XI.

Ajat kuluivat.

Karolus kävi monta kertaa Liivinmaan miesten juttusilla, tärkeissä asioissa. Usein oli myös omassa piirissä pidetty kokouksia, jotta asiat hyvin harkittaisiin, ja tyynesti toimittaisiin.

Kerran kutsuttiin hänet Lämelaan. Kasvatusisä tahtoi häntä varoittaa.

"Karolus, poikani", lausui hän, "en voi enää sinuun luottaa. Usein nähdään miehiä tulevan metsästä ja minä luulen, että sinulla on niiden kanssa yhteyttä; eikö sinulla ole aikomus käyttää talonpoikia pahaan tarkoitukseen?"

"Tuo pelko on aiheeton. Olen tahtonut kansaa estää toivottomista aikeista, joskaan eivät katkeroittuneimmat joukosta tahdo pysyä maltillisina, niin luulen että he yleiseen minua tottelevat."

"Mutta sinä mietit keinoja aateliston vallan kukistamiseksi — ja mitä merkitsevät ne yölliset retket?"

"Rauhoitu, kasvatusisä, jos jotakin voisin kansan hyväksi tehdä, täytyy sen tapahtua oikeilla teillä."

"Etkö voisi minulle selvemmästi tarkoituksiasi esittää?"

"Minulla ei ole enempää selvitettävää. Senverran vaan, ettei mitään kunniattomia keinoja tulla käyttämään. Se on yhtä selvää sinulle kun minullekin".

"Surullista se kyllä on", suuntasi Arnolf keskustelun toisille aloille. "Näytään laajoissa piireissä tiettävän, että minun hovissani on sellainen järjestys kun sinulla oli Tavanassa, ja siksi käy täällä joukottain avun- ja suojanhakijoita, ettei enään saa rauhaa."

"Surkeaa", vastasi Karolus, "ettet enään tahtoisi onnettomia kärsiä ja auttaa ylellisessä elämässäsi, etkä ehken omiakaan alamaisiasi enään kohdella ihmisinä."

Ludinghausen ikäänkun jättäen Karoluksen puheen huomioonottamatta, jatkoi: "Ja toiseksi on se vielä pahempi, että olen joutunut toisten halveksimisen esineeksi, josta minun täytyisi päästä."

Kolme poikasta ilmestyi samassa hovin edustalle. Kordelia, nähtyään ne ensiksi, sanoi: "Tuollaisia, isä, täytyy toki sääliä."

"Mistä tulette, lapset"? kysyi Karolus.

Se kysymys rohkasi pienokaisia. "Olemme Rautalaaksosta", vastasivat he.

"Miksi tulitte tänne?"

"Meidän on nälkä."

"Eikö äidillä ole ruokaa?"

"Meillä ei ole äitiä, hän kuoli, isä myös. Omaisuutemme veivät Saksat. Rupesimme kerjäämään."

Lapsille annettiin syödä, jonka jälkeen he poistuivat. Kun Arnolf myöskin oli poistunut, lausui Kordelia:

"Karolus, sinä puhuit isälle niin epäilyttäviä sanoja. Ja sinä ajattelet jotakin kummallista. Etkä ajattele omaa elämääsi. Voit taaskin tulla vangituksi ja ehkä menettää henkesi."

"Sen voisin antaa", vastasi Karolus, "jos onneton isänmaa siitä hyötyisi. Sellainen onneton, kurja elämä kun on isänmaallani — onko se elämää? Eikö ole mitään parempaa, korkeampaa, kunniallisempaa kun tuollainen elämä? Oi Kordelia, jos asia niin olisi, olisi ihminen kurja olento, vaan niin ei ole. Viisas ja laupias Jumala ei ole luonut ketään toisen piinattavaksi, vaan että he kaikki olisivat onnellisia. Sen Luojan tahdon täytäntöön saattamiseksi tulen toimimaan, pelkäämättä vankilaa tai kuolemaa. Isänmaata, veljiä, siskoja auttaa, niiden kuormaa helpottaa, ja siinä työssä kuolla — Kordelia. Se on tuhat kertaa parempi kun elää näin ollen. Mutta älä pelkää, että minä sinun säätyäsi vastaan käytän alhaisia keinoja. Ole rohkea! Sanoit että olen kuninkaan poika, ja siksi ajattelen kuninkaallisesti. Uskallan täällä puhua, sillä isäsi etkä sinä hanki minua varten vankikahleita. Voi olla, etten heti palaja, Kordelia; älä sure. Ehkä palatessani tulevat sinunkin murheen päiväsi loppumaan. Jää hyvästi, jos et kasvinkumppaniasi voi unohtaa, niin rukoile hänen edestään."

Hän poistui. Kordelia seisoi kun unissaan — — —