VIII.

Eräänä päivänä lausui Arnolf Karolukselle: "Kuinka kauvan aiot itseäsi kiusata, rakas lapsi? Sinä et kuitenkaan pääse tarkoitustesi perille. Sen tähden lupaa heille uskollisuutta ja rauhaa, ja sinä saat kunniasi ja oikeutesi jälleen. Silloin voisivat myös Kordelian surunpäivät loppua." "Ei, kallis kasvatusisä, ennemmin tahdon kuolla kun sitä tehdä", vastasi puhuteltu päättävästi, "varallisuutta ja kunniaa voisin saada rehellisimmillä keinoilla. Sellaisia tuottavia toimialoja olisi kyllä, mutta en tahdo vielä. Koitan vielä isänmaan ja kansan hyväksi toimia rauhallista tietä. Ellei se auta, jos rauhallisen ratkaisun mahdollisuudet loppuvat, silloin eroon täältä ja muualla koetan näyttää, mitä voin. Luulen voivani jotakin ainakin tehdä kunhan palajan."

Hän puhui kiivaalla äänellä.

Kordelian poskilla loisti puna. Hän lausui: "Mene Karolus! Nouse pian voimakkaaksi — ja palaja — — —

Karolus meni. Meni Liivinmaan ordomestari Manheimin ja pääpiispa Fredrikin luo, esittäen heille kansan ahdinkotilan, toivoen saavansa apua. Mutta apua ei tullut. Maapäällikkö selitti, ettei hänen valtansa ulotu Viroon.

Kun Karolus vetosi hänen vaitutukseensa Viron ritaristoon muissa asioissa, vastasi tämä: "Niin, vähäpätöisemmissä asioissa mitkä eivät koske heidän omaisuuttaan". — Karolus tuli surulliseksi, sitä paitsi näki hän ettei Liivinmaallakaan talonpoikien asema ollut sanottavasti parempi, mitä olikaan puhetta muista. Pääpiispaan nähden oli hänellä vielä toiveita, sillä hällä oli valtaa maassa. Mutta täällä oli sama tulos. Piispa Fredrik ei ollut kotona vaan oli hän matkustanut paavin luo Avignoniin Italiassa, eräiden kirkon ja ordan välisten riitojen vuoksi. Piispan hovin ja maiden ylivalvoja otti kyllä Karoluksen valitukset vastaan, mutta ei voinut muuta niiden suhteen sanoa, kun että ne olisi esitettävä paaville Avignonissa. Epäilipä vielä tokko sieltäkään apua lähtee.

Vähäset olivat väsymättömän kansanpuolustajan toiveet. Mitä tehdä? Palatako kotiin?

Hän lähti Leedunmaalle Gedeminin luo, sen saman jota "vastaan hän Tarvastun rajoilla oli taistellut. Hän tahtoi tulla lähemmin tuntemaan tuon kuninkaan, ja sitte ehkä hänen avullaan viedä asiaa eteenpäin. Nyt hän meni ystävällisessä mielessä hänen luokseen.

Sillä ajalla oli Leedun kansalla raskaat ajat. Useita ruhtinaita ja kreivejä oli hyökännyt joukolla Leedun rajoille "Pakanametsästykseen" ja kuningas Gediminin ollessa poissa kotoa olivat "metsästäjät" tunkeutuneet kun hyökylaine yli maan. Suojaton kansa koetti paeta rosvoja. Pillenen linnoitukseen oli paennut 4,000 henkeä. Alkoi taistelu sen edustalla, jota rohkeasti ja uljaasti puolustettiin. Lopulta keksi eräs saksalainen ritari keinon, joka heti pantiin täytäntöön. Nuolien päät kasteltiin öljyllä ja tuleen sytytettynä ammuttiin linnoitukseen, jonka puiset varustukset syttyivät tuleen. Kun linnoituksessa olijat huomasivat tuhonsa lähenevän, laittoivat he suuren rovion, jossa polttivat omaisuutensa. Sitte tappoivat vanhemmat lapsensa, miehet vaimonsa ja veljet siskonsa, ja viimein itsensä. Toiset menivät parittain tuliroviolle, pistivät yhtaikaa miekan toistensa sydämmeen, ja ääntä päästämättä kuolivat. Ruhtinas Marger suuteli vaimoaan, pisti hänet kuoliaaksi ja hänen ruumiinsa päälle kaatuen surmasi itsensä.

Viholliset, "kristityt" saksalaiset kun tuon näkivät, eivät enää tunkeneet pitemmälle maahan vaan polttivat linnoituksen maan tasalle, palasivat takaisin saaliitta, kärsien tappiotta ja mieshukkaa.

Samaan aikaan saapui Karolus Leeduaan. Kuultuaan "pakanoiksi" nimitettyjen urhoollisuudesta vapauttaan puolustaessa, heräsi hänessä epäilys kristinuskoa ja sen jumalaa vastaan.

Kun hän saapui Gediminin luo, ja hän hänet oli palvelukseensa ottanut, ei hän voinut olla käymättä lnnoituksen raunioilla, ja ihmettelemättä uhrausta mitä täällä oli suoritettu. Hänelle muistui mieleen se linnoitus Virossa, jossa ruhtinaallinen isoisänsä Warpo oli kaatunut ja hänen vaimonsa oli tahtonut surmata poikansa. "Jos jumala on olemassa", ajatteli Karolus, "täytyy tuollainen rohkeus, väkevyys ja uhraavaisuus olla jumalasta". Ja hän rukoili jumalaa kansansa puolesta, että jumala sitä vahvistaisi "kristillisiä" sortajia vastaan. —

Leedulaiset eivät saaneet rauhaa. Milloin mistäkin hyökkäsi kristittyjen sotajoukot heidän kimppuunsa, hävittäen ja polttaen; viimein kaatui Gedimin v. 1337 Raieruburgin linnoituksessa saksalaisten surmaamana.

Poisansa jatkoivat taistelua —. Karolus palasi takasin, hän näki että leedulaisilla itsellään oli kyllin tekemistä ryöstäjiä maastaan torjuessaan. He eivät ehtineet toisille hädän alaisille avuksi.

Hän palasi Riian kautta. Mitään vastausta ei pääpiispalta ollut valituksiinsa saanut, kuten hän sai tietää Riiasta, tiedusteltuansa näistä asioista.

Kotimatkalla piiritti hänet äkkiä joukko miehiä. Hänet suljettiin ahtaaseen vankikoppiin. Ketä vangitsijat olivat, miksi hänet vangittiin ei hän saanut tietää, kenties myöhemmin saisi selvityksen —.

Siihen aikaan vartioitiin kaikkia teitä, ettei kukaan olisi päässyt kansan puolesta valittamaan "korkeampiin paikkoihin", kuninkaan, paavin tai piispan luo. Joka sellaisessa tarkoituksessa huomattiin matkalla, hänet vangittiin, tai jos oli muuten hyvä mies, palautettiin takaisin.

Varmaan olivat Karoluksen kiinniottajat noita miehiä. Ehkä hänet tunnettiin. —