X.

Kaukana synkässä metsässä oli yönpimeydessä joukko miehiä koossa. Vaikka oli suvi, oli yö pimeä, sillä taivas oli paksussa pilvessä. Tuuli sohisi puiden latvoissa. Eräs miehistä puhui:

"Olette tulleet saadaksenne lähempiä tietoja siitä, onko Liivinmaan Kalpaveljesten ritarikunta todella ostanut Vironmaan. Se on totta. Tanskan sijaiskuningas on myynyt Viron maapäällikölle 13,000:sta markasta; 3 kuukautta sitte on kauppa vahvistettu. Maapäällikölle on se edullista, sillä hinta niin suuresta maasta on helppo, mutta ei siitä meille ole etua. Kaikki maanomistajat ovat yhtälailla sortajia, sitä Liivinmaan talonpoikain surkea tila todistaa. Meidän isännistämme on myös osa saksalaisia, ja ovat ne yhtälailla kun tanskalaiset. Kasvatusisäni Ludinghausen arveli myös ettei tuo kauppa kansalle tuo mitään helpotusta. Kalpaveljesten tiluksilla ovat olot yhtä kurjat kun täälläkin."

"Kuka siitä hyvää toivookaan!" huudahti eräs mies kiivaasti. "Siksi toimeen ja teemme orjuudesta lopun. Asiaintila on hirveä! Puhumme Ugaunian, Sakalan, ja Suontaustan miehille, että kukin on ajallaan valmis, ja voitto on meidän! Epäröiminen ei auta." Puhujan silmät iskivät tulta yön pimeydessä.

"Ei, rakas Pietari", lausui edellinen puhuja, "niin helposti ei se käy. Meidän on hyvin harkittava, ja varustauduttava, ja alettava oikealla tavalla voidaksemme onnistua. Aikomallanne tavalla se epäonnistuu, ja ‘muuttuu raa'aksi murhaksi, jota seuraa vielä hirveämpi verinäytelmä. Sitä en hyväksy. Harkittsemattomat teot eivät ole ennenkään onnistuneet, vaan seuraa siitä aina kamalampi sorto ja orjuutus. Se olkoon sanottu kaikille, jotka ovat liian maltittomia."

Se oli Karolus, joka nuo sanat lausui. Pietari, joka hänen mielipidettään vastusti, oli sama, jonka Karolus osti vapaaksi, silloin kun hän Rautalaaksosta pakeni julmaa Ottokaria. Hän oli Saaron talonisäntänä Tavanassa.

"Pyydän anteeksi, rakas Karolus", lausui hän. "Kiitän siitä että olet minut vapauttanut, rakas Karolus, mutta sydämeni halkee sitä nähdessä ja kuullessa, miten kansalaisiamme kohdellaan. Miten tulivat hornin herra ja päällysmies naapuriperheeseen ja sanoivat tulleensa ottamaan kuolleen isän jälkeenjättämän omaisuuden, jonka sanoivat kuuluvan heille. Kun kielsin heitä viemästä lasten osaa, ruoskivat he minut verille, ja veivät mitä irti saivat. Kuolkoon lapset, se ei heitä liikuta, he rosvoavat elävät ja kuolleet. Sellaista tapahtuu joka päivä. Kun sinä olit Tavanan omistaja, oli meillä vapautta ja onnea, mutta nyt, jokapäiväinen tuska ja valitus. Kerran kun rippi-isä puhui että taivaassa on ilo ja riemu, luulin hänen tarkottavan Tavanaa, ja ajattelin 'se on totta'. Mutta pappi puhui myös helvetin piinasta, ja nyt on Tavana helvetti. En voi enää kärsiä, enkä tahtoisi siis valita keinoja mikä on hyvä, mikä huono. Siten emme koskaan saavuta tarkoitustamme."

"Ei, ystävä", lausui Karolus. "Ne keinot, mitä sinä aikaisemmissa kokouksissa esitit, eivät vie toivottuun tulokseen, ja minä en rupea sellaiseen, josta tulisi kansallemme vain onnettomuutta ja vahinkoa. Olen teille esittänyt suunnitelmani. Veljet! Miettikäämme tarkoin. Olkaamme yksimielisiä! Tehkäämme kaikki mitä teemme, tarkan järjellisen harkinnan jälkeen, niin saavutamme vapautemme jälleen, ja olemme onnelliset."

"Olet oikeassa", vastasi eräs "vanhempi mies, "sinä tunnet heidän voimansa ja kavaluutensa, ja tunnet meidän asemamme. Sinä olet osottanut tahtovasi meidän parastamme, ja siksi tottelemme sinua. Eikö niin, veljet?"

Kaikki myönsivät, Saaron Pietarikin, joka kuitenkin sen jälkeen kuiskasi vierustoverilleen. "Minä luulen että Lämelan tyttö on Karoluksen mielen saanut muuttumaan. Mitä siitä tulee että hän aina viivyttelee, ja hylkää parhaimmat keinot. Ken takaa ettei hänestä ole vahinkoa koko hommalle. Mitä arvelet, Kauno?"

"En usko sitä, että niin jalo mies olisi kavaltaja. Ajattele, mitä hän on jo hyväksemme tehnyt, luopunut arvostaan ja armaastaan."

"Se oli silloin", vastasi Pietari, "mutta nyt häntä jo monet epäilevät."

Kokousta jatkui. Karolus kertoi miten hän oli onnistunut matkoillaan apua hakemassa.

Paluumatkalla puhuttiin Pietarin pyyteistä; jotkut olivat hänen puolellaan, mutta enemmistö piti häntä sotkijana ja vallantavottelijana. Sanottiin että hän ei ole oikea virolainen, vaan erään hovipäällysmiehen poika, ja äiti on vaan virolainen. Sentähden hän ei voi olla yksimielinen. Sotkee hyvän asian.

Karolus oli surullinen. Kun hän saapui kotia ja asettui levolle, ei hän saanut unta. Häntä vaivasi pelko siitä, että Pietari panee toimeen harkitsemattoman kapinasuunnitelmansa, ja kiihottaa joukot tekoihin, joiden seuraus on vielä kahtavertaa kamalampi kidutus ja kurjuus. Onneton maa voihkii tuskissaan. "Kauheaa jos häviämme — ja sittekään — en voi toisin."

Hän veti peitteen yli päänsä. Kylmä hiki virtasi otsalta.

"Onko sinun kylmä?" kysyi isä.

"Hiukan on."

"Se tulee levottomasta mielialasta. Koeta nukkua."

"Onko Suontaustalla paljo taitavia, vahvoja miehiä?"

"On siellä enempi kun täällä — useita kymmeniä — Nuku nyt!"

"Uni tulee. Silmät vaipuvat kiinni. — — — Tiedätkö jos Suontaustalaiset tahtovat tulla mukaan isänmaata vapauttamaan?"

"Eiköhän. Rauhoitu Kahro."

"Rauhoitu, rauhoitu Kahro. — Missä on rauha. — Isänmaa valittaa, — "valittaa myös unessakin, unessa — unessa — unessakin — — —

Niin, kansa valitti unissaankin. — Tuhannet valittivat onnettomuudessa. Ei unikaan tuonut virvoitusta. Orjankahleet ja ruoska olivat täydessä touhussa. Maa, kaikkine ihmisineen oli herrojen omaisuutta. Kauheaa on kuulla historioitsijain kertomuksia tuolta ajalta. Järve-Jaanin opettaja Kelch kertoo: "Liivinmaa oli sinä aikana aateliston taivas, pappien paratiisi, vierasten kultala, talonpoikain helvetti." Wigand von Marburg lausui: "Ritarien ja vasallien väkivalta ryösti kansalta omaisuuden, sen tyttäriltä ja vaimoilta kunnian, mitä raaimmalla tavalla." Kranz (Wandalia VIII, 27),

"Meidän koiriamme kohdellaan paremmin kun noita ihmisiä kohdeltiin."

Kaltasar Russau kirjoittaa: "Yhtä suuret kun olivat aateliston etuoikeudet, yhtä oikeudettomia ovat talonpojat. Kärsimistään vääryyksistä ei talonpoika saanut mihinkään valittaa. Jos vanhemmat kuolivat, ja lapsia jäi, ajettiin ne ulos, ja omaisuuden vei hoviherra. — — Jos talonpoika teki jotakin virhettä, riisuttiin hänet alasti ja ruoskittiin pitkillä vitsoilla. — Usein vaihdettiin orjia koiriin. — Hoviherra oli orjansa elämän ja kuoleman herra."

Karolus heräsi kahleiden kolinaan. Hän luuli tultavan häntä vangitsemaan. Mutta tulija olikin eräs nuorukainen, joka kädet raudoissa tuli pyytämään suojaa. Hän kertoi olevansa pakolainen ja maanneensa metsässä, kun kaksi herraa tapasi hänet. Näille syttyi riita kumpi heistä pojan omistaa. Selvitäkseen siitä käyttivät he "rautakoetta". Kumpikin merkitsi rautansa ja kuumensi sen, kumpikin piti kuumaa rautaa toinen toisella olkapäällä toinen toisella. Kenenkä rauta syvemmälle polttaa se saisi pojan. Hän heitti raudat kiukuissaan olkapäiltään ja sattui toinen rauta herran kylkeen. Sen herran rauta olikin syvemmälle polttanut, ja sai hän siis hänet omakseen. Suuttuneena raudasta saamastaan iskusta, oli herra pannut hänen käsiinsä raudat ja uhannut rangaista kun päästään kotia. Mutta hänen onnistui paeta.

Nuorukaisen olkapäät olivat kamalasti palaneet. Hänen nimensä oli Hannus.

Karolus otti hänet luokseen.