VII.

Mitä tapahtui maapäivillä? Karolus oli täynnä hyviä toiveita. Hän tunsi kansan kurjuuden ja hädän, johon sen "sivistyksentuojat" olivat painaneet. Hän tahtoi tehdä parannussuunnitelmia ja ehdottaa ne maapäivillä.

Kun Karolus, vedoten kristinopin periaatteisiin, toimenpiteiksi kansan hädän lieventämiseksi, syyttäen m.m. hoviherroja siitä että he sallivat orjavouttiensa kohdella noita onnettomia pahemmin kun elukoita, pyysi hän, että ehdotus otettaisiin keskusteltavaksi.

Se tapahtui.

Eräs lausui: "Olen ennenkin kuullut tuosta miehestä kerrottavan, mutta en olisi uskonut, ennenkun itse näin ja kuulen. Mielipiteeni mukaan on hän mielisairas ja sellaisena hänen puheensa ovat nolla."

Toinen, hyväksyen edellisen lausunnon, lisäsi: "Me emme muka saisi tuota karjaa lyödä, myödä, ei tehdä orjiksi. Perkele! Kenen omat nuo talonpojat, ellei meidän, jotka olemme ne voittaneet? Ja tuollaista lörpöttelyä sallimme me täällä!"

Kolmas miltei kiljui. "Uneksinko? Enkö minä saisi lyödä orjiani? Tuhat tulimmaista! Tahtoisin mennä heti ja näyttää niille, jotta veri lentäisi!"

Samaan suuntaan kävivät vielä useat puhevuorot, muuttuen lopulta syytöksiksi Karolusta vastaan "rikoksesta yleistä lakia ja rauhaa vastaan". Syytettiin häntä orjien kapinaan kiihottamisesta, pakolaisten ja rikollisten suojelemisesta ja vaadittiin että häneltä otetaan oikeutensa ja arvonsa, sillä hän juuri täällä näyttäytyi toimivansa säätynsä etuja vastaan.

Kokous lausui: Hän on jo menettänyt maatilan; omistus- ja aatelisoikeutensa. Hänellä ei ole oikeutta olla täällä. Pois!

"Mutta voi olla, että hän katuu tekojaan, ja kääntyy oikealle tielle, pitäisi antaa hänelle miettimisaikaa huomiseen."

Näin lausui puheenjohtaja. Se hyväksyttiin. Karolus astui ulos istuntosalista pää pystyssä, uhkeasti ja varmoin askelin.

Nyt alkoi hänessä riehua sisäinen taistelu... Mitä tehdä? Menettää kaikki oikeutensa ja — mikä hirmuisinta — erota rakkaimmasta — repiä hänet sydämestään väkivaltaisesti, ollakseen uskollinen kansalleen ja omalletunnolleen sekä musertamaan Kordelian elämän — vaiko tukahuttamaan tunteensa — polkemaan jalkoihinsa ihmisyyden, ja pettämään kansansa, elääkseen sortajien seassa kunniassa ja loistossa?... "Ei, ei!" — hän lausui raskaasti hengittäen ja kuuman hien valuessa otsalleen: "Sinulle jään uskolliseksi, onneton kansani! Ellen voisikaan alennetunpa asemassani mitään hyväksesi tehdä, tahdon kanssasi kärsiä.

"Esivanhempieni henget, olkaa apunani. Vahvistakaa minua, että myös halveksittuna ja hyljättynä voin oikeutta puoltaa. Warpo, vanhempieni kuninkaallinen esivanhin, tule avuksi! Onneton lapsenlapsesi taistelee raskasta taistelua."

Kasvatti-isä Arnolf astui sisään koettaen taivuttaa Karolusta luopumaan mielipiteistään. "En!" vastasi Karolus kiivaasti. "Myydä totuuden ja oikeuden kultaan ja loistoon? Kurja ajatus!"

"Mutta, ajattele. Teet onnettomaksi itsesi ja minut, ja vielä enempi, rakkaan lapseni Kordelian onnen murskaat."

Karolus huokasi raskaasti. — Onnen murskaat.

— Se onkin kauheinta. Se murtaa minut... Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta sittekään en voi! jatkoi hän, saattaa tunnolleni ikuista tuskaa — unohtaa kansani — ei, sitä ei voi edes Kordelia minulta vaatia — Kordelia — Kordelia! Unohda minut — — — etsi sydämellesi toinen... Kasvatusisä — salli minun olla yksin. Älä puhu enään näistä asioista... Hän kääntyi pois, tuskainen ilme kasvoillaan.

Kasvatusisä yritti vielä puhua jotakin mutta hän ei kestänyt enään. Arnnlf poistui.

<tb>

Seuraavana päivänä tuotiin Karolus uudelleen istuntosaliin. Tuotiin? Niin, hän oli eilisestä saakka ollut valvonnan alla. Kaikki katsoivat häneen, kun hän astui sisään. Hän näytti kalpealta, sillä hän ei ollut viime yönä silmiään ummistanut. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa osotti rohkeutta, miehuutta ja päättäväisyyttä.

Innostuksen tuli leimusi katseestaan kun hän puhui:

"Herrat! Annoitte eilen minulle miettimisen aikaa toivossa taivuttaa minut myymään totuuden, oikeuden ja rakkauteni kansaan, teidän tarjoamaanne ylellisyyden loistoon. Petyitte! Minä inhoon sellaista kauppaa. En kadu mitään, en lupaa mitään, en pyydä mitään."

Äänettömyys; puhe oli sähköiskun tavoin "vaikuttanut koossaolijoihin.

Karolus kääntyi ovelle, luullen olevansa heistä nyt "vapaa.

"Pysähtykää!" kielsi puheenjohtaja. "Uhkaatte jatkaa niskotteluanne järjestystä ja lakia vastaan, uhkaatte jatkaa kansan kiihotusta. Teitä ei voida enään vapauttaa.

"Te olette vangittu.

Kaikki säädyt (Ritaristo ja aateli, hengenmiehet, kaupunkien porvarit) yhteen ääneen toistivat:

"Hän on vanki."

Vielä päätettiin, että Karoluksen hovi joutuu Tanskan valtiolle, ja hoitaa sitä sijaishallitsija Preen. Karolus käskettiin viedä pois.

Mutta Karolus vastasi: "En sittekään kadu. Kiihottajaksi ja kapinoitsijaksi nimitätte minua, maikka en ole ketään sellaisiin tekoihin kiihottanut. Vaan te itse kapinoitte oikeuskäsitteitä ja jumalantahtoa vastaan. Olkaa varmat, se ei kestä ikuisesti. Kerran nousee oikeus ja tekojenne kirous huutaa teille kostoa!"

Nousi kamala melu, minkä kestäessä Karolus vietiin pois, ja vangittiin heti.

Kova oli isku Kordelian sydämmelle, tieto kalleimpansa kohtalosta. hän ei sittekään häntä hylännyt, ei voinut hylätä, vaan surun painamana pyysi isänsä tekemään voitavansa Karoluksen vapauttamiseksi. Hän kävi sijaishallitsija Preenin ja piispa Olavin luona pyytämässä, että Karolus vapautettaisiin tai ainakin hänen kohtaloaan lievitettäisiin. Menipä viimein Liivinmaan arkkipiispa Manheimin luo samalla pyynnöllä.

Puolivuotta oli kulunut, Arnolf von Ludinghausen ja tyttärensä olivat saaneet toimeen Karoluksen vapauttamisen, osittain maksamalla lunastushinnan, osittain maapäällikön väliintulon avulla.

Se oli riemunpäivä Kordelialle, kun rakkaimpansa sai tavata — vapaana.

Kasvatusisä olisi ottanut Karoluksen Lämelaan hoviinsa, mutta Karolus ei tullut, vaan meni äitinsä luo hoviherran antamaan asuntoon. Hän ei kaiken tuon jälkeen voinut ajatella Kordeliaa puolisokseen ja siksi olisi yhden katon alla olo ollut molemmille tuskallinen — niin ajatteli hän — ja siksi ei tullut Lämelaan. Mutta hän sentään usein kävi hovissa, sillä Kordelia ei voinut olla eikä elää ilman häntä. Hän oli nainen, jonka rakkaus oli kuin tuli öljyssä, jota ei vesi voi sammuttaa. Se oli saastuttamatonta, sydämmellistä ja puhdasta, sitä ei järkyttänyt sekään, vaikka Karolus nyt oli halveksittu mies, hoviherrojen vainoama, jonka he milloin hyvänsä voisivat sulkea vankilaan. Olivathan nuo aatelisherrat silloin kaikkivaltiaita, sulkivat vankilaan sijaishallitsija Preeninkin v. 1342.

Sen tiesi Kordelia, että avioliitosta ei voi tulla mitään, mutta siitä huolimatta hän häntä rakasti, ja yhtä surullinen kun hän oli yksinään, yhtä iloinen oli hän taas tuntiessaan Karoluksen käden omassa kädessään, ja katsoessaan häntä rakkautta ja lempeä uhkuvin katsein.