III.

Arnolf von Ludinghausen oli mahtava, hiukan lempeämpiluonteinen kun senajan vasallit [Vasallit — ritarit, jotta saivat kuninkailta maa-alueita asukkaineen täydelliseksi omaisuudekseen, palkkioiksi avustuksestaan sodnnkäynneissä. Niistä muodostui Viron sortaja-aatelisto.], kunnianhimoinen, josta johtuvana voitiin pitää hänen Innokasta haluaan tuottaa valtakunnalle ja maalle hyötyä. Ottaessaan onnettoman Kahron vanhempiensa käsistä kasvatikseen, oli hänen tarkoituksensa kasvattaa pojasta mies, jonka piti joko jumalan sanan miekalla kurittaa pakanoita, tai teräsmiekalla laajentaa valtakunnan piiriä, jompikumpi hänestä piti tulla. Siitä oli Arnolf varma, toivoen siitä itselleenkin kunniaa.

Enempi mietittyään, päätti hän kasvattaa pojasta papin, sillä itse kansan keskuudesta nousseella miehellä hänen luullakseen, on enempi vaikutusta "pakanalliseen" kansaan. Kirkon ystävänä tiesi Ludinghausen, kuinka jo vanha Albert [Riian ja Liiivinmaan piispa v. 1189—1229] oli kansan pojista kouluttanut pappeja kuten Suomen Pietari, Vironmaan J.P. Kakewald y.m. Kahron ottaessaan oli Ludinghausen lapseton.

7-vuotisena vietiin Kahro Tallinnaan kouluun. Siellä tuli hänen olla 11-vuotiseen. Jos tahtoi papiksi, tuli vielä käydä 8 vuotta koulua.

Poika kasvoi ja vaurastui. Äiti itki aina silloin kun sai tavata poikaansa. Mitä tunsi hän, mitä ajatteli? "Oglas, Oglas!" kuuli kerrankin eräs opettaja äidin huokaavan. "Missä sinä olet? Kuka kertoo sulle, miten lapsesi voi? Kuka tuo viestin minulle, missä sinä olet? Miten paljo kärsit! Armas Oglas!"

12-vuotiaana oli Kahro parhain oppilas. Ludinghausen tahtoi hänestä todella saada aateliston maailmankatsomusta omaavan miehen. Siinä hengessä kehotti hän opettajia poikaa kasvattamaan. Hänen piti oppia halveksimaan tyhmää, raakaa kansaa, ja kunnioittamaan heitä ja teikäläistä sivistystä ja vieraantua kansasta.

Herra piti häntä aivan omana lapsenaan nyt kun kuolema kolme vuotta sitte vei häneltä puolison, joka ensin lahjotti hänelle tyttären, joka sai nimelleen Kordelia.

Karolus pantiin kirkkokouluun, jossa opetus, suurimmalta osalta ollen uskonnollista, alkoi tuntua oppilaasta vastenmieliseltä. Opettajien käytännölliset elämäntavat eivät myöskään Karolusta miellyttäneet. Hän käänsi koululle selkänsä, selitti tasvatusisälleen, ettei hän tahdo tulla papiksi, se ei häntä miellytä. Hän oli silloin 16-vuotias.

Ludinghausen vei pojan Paadiksen luostariin. Siellä huomasi Karolus paljon sellaista, jota oman "pakanallisen" kansansa keskuudessa ei huomannut, m.m. siellä juotiin ja mässättiin ja ryvettiin loassa.

"Kaunista opetusta", virkkoi Karolus kerran pilkallisesti, kun eräs oppilas makasi eräässä pellonojassa, luostarin alueella sikahumalassa. "Olen kuullut, ettei kansa ollenkaan juo juovuttavia juomia. Kun meidän tulee kerran heille opettaa kristillisiä tapoja, täytyy heille opettaa myös oluen valmistusta ja juontia. Kyllä niistä sitte tulee nöyräniskaisia, jotka alistuvat kaikkeen. Eikö olekin siveää opetusta! Onko kukaan kansan keskuudessa nähnyt moista halpamaisuutta?" Tuo ei "veljiä" oikein miellyttänyt. Eräs lausui kerskuen: "Se on meidän keksintömme, oluen valmistus. Eiväthän tyhmät pakanat sitä osaa."

"Minusta näyttää", jatkoi Karolus, "etteivät he niin tyhmiä ole kun täälläpäin, kun juodaan pidoissakin järki päästä ja jalat alta. Se on kai meille kunniaksi, meille, jotka tuomme heille 'uutta, pyhää uskoa'."

Jonkun aikaa viipyi Karolus vielä luostarissa, mutta pian saatiin huomata, ettei hänestä tule "hengenmiestä". Sentähden näki Ludinghausen paremmaksi antaa hänellä sotilaallista sivistystä. Karolus oli iloinen tuosta asian käänteestä.

Iloinen oli äitikin kun sai kuulla, ettei poikansa joudu sen opin levittäjäksi, joka kansalle oli vaan orjuuskahle.

Näin kasvatettiin Karolusta edelleen sen ajan maailmankatsomuksen hengessä, mutta häntä et voitu luomteensa puolesta muuttaa. Hän sai tietää kansansa hädästä ja ahdistuksesta — se ei jäänyt häneltä salaan, vaikka häntä koitettiinkin eristää kansasta. — Hän tunsi, että hän oli kansan lapsi — hän kärsi siitä.

Tuon kaiken huomasi Arnolf ja siksi mietti hän miten voisi vierottaa pojan siitä ajatuksesta ja toivoi päästäkseen jonnekin sotaretkelle ja viedäkseen pojan mukaansa, jotta hänellä olisi vähemmin tilaisuutta ajatella kotoisia asioita. Sodassa voisi hän oppia sotataitoakin.