanut sinun lähteä yksin ilman suloista ja hellää pienokaistamme. Kuinka kauheaa aikaa me nyt elämmekään! Erossa oleminen lisää vain kärsimystämme: en voi hyväillä sinua, kun näytät väsyneeltä ja rasittuneelta. Jumala on tosiaankin antanut sinulle hirveän raskaan ristin. Kiihkeästi haluaisin auttaa sinua kantamaan tätä taakkaa. Sinä olet uljas ja kärsivällinen — koko sydämestäni ja sielustani kärsin sinun kanssasi, paljoa enemmän kuin voin sanoin ilmaista. Mitä voin tehdä? Vain rukoilla. Ystävämme toisessa maailmassa rukoilee myöskin puolestasi. Sillä tavoin hän on lähempänä meitä kuin ennen. Mutta voi, kuinka mielelläni kuulisinkään hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan äänensä! Jumala auttaa, siitä olen varma, ja antaa sinulle suuren palkkion kaikesta siitä, mitä olet kärsinyt. Mutta kuinka kauan on odotettava? Näyttää siltä kuin asiat kääntyisivät paremmalle tolalle. Mutta, rakkaani, ole vain luja ja näytä käskijän kättä. Sitä venäläiset tarvitsevat. Et ole koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla ystävällinen, osoittaa rakkautta ja lempeyttä — anna heidän nyt välillä tuntea nyrkkiäsikin. Kuinka monet ovatkaan sanoneet minulle: "Me tarvitsemme solmuruoskaa" — he itse pyytävät sitä. Omituista kyllä, slaavilaisen luonne on sellainen... Heidän täytyy oppia pelkäämään sinua — rakastaminen ei riitä...

Tämä kiihkeä vetoaminen lujuuteen ja toimintaan olikin tarpeellisempaa kuin keisarinna osasi kuvitellakaan. Jos mikään olisi voinut pelastaa valtaistuimen, niin juuri rohkea toiminta: joko vastuunalaisen parlamenttaarisen hallituksen myöntäminen, joka olisi voinut vielä tällä yhdennellätoista hetkellä yhdistää suurimman osan kansaa, tai sellaisiin sortotoimenpiteisiin turvautuminen, jotka olisi vielä voitu toteuttaa, jos olisi päättävästi puututtu asioihin. Mutta itsevaltainen hallitus ei tehnyt kumpaakaan, ja sen seisoessa tienhaarassa kohtalo kävikin tapahtumien kulkuun ja pyyhkäisi sen pois niin helposti, että maailma suorastaan ällistyi. Valitettavasti kansanvalta, jonka olisi pitänyt ryhtyä hoitamaan asioita, pyyhkäistiin pois samalla kuin itsevaltiuskin. Tähän tultiin seuraavalla tavalla.

Olemme jo sanoneet, että maailmansota oli alussa sopiva tilaisuus keisarin ja kansan välien uudelleen kohentamiseksi. Eloon herännyt isänmaallinen innostus oli voimakkaana selkänojana armeijan liikkeille taistelukentällä. Yksityiset tappiot, vaikka olivatkin tuskallisia, eivät voineet horjuttaa kansallista päätöstä suorittaa taistelu loppuun asti, eikä lopullista voittoa kertaakaan epäilty. Sitten seurasi vuoden 1915 suuri peräytyminen, jolloin venäläisten oli, itsevaltiuden virkavaltaisten palvelijoiden häpeällisesti pettäminä, täytynyt ammuksien puutteessa peräytyä yli kuuden kuukauden ajan voitokkaiden saksalaisten tieltä. Taaskin kansa, kun siltä pyydettiin apua, riensi muurin särkyneeseen kohtaan eikä ainoastaan pysähdyttänyt tappioiden tulvaa, vaan varustautui lopulliseen voittoon. Mutta palkinnoksi kansanvallan ponnistuksista itsevaltaista järjestystä vain tiukennettiin sokaistuneen keisarinnan yllytyksestä ja hänen vaikutuksestaan nimitettyjen tyhmien ministerien toimesta. Ylpeänä isänmaallisesta saavutuksestaan kansanvalta odotti vihdoinkin itselleen osuutta hallituksessa sellaisen ministeristön muodossa, joka olisi vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Tämä vaatimaton ja kohtuullinen pyyntö sai valtaistuimen taholta osakseen ylenkatsetta. Sen sijaan että yksinvalta ja kansanvalta olisivat käyttäneet hyväkseen taivaan suomaa tilaisuutta erimielisyyksiensä sovittamiseksi ja voimiensa yhdistämiseksi, ne kohtelivat toinen toistaan vihollisina varustautuen tuhoamaan toisensa. Ne eivät nähneet, että kolmas voima — anarkia — oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli nyt valmis tuhoamaan ne molemmat.

Sotilasviranomaisten silmämääränä oli aina ollut pitää saatavissa mahdollisimman paljon varaväkeä, jotta saataisiin täytetyksi taistelurintamalla lakkaamatta muodostuvat aukot. Tämän politiikan toteuttamiseksi oli palvelukseen kutsuttujen miesten lukumäärä alun pitäen ollut paljoa suurempi kuin ensi tarpeeseen oli välttämätöntä, ja aivan kirjaimellisesti oli ympäri maan koottu leireihin ja kasarmeihin miljoonia reserviläisiä ja alokkaita. Kun ei aseita ollut kylliksi rintamankaan tarpeiksi, oltiin rintaman takana tietysti aivan ilman niitä, eikä varajoukkoja sen vuoksi voitu harjoittaa. Tämän lisäksi oli puute hyvistä upseereista. Sen vanhan armeijan johtavat kantajoukot, joka lähti sotaan v. 1914, olivat olleet oivalliset, mutta niitä oli käytetty tuhlaten ensimmäisten kuluttavien kuukausien aikana ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Saksalaisten säästäväisen menettelytavan vastakohtana venäläiset rykmentit ylpeilivät siitä, että marssivat taisteluun kaikki upseerit ensimmäisissä riveissä. Tästä oli seurauksena, että hyvin pian oli näistä jäljellä vain harvoja, ja joukko nuorukaisia kohosi vaikutusvaltaisiin asemiin lyhyen, pintapuolisen harjoitusajan jälkeen. Upseerit kuuluivat enimmäkseen Venäjän ylimystön piireihin, eivätkä heidän siveelliset ominaisuutensa tehneet heitä juuri sopiviksi johtamaan miehiä. Mutta näitäkään ei ollut riittävästi, ja kun taistelurintamalle vietiin kaikki käytettävissä oleva upseeriaines, ei sitä jäänyt lainkaan rintaman takana olevien reserviläisten varalle. Tämän kirjan tekijä itse on kerran ollut mukana sellaisessa leirissä, jossa yli neljääkymmentätuhatta yhteensullottua miestä kohti oli vain kahdeksantoista upseeria, ja näistäkin vain kaksi oli ollut sodassa. Asia oli vieläkin hullumpi aliupseerien suhteen. Niinpä sitten kävikin, että rintaman takana oli miljoonia voimakkaita, terveitä miehiä, jotka kuluttivat aikaansa toimettomina, harjoittamattomina, kurittomina ja lisäksi hyvin syötettyinä. Tämä viimeksimainittu seikka on tärkeä. Alkoholipitoisten juomien myynti oli kielletty kaikkialla maassa samana päivänä, jolloin sota julistettiin. Venäläisille talonpojille, joita armeijassa tietystikin oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia, annettiin paljoa runsaammin ruokaa kuin mihin hän oli tottunut. Hän sai joka päivä liha-annoksen, jotavastoin hän tavallisissa oloissaan oli pystynyt hankkimaan lihaa vain ani harvat kerrat vuoden mittaan. Runsaasti syötettynä ja omiin valtoihinsa jätettynä reserviläisleirien ja -kasarmien sotilas alkoi muuttua vetelehtiväksi hylkiöksi, joka oli altis kaikille tunnottomien kiihoittajien salakavalasti tekemille ehdotuksille. Tällaisia kiihoittajia muutoin oli ylen määrin.

Kaikki sotaakäyvät maat harjoittivat kumouksellista kiihoitusta vihollisen sotajoukoissa, mutta yksikään niistä ei päässyt niin oivallisiin tuloksiin kuin saksalaiset Venäjällä. Heillä oli nimittäin käytettävissään suuri joukko kotimaista apuväkeä, pääasiassa entisten vallankumouksellisten puolueiden huonointa ainesta, sillä parhaat miehet olivat lopettaneet toimintansa sodan ajaksi. Hallitus ei ryhtynyt mihinkään tämän kiihoituksen vastustamiseksi. Uskomattomassa sokeudessaan se piti lujasti kiinni siitä uskosta, että "yksinkertainen talonpoika oli perinnäisten tottumuksiensa voimasta tsaariin kiintynyt", eikä tehnyt suorastaan mitään muuttaakseen tämän "kiintymyksen" isänmaalliseen vakaumukseen perustuvaksi eläväksi tunteeksi. Tästä asiasta tekijä voi puhua henkilökohtaisen kokemuksen nojalla. Joulukuussa 1916, toisin sanoen tuskin kahta kuukautta ennen vallankumouksen puhkeamista, hän tuli Pietariin eli Petrogradiin, niinkuin kaupungin nimi nyt oli, oltuaan muutamia vuosia rintamalla. Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi heti, että kaupungin varusväkenä oli noin satatuhatta huonosti harjoitettua kasarmeihin sullottua reserviläistä, joilla oli niukalti upseereja ja joiden keskuudessa julkisesti harjoitettiin kumouksellista kiihoitusta. Ja mikä vielä pahempaa: lähellä olevassa Tsarskoje Selossa oli kenties viisikymmentätuhatta samantapaista miestä, eikä ainoaakaan kunnon upseereilla varustettua taistelurykmenttiä. Ja se oli keisarin ja hänen perheensä asunto! Hallituksen vihollinen ei olisi voinut järjestää sen asioita pahemmin kuin mitä se itse oli ne järjestänyt. Valtiollisen poliisin kokeneet virkamiehet, jotka arvioivat kylmästi mahdollisuuksia, olivat tiedoittaneet tammikuun alussa, että asema oli "hämmästyttävästi samanlainen kuin 1905 ennen vallankumouksen puhkeamista". Mutta hallitus ei näyttänyt pystyvän ymmärtämään tilanteen vaatimuksia. Protopopov, kykenemätön sisäministeri, Rasputinin välikappale ja siitä syystä keisarinnan suosima, sai päähänsä sen mielettömän ajatuksen, ettei yrittänytkään estää rahvaan meteleitä, vaan käytti niitä hyväkseen antaakseen terveellisen opetuksen "vallankumouksellisille". Tämä rikollinen suunnitelma oli suoranaisena syynä valtaistuimen perikatoon helmikuussa.

Helmik. 24 p:nä keisarinna kirjoitti.:

... Eilen sattui mellakoita Vasilij Ostrovilla ja Nevskillä,[101] kun köyhät hyökkäsivät leipurinliikkeisiin. He särkivät Filippovin (kuuluisa leipurinliike Nevskij Prospektin varrella) säpäleiksi, ja kasakoita komennettiin pitämään heitä aisoissa. Kaiken tämän olen saanut tietää epävirallista tietä...

Keisarinna ei näytä kiinnittäneen suurta huomiota näihin mellakkoihin. Hänen kirjeensä on pääasiassa kuvaus siitä tuhkurista, jota Aleksei, molemmat vanhemmat tyttäret ja Anna Vyrubova sairastivat. Mieltäkiinnittävä lause on seuraava: "Älä unohda kirjoittaa Georgielle (H.M. kuningas Yrjö V:lle) Buchananista".[102] Protopopov oli tietänyt ennakolta tällaisten mellakoiden todennäköisestä puhkeamisesta ja harkitsi parhaaksi sallia niiden päästä vauhtiin ja kehittyä erittäin vakavan laatuisiksi — tämä olisi oikeuttanut ne sotaväenosastot ampumaan, jotka olivat koolla valmiina toimintaan. Kasakat, jotka oli komennettu pitämään rahvasta kurissa, osoittivat uppiniskaisuuden merkkejä ja kieltäytyivät muutamin paikoin toimimasta yhdessä poliisin kanssa, kun oli ajettava ihmisiä hajalle. Tekijän muistissa on säilynyt muuan pieni kuvaava yksityisseikka. Sen päivän aamuna hän oli hammaslääkärinsä luona, ja hänen olonsa siellä katkesi lyhyeen, sillä ovenvartija tuli sanomaan, että poliisi oli kiertänyt talosta taloon ja käskenyt lukitsemaan ulko-ovet, "koska pian alettaisiin ampua".

Sen päivän vartioivat pääkatuja ja siltoja joukko-osastot, jotka eivät näyttäneet innostuneilta, ja asestettuja vankkureita ajeli sinne tänne ikäänkuin päämäärättä. Poliisilaitos oli kovassa touhussa, mutta sotilasviranomaiset näyttivät välinpitämättömiltä ja hyvin haluttomilta yhteenottoon. Seuraavana päivänä keisarinna taas kirjoitti:

... lakot ja mellakat ovat kaupungissa ylen määrin julkeita... Se on huligaaniliikettä, poikia ja tyttöjä juoksee sinne tänne huutaen, ettei heillä ole leipää — saadakseen vain kiihtymystä aikaan — ja työmiehiä, jotka estävät toisia tekemästä työtä. Jos ilma olisi kylmä, he pysyisivät kaikki luultavasti kotona. Kaikki menee ohitse ja tyyntyy, jos duuma tekee, niinkuin on oikein...

Kirjeen suuri osa koskee taas lasten sairautta. Niinikään mainitaan, että keisarinnan on ollut pakko ottaa vastaan epämiellyttäviä ihmisiä. Heitä olivat "eräs kiinalainen, muuan portugalilainen kahden tyttärensä kanssa, eräs kreikkalainen ja eräs argentiinalainen vaimoineen". Nämä diplomaattikunnan jäsenet olivat viimeiset, jotka pääsivät keisarinnan puheille, sillä asema oli äkkiä huonontunut kovasti. Helmik. 26 p:n kirjeestä luemme:

... Hän kertoi minulle paljon kaupungin mellakoista — luullakseni niitä on yli 200,000 miestä... on välttämätöntä ottaa käytäntöön leipäkorttijärjestelmä, niinkuin jo on otettu kaikissa maissa. Niin on menetelty sokerinkin jakelussa, ja kaikki ovat rauhallisia ja saavat riittävästi. Ihmiset ovat täällä tomppeleita... Rahvas surmasi erään santarmiupseeri raukan ja muutamia muita. Kaikkien näiden hankaluuksien aiheuttajina ovat töllistelevä rahvas, hyvinpukeutuneet ihmiset, haavoittuneet sotilaat j.n.e., naisylioppilaat j.n.e., jotka yllyttävät toisia... Olin juuri Marian kanssa Snamenjassa [103] viemässä kynttilöitä (pyhäinkuvien eteen) ja kävimme Ystävämme haudalla. Kirkon seinät ovat nyt niin korkeat, että voin polvistua ja rukoilla teidän kaikkien puolesta vahtisotilaan näkemättä minua... Otin sinua varten tämän pienen puupalasen Hänen haudaltaan, jossa rukoilin polvillani. Kaupungissa ei tila eilen ollut hyvä. Noin satakaksikymmentä tai satakolmekymmentä henkilöä on pidätetty... Ministerit ja muutamat duuman oikeiston jäsenet ovat eilen illalla neuvotelleet niistä ankaroista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä, ja kaikki toivovat, että kaupunki on jo huomenna rauhallinen... Minusta näyttää siltä, että kaikki järjestyy hyvin. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, ja minä tunsin mieleni niin rauhalliseksi ja tyyneksi Hänen rakkaalla hautakummullaan. Hän kuoli pelastaakseen meidät...

Keisari oli sähkösanomalla ilmoittanut olevansa tulossa Pietariin, ja keisarinna lakkasi ilmeisestikin siitä syystä kirjoittamasta, sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään hänen kirjeitään muutamilta seuraavilta päiviltä. Pääkaupungissa alkoivat tapaukset kehittyä salamantapaisella nopeudella. Rahvas kävi hetki hetkeltä yhä hyökkäävämmäksi, ja yhä useampia merkkejä sotajoukkojen vihamielisyydestä ilmeni. Ministerit olivat pelon lamauttamia eivätkä kyenneet mihinkään johdonmukaiseen tai järkevään toimintaan. Ainoa toivo oli, että duuma ottaisi tilanteen selvittääkseen. Sitä varten oli välttämätöntä, että keisari suostuisi sellaisen ministeristön muodostamiseen, joka olisi toiminnastaan vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Sen sijaan ruhtinas Galitsin, pääministeri, jätti duuman puheenjohtajalle Rodsjankolle keisarin ukaasin, jossa määrättiin istunnot keskeytettäviksi. Mutta yksi rykmentti oli jo noussut kapinaan ja marssi duuman kokouspaikkaa kohti. Hetkeäkään ei saanut menettää, ja välittämättä hajoitusmääräyksestään duuma muodosti toimeenpanevan komitean, jonka tehtäväksi tuli järjestyksen palauttaminen. Varusväen kapina laajeni yleiseksi, sotilaat ja työmiehet hyökkäsivät asevarastoon ja anastivat suuren joukon aseita. Ryöstöjä tapahtui toisin paikoin, upseereita ja viranomaisia joutui väkivallan uhreiksi, ja sosialistiryhmät perustivat sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston, joka sai julkisesti tehtäväkseen tasavallan julistamisen. Tilanteen pelastamiseksi Rodsjanko, joka itse oli kiihkeä monarkisti, suostui siihen, että duuma asetti väliaikaisen hallituksen. Luottamusmiehet ottivat haltuunsa eri ministeriöt, jotka ministerit luovuttivat heille vastarinnatta.

Maalisk. 2 p:nä Aleksandra, joka ei ollut saanut tietoja puolisostaan ja oli aivan suunniltaan tapausten kulusta, lähetti kaksi nuorta upseeria etsimään keisaria ja antoi kummallekin kirjeen, joka oli kirjoitettu pienelle paperipalalle ja suljettu vähäiseen kirjekuoreen. On kuvaavaa hänelle, että hän tuskastaan huolimatta muisti numeroida nämä kirjeet tapansa mukaan. Niiden teksti on säilynyt historiaan.

Maalisk. 2 p:nä 1917.

Rakas kallis enkelini, elämäni valo.

Sydämeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että olet aivan yksin kärsien tätä kidutusta ja levottomuutta, ja että me emme tiedä sinusta mitään etkä sinä meistä mitään. Lähetän nyt sinun luoksesi sekä Solovjevin että Gramotinin. Annan kirjeen kummallekin ja toivon, että edes jompikumpi pääsee luoksesi. Aioin lähettää lentokoneen, mutta kaikki miehet ovat kadoksissa. Nämä nuoret miehet kertovat sinulle kaikki, joten minun ei tarvitse kuvailla asemaa. Kaikki on kauheaa, ja tapaukset kehittyvät suunnattoman nopeasti. Mutta olen vakuutettu siitä — eikä mikään voi tätä uskoani horjuttaa — että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varsinkin siitä lähtien, kun sain tänä aamuna sähkösanomasi,[104] näytti ensimmäinen päivänsäde tunkeutuvan tähän rämeeseen. Kun en tietänyt, missä olit, ryhdyin toimeen päämajan välityksellä, koska Rodsjanko koetti uskotella minulle, ettei hän tietänyt, miksi sinut oli pidätetty. Ilmeisestikään he eivät halua päästää sinua tapaamaan minua, ellet allekirjoita jotakin paperia, perustuslakia tai muuta yhtä kauheaa. Ja sinä, ypö yksin, ilman armeijan tukea, kuin hiiri loukkuun pyydystettynä, mitä sinä voit tehdä? Tämä on häpeällisintä ja halpamaisinta, mitä historia on koskaan tietänyt: itsevaltias on pidätetty. P. (?) ei voi nyt päästä luoksesi, koska Luga [105] on vallankumouksellisten hallussa. He ovat pysähdyttäneet, ylivoimalla voittaneet ja riisuneet aseista (?) rykmentin ja rikkoneet radan. Kenties sinä näyttäydyt joukoille Pihkovassa ja muissa paikoissa ja keräät ne ympärillesi. Jos sinun on pakko tehdä myönnytyksiä, niin ei sinun ole missään tapauksessa pakko toteuttaa niitä, koska ne on kiristetty sinulta häpeällisellä tavalla... Olemme kaikki reippaalla mielellä emmekä olosuhteista murtuneina. Sinun vuoksesi vain olemme huolissamme, ja mielemme on sanomattomasti loukkaantunut sinun tähtesi, pyhä marttyyrini. Jumala kaikkivaltias auttakoon sinua.

Viime yönä yhden ja puoli kahden välillä tapasin Ivanovin, joka on nyt täällä junineen.[106] Ajattelin hänen voivan tunkeutua luoksesi Dnon kautta (muuan rautatiesolmu), mutta voikohan hän murtautua lävitse? Hän toivoi voivansa kuljettaa sinun junasi omansa jäljessä. Frederiksin (hoviministerin) talo on poltettu, ja hänen perheensä on hevoskaartin sairaalassa. On kaksi eri mahtia: duuma ja vallankumoukselliset — kaksi käärmettä, jotka toivoakseni repivät toinen toisensa pään rikki — se pelastaisi tilanteen. Minusta tuntuu siltä, että Jumala tekee jotakin. Kuinka ihana auringonpaiste tänään! Jospa vain sinä olisit täällä. Se on paha juttu, että merimiehemmekin [107] ovat tänä iltana jättäneet meidät, He eivät ymmärrä mitään, heissä on jotakin itämässä. Kun joukot kuulevat, että sinua pidetään vankina, ne raivostuvat ja nousevat kaikkia vastaan. Ne uskovat vielä, että duuma tahtoo olla sinun kannallasi ja puolustaa sinua. Anna nyt niiden (duuman jäsenten) palauttaa järjestys ja osoittaa voivansa tehdä jotakin. Mutta se tuli, jonka he ovat sytyttäneet, on liian voimakas. Kuinka he voivat nyt sammuttaa sen?... Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla. En tiedä, mitä kirjoittaisin. On liian monia vaikutelmia ja liian paljon sanottavaa. Sydämeni on hyvin kipeä — en välitä siitä nyt lainkaan — mieleni on reipas ja valmis taisteluun. Pelkään vain sinun puolestasi. Nyt minun täytyy päättää tämä ja aloittaa toinen kirje siltä varalta, ettet saa tätä. Se on kirjoitettava pienelle paperille, jotta he voivat kätkeä sen saappaaseensa tai polttaa, jos tarvis vaatii... Me kaikki suutelemme, suutelemme sinua loputtomasti. Jumala auttaa, auttaa, ja sinun kunniasi palaa. Nyt ovat onnettomuudet kaikkein suurimmassa mitassaan. Kuinka kauheaa tämä onkaan liittoutuneille ja mikä ilo viholliselle! En osaa neuvoa mitään, rakkaani, ole vain oma itsesi. Jos on välttämätöntä taipua olosuhteiden pakosta, niin Jumala auttaa jälleen vapauteen. Oi, pyhä marttyyrini. Aina sinun luonasi ja aina oma

Vaimosi

Tämä kirje on todistus siitä ylevästä rohkeudesta, joka täytti keisarinnan mielen. Hänen henkensä oli aina korkeassa vireessä, mikä kannusti häntä lähtemään sinne, jossa vaara oli suurin. "Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla". Tällä lyhyellä lauseella vain Aleksandra mainitsee erikoisen draamallisesta tapauksesta. Tsarskoje Selon varusväki oli päättänyt noudattaa pietarilaisten tovereittensa esimerkkiä. Joukko asestettuja miehiä lähti palatsia kohti. Vahtisotilas, joka koetti pysähdyttää heidät, pistettiin kuoliaaksi. Kaksi kaartin komppaniaa sekä muutamat merimiehet ja kasakat olivat vielä uskollisia ja asettuivat palatsin edustalle suojellakseen sitä kapinallisia vastaan. Gilliard kertoo silminnäkijänä, että keisarinna oli kauhun valtaama ajatellessaan ovensa edessä mahdollisesti tapahtuvaa verenvuodatusta. Hän tarttui nuorimman tyttärensä Marian käteen ja käveli hänen kanssaan uskollisten joukkojen keskitse kehoittaen heitä pysymään rauhallisina viimeiseen asti, jotta saataisiin taistelu vältetyksi, jos se suinkin oli mahdollista. Onneksi harvojen uskollisten lujuus teki niin voimakkaan vaikutuksen rahvaan laumaan, että se vetäytyi pois. Keisarinna palasi lastensa luokse, jotka makasivat himmennetyissä huoneissa alkaen vähitellen toipua ankarasta tuhkurista. Gilliard, joka tunsi keisarinnaa kohtaat voimakasta myötätuntoa, huomauttaa: "Tsaarittaren epätoivo oli niin suuri, että sitä voi tuskin kuvitellakaan, mutta hänen suuri rohkeutensa ei pettänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä, mutta sellaisella tahdonvoimalla, joka oli melkein yli-inhimillinen, hän oli pakottautunut tulemaan lasten huoneisiin niinkuin tavallisesti, jotta nuoret potilaat eivät epäilisi mitään. Ei kukaan voi aavistaakaan, mitä keisarinna kärsi noina päivinä, jolloin hän oli epätoivosta pakahtumaisillaan poikansa vuoteen ääressä eikä saanut mitään tietoja tsaarista. Inhimillinen vastustuskyky kiristyi äärimmäiseen rajaansa tässä viimeisessä koettelemuksessa, josta sai alkunsa se ihmeellinen ja säteilevä kirkkaus, joka ylläpiti häntä ja hänen perhettään hänen kuolinpäiväänsä asti".

Seuraavana päivänä Aleksandran onnistui lähettää uusi kirje:

Rakkaani, sieluni sielu, oma pikkuiseni!

Oi, kuinka sydämeni vuotaakaan verta sinun vuoksesi! Joudun suorastaan suunniltani, kun en saa mitään uutisia, lukuunottamatta inhoittavia huhuja, jotka voivat tehdä ihmisen hulluksi. Haluaisin mielelläni kuulla, pääsivätkö ne molemmat nuorukaiset perille, jotka lähetin sinun luoksesi tuomaan kirjeitä. Tämän kirjeen tuo erään upseerin rouva. Oi, Jumalan tähden, edes yksi rivi. En tiedä sinusta mitään muuta kuin sydäntävihlovia huhuja. Sinä kuulet epäilemättä samanlaisia meistä... Rakkaani, oma rakkaani. Kaikki tulee vielä hyväksi. En horju uskossani. Kallein enkelini, rakastan sinua niin, olen aina luonasi, yöllä ja päivällä. Ymmärrän, mitä sinun sydän parkasi on kärsittävä. Jumala armahtakoon ja antakoon sinulle voimaa ja viisautta. Hän ei jätä sinua. Hän auttaa ja palkitsee nämä hurjat kärsimykset ja erossaolon tällaisena aikana, jolloin on niin välttämätöntä olla yhdessä... Milloin me pääsemme yhteen? Nyt olemme täysin erossa ja riistetyt kauaksi toisistamme... Sunny siunaa, rukoilee, pysyy uskossaan ja elää marttyyrinsä hyväksi. Hän ei enää sekaannu mihinkään asioihin. Hän ei ole nähnyt ketään "niitä" eikä ole edes kysynytkään sitä. Älä usko, jos he kertovat sinulle mitään. Nyt hän on vain äiti, jonka lapset ovat sairaina. Hän ei voi tehdä mitään, koska hän pelkää saavansa aikaan vahinkoa, kun hän ei ole saanut mitään tietoja rakkaaltaan. Nyt on muutoin niin aurinkoinen ilma: ei ainoaakaan pilveä. Se merkitsee: usko ja toivo. Kaikki on mustaa ympärillä kuin yöllä, mutta Jumala on kaiken yläpuolella. Me emme tunne hänen teitään tai millä tavoin hän voi auttaa, mutta hän kuulee kaikki rukoukset. En tiedä mitään sodasta. Olen aivan eristetty maailmasta. Lakkaamatta tulee uusia kiihdyttäviä tietoja. Viimeinen on seuraava: että isä (nimittäin Nikolai) on kieltäytynyt olemasta enää sillä paikalla, jossa hän on ollut 23 vuotta. Ihminenhän voi menettää järkensä, mutta me emme menetä sitä. Vaimosi uskoo vielä maan päälläkin meille koittavan valoisan tulevaisuuden. Muista että

Keisarinnan kirjoittaessa näitä sanoja ilmoitettiin keisarin setä suuriruhtinas Paavali. Hän oli tullut ilmoittamaan Nikolain kruunustaluopumisesta. Keisarin juna oli pidätetty Pihkovassa, jossa duuman edustajat olivat olleet vastassa. Jonkin verran epäröityään Nikolai oli omassa ja poikansa nimessä luovuttanut oikeutensa nuoremmalle veljelleen Mikaelille. Aleksandra lisäsi kyynelsilmin seuraavat sanat kirjeeseensä:

Paavali oli juuri täällä ja kertoi kaikki. Ymmärrän täydellisesti menettelysi, sankarini. Tiesin, ettet voinut allekirjoittaa mitään, jolla olisit rikkonut kruunajaisissa vannomasi valan.[108] Tunnemme toinen toisemme täydellisesti, emme tarvitse sanoja, ja vannon sinulle elämäni kautta, että saamme vielä nähdä sinut valtaistuimella jälleen kansasi ja sotajoukkosi jumaloimana hallituksesi kunnian tähden. Olet pelastanut kruunun pojallesi ja koko maan, ja sinun pyhä puhtautesi ja Jumala itse kruunaavat sinut vielä maan päällä omassa valtakunnassasi. Syleilen sinua voimakkaasti enkä päästä heitä koskaan sinun valoisan sielusi lähelle. Suutelen, suutelen, suutelen sinua, siunaan sinua ja ymmärrän sinut aina.

Vallastaluopumisen tapahduttua Nikolain sallittiin lähettää sähköteitse muutamia sanoja puolisolleen ja keskustella hänen kanssaan kaukopuhelimella. Tämän näemme Aleksandran kirjeestä maalisk. 4 p:nä.

Rakkaani, armas aarteeni!

Tämä rouva lähteekin vasta tänään. Hän ei matkustanutkaan eilen. Sen vuoksi voin kirjoittaa vähän lisää. Mikä mielenhuojennus ja mikä ilo olikaan kuulla rakas äänesi! Erotin vain sanat niin huonosti, ja kaikki keskusteluthan nyt kuivuvat. Ja rakas sähkösanomasi tänä aamuna... Pienokainen kumartuu vuoteen reunan yli ja pyytää minua lähettämään sinulle hänen suudelmansa. Kaikki neljä makaavat vihreässä huoneessa, joka on pimeänä. Rakkaani, kallis enkelini, minua peloittaa ajatella, mitä kärsitkään nykyjään. Se saa minut aivan suunniltani. Oi, Jumalani! Hän varmasti palkitsee satakertaisesti kärsimyksesi. Minä en saa enää kirjoittaa tästä pitemmälti. Mahdotonta. Kuinka he ovatkaan loukanneet sinua lähettämällä nuo kaksi raakalaista.[109] En tietänyt, keitä he olivat, ennen kuin sinä itse kerroit minulle. Minusta tuntuu, että armeija varmasti nousee...

Mutta kukaan ei nostanut sormeaankaan. On merkillinen seikka, että Nikolain sallittiin palata omalla junallaan rintamalle yhdenkään väliaikaisen hallituksen edustajan saattamatta häntä ja täysin vapaana liikkeissään. Jos Nikolai olisi halunnut tai jos se muuten olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, hän olisi voinut asettua sotaväenosaston etunenään ja marssia Pietaria vastaan, josta vallankumouksellinen liike ei ollut vielä ennättänyt kunnollisesti levitä muualle maahan. Mutta päämajassa kaikki näyttivät hyväksyvän kruunustaluopumisen. Hallitusmuoto oli niin lopen kulunut, että sen loppu näytti luonnolliselta. Mutta se on myöskin totta, että väliaikaisella hallituksella oli Tsarskoje Selossa panttivankeina Nikolain puoliso ja lapset, mikä oli takeena hänen käytöksestään. Vietettyään muutamia päiviä päämajassa selvittääkseen asiat ylimmälle johdolle Nikolai matkusti vartioituna Tsarskoje Selon palatsiin. Kun se auto, jolla hän saapui perille, pysähtyi portille, huusi vahtisotilas: "Avatkaa eversti Romanoville".

XVIII. PÄÄKALLONPAIKKA

Leninin hallitsijasuvun tsaarit, jotka hallitsevat Kremlistä käsin orjuutettua maata, säilyttävät salaisissa arkistoissaan erästä päiväkirjaa. Se on sidottu mustiin vahakansiin ja pantu vaalean sinipunervalla kankaalla päällystettyyn laatikkoon, jonka kanteen on käsin kirjailtu jokin ulkomaan kukka. Ensimmäisellä sivulla ovat seuraavat alkujaan englanninkieliset sanat:

Rakkaalle äiti kullalleni parhaimmat onnellisen uuden vuoden toivotukset. Pysyköön Jumalan siunaus sinun ylläsi aina ja varjelkoon sinua iäti. Rakastavalta tyttäreltäsi

Tatjanalta Tobolskissa, 1918