V.

Vähän jälkeen pitojen kerrottiin Leedumaan (nyk. Lätin) kuninkaan Gediminin hyökkäävän pohjois-Liiviin ja hävittävän kartanoita ja kirkkoja sekä tappavan kristittyjä, että maapäällikkö Monheim on Riikaa vallottamassa, eikä näin ollen kerkiä apuun virolaisille.

Joukko Viron vasalleja ja ritareita hyökkäsivät kuningas Gedimineä vastaan, niiden joukossa Ludinghausen ja Karolus.

Tällöin hävitti Gedimin "Helmen" ja "Karkfin" hoveja ja tunki edelleen Tarvastuun, mutta lyötiin täällä ja peräytyi v. 1329.

Karolus kunnostautui tässä taistelussa ja se miellytti kasvatusisä Ludinghausenia ja Karolus kohotettiin vasalliksi ja sai lahjaksi "lainakartanon" Pohjois-Vironmaalla.

Se miellytti Ludinghausenia, sillä hän piti sitä ansionaan että pojastaan oli tullut "suuri mies".

Karoluksen maatila annettiin eräälle tuttavalle arennille, ja hänet vei Ludinghausen mukaansa Lämelaan voidakseen pitää häntä vielä vaikutusvallassaan.

Nyt alettiin myös ritariston kesken pitää arvossa Karolusta tuota "luostarinkarkuria" ja "puolimunkkia". joksi häntä ennen Tarvastun tappelua pilkaten nimitettiin.

Äitikin piti poikaa arvossa, vaikka poika olikin jossain määrin saatu kasvatetuksi kristilliseen henkeen sekä vieraantumaan kansasta ja omaksumaan orjuuttajain mielipiteitä. Äiti ei vielä ollut kääntynyt kristityksi.

Kaikki ritarihuoneen oikeudet annettiin Karolukselle ehdolla, että hän pitää ne pyhänä, eikä tee mitään vastakkaista, josta voisi seurata saatujen oikeuksien menettäminen. Myöskin nimitettiin hänet "maaneuvokseksi" ja sai vielä maatilan Virossa.

Karolus otti kaiken tuon vastaan pitemmittä mietiskelyittä, mutta enempi välinpitämättömästi, sillä hän, henkiorjan lapsi, ei tuntenut tyydytystä ylellisyyden loistossa. Hän oleskeli enempi yksikseen maatilallaan Tavanassa.

Äitinsä kanssa sai hän nyt vapaasti seurustella, sillä hän ei enää ollut "lapsi".

Kunnioitusta osotettiin hänellä kaikkialla ja kutsuttiin juhliin ja vierailuille. Mutta kaikki tämä ei voinut häntä sittekään täydellisesti vierottaa kansasta, jonka kurjuuden hän näki yhä lisääntyvän. Ritariston mielivallalla ei ollut mitään rajoja, Kansaa kohdeltiin mitä raaimmasti, ja sen hätä ja vihamielisyys oli pohjaton. Miten muuten voisi ollakaan, sillä olihan tuo tanskalainen orjanomistajisto täydellisesti tällä maalla itsevaltias. Suurtilan omistajain aristokratia — maaneuvosto — sääsi lait ja järjesti olot miten tahtoi.

Tuon kaiken tiesi ja näki Karolus, ja siksi oli hän levoton. Olivathan hänenkin vanhempansa saman kohtalon uhreja — raastettu orjuuteen, raa'asti erotettu toisistaan — Karolus mietti:

— Mitä olisi tehtävä?

Tukahuttaako myötätuntoisuus onnetonta kansaa kohtaan, saadakseen elää ylellisyydessä ja loistossa, ollen kuurona kansan hädälle kuten toiset "luostaritoverinsa" tai nautintojensa menettämisen uhalla astua kansan riveihin taisteluun sen sortajia vastaan? Seurauksen tuosta hän tiesi, etenkin joutui hän ristiriitaan kristillisen mielialansa kanssa, sillä se tuntui hiukan kamalalta alkaa taistelu niitä vastaan, jotka olivat hänet kohottaneet — ja joille hän oli kiitollisuudenvelassa — ainakin tunsi olevansa. Vaikea oli hänen tehdä lopullista päätöstä.

Kaikki hoviherrat olivat yhtä raakoja ja julmia. Arnolfkin olisi ehkä raainta väkivaltaa rajottanut, mutta todellisiin parannuksiin ei hänkään olisi ryhtynyt. Karolus siis yksin oli mielipiteensä takana — toisilta ei ollut toivoa saada tukea aatteelleen.

Vihdoin näytti hän päässeen varmuuteen. "Olipa seuraus mikä tahansa", lausui hän Ludinghausenille, "mutta näin ei voi jatkua. Tahdon koettaa toteuttaa ajatustani. Vaadin ylimääräiset maapäivät kutsuttavaksi koolle joilla käsitellään maan ja kansan aseman parantamisesta."

"Sitä varten ei koskaan tulla maapäiviä kokoon kutsumaan", lausui Ludinghausen.

"Odotan sitte siksi kunnes varsinaiset maapäivät kokoontuvat, ja esitän niille ehdotukseni."

"Mikäli ehdotustasi tunnen, ei sitä hyväksytä."

— Sitte menen ja esitän anomuksen paaville ja Saksan keisarille.

"Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Urkkijat matkalla vangitsisivat sinut. Siinä yksi este."

"Niiltä kyllä varoisin itseni."

"Voi olla, että pääsisit esteettä paavin ja keisarin puheille, ja ne voisivat anomuksesi johdosta käskeä kohtelemaan kääntynyttä kansaa ihmisellisesti, mutta se jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, sillä he eivät itse saapuisi tänne käskyn täyttämistä valvomaan, ja täkäläiset 'tahdot' ovat toisin tottuneet."

Nuorukaisen kasvonilme oli surullinen. Niinpä kyllä. "Asia on siten, kun sanoit. He tarjoovat kansalle oppia, jota itse eivät rahtuakaan toteuta. Mutta, jos en muuta voi, niin tahdon ennemmin luopua korkeasta asemastani ja kärsiä veljieni kanssa samaa kurjuutta. Se olkoon sanottu."

Hän oli niin kiihottunut, ettei kuullut enää kasvatusisänsä puhetta, vaan lähti ulos tietämättä itsekään minne meni.

Hän astui talliin noutaakseen ratsunsa, mutta kääntyikin hovin kaunista puutarhaa kohti. Sieltä kuuli hän kauniin äänen huutavan muurin takaa:

"Dagobert, Dagobert, et saa lyödä enään? Kuule! Mitä sanoi Karolus sinulle? Jos hän sattuu tulemaan, voi hän murskata sinut."

Karolus tunsi tuon äänen. Hän katsoi yli muurin alas laaksoon. Siellä oli viisi tyttöä pellolla joen rannalla rikkaruohoa kitkemässä. Näitä yritti kupias — työvouti, lyödä kepillään. Kordelia, hoviherra Arnolfin noin 17-vuotias, kaunis tyttö otteli voudin kanssa lyömistä ehkäistäkseen.

"Mikä Karolus?" kiljui lyöjä, "Keltanahka". Hänellä ei ole mitään tässä tekemistä. Tahdon noita elukoita vielä pehmittää, ennenkun eroan täältä. Sanoitte isänne tekevän Karoluksen mielen jälkeen ja vapauttavan orjat, ja mitä muuta vielä? Saatanan käärme se Karolus, yllyttäjä!"

"Älä puhu siten, Dagobert. Karolus on todellinen ritari, sekä saa tehdä väelleen miten tahtoo, ja vapauttaa orjansa. Sinun keppisi on pian katkaistu!"

"Mutta nyt se on vielä ehjä, ja siksi käytän!" karjui vouti aikoen taas iskeä lähinnä seisovaa tyttöä, kun samassa Karoluksen voimakkaat kädet tarttuivat hänen niskaansa ja hänet viskattiin täyttä vauhtia jokeen.

Kordelia luuli hänen uppoavan, mutta pian laahusti märkä mies ylös pää paksussa liejussa. Tyttö nauroi.

"Yritä kerta vielä koskea tyttöjä", sihisi Karolus vihasta kalpeana, "niin eroat aivan heti, minä käsken."

Hän kääntyi pois. Kordelia mukanaan palasi hän puutarhaan.

"Kiitos, Kordelia", lausui hän, "kun tahdoit onnettomia suojella, etkä sallinut minuakaan häpäistä."

Kordelia punastui. He istuivat penkille puutarhassa. He olivat yhdessä kasvaneet ja siis tuttavat, vaikkakin toinen kymmenen vuotta vanhempi.

"Karolus, sinä et ole enään niin hilpeä, niin vilkas kun ennen", lausui tyttö mietteissään, "nuorena pitäisi olla iloinen."

"Totta kyllä", virkkoi Karolus, "mutta minun kohtaloni on vakava, enkä välitä ilosta. Paljo hyviä lahjoja on Hän minulle antanut, mutta ei iloa ja riemua."

Kordelia vaikeni, katsoen muualle, ikäänkun ei tahtoisi sanoa mitä ajatteli.

Karolus jatkoi:

"Kansani huokaa tuskissaan, sen sydän vuotaa verta, voinko siitä iloita, minä samasta loasta nostettu?" — — — Hän nousi. Rintansa paisui.

Kordelia huokasi, "tahtoisin nähdä", lausui hän, "kansan vapaana ja onnellisena. Jos voisit kansan tuskaa jotenkin lievittää, tuntisin siitä iloa."

"Uskon, että sinulla on rehellinen sydän", lausui Karolus. "Vaan ei tahdo löytyä pelastuskeinoa. Ihmiselliset tunteet ovat hoviherroissa kuolleet." Hän näytti levottomalta: "Hyvästi!" sanoi hän, tarjoten kättä tytölle; istui sitten satulaan kadoten kun varjo.

Kordelia katsoi hänen jälkeensä kauvan — — — taittoi ruusun ja suuteli sitä. — — —

Saapuessaan kotiportille, tapasi hän täällä kaksi miestä polvillaan. Hän aavisti mitä ne tahtovat. Niitä oli hän nähnyt usein.

"Armollinen herra, auta meitä", rukoili toinen noista. "Olemme pakolaisia — Rautalaaksosta. Pakenemme kuolemaa — hirttonuoraa."

"Nouskaa ylös", kehotti Karolus. "Puhukaa, mistä teitä syytetään?"

"Rautalaakson julma herra Ottokar sitoi eilen neljä orjaa kiini hevoseensa, istui satulaan, ajaen kun hullu ympäri hovia. Orjat eivät voineet seurata kun laahaamalla. En voinut sitä nähdä. Otin seipään ja pysäytin hevosen, leikkasin köydet poikki. Minut suljettiin tyrmään, uhaten hirttää ensi viikolla kun hirsipuut tyhjenevät. Vankilan akkunasta näin, miten orjat sidottiin uudestaan hevosiin, ja hän ajeli nauraen, että hän opettaa niitä metsästyskoiria, muuten eivät opi juoksemaan. — Ottokar juo kauheasti ja lienee aina juovuksissa, ettei tiedä mitä tekee. Pelasta meidät hänen käsistään." Toinen lausui: "Olin Overskonin rajoilla talonpoika. Vanhempani olivat kuolleet, vaan kaunis siskoni eli. Hänet tahtoi Ottokar viedä hoviin raiskatakseen. Sitä en sallinut. Sitten tuli Ottokar miehiä mukanaan ja yrittivät viedä tytön väkivallalla, mutta tyttö pääsi irti, tuli luokseni ja pyysi: 'Veli, rakas, tapa minut!' ja minä sieppasin tikarin ja pistin siskoni sydämmeen juuri samassa kun Ottokar aikoi hänet saada kiinni. Kun veri juoksi rinnastaan, hymyili hän ja lausui: 'Kuuno, oi kallis veli, kiitos! pelasta itsesi myös!'"

Tulinen tuska kuvastui puhujan silmistä. Hän alkoi katkerasti itkeä. Hän lausui: "Kallis, armas siskoni! — — — Itse en pelastunut. Tikari otettiin pois ja minut tuotiin eilen tämän kanssa vankilaan, — ensi viikolla hirtettäväksi."

"Miten pääsitte vankilasta pois?" kysyi Karolus.

"Meidät päästi Overskonin tytär, aukasi oven ja kehoitti meitä pakenemaan. Häntä liikutti kamala tapaus ja siskoni rakkaus."

"Sitte hirtetään vartia", sanoimme.

"Hän on jo paennut", sanoi neiti.

"Me pakenimme, tulimme sinun luokses. Tee meille mitä tahdot, mutta älä luovuta meitä tuolle hirmuvaltiaalle."

"Onko Rautalaaksossa tapettu paljon ihmisiä?"

"On aina pari hirressä, ja Ottokar on sanonut ei antavansa hirsipuun olla tyhjänä. — Toiset saavat riippua niin kauvan, kun uusia 'syyllisiä saadaan."

Karoluksesta tuntui kun olisi hän tuon miehen ennen nähnyt: "Olet Silloin kun minua vietiin Rautalaaksoon, ja sinä kielsit hovimiehiä meitä ruoskimasta."

"Tulkaa, koetamme parhaamme. Mikä on nimesi?"

"Pietariksi ovat nimittäneet."

"Ja sinä olet Kauno?"

"Niin, herra."

Karolus otti miehet palvelukseensa ja lupasi heitä suojella niin pitkälle kuin voi. Hän oli jo useille pakenijoille antanut suojaa, niin vaarallista kun se olikin.

Mutta nyt oli hän pulassa. Mitä tehdä? Overskon vaatii orjansa takasin lain nimessä. Hän päätti mennä kasvatusisänsä luo ja pyytää, että tämä puhuisi vanhalle Overskonille onnettomien puolesta ja mahdollisesti ostaisi nuo orjat, jotta hän saisi ne.

Asia onnistuikin, sillä Overskon, vaikka olikin jättänyt hallituksen pojalleen, otti tällä kertaa itse päätösvallan ja tyttärensä pyynnöstä liikutettuna myi orjat Ludinghausenille, jolta Karolus taas osti ne, ja vapautti pitäen kuitenkin hovissaan palveluksessa. — Miehet olivat uskollisia uudelle herralleen ja tämä kohteli heitä ihmisinä, pitäen heidän rohkeasta, päättävästä luonteestaan.

VI

Karoluksen toive oli että maapäivät kokoontuisivat, joille voisi esittää ehdotuksensa. Hän toivoi, jos ei muuta, niin ainakin asetettavan sulkuja raaimmalle väkivallalle. Tuon asian johdosta kävi hän useat kerrat Tallinnan sijaishallitsijan Konrad Preenin luona.

Tämän mielestä ei maapäivien kokoontuminen ollut tärkeää, eikä muiden kun maaneuvoston asia. "Se joka omistaa maat, omistaa ihmiset, ja miten hän omaisuutensa kanssa menettelee, se on hänen asiansa." Se oli hänen ja sen ajan yleinen mielipide. Ei kansalle tehdä niin suurta vääryyttä, että se aiheuttaisi maapäivien väliintuloa.

Jotenkin samallaisen vastauksen sai Karolus maaneuvostolta. Niin kului pari vuotta maapäivien varsinaiseen kokoontumiseen.

Ennen kokoontumista sai Karolus Kordelialta kirjeen, jossa häntä pyydettiin käymään heillä ennen kun menee maapäiville.

Nuorten välillä oli tällä välin kehittynyt rakkaussuhde, jota voisimme jo aavistaa kohtauksen jälkeen Lämelan hovissa, jolloin Karolus viskasi kupias Dagobertin jokeen.

Karolus noudatti kirjeessä saamaansa kutsua ja saapui sovitulle paikalle Lämelan metsikköön.

Tänne saapui Kordelia juhlapuvussaan. Tervehdys oli sydämmellinen.

"Kuninkaani, kalleimpani!" lausui tyttö.

Karolus katsoi häneen kummastellen.

"Mikä sinua vaivaa, Kordelia?" kysyi hän kummissaan. "Olethan niin kummallinen".

"Niin olen. Olen iloinen, sillä tiedän nyt, mitä en ennen tiennyt — sinä olet kuninkaani!" Neitosen ruusuhuulet koskettivat nuorukaisen otsaa.

"Oletko sairas, kallis Kordelia? Houritko?" kysyi Karolus. "Mistä kuninkaasta sinä puhut?"

Neito loi onnellisuutta uhkuvan, rohkean katseen häneen ja toisti: "sinä olet kuningas — olet kuninkaan poika!"

"Onneton orjanlapsi olen!" lausui nuorukainen puolittain surumielisesti ja hämmästyksissään.

"Ei, Karolus — kuule minua! Sinä olet sittekin kuninkaan poika. Minä aavistin jo sitä koko olennostasi, mutta en saanut selvyyttä tähän arvoitukseen. Yksi esivanhemmistasi — varmaan isäsi isä, on yli 100 vuotta ollut tämän kansan kuningas. Hänen nimensä on ollut Warpo ja hän on ollut rohkea mies. Taistelussa Saksalaisia vastaan, on hän kaatunut eräässä Viron linnoituksessa, jossa myös vaimot ja lapset ovat suojaa hakeneet. "Kun taistelu oli loppunut Saksalaisten voitolla, ja Warpon ruumista näytettiin vaimolleen, tempasi tämä säilänsä, yrittäen surmata itsensä ja lapsensa, vaan se estettiin ja lapsi otettiin häneltä pois ja hän itse toisten vankien kera tapettiin.

"Lapsen oli ottanut se ritari, joka Warpon surmasi. Kuninkaallinen lapsi kasvatettiin toisten voitettujen lasten seurassa ja hänen sukuperänsä salattiin tarkasti polvi polvelta aina tähän asti, ja nyt ilmaisen minä sen sinulle."

Tuon kuultuaan näytti Karolus ikäänkuin kohoovan korkeammaksi ja uhkeammaksi — — —

"Mistä tiedät tuon?" kysyi hän, tarttuen Kordelian käteen.

"Isäni puhui siitä von Daalenille, kun tämä tahtoi siitä selvyyttä, ja minä sain salaa sen kuulla."

"Siis tiesi isäsi sen jo silloin kun hän minut otti kasvatikseen?"

"Tiesi. Osaksi sentähden, osaksi vanhempiesi urhoollisen miehuuden, osaksi palkitakseen äidilleen hänen hyvän työnsä, otti hän sinut kasvatikseen, niin kertoi hän Daalenille."

"Kordelia. Sano vielä mistä ajasta saakka minun kansani on joutunut sinun sukusi vallan alle."

"Siitä saakka kun urhoollisen Warpon poika pelastettiin äitinsä surmaamisyrityksestä."

Karolus ponnahti kun salaman iskemänä penkiltä pystyyn.

"Siis on yksi sinun vanhemmistasi entisen esi-isäni Warpon murhaaja!" huudahti hän kiihkeästi.

Neito punastui "On!" lausui hän, "jos sen niin tahdot käsittää. Mutta sota ei tunne murhaaja-nimitystä. Oikeammin voittaja, olisit voinut sanoa."

Karolus kääntyi pois päin. Niin monta salaisuutta kerrallaan. Niin kauniita. Niin kauheita ja rakkaimpansa huulilta — se oli liikaa. Hän oli kun mykkänä.

Kordelia astui hänen eteensä ja pyysi kiihkoisasti ettei tämä sentähden häntä inhoaisi, että heidän esivanhempiensa välillä niin oli käynyt.

Neitonen puhui niin sydämmeen käyvästi, niin hellästi, kun rakastava ainakin.

Karolus seisoi hetken vaiti aivan kun riehuisi hänessä sisäinen taistelu. Sitte laskeutui hän aatelistavan mukaan polvilleen, otti neidon käden omaansa, ja lausui:

"Kordelia, tämä hetki luonnonhelmassa on suuri. Olen taistellut ja voittanut. Tahdon olla sovitettu sen ainoan miehen kanssa, joka on jälellä siitä suvusta, jonka kautta esi-isäni kaatui, ja minun nimeni lokaan tallattiin. Se on — isäsi. Tunsin kostonhimoa, mutta tukahutin sen. — Kordelia, nyt on minulla sinuun nähden myös enempi uskallusta, sillä sinä olet minut korkeammalle kohottanut. Kuninkaanpoika kuten sanot, mutta sittekin onneton orjanlapsi. Tahdotko tulla omakseni?"

"Tahdon!" vastasi neito onnellisena.

Karolus suuteli hänen kättään, ja he puhelivat vielä vähäsen.

"Tahdotko sittekin olla omani, vaikka kohtaloni mikä lienee?" kysyi Karolus.

"Sinun kanssasi ei ole mitään tuskaa, ei hätää olemassa", vastasi neito.

Äkkiä huomasivat he pari ratsastajaa lähenevän, ja toinen niistä lausui: "Hän se on. Pöllöjä olisimme ellemme nyt kostaisi."

"Sama on, Ottokar!'

He hyppäsivät alas ratsuiltaan, siepaten miekat tupestaan. "Tuo häväistys on kostettava!" kiljui Ottokar kiukusta halkeamaisillaan. "Sinä uskallat koskea aatelisnaiseen, johon vain minulla on oikeus. Se on ritarikunnian häpäiseminen: Ei riitä se vielä että veit kaksi miestäni kavaluudella! Kostoa! Dagobert iske!"

Karolus oli myös miekkansa paljastanut. Mielipuolen raivolla hyökkäsivät villiintyneet miehet hänen kimppuunsa. "Tunnetko nyt, kenen viskasit jokeen!" kiljasi Dagobert aikoen antaa hänelle ensi iskun, kun samassa, Karoluksen voimakkaan iskun seurauksesta, miekka lensi hänen kädestään.

Samoin kävi Ottokarin, jonka Karolus heitti kun hansikkaan maahan, asetti miekan kärjen hänen rinnalleen, lausuen:

"Petoeläin. Olet ennen kuulumattomasti kiduttanut siskojani ja veljiäni. Olet useita heistä kamalasti teurastanut! Et olisi elämisen arvoinen!" Kuitenkin viskasi hän jalallaan hänet luotaan: "Mene, hirviö! Katoa!"

Hän saattoi Kordelian kotiin.

Ottokar ja Dagobert olivat molemmat Rautalaakson hovista, johon viimemainittu oli otettu palvelukseen, erottuaan Lämelasta, sillä hän ei siellä ollut sopiva, syystä että Ludinghausen tahtoi orjiaan kohdeltavan paremmin kun toiset tilanomistajat. Ottokar, kuten toisetkin aatelismiehet, oli iskenyt silmänsä Kordeliaan, ja saatuaan vihiä Karoluksen suhteesta tyttöön, tahtoi hän tälle kostaa, mutta, kuten näimme, epäonnistuen.

Kihlaukselleen saivat nuoret tytön isän suostumuksen.

Äidilleen kertoi Karolus kaiken tämän. Äiti oli ylpeä pojastaan. Hän oli muuttunut suosiollisemmaksi kristinuskolle.