IX.

Viikot — jopa kuukaudet kuluivat. Karolusta ei viety minnekään tutkittavaksi, ei sanottu mistä häntä syytettiin. hänelle ei puhuttu yhtään sanaa, hän ei nähnyt muita ihmisiä, kun ruuantuojan ja oven vartijan.

Hänestä tuntui täällä oloaika ijankaikkisuudelta, hän kuihtui henkisesti ja ruumiillisesti. Hän kärsi sanomattomia tuskia. Pelastuksen toiveita ei näyttänyt olevan. Kauvan ei voisi hän täällä maanalaisen kopin tukahuttavassa ilmassa elää — Kamala ajatus. — Kuolla nyt niin nuorena ja — tänne — — —.

Hän mietti, hän koitti, voisiko ehkä murtaa aukon muuriin. Mutta miten? Raudanlujaa muuria vastaan olivat paljaat ihmiskädet liian heikot. Akkuna oli niin suuri, ettei nyrkki olisi läpi mahtunut, ja sekin rautaristikolla varustettu. Hirveää elämää!

Eräänä päivänä tuotiin hänelle seuralainen. Se oli eräs vanha, harmaahapsinen mies, jonka silmistä siitä huolimatta loisti innon tuli.

"Minkätähden sinut tänne tuodaan?" kysyi Karolus.

"Yritin päästä piispan luo, puhuakseni hänelle kansan hädästä", vastasi vanhus, "sinua ei liene tarvis pelätä, sillä vankina ainakaan, et voi olla kavaltaja tuossa asussa."

"Voit luottaa minuun, vanhus", vastasi Karolus. "Olen itse samasta syystä täällä. Mistäpäin sinä tulit?"

"Olen kaukaa Suontaustan (nyk. Pärnun maakunta) maalta, Daalenin entinen orja. Kauhea on kansan tila. Tiedätkö ehkä miten meidän käy?"

"Varmaan täytyy meidän täällä kuolla. Omaisesi ei varmaankaan enää kasvojasi näe, vanhus."

Vanhus huokasi. "Omaisia ei minulla enää ole, olen niistä aikaa sitten erotettu. Takasin tahtoisin sittekin päästä. Olisinpa päässyt piispan luo! Hänen sanotaan voivan auttaa."

"Onkohan hän nyt kotona?"

"En tiedä. En päässyt puheille."

"Sanoit tulleen omaisistasi erotetuksi. Sinut on siis myyty?"

"Myyty tai lahjotettu, en tiedä. Erotettu olen heistä, tuotu kauvas. Onneton vaimoni! Kallis lapseni Kahra!"

Viimeisen sanan kuullessaan Karolus säpsähti. "Kahra oli lapsesi nimi?" kysyi hän äkkiä. "Mihin jätit lapsesi?"

"Kauvas Vironmaahan, Ludinghausenin hoviin Lämelaan."

"Herra Jumala!" huudahti Karolus, "Isäni elää! — Isä — olen poikasi Kahra."

Hän riensi isänsä kaulaan.

"Ei lapsi, sinä erehdyt", vastasi tämä. "Kahrani on aitaa kuollut."

"Ei, hän elää. — Hän on tässä! Usko! Kuule, tiehän nimesi. — Oglas on nimesi, kallis isä. — Ja armas äitini — Saale oli hänen nimensä! Nyt sinä uskot!"

Vanhus oli hämmästyksestä mykkänä. — Viimein lausui hän tukahutetulla äänellä:

"Kahra! Poikani!"

Hän painoi poikansa rintaansa vasten. "Elääkö äitisi?"

"Hän elää, oli terve kun pari vuotta sitte sieltä lähdin."

"Jumalille kiitos!" lausui vanhus, ilonkyynelin. "He eivät ole lastani voineet mieleiseksensä kasvattaa."

Karolus kertoi seikkailunsa yksityiskohtaisesti.

Isä kertoi pojalleen olostaan Daalenin orjana, ja miten hän oli lopulta onnistunut lunastautua vapaaksi ja tullut etsimään apua kansalle, ja tiellä vangittu. Vaimönsa ja lapsensa oli sanottu kuolleen, kai hälventääkseen isän surua.

Myös kertoi poika mitä hän Kordelialta oli kuullut sukuperästään, Ja miten hän oli ollut aatelismies ja nyt taas tavallinen ihminen.

Toistensa tapaaminen lievitti hiukan onnettomien kamalaa vankeutta, josta vapaaksi pääseminen näytti olevan kaunis unelma. Tuo olotila vaikutti edelleen lamauttavasti Karoluksen henkiseen olemukseen. Väliin riehui hänen sisässään ankara myrsky — oli kun hän tahtoisi murskata koko maailman.

Äkkiä eräänä yönä kuului ankaraa jylinää, jota seurasi valoisa salamanisku. Tuntui kun koko maa vapisisi. Taas jyräys — ja suuri kivi muurista putosi olkivuoteella makaavan Oglasen käden päälle. Karolus oli ikäänkun tainnuksissa salamaniskusta. Hän toipui pian.

Isä hänen vierellään matasi liikkumattomana — kuollutko? Karolus huusi, koitti liikuttaa, huomaamatta elonmerkkiä.

"Hänen vaivansa on loppunut!" lausui poika.

Hetkinen sen jälkeen, kuuli hän isänsä hengittävän. Hän oli ainoastaan tainnoksissa, salaman iskun johdosta.

"Auta poikani", pyysi hän heikolla äänellä, "en saa kättäni pois."

Poika koitteli ja huomasi suuren kiven pudonneen isän kädelle. Hän vieritti sen pois. Isä nousi ylös, tuntien heikkoutta ruumiissaan.

Ulkona jyrisi ukkonen yhä, salama valaisi vankikopin. Karolus huomasi sen valossa useita suuria kiviä pudonneen akkunan vierestä seinästä alas, ja oli seinään syntynyt aukko.

Tärkeä ajatus syntyi hänen aivoissaan.

Hän latoi pudonneita kiviä päällekkäin, astui niiden päälle ja koitteli aukkoa. Se oli kohtalaisen suuri. Siitä virtasi sisään raitis ilma. Karolus tunsi onnellisuuden tunnetta — pelastuksen toivo heräsi hänessä.

"Isä! Jumala tahtoo meidät ukkosen avulla pelastaa!" iloitsi hän.

"Älä laske kiviä putoamaan, ettei kuulu kolinaa. Minä otan vastaan", lausui isä,kun Karolus yritti poistaa erästä kiveä suurentaakseen aukkoa.

Isä yritti nostaa kiveä. "En tahdo jaksaa", valitti hän, "kivi on musertanut toisen käden pari sormea."

Mutta se ei estänyt Karolusta yrittämästä, sillä pelastuksen toivo lisäsi hänelle miltei jättiläisvoimat.

Tuuli yhä riehui. "Kun ei taukoisi", virkkoi Karolus.

Aukko suureni, ja pakenijat mahtuivat jo siitä ulos. Raitis ilma virvoitti heitä, ja antoi uutta elon toivoa.

Myrsky riehui vielä, yö oli pimeä.

Pakolaiset riensivät metsään, — vapaat! Mikä onnea ja riemua herättävä sana kaksivuotisen vankeuden jälkeen, tuossa kuolemankuopassa. Niin mietti Karolus, ja isä ei ollut vähemmin onnellinen.

Kun he jo olivat pitkälle ehtineet, pysähtyivät he, ja Karolus tarkasti isän vahingoittunutta kättä. Kolme sormea olikin ruhjoutunut. Karolus sitoi ne niin hyvin kun se puutteellisilla välineillä kävi laatuun. Hän, sen ajan oppineena miehenä, omasi jonkunverran lääkärin taitoa.

Useiden päivien vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat he omaistensa luo Lämelaan.

Onnellinen oli jälleennäkemisen hetki 30 vuotisen eron jälleen. — Sitä ei voi sanoin kuvata — — — He asuivat edelleen yhdessä, isä, äiti ja poika, joka viimemainittu nähtiin usein myös hovissa, sillä yhä oli hän Arnolfin "rakas lapsi" ja Kordelian päivän paiste. Oglas sai myös jäädä omaistensa luo. Arnolf ei tahtonut enää harmaahapsista vanhusta kiusata erottamalla heitä. Hän oli nuorena heille kylliksi tehnyt vääryyttä. Se riittää jo, — lastenkin vuoksi — se riittää.

Arnolf tahtoi kyllä, että tyttärensä unohtaisi Karoluksen, ja ottaisi toisen, vaan turhaan.

Myöskin tahtoi hän, että Karolus luopuisi mielipiteestään, ja saisi maatilan täällä tai Liivinmaalla, jolloin voisi myös Kordelian kanssa yhdistyä, ja olla onnellinen — yhtä turhaan — — —. Karolus pudisti kieltävästi päätään kun Arnolf tuota esitti.