XII.

Mihin lähti Karolus? Hän oli matkustanut Suomeen saadakseen Turun ja Viipurin piispoilta apua ja tukea suunnitelmilleen. Sellainen päätös oli tehty esimiesten kokouksessa metsässä Karoluksen ehdotuksesta.

Hänelle oli myös annettu valta sitoutua Vironmaan puolesta liittoon Ruotsin hallituksen kanssa ja suostua sen alamaiseksi, ellei muuten saataisi apua. Niin suuria lupauksia ei Karolus ajatellut tehdä, vaan päätti yrittää saada apua helpommilla ehdoilla. Tavanvuoksi otti hän kaksi muuta miestä mukaansa, ollen kuitenkin päälähetti; ollen kielitaitoinen, oli se hänelle helppoa.

Se oli keväällä 1343, kun Karolus matkusti Suomeen, ja Suomenlahti oli jo jäistä vapaa. Mutta kova pohjatuuli ajoi jäitä Suomenlahden täyteen ja Karoluksen täytyi viipyä Suomessa, kun ei voinut purjehtia ajojäitten tähden. Se huolestutti häntä, sillä maltittomat ainekset voisivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin ja ajaa myttyyn koko hankkeen.

Niin kävikin. Saaron Pietari, syyttäen Karolusta kavaltajaksi, kiihotti kansaa:

"Lyömme, poltamme, tapamme ja voitamme!" — Se oli tulta tappuroihin. — Paloi halu saada kostaa julma kidutus ja sorto — nauttia kostosta. Himoittiin verta!

Yllytetyt lähettiläät lähetettiin Suomeen. Karolukseen ei luotettu.

Ja yöllä huhtik. 23 p:ää vastaan 1343 oli kapina puhjennut yli maan. Jokaiseen hoviin tunkeutui vihainen kostajajoukko yön pimeydessä. Tanskalaiset ja saksalaiset raastettiin vuoteistaan ja armotta tapettiin kaikki, jotka puhuivat noita vihattuja kieliä — yksin kaikki ei-virolaiset palvelijatkin.

Muutamat harvat pääsivät pakenemaan puolialasti Tallinnaan, Paiden ja Rahveren linnoituksiin. Papit ja munkit surmattiin, toiset pakenivat metsiin ja kuolivat siellä nälkään tai joutuivat petojen saaliiksi. Hovirakennukset ja kirkot poltettiin. Villi, tulinen viha kamalan orjuuskidutuksen tulos, ei tuntenut mitään rajoja. Voi nähdä linnojen palon valaisemassa yössä kostonhimosta juopuneen joukon ryntäämän hovista hoviin kaikkialla tehden kamalaa jälkeä. Kapinalliset, joita oli 1000 suuruinen joukko, valitsivat kuninkaansa, ja lähettivät Ruotsin hallitukselle pyynnön pikaisesta avusta, luvaten alistua Ruotsin alammaisiksi.

Kun Tanskan sijaishallitsija [kauppa Vironmaan myymisestä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu, ja siksi oli sijaishallitsija vielä Tallinnassa] sai tiedon kapinasta, oli hänellä tilaisuus lähettää tieto Liivin maapäällikölle Dreilöwenille, joka joukkoineen oli venäläisiä vastassa Isborskissa. Heti riensi hän Viroon, jossa enään oli vain 15 hoviherraa jälellä. Virolaiset olivat asettuneet Tallinnan edustalle, meren rantaan ja odottivat Suomesta apua, jota ei vielä saapunut. Kun he saivat tietää Dreilöwenin joukkoineen olevan lähellä, lannistui heidän rohkeutensa. He aavistivat kohtalonsa. Lähetettiin miehet sanomaan Dreilöwenille, että he alistuvat Ördon ja sen hallituksen alamaisiksi, maksaen veroja, mutta aateliston julmaa sortoa he eivät kestä. Mutta Dreilöwen ei ottanut sitä kuullakseen, vaan hyökkäsi virolaisten kimppuun, ja kymmentuhantinen joukko tapettiin viimeiseen mieheen ja kapinan alkuunpanijat piinattiin kuoliaaksi. Vasta nyt saapui Ruotsin puolelta pyydetty apujoukko, mutta nähtyään saksalaisten olevan täysin voitolla, kääntyivät he takasin uskaltamatta edes ilmaista, että olivat tulleet virolaisille avuksi, vaan lupasivat säilyttää rauhan.

Samaan aikaan tuli kuningas Ludolfin käskystä 1343 Henrich v. Dussmer joukkoineen ja yhtyen Dreilöwenin joukkoihin pani toimeen verilöylyn Saarenmaalla "kristinuskon nimessä", jolloin 9000 saarenmaalaista tapettiin ja heidän kuninkaansa Wesse hirtettiin jaloistaan puuhun.

Niin äkkiä oli vapaustaistelu puhjennut, ja yhtä pian se tukahutettiin. Pienempiä kahakoita oli vielä, mutta virolaisten vapaudesta katosi viimeinen varjo — nimikin — jos sellaista vielä oli ollut piispojen ja pappien joillakin maatiloilla, sillä miltei yleiseen oli henkiorjuus voimassa jo vuodesta 1290. Nyt kiristettiin orjuuskahleet kahta vertaa tiukempaan. — Se oli epätoivoisen vapautuspyrkimyksen ja kahleiden katkomisyrityksen tulos — kuten Karolus ennusti.

Minne jäi Karolus ja kertomuksemme toiset henkilöt? Karolus oli kiirehtinyt niin pian kun mahdollista Suomesta takasin ja olikin ehtinyt ennen kun Ruotsin laivat saapuivat. Hän kauhistui nähtyään, mitä oli tapahtunut, ja riensi Tallinnan puoleen voidakseen ehkä vielä jotakin tehdä. Mutta myöhään! Dreilöwenin aseet tekivät kamalaa jälkeä, ja paljo oli jo vapaustaistelijoita kaatunut. Vielä koitti hän järjestää joukkoja, mutta kaikki oli myöhään. Hän taisteli vimmatusti, mutta joutui elävänä, samoin kun Saaron Pietari, vangiksi. Pietari tuomittiin hitaasti kidutettavaksi. Kun hänen ruumistaan venytettiin piinapenkissä, ja jäsenet irtaantuivat toisistaan, ja hän tunsi helvetillisiä tuskia, kiljui hän kamalasti: Karolus! Karolus!

Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Karolus tuotiin kuulusteltavaksi. Dreilöwen ja toiset päälliköt tahtoivat lähemmin tutustua tuohon "kummalliseen mieheen", josta heille oli kerrottu.

Suuri sali täyttyi uteliaasta joukosta, josta osa oli ritareita ja muita Dreilöwenin päällysmiehiä, kuolemalta säästyneitä hoviherroja, sijaishallitsija y.m. sekä useita naisia. Takapuolella istui myös Ludinghausen, rinnallaan mustaan huntuun verhottu nainen, — varmaan Kordelia. Ludinghausenin hovi oli taistelussa jätetty koskematta,

Erikoinen sotaoikeus oli asetettu asiaa tutkimaan.

Karolus tuotiin esiin. Hän astui varmoin askelin. Kasvoistaan näkyi kyllä tuska, mutta samalla rohkeus ja mielenlujuus. Ei näkynyt jälkeäkään pelosta tai katumuksesta.

"Karolus, sinua syytetään kansan kapinaan kiihottamisesta", lausui tuomari.

"En ole heitä murhiin kiihottanut", vastasi syytetty varmasti. "En tahdo murhaa."

"Älä valehtele! Sinun johdollasi ovat he kamalan murhatyönsä suorittaneet."

"Minä tahdoin heitä johtaa vapauteen rehellisen suoran sodan kautta, jotta orjan kahleet olisivat murskaantuneet ja kansa vapautunut. Ei ollut tarkoitus panna toimeen salamurhia. Mutta sokea kostonvimma teidän kamalaa sortovaltaanne vastaan on ollut rajaton. He ovat poissa ollessani tehneet kamalan erehdyksen."

"Mutta sinä olit heidän mukanaan taistelussa."

"Olin, silloin kun kaikki muu oli myöhäistä, kun ei enään mitään muuta voitu."

"Kapina on sittekin sinun työsi hedelmä", julisti tuomari: "rangaistuksesi on — kuolema piinapenkissä."

Tuomio kauhistutti useita läsnäolijoita. — Onneton uhri itse näytti kun kohoisi hän korkeammaksi. — Dreilöwen, joka oli häntä ihmetellen katsonut, loi katseensa maahan. — Ludinghausenin vieressä istuva nainen näytti vaipuvan tainnoksiin.

Karolus virkkoi.

"En pelkää tuomiotanne, minulla on keino tehdäkseni se tyhjäksi. Minä olen kuninkaan poika. Entinen Viron kansan kuninkaallinen vanhin Warpo oli esi-isäni. Minä olen korkeammalla kun te. Minä taistelin sorrettujen vapauden puolesta, mutta te taistelette ihmisyyttä, oikeutta ja vapautta vastaan. Onneton kansa, vielä pahemmaksi muuttui kohtalosi! — Mutta älkää luulko, että vääryytenne voitto on ikuinen. Se veri, ne kyyneleet, jotka kidutushallituksenne vuodattaa — ne kasvattavat kostajan. Vääryyden ja väkivallan kirous on kukistava teidät!" Oli kun tähtäisi hänen leimuava katseensa kauvas etäisyyteen. — Hän lausui:

"Isänmaa, kärsi — odota vielä! Pelastaja saapuu."

Hän kääntyi Ludinghauseniin päin, lausuen: "Isäni! Lohduta omaisiani ja Kordeliaa. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle tehnyt. Tervehdi minulta Kordeliaa. Ole edelleenkin ihmisellinen alustalaisillesi. Säilytä se totuuden ja rakkauden henki, jota minä tahdoin seurata. — Säilytä se siemeneksi tuleville ajoille. Hyvästi, kallis isä!"

Sitten kosketti hän huulillaan sormusta, johon oli kätketty kuolettavaa myrkkyä — ja kaatui maahan.

Vielä liikkuivat hnulensaa: "Kordelia — Isänmaa!" ja kaikki oli lopussa. — Hän oli päässyt lepoon.

"Karolus — Karolus!" liikkuivat Kordelian huulet isän rintaa vastaan nojatessaan puoli horroksissa. — — — Seuraavana päivänä nähtiin taistelukentällä Karoluksen surevia ystäviä, joille hän oli hyvää tehnyt, itkevän kalliin miehen muistoa. He puhdistivat maata kaatuneiden veljiensä hyytyneestä verestä.

Joukkoon ilmestyi myös Kordelia. Hän ei itkenyt, vaan katsoi veristä tanteretta kauhun ja syvän surun ilme kasvoillaan.

Kuin manalan henkien takaa-ajamana riensi hän kalliojyrkänteelle merenrantaan, ja — katosi aaltoihin.

Läpi hiljaisen tyynen ilman kaikui heleästi viimeinen huutonsa:

"Karolus, Karolus!"