I.

Alhaalla laaksossa virtasi joki hiljalleen, ylhäällä jokitörmällä sijaitsi muhkea hovi, jonka torniin auringonsäteet taittuivat. Hovi oli äskettäin rakennettu.

Joukko ihmisiä työskenteli muuraustyössä. Toiset muurasivat, toiset kantoivat edellisille kiviä ja muurausruukkia kolmannet kulettivat rakennusaineita. Hovin ympäri rakennettiin muuria.

Työ sujui joutuisaan, sillä tekijät olivat vankkarakenteisia, niiden joukko oli suuri ja työvouteja oli myöskin kylliksi.

Päivällisloman aikana alkoi työläisten kesken keskustelu.

"Miksi meidän täytyy tehdä tällaista turhaa työtä?" alotti eräs puheen. "Huoneita on tarpeeksi heille itselleen ja eläimilleen, vahvoja ja kauniita ovat kaikki. Nyt rakenteilla olevaa muuria ei voida asuntoina käyttää. Miksi sitä tarvittaisi, jos kerran meitä kohtaan aijottaisiin olla rehellisiä? Veljet, me rakennamme viimeisen vapautemme juttua — vankihuonetta itsellemme! Vai eikö se ole jo monessa hovissa nähty?"

"Puhut oikein, Oglas", huomautti toinen. "Mutta mihin pääsemme tästä?"

"Takoa itselleen kahleita ja senlisäksi syyttömästi, on häpeällistä!" jatkoi Oglas päättävästi. "Emme jatka enään! Mitä arvelette? — Pesemme kasteen pois itsestämme ja sanomme linnanherralle totuuden. Me emme kellekään tee pahaa, emme hänellekään, jos hän on ihminen. Miksi rakentaa muuria!"

"Niin teemme!" vastasivat useat. — "Helppo sanoa!" varotti eräs joukosta, "vaan sitte meidät tehdään henkiorjiksi." Oglas, noin 40 vuotias vahvanrakenteinen mies, loi varoittajaan vakavan katseen. "Onko asemamme nyt kristittynä parempi? Pahenee vaan yhä! Emmekö sitä jokainen huomaa jo näistä valleistakin, joita rakennamme? Ja tuli mitä tuli, mutta vapaaehtoisesti antaa kahlehtia itsensä ei sovi! Ludinghausen on kyllä hiukan kaltaisiaan parempi, mutta sittenkin merkitsevät nuo muurit meille pohjatonta vihelijäisyyttä ja hänelle samassa määrässä ylellisyyttä. Ei, kunniamme, riistetty vapautemme, isäimme kuuma veri ei salli tämän jatkuvan! Niiden täytyy olla meille pyhät. Tahdon ensimmäisenä astua Ludinghausenin eteen ja sanoa: "Pyhimmät muistomme eivät salli työtä jatkettavan. Mutta ensin se kastevesi pois."

Silmänsä säihkyivät innostuksesta.

He läksivät joen rantaan. Väkivalloin riistetyn vapauden tuli näytti jokaisen rinnassa syttyneen uuteen loimuun.

Eräs vanha harmaahapsi joukosta, kasvot taivasta kohti luotuna rukoili:

"Vanha isä, korkealla valkeudessa, katso meihin! loppuneet on lastesi ilonpäivät. Surunpäiviin ne ovat vaihtuneet. Murheenkyyneleet vuotavat. Metsä huminoi niiden surusta, jotka äsken olivat iloisia. Tuuli voihkii niiden huokauksia, jotka äsken riemuitsivat. Niin, lapsesi erotettiin sinusta. Katso meihin! Palajamme sinulle. Vahvista meitä! Ole kanssamme!"

Vakavat entisajan kaihon kyyneleet vierivät vanhuksen vakaville poskille. Nuoret täytti innostus ja Iujamielisyys.

He riisuutuivat, astuivat jokeen ja peslvät itsestään kristillisen kasteen, kuten luulivat.

Vedestä tultuaan tunsivat he uutta elämää rinnoissaan, sekä puhtauden seurauksena helpotuksen tunnetta ruumiissaan. Luulivat sopineensa jumalansa kanssa ja saaneensa rikoksensa anteeksi.

Sellaista pesun kautta kristinuskosta puhdistautumista tapahtui usein toisella vuosisadalla jälleen tuon uskon tänne tuomista.

Eikä ihme. Heille virolaisille tuotiin tuo "rakkauden oppi" tavalla, joka synnytti heissä varman käsityksen, että se oli vihan ja vainon uskonto, johon heitä oli raa'alla väkivallalla pakotettu, ja jota seurasi julma taloudellinen sorto. Siksi tuo kurja usko joinakin innostuksen hetkinä "pestiin" pois ja palattiin vanhojen jumalien uskoon.

Eräs noista, nyt puheena olevista, lausui vedestä astuessaan: "Olen jo kolme kertaa kastettu ja yhtä monta kertaa siitä peseytynyt. Neljättä kertaa en enää heitä laske kimppuuni, kävi miten kävi." Niin uhkasivat useat.

Jälkeen päivällisen ei enää menty työhön, eikä toteltu johtajia. He läksivät joukolla linnan edustalle vaatien hovin herraa ulos. Kun tämä ilmestyi ovelle, astui Oglas esiin ja puhui varmalla äänellä:

"Suuri herra! Olemme rakentaneet sinulle muhkean linnan. Elä siinä ja hallitse meitä, mutta älä vaadi meiltä työtä, joka meitä häpäisee! Muuta varten ei tätä vallia rakenneta, kun siksi, että niiden suojassa meitä voitaisiin julmemmin orjuuttaa. Miten voimme itsellemme takoa orjuuskahleita? Sillä häpäsemme vapauden taistelussa kaatuneiden esivanhempiemme muistoa. Ei, olemme keskeyttäneet työn ja siinä pysymme. Jatka itse noiden muurien rakentamista, jos niitä tarvitset, mutta älä vaadi meiltä tätä itsemurhaa. Onnettomuutemme on jo kyllin suuri, olemme voitetut, meiltä on riistetty se, mikä meille on pyhintä — vapaus! Se riittää jo! Muistot ja tunteet mitkä sinulle on pyhät, ovat meille samoin. Me luotamme kunniantuntoosi, että vapautat meidät työstä, mikä nyt on keskeytetty."

Herra Ludinghausenin kasvot synkistyivät. Hän loi vihasen katseen puhujaan. Viimein kysyi: "Puhutko toisten puolesta, Oglas?"

"Puhun", vastasi tämä päättävästi ja sata suuta takanaan toisti sen rohkeasti.

"Mutta kuinka te uskallatte?" kysyi Ludinghausen kiukuissaan: "Mitä te puhutte vapauden riistämisestä ja orjuudesta? Maanne ja vapautenne on teillä jälellä. [Saksalaisten ja tanskalaisten hallituksen ensi vuosisadalla oli suurella osalla kansaa maa ja vapaus vielä mutta sillä rajoiituksella, että he sopimusten perusteella maksoivat herrojensa verot ja olivat pakotetut ottamaan osaa heidän sotaretkiinsä. Siis orjuutta jo sekin!] Mutta ajatelkaa! Te voitte ne menettää, jos vastustatte, ettekö näe, että toiset herrat ovat pienimmänkin vastarinnan sattuessa ottaneet kansalta maan ja vapauden ja tehneet heidät henkiorjiksi?"

"Me uskomme, että sinä olet parempi kun toiset", vastasi Oglas, "mutta se vapaus minkä sanoit meillä olevan, on kurjaa siihen verraten mitä menetimme. Olemme voitettuna joutuneet sinun ja veljiesi työjuhdiksi."

"Riittää! Työhön!" kiljasi ylpeä tanskalainen kovalla äänellä.

"Ei!" vastasivat kaikki, "maaveroina suoritamme kyllä muuta työtä. Pidämme sanamme."

"Ei maksa vaivaa heille puhua", huomautti ylityönjohtaja. He ovat tehneet pahempaakin, ovat luopuneet pyhästä kristinopista ja tulleet jälleen pakanoiksi. Tulivat juuri joesta."

Ludinghausen löi syvää inhoa ilmaisevan katseen kansaan. "Onko se totta?"

"On", vastasi Oglas. "Emme käsitä teidän uskoanne. Meille on oma uskomme kallis ja rakas. Antakaa meidän pitää se, me emme häiritse teitä uskossanne. Teille ei ole siitä hyötyä, jos olemme teidän uskossanne, eikä vahinkoa, jos olemme omassa uskossamme. Poistakaa se ehto sopimuksestamme. Kaiken muun, mikä teille on hyödyllistä, täytämme."

Kiukustunut kristitty, koettaen niellä vihansa lausui: "Se ainoa kohta sopimuksessamme, uskonto, on pyhin. Pyhää kristinuskoa olemme tulleet teille tuomaan ja sen siunauksesta teitä osalliseksi tekemään. Te olette minun alammaisiani ja me molemmat väkevän Tanskan kuninkaan alamaiset. Kuningas vaatii, että hänen alammaistensa on oltava kristittyjä. Sitä vaati jo Waldemar II ja nyt vaatii sitä myös Erik IV. Ne molemmat kuninkaat ovat meidät täysin valtuuttaneet pakottamaan teitä väkivallalla kristinoppia tunnustamaan. Ja vielä muistutan teille: 7 vuotta sitten, se oli v. 1306, pidettiin Rahveressä maa-asiain järjestämistä varten suuret maapäivät, joilla päätettiin, että uskonluopiot tehdään henkiorjiksi. Ja Tallinnan piispa Henrik I asetettiin Tanskan kuninkaan sijaiseksi ja hän hallitsee siis maata hänen nimessään. Minkälaisella sydämmellä piispa ottaa vastaan tiedon luopumisestanne? Älkää luulko, että niin suuri rikos jää rankaisematta. Te kaikki tulette henkiorjiksi, tai jos heti kadutte, rukoillen anteeksiantoa ja antaen kastaa itsenne, niin antaa kuningas ja piispa sekä paavi teille armon. Kuulkaa siis laupeuden ääntä ja jättäkää perkeleen palvelus. Ajatelkaa!"

Miehet poistuivat, jääden entiseen päätökseensä. Seurasi rangaistus. Kaikilta otettiin maa pois ja tehtiin orjiksi, joiden kanssa isäntä sai menetellä miten tahtoi. Tappaminen vain oli virallisesti kielletty.

Kamala kohtalo odotti Ludinghausenin orjia. Piti rangaista heitä perinpohjin, tukahuttaakseen viimeisetkin "kapinan" idut. Ensin ruoskittiin, hajotettiin niskotelleet orjat toisiin moisioihin [moisio, vironkielellä möisa — kartano eli hovi. Suom. muist.], jottei yhdessäolo synnyttäisi yhteistunnetta, joka ehkä taas tilaisuuden sattuessa kehittyisi kapinaksi.

Ihmeellistä oli se, että Oglas — lakkolaisten johtaja — jätettiin Ludinghausenin moisioon. Kuitenkin erotettiin hänet vaimostaan ja rakkaasta pojastaan, joille herra laittoi asunnon loitommalle kartanosta. Oglas sai orjana työskennellä kartanossa.