IV.

Karolusta vaivasi usein levottomuus. Hän ei voinut olla hilpeä ja iloinen.

Kasvatusisä koetti haihduttaa vakavia mietteitä kulettamalla häntä juhlissa ja vieraspitotilaisuuksissa. Mutta se ei näyttänyt tepsivän. Toisten tanssiessa ja reuhatessa etsi Karolus yksinäisyyttä, antautuakseen vakaviin mietteisiinsä.

Kerran tuollaisessa mässäysjuhlassa kun Karolus näytti erittäin vakavalta, alkoi Ludinghausen: "Miksi olet surullinen, poikani? Eikö elämämme tässä maassa ole hauska? Me elämme miten tahdomme. Tanskan hallitusmahti heikkenee päivä päivältä. Me olemme täällä isäntinä ja hallitsemme Viron valtiota, ja teemme mitä tahdomme. Kristof II ei ikinä saa enää Tanskan valtaistuinta käsiinsä. Kaikki valta on meillä. Siksi olkaamme iloiset, iloiset ja rohkeat. Sinä olet nuori jumala on siunannut sinut runsailla henkisillä lahjoilla. Käytä niitä noustaksesi. Näytä oikeaa miehuullista käytöstä juhlassa, äläkä ole noin vakava."

"Toivoisin, että menisimme isäni haudalle, eikä juhlaan", virkkoi Karolus suoraan.

Ludinghausen näytti kauhistuvan.

"Sano mulle kerran", jatkoi Karolus, "missä isäni luut lepäävät. Miten hän kuoli?"

"Taaskin kysyt sitä", lausui Arnolf. "Olen sulle ilmaissut niin paljon kun tiedän. Olet itse myös lukenut asiaa koskevat kirjeet. Isäsi lepää kaukana Vironmaalla, ja hän, pakana, sen arvoinen ei ollut, eikä ole, että tekisimme ristiretken hänen haudalleen. Sinä tiedät, että Kristuksen tähden meidän on luovuttava kaikesta, myös vanhemmista, ja inhoaman kaikkea pakanallista, mikä Kristukselle ja hänen autuaaksitekevälle opilleen on vastakkaista. Isäsi vihasi Kristusta. Kai tiedät sen."

Nuorukainen huokasi:

"Oi, että äitisikin kerran oppisi tuntemaan totuuden voimaa", jatkoi Arnolf edelleen. "Jättäisi pakanuuden, se olisi minulle ilo! Nyt täytyy poika olla erossa äidistään Kristuksen tähden, sillä hän vihaa sitä."

Karolus huokasi taaskin. Lausui sitte: "Minä rakastan häntä nytkin. Herra, älä lue sitä synniksi. Niin, kasvatusisä, minä rakastan äitiäni. Vaikkakin hän on pakana, on hän minulle rakas, kallis."

"Se on ihmisellisen sydämmen luonnollinen tunne, ei se ole syntiä. Eri asia on kristillinen mieli ja jumalalliset tunteet. Miten on, voisitko totella äitiäsi kaikessa, kuten kristillistä äitiä, voisiko suhde teidän välillä olla kuten kristillisten lasten ja vanhempain välillä.

"Enemmin tulee kuulla Jumalaa kun isää ja äitiä", vastasi Karolus. "Toivon että äiti kääntyy Jumalan puoleen, niin voimme olla kaikki iloiset."

Se puhe miellytti Ludinghausenia.

He saapuivat metsästä aukealle, ja näkivät samassa joukon miehiä kulkevan tietä myöden kahleisiin kytkettyinä, ja vartijat ruoskineen jälessä.

"Katso", virkkoi Karolus, "miten me täällä hallitsemme ja olemme isäntiä. Onko tuo niin ilahuttavaa?"

"Ne omat orjia, ja ovat vastustaneet", lausui Arnolf.

"Olkoot rauhallisia, niin ei heitä kahlehdita."

"Olkoot rauhallisia!" toisti Karolus pilkallisesti. Kun äärimäisen kidutuksen kestäessä hiukan näyttävät elonmerkkiä, niin odottaa heitä kahleet ja ruoskiminen, ja jumala ties mitä."

Samassa satoivat ruoskaniskut erään hiukan jälelle jääneen orjan selkään. Voimatta muuta tehdä, hän sylkäsi lyöjää vasten silmiä. Se oli tulta tappuroihin. Ruoskan iskut taajenivat, eläimellisellä raivolla kahden miehen käsistä.

Karolus astui ratsultaan — he olivat vankikulkueen jo saavuttaneet ja meni väliin. "Keskeyttäkää!" käski hän. "Älköön koskettako onnettomaan sormellakaan!"

"Hän on vastustanut, herra!"

"Yhdentekevä, teillä ei ole valtaa häntä ruoskia."

Miesten katse oli tuiman mulkoileva. "Olemme Overskonin käskystä täällä. Ken tohtii meitä häiritä?"

"Tulen tekemään valituksen Overskonille ja oikeudelle. Vaadin teitä vastuulle tarpeettomasta ruoskimisesta?"

"Tuo eläin sylki silmilleni."

"Vasta sitte, kun olit häntä syyttä ruoskinut. Ajattele, mitä tuntisit sinä kun sinua kiskottaisiin kahleissa ja ruoskittaisiin syyttömästi."

Vankien kulettajat näyttivät epäilevän. Onnettoman kidutetun vihanen katse muuttui lempeämmäksi. Hän pyyhki kiukun synnyttämää vaahtoa onnettomuustoverinsa olkapäähän, kun muuten ei voinut, kädet ja jalat kun olivat rautakahleissa. "Kiitän heraa!" lausui hän suojelijalleen. "Tahtoisin palkita hyväntahtoisuutesi, mutta, kuten näet, en voi."

"Mitä olet tehnyt tullaksesi kahlehdituksi?" kysyi Karolus.

"En mitään."

"Ne ovat herra Overskonin ostamia orjia", lausui hovimies, "he eivät tahtoneet seurata, vaan vastustivat, ja siksi pantiin heidät rautoihin. Ja aina kuletetaan uusia orjia raudoissa, eikö herra tiedä.

"Mutta ei tuolla tavalla rääkäten. Varokaa, ettei sellainen uudistu, sillä sitä raskaampi on edesvastuu. Minä saavun Overskonin luo tämän asian johdosta, uhkasi Karolus astuen jälleen ratsulleen ja ajaen kasvatusisänsä rinnalla Overskonin linnaa kohden.

Matkalla puheli Arnolf pojalle, ettei tämä yrittäisi valittaa ruoskijoita vastaan. "Siitä ei ole apua, nauraisivat. Meidän täytyy tottua oleviin oloihin."

"Mutta orjatkin ovat ihmisiä, joilla on tunteet. Sopiiko sellainen menettely yhteen sen opin kanssa, jota heille tarjoamme!"

Ludinghausen katsoi poikaan terävästi. "Puhut kristinopista, etkä tahtonut sen levittäjäksi ruveta."

"En itse uskon takia siitä kieltäytynyt, mutta munkkien sille vastakkainen käytös ei minua miellyttänyt, sillä olen kansasta noussut. Sinua ei näytä miellyttävän, että onnetonta puolustin, mutta tuo oppihan velvottaa lähimmäisrakkauteen. Siis sen perusteella olisi kansan kurjuutta poistettava."

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä saavuttiin Overskonin hoviin. Siellä oli jo paljo vieraita koossa. keskusteltiin valtiollisista kysymyksistä. Joku tiesi että Kristof II, joka joku vuosi sitte menetti kruununsa, oli saamaisillaan sen takasin. Rahan puutteessa oli hän tarjonnut Vironmaata myytäväksi. Se synnytti ritaristossa levottomuutta. Heiltä olisi luisunut se laaja "itsehallinto", mikä heillä oli Tanskan hallituksen aikana. Sijaishallitsijakin oli jo virallisestikin poistettu: Päätettiin _ ostaa määrätystä summasta Kristof II:lta suostumuskirja, jolla tämä ei myy eikä anna pantiksi Vironmaata kellekään, eikä pane toimeen muitakaan muutoksia ilman paikallishallinnon hyväksymistä.

Tuo asia oli jo useat kerrat ollut ritariston käsiteltävänä ja muuallakin. — ja 21 p. Syysk. v. 1329 sai ritaristo Kristof II:lta edellämainitun suostumuskirjan määrätystä hinnasta.

"Kun sellaisen suostumuksen kuninkaalta saamme", lausui Ludinghausen, "on meidän parannettava kansan asemaa, muuten kasvaa sen keskuudessa meitä vastaan katkeruus ja vihamielisyys, joka saattaa koitua meille tuhoisaksi. Niin arvelee myös kasvattipoikani Karolus, sillä kun emme rakkausoppia noudata alamaisiimme nähden, voi olla, että loppu siitä on oleva kamala."

Joukossa syntyi tyytymättömyyden nurinaa. Eräs lausui: "Kasvata Karolus järkeväksi, ettei ole lapsellinen."

Siihen katkesi keskustelu.

"Siinä näit. Enkö sitä sanonut, että on mukauduttava olosuhteisiin", virkkoi Ludinghausen pojalle.

Kamala oli Viron kansan kohtalo, ja jatkui sellaisena edelleen.

Puhuttiin vielä kaikellaista. kerrottiin rikoksista, ja rikosyrityksistä ja kapinahankkeista. Eräs tiesi paljon kertoa Lätin pakanoista ja heidän kuninkaastaan Gediministä, miten tämä voitollisesti taisteli kristittyjen sotajoukkoja vastaan, "kaatuneiden kristittyjen veri huutaa kostoa. On häpeällistä, että kristityn maan rajoilla asuu pakanallinen kansa", arveltiin.

Pidettiin suotavana, että tuo maa valloitettaisiin sotavoiman avulla kristinuskolle.

Karolus oli surullinen. Hän oli luullut voivansa taivuttaa orjanomistajain sydämmet Kristuksen rakkaudella menettelemään ihmisellisesti alammaisiaan kohtaan, ja siinä katkerasti pettynyt.

Oveskonilla oli hän ilmoittanut tapauksen vankeja kulettaessa, ja lupasi tämä asiata kuulustella, mutta se jäi lupaukseen. Varottipa vaan Ludinghausenia, että tämä pysyttäisi Karoluksen mahdollisimman etäällä äidistään, ettei poika joudu hänen vaikutuksilleen alttiiksi.