II.

Lähes vuosi ylläkerrotusta on kulunut. Lämelan — niin oli Ludinghausenin hovin nimi — ympäri olivat vallit kohonneet. Kaikki oli valmista. Paljon oli siinä työssä hikoiltu ja kärsitty. Yhä kurjemmaksi muuttui orjien sekä "vapaiden" asema. Se huomattiin joka puolella. Pienimmistäkin erehdyksistä rangaistiin henkiorjuuteen asettamalla, ja viimein jo vallan ilman syyttäkin pantiin ihmisiä henkiorjuuteen. Orjien vaihtaminen kotieläimiin astui päiväjärjestykseen, samoin muukin raaka kohtelu.

Tällainen olotila synnytti yleistä tyytymättömyyttä, sekä kristittyjen, että ei kristittyjen orjien keskuudessa.

Salainen tyytymättömyys ja viha vallitsi myös Ludinghausenin orjien keskuudessa. Haudottiin mielissä kostoa sekä samalla sorrosta vapautumista ja odotettiin vain sopivaa tilaisuutta sen toimeenpanemiseen. Seurauksista ei välitetty. Kostotilaisuus tulikin pian. Ludinghausen näet pani toimeen vieraspidot linnan valmistumisen johdosta.

Äärimmäisen ylellisesti valmisteltiin tätä juhlatilaisuutta kuumeentapaisella kiireellä.

Juhlaan oli kutsuttu vanha piispa Henrit I, samoin kuuluisammat tanskalaiset vasallit Leo von Orgies ja Johan von Walghite. Sinä aikana ei ollut kenenkään kanssa sotaa käynnistä, joten noiden linnanherrojen päätehtävä oli irstailu ja mässäily suurissa juhlissaan.

Tämän juhlatilaisuuden arvelivat orjat sopivimmaksi tuhota useampia kiduttajiaan yhtaikaa. Keskiyöllä kun juhlavieraat arveltiin olevan täysin juovuksissa ja siis vastustuskyvyttömiä, piti tungettaman linnaan ja surmattaman jokikinen verenimijä. Palvelijoilta oli saatu tietää juhlapäivä.

Luonnollisesti tiesi Oglas myöskin tuosta suunnitelmasta. Hän olisi kyllä tekoa puoltanut, jos siitä todella olisi ollut heille etua. Mutta nyt, yöllisessä kokouksessa, suunnitelmaa laadittaessa oli hän jyrkästi vastaan, sillä hän aavisti, mitkä seuraukset siitä tulisi olemaan, jos se onnistuikin, joka sekin oli epäiltävää. "Ajatelkaa veljet", sanoi hän. "Asia on kahdelta puolen kamala. Siellä on joukko viattomia ihmisiä m.m. naisia, jotka eivät ole meille mitään pahaa tehneet, ja nuo kaikki kuolisivat, sillä heitä olisi mahdoton pelastaa, vaikka tahtoisittekin, ja siksi tämä teko ei saa tapahtua. Me emme saa vuodattaa viatonta verta. Sitte, jos nuo kaikki juhlassaolijat saisivatkin surmansa, mitä olisi siitä hyötyä? Toista jäisi muualle maassa, jotka kostaisivat surmattujen puolesta kamalasti, ja asemamme ei paranisi, päinvastoin muuttuisi se kymmenen kertaa pahemmaksi, tuon ajattelemattoman teon seurauksena. Samoin kävisi, jos teko epäonnistuisi. Olen aina ollut valmis toimimaan jos siitä on ollut hyötyä meidän sorretuille veljillemme ja itsellemme, mutta nyt suunnitellun teon seuraus on oleva kamala! Se on minun ajatukseni."

Useat myönsivätkin Oglas'en olevan oikeassa, toiset taa§ epäilivät rehellistä miestä herrojen kätyriksi, kuitenkin päätettiin yritys tällä kertaa jättää sikseen.

Se lienee kuitenkin tapahtunut vaan näennäisesti, Oglaksen ja toisten vastustuksen vuoksi, sillä kohta oltiin taas koolla ja — ilmoittamatta Oglakselle ja toisille, ja päätettiin lopullisesti hanke toteuttaa, Oglas'een ei Iuotettu ja siksi ei hänelle hankkeesta ilmotettu — — —

Juhlapäivä tuli. Herrat ja orjat olivat kumpikin tavallaan siihen valmistautuneet. Toisen juhlapäivän vastaisena yönä marssi joukko miehiä linnan portille. Portinvartija vangittiin vastuksitta, ja portti avattiin.

Kun vuolas virta, astui joukko sisään, kaikki oli hiljaa, portin vartijakaan ei ääntä päästänyt.

Kun miehet olivat päässeet sisään, sulleutui linnan portti äkkiä — muurille johtavat tikapuut kiskaistiin alas, ja — asestettu sotamiesjoukko hyökkäsi sisääntulleiden limppuun. Alkoi kamala taistelu. Myöhemmin saapuneet, mutta portin sulleutuessa ulos jääneet näkivät, että heidän hankkeensa oli tietty ennakolta, näkivät, että toverinsa vangittiin tai tapettiin, ja heidätkin piiritti sotaväki, heillä oli ainoastaan valittavana kuolema, sillä elävänä antautua olisi ollut kauheaa.

Hetkinen — ja saarrettu orjajoukko oli teurastettu ja virui veressään. Ne harvat, jotka olivat jälellä, jätettiin henkiin, sillä niistä ei enää ollut vastusta.

Näin loppui Lämelan orjien vaistomainen vapautusyritys — aivan toisiin siis, kun he olivat edellyttäneet.

Ludinghausen oli saanut tiedon hankkeesta ennakolta, ja oli tuottanut useita satoja sotilaita linnaan, oman joukkonsa lisäksi. Mitä voisivatkaan miltei aseettomat orjat asestetulle joukolle.

Juhla ja mässäily jatkui nyt vielä entistä hurjemmin, siihen sekottui huumaus orjien verestä.

Jälelle jääneet 5 miestä hirtettiin linnan portilla jo juhlan aikana, kun heiltä ei viettelyillä eikä kidutuksilla saatu tietää eräiden pakoon päässeiden nimiä.

Eräs noista lausui silmukkaa kaulaan asetettaessa: "Oi Oglas! Olit sittenkin oikeassa. Nyt heidän vihansa kohtaa julmasti koko onnetonta heimoamme."

Portinvartija, joka tuon kuuli, ivasi: "Sen tiedätkin. Sinä ensinnä tulit yli muurin. Luulit minun olleen juovuksissa, mutta en ollutkaan. Teeskentelin, kuten oli käsketty. Kyllä osaamme olla kavalat. Siellä olet nyt!"

"Tanskalainen koira!" kiljasi eräs kuoleva vihasesti, kun samassa maa katosi jalkojensa alta ja hän jäi riippumaan hirteen, kuten toisetkin.

Miten oli Ludinghausen saanut kapinahankkeesta tiedon?

Oglas'en vaimo oli, kuultuaan että kapina oli uudestaan päätetty, antanut sen ilmi linnan herralle.

Hän oli saanut kuulla, että kapinahanke oli uudestaan päätetty ja uhattu Oglastakin, syyttäen häntä kavaltajaksi, joka siten aikoi ostaa vapauden itselleen.

Vaimo pelkäsi, että kapinalliset tappaisivat hänen miehensäkin ja siksi oli hän rientänyt Lämelaan ja kertonut kuulemansa.

Hänet oli poikineen vangittu.

Kun juhla oli loppunut, ja uhrit riippuivat hirsipuussa, kutsutti Ludinghausen Oglas'en vaimon luoksensa ja lausui vielä jälelläoleville tuttavilleen: "Tuo vaimo ilmoitti orjien hankkeen. Emme enää olisi elävien joukossa, ellei hän olisi tullut murhasuunnitelmaa ilmottamaan."

Kaikki katsoivat ihmeissään edessään seisovaa naista. Hän oli vielä nuori, yksinkertaisen vakava. "Missä on mieheni, Oglas?" kysyi hän. "Täällä on sittenkin kapinoitu — onko Oglas säästynyt?"

"Hän on säästynyt, eikä hän ole kapinaa nähnytkään."

Vaimon surullinen katse kirkastui.

"Mikä on nimesi?" kysyi eräs vieras.

"Saale", vastasi Ludinghausen.

"Saale, olet tehnyt meille hyvän työn", jatkoi kysyjä, "me tahdomme sen palkita." Niin sanoen asetti hän joukon rahaa pöydälle. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian oli suuri kasa rahaa pöydällä.

"Se on sinun, Saale!" virkkoi Ludinghausen.

Vaimo katsoi uhkeasti vieraita, lausuen:

"Ottakaa rahanne takasin. Sydämmelleni on siitä kyllin tuskaa, että veljieni verta täällä on vuotanut. Ajattelin, että ilmiantamisen kautta viattoman veren vuodatus estyy, ja Oglas säästyy. Nyt on, kuten kuulen, Oglas hengissä, mutta verilöyly on kuitenkin tapahtunut. Mikä kauhea kohtalo! Onneton kansa — kauhea raha!"

Hän käänsi katseensa inholla rahoista poispäin.

"Sano sitten, Saale!" virkkoi rahatarjouksen alulle pannut vieras. "Sano millä voimme sinut palkita?"

"Kuka olet?" kysyi Saale.

"Olen Tallinnan piispa ja kuninkaan sijainen Henrik I *). [Piispa Henrik I hallitsi Tallinnan hiippakuntaa vuodesta 1289 vuoteen 1314.] Pyydä mitä tahdot ja me täytämme."

Uusi toivonkipinä loisti Saalen katseesta. "Hyvä, minä tahdon pyytää", lausui hän astuen piispan eteen. Älkää ajako takaa pakoon päässeitä, älkää heitä rangaisko! Älkää sälyttäkö kansan hartioille enää suurempaa kuormaa. Antakaa miehelleni vapaus jälleen. Se ei ole teille vaikeaa. Se on minun pyyntöni. Täyttäkää se! Se koituisi teille hyödyksi."

Harmaahapsinen vanhus astui askeleen taaksepäin; katseensa osotti, että hän tuota pyyntöä liiaksui. Hän lausui: "Saale, sinä pyydät mahdottomia. Niin suuria rikollisia ei voida jättää rankaisematta. Mutta maakuntahallitus ja neuvosto tulevat pyyntöäsi käsittelemään."

"Ei, se ei sovi!" toistivat useat. "Rikolliset on löydettävä ja saatava selville vaikka rautakokeella. [Viron vasallien 1306 maapäivillä laatima laki oikeuttaa "rautakokeen" syyllisen selville saamiseksi, siten, että rikoksesta epäilty pantiin kantamaan kuumaa rautaa käsissään, tai kävelemään kuumalla peltilevyllä. Jos rauta poltti, oli se syyllisyyden todiste, jos ei, oli epäilty syytön.] Oglas'en vapautus on eri kysymys. Kansaa ei kukaan rasita."

"Vai ei rasiteta!" huudahti kiihottunut vaimo. "Jokainen hetki antaa siitä todisteita. Ja luullakseni nyt tuon kapinayrityksen jälkeen kurjistatte te kansan aseman äärimmilleen! Se on jo kylliksi onneton. Sallikaa sen kärsimysten mitan jo olla täysi. Älkää sitä enään lisätkö. Sallikaa sen "rakkauden opin" kerran käytännössäkin toteutua. Se olisi teiltä kunniallista. Tähän asti on kansa nähnyt noissa uuden opin tuojissa vaan kiduttajiaan. Rajottakaa se kerran. Kansan hätä on jo kyllin suuri, Kuulkaa minua!"

Vallitsi haudan hiljaisuus. Naisen koko olento, h&nen innostusta uhkuva puheensa oli tehnyt syvän vaikutuksen.

Vihdoin katkasi äänettömyyden ent. sijaishallitsija Sakseson lausuen:

"Varo puheitasi vaimo! Sinä heität meille syytöksiä. Miten on sinun kansasi itse menetellyt? Kun he saavat käsiinsä meikälåisen, repivät he sen kappaleiksi. Miten menettelivät he meikäläisten sotavankien kanssa! Kauhistuttaa ajatuskin siitä. Ja entäs tämä viimeinen joukkomurhayritys! Pitäisikö noin pirulliset teot jäädä rankaisematta? Pirullisuus jollaista ei helvetissäkään tunneta. Ja sinä uskallat meitä vielä syyttää!"

"Käärmekin tulessa kiemurtelee", vastasi Saale. "Te, arvoisa herra, näette syytä vaan meissä. Kumpi hyökkäsi ensin toisten kimppuun — mekö? Kumpi riisti toiselta onnen ja vapauden ja teki toiset orjiksi? Kumpi kidutti toisia kaikilla mahdollisilla keinoilla? Ajatelkaa! Pitäisikö tämän kaiken vaieten kärsiä!"

"Riittää! Viekää hänet pois", käski Sakseson.

Se tapahtui.

"Sallikaa minun nähdä miestäni", lausui Saale mennessään.

"Voit saada nähdä toisen kerran, ei nyt."

"Millainen rohkeus ja innostus", ihmettelivät vieraat. "Miten kaunis lapsi hänellä on! Mistä on hän saanut niin paljon valistusta ja rohkeutta?"

"Kai mieheltään, Oglas'elta", vastasi linnanherra.

"Hän on vallan toisista poikkeava luonteeltaan."

"Vai niin. Tuokaa hänet esiin. Tahdomme häntäkin nähdä", vaativat useat.

Pian astuikin sisään mies, leveäharteinen ja kookas, huonoissa orjarääsyissä. Vaikka olikin näännytetty orja ja laiha, ei orjuushengestä nähty hänessä jälkeäkään.

"Sinäkin olet kapinahankkeesta tiennyt, Oglas", lausui Leo von Orgies. "Mikset ilmaissut sitä! Orjan täytyy olla herralleen uskollisen."

"Olen herralleni jo sanonut, että siitä tiesin, mutta kun se raukesi minun vaatimuksestani, niin en katsonut velvollisuudekseni siitä kieliä. En ole näet teidän joukostanne."

"Sinä olet tiennyt uusiutuneesta kapinayrityksestä, joka sen jälkeen suunniteltiin."

"Olen jo {anonut, etten tiennyt, siis ei siitä ole mitään sanottavaa."

"Olet aikasemmin kiihottanut kansan ja orjia vastarintaan", jatkoi Orgies, "ja tämäkin kamala verityöhän se oli kiihotuksesi tulos."

"En koskaan sano sanaa, mikä kiihottaisi veljiäni ajattelemattomiin tekoihin. En myöskään jätä tekemättä sitä, mikä on veljilleni hyödyksi. Kansalla on raskaat ajat, ja vielä raskaammat tulossa, ja siksi olisi heidän hyväksi toimittava mitä voi. Mutta, kuten näette, olen henkiorja, enkä siis mitään voi."

Orgies katseli kummastellen harvinaista orjaa. "Me tiedämme että sinä kiihotit orjat kapinaan. Tunnusta totuus, se lievittää rangaistustasi!"

"Totuuteni olette kuulleet", vastasi orja rauhallisesti. "Sittekin sana vielä siitä: Onneton orja pyytää armoa tälle onnettomalle kansalle! Vaikkakin osa on ollut kapinassa, eivät kaikki ole olleet. Riittäköön tämän linnan pihalla vuotanut vert sovitukseksi."

Orjan silmistä paistoi rajaton rakkaus, ja surumielisyys. Orgies vastasi:

"Ole huoletta. Enempää ei tapahdu kun oikeus."

Oglas vietiin pois — vankeuteen. Hänet vangittiin heti kapinahankkeesta tiedon saatua, eikä vieläkään uskallettu häntä vapauttaa, sillä pelättiin hänen vaikutustaan toisiin. Vaimonsa vangitsemisesta ei Oglas tiennyt.

"Tuntui kun tribuni olisi kansansa edestä rukoillut", lausui piispa. "Miten järkevä puhe sekä varma, päättävä esiintymistapa! Miten syvällinen rakkaus veljiinsä! Harvinainen ihminen!"

"Niin", ihmettelivät toisetkin juhlavieraat ja Ludinghausen arveli hänessä virtaavan erikoista verta. "Hänen sukuperästään on tärkeitä otaksumia lausuttu", lopetti herra, ilmaisematta enempää, vaikka jännityksellä odotettiin.

Oglas'en pojan päätti Ludinghausen ottaa kasvattaakseen hänestä sivistyneen miehen. Sen toimenpiteen toisetkin hyväksyivät, kun hän sen heille ilmaisi, mutta varottivat vapauttamasta Oglasta.

Juhla oli lopussa ja vieraat poistuivat. Alettiin etsiä "syyllisiä" ja niitä löydettiinkin linnan saksalaisten ja tanskalaisten palvelijain ilmiantojen perusteella, sekä rautakokeen avulla, joka luonnollisesti "todisti" aina herrojen eduksi. Ne tapettiin.

Umpimähkään rangaistiin vielä joukko orjia, joiden luultiin olleen kapinaan osallisia, tai ainakin siitä tienneen. Heitä ruoskittiin ja Ludinghausen myi ne toisiin moisioihin, tai vaihtoi eläimiin. Siten arveltiin kapinahenki saatavan pois juuritetuksi perin pohjin.

Myös Oglas'en myi isäntä Ludinghausen serkulleen Daalenille "puolivapaaksi" palvelijaksi, jota piti mahdollisimman paljon pysyttää erillään varsinaisista orjista.

Vaimolleen annettiin "kiitollisuuden osotukseksi" hengenpelastuksesta kappale maata ja asunto kartanon alueen laidalla, sekä pantiin luotettava vartija estämään hänen ja orjien keskinäistä vuorovaikutusta. Vartijan saattamana sai hän tulla pari kertaa vuodessa Lämestaan poikaansa tapamaan, mutta ei saanut pidemmältä keskustella poikansa kanssa.

Tämä ilmotettiin myös Oglaselle ja Ludinghausen kutsui molemmat luokseen ja lupasi heille kasvattaa pojasta miehen, josta tulee paljon hyötyä isänmaalle. Ottaen syliinsä 2-vuotisen kauniin pojan, virkkoi herra:

"Nimesi on Kahro, se on: ei mitään. Tästä alkaen on nimesi Karolus — rohkea, voimakas. Kasva suureksi ja tuota hyötyä synnyinmaallesi! Tästä hetkestä alkaen olet minun lapseni, ja minä rakastava isäsi. Jumala kanssasi!"

Poikanen oli siistissä vaatteissa kaunis, kun enkeli. Vanhemmat valtasi ristiriitainen tunne. Molempien huulet värisivät. Viha, rakkaus ja tuska täytti yhtaikaa heidän sydämmensä. Äiti virkkoi:

"Miksi olen minä niin heikko, ja sinä niin väkevä, että voit minulta riistää lapseni, rakkaimman maailmassa! Ja se vielä tapahtuu "kiitollisuuden" nimessä! Oi, että voisin musertaa tämän kirotun maan, joka sellaista vääryyttä päällään kantaa! Mutta — en voi mitään. Poikaseni, taivaan isä olkoon kanssasi, ja varjelkoon sinusta tulemasta sen suvun halveksijaa, josta olet lähtöisin!"

Hän katsoi poikaansa rajattomalla äidinrakkaudella.

"Älä sure, Saale!" lausui Oglas. "Tämä viaton kärsimys on raskas, mutta siitä juoksee voiman lähde, älä anna sen kuivaa! Ja sinä Ludinghausen, joka et tyydy miehen ja vaimon eroittamiseen, vaan riistät äidiltä lapsen. Se koituu sulle onnettomuudeksi. Sen vannon minä, Oglas! Meistä eikä lapsestamme ei ikinä tule pyyteittesi tahdotonta täyttäjää, Lapseni" — hän kääntyi lapseensa. "Ole meidän täällä linnan loistossakin, älä meitä unohda. Kasva siinä hengessä, jota vanhempiesi sielut täyttää. Viettelevän loiston keskellä suojelkoon sinua urhoollisten esivanhempiemme henget!"

Oglas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi ei tullut, sillä hän ei ollut vuoden aikaan nähnyt isäänsä kun sen sijaan Ludinghausen oli häntä usein pitänyt sylissään.

Väristys puistatti Oglasta kun lapsi häntä kaihtoi.

Ludinghausenin katse oli synkkä. Äidin ja isän sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän näytti hämmentyneen. Palvelijat, käskettynä viemään pois Oglasta ja Saalea, saapuivat.

Kyynelten vieriessä muuten niin päättävän miehen, Oglasen poskille, lausui tämä:

"Kallis vaimo! Ehk'en enää saa nähdä sinua ja lasta. Ole edelleen rohkea ja koeta suojella lasta ja tiedä että miehesi kaukana, kaukana pohjattomasta onnettomuudessa, tuntee sinusta onnea ja iloa!"

He poistuivat palvelijain seuraamana.

Lapsi ojensihe kätösensä äidin jälkeen itkien.

"Älä itke! Äiti palajaa jälleen", virkkoi Saale.

"Kallis vaimo!" kuiskivat Ludinghausenin huulet.