Part 1
language: Finnish
FREDRIKA BREMER
Kuvaus vuosisatamme alkupuolelta
Kirj.
LUCINA HAGMAN
Porvoossa, Werner Söderström 1886.
SISÄLLYS
I. Lapsuuden aika. II. Ensimäiset kyhäelmät. Ensimäinen nuoruus. III. Kehitystä vastaiseen vaikutukseen. Kirjallinen vaikutus. "Presidentens döttrar." Kirjallinen vaikutus. Tuntomerkkiä Kirjallinen vaikutus. "Nina". Kirjallinen vaikutus. "Grannarne." IV. Jatkuvaa kehitystä. Ulkonainen elämä. Kirjallinen vaikutus "Hemmet", "En dagbok" y.m. Kirjallinen vaikutus. Tendenssi. Arvostelua. Julkisia kunnianosoituksia. Yksityinen elämä. Yhteiskunnallinen vaikutus. Kirjallinen vaikutus "Morgonväkter". Kirjallinen vaikutus "Syskonlif" y.m. V. Amerikassa. Matkan syyt ja tarkoitus Amerikassa. Vastaanotto ja kohtelu siellä. Amerikassa. Siveelliset perikuvat. Amerikassa. Uskonnolliset olot. Amerikassa. Kvääkarit. Amerikassa. Naiset tila ja asema. Amerikassa. Waldo Emerson. Amerikassa. Theodor Parker. Amerikassa. Vertailevia mietteitä. Amerikassa. Orjalaitos. Amerikassa. Hyljätty aikomus. Amerikassa. Loppusana. VI. "Hertha" Meteliä. VII. Itämainen matka. Brüssel'in kongressi. Itämainen matka. Schweiz'issä Itämainen matka. Waldolaiset, vapautusliikkeistä. Itämainen matka. Cavour'en luona Itämainen matka. Välimeren yli Itämainen matka. Palestinassa. Itämaalainen sivistysmatka. Naisen tila ja asema. Itämainen matka. Turkissa ja Kreikassa. Itämainen matka. Spitalisten luona Itämainen matka. Jäähyväiset Kreikalle. "Fader och dotter" VIII. Loppu.
I. LAPSUUDEN AIKA
Fredrika Bremer syntyi elokuun 17 päivänä 1801 Tuorlan kartanossa lähellä Turkua. Hänen isän-isänsä Jakob Bremer oli Ruotsista muuttanut Suomeen, täällä kaupalla ja taitavasti hoidetulla tehdasliikkeellä koonnut itselleen varallisuutta, ja auttavaisuudestansa sekä aimollisesta käytöksestänsä voittanut kunnioitetun nimen. Hän oli kahdesti nainut; ensimäisestä avioliitosta syntyi yksitoista lasta, joista kuitenkin ainoastaan viisi ehti täysi-ikäiseksi; toisen vaimonsa nimi oli Salonius, suomalaista kotoperää, ja hänen kanssaan oli Bremerillä kaksi lasta, Karl Fredrik ja Agatha, joista ensimainittu sitten tuli maineekkaan kirjailijan isäksi. Hänen äitinsä oli suomalainen, Brigitta Charlotta Hällström. Tähän aikaan alkoi isänmaatamme lähestyvä kohtalo jo ruveta monelle ruotsalaiselle ja suomalaiselle näkymään, ja mainittu asianlaita lienee ollut syynä siihen, että Karl Fredrik Bremer, myytyänsä yhden maatiloistaan, muutti perheillensä Ruotsiin. Tämä tapahtui vuonna 1804, jolloin Fredrika, toinen kuudesta sisaruksesta, vasta oli täyttänyt kolme vuotta. Varsinaisia muistoja ei niin pienellä lapsella voinut olla, mutta ilman perintöä ei synnyinmaa kuitenkaan liene jättänyt tytärtänsä. Itse hän myöhemmin viittaa siihen, kun sanoo hänessä juoksevan omituisen suomalaisen suonen, jonka voimasta hän notkealla kestävyydellä saattaa päätökseen, mitä kerta on pannut alkuun. Ja hänen arvostelijansa ovat samaten huomauttaneet, että se sitkeä, usein itsepintaisuuteen menevä kestävyys, jolla hän pitkitti pyrinnöitänsä ja vielä vanhanakin kesti ruumiillisesti rasittavia matkustuksia, on katsottava kalliiksi lahjaksi hänen syntymämaaltaan. Ja antoipa se hänelle vielä muutakin perintöä: kautta koko hänen elämänsä kestäneen, Suomen vaiheihin osallistuvan sydämen, jonka osotteita tapaamme monessa kohden hänen kirjallisissa teoksissaan.
Bremer asettui ensin Tukholmaan, mutta osti jo seuraavana vuonna Årstan ison maatilan Öster-Hanningen pitäjässä Itämeren rannalla, kolme penikulmaa eteläpuolella pääkaupunkia. Paikka oli alkujaan ollut Bjelkenstjernojen hallussa, siihen oli yhdistynyt joukko historiallisia muistoja, ja tila oli niin suuri, että se nyt Bremerille joutuessaan käsitti yli kaksikymmentä talon-alaa. Päärakennus, joka vielä seisoo täydessä kunnossa entisellään, on suuri kivestä tehty linnanmuotoinen kaksikerta, etupuolessa torni, jonka juuresta sisäänkäytävä johtaa. Suuresta korkeasta etehisestä, jossa vahvat pyöreät kivipylväät mahtavina kohtaavat tulijan silmää, viepi alikertaan monta ovea ja ylikertaan kahdet vastakkaat leveät kiviportaat. V. 1806 meni koko perhe Juhannukseksi Årstaan ja senjälkeen asuttiin kesät siellä ja talvet kaupungissa.
Perheessä vallitsi yleensä ankara säännöllisyys ja sen ohessa jäykkyys kanssakäymisessä vanhempain ja lasten välillä. Ensi talvina vanhemmat usein ottivat osaa seuraelämään, joten heidän lapsensa ainoastaan harvoin saivat olla heidän seurassaan, ja silloinkin vaadittiin olemaan aivan hiljaa ja suorittamaan määrätyitä kunnianosotuksia. Puettuna piti lasten oleman kl. 8 aamulla ja sitten mennä tervehtimään. Äiti silloin tavallisesti istui kahvipöydässä ja tarkasteli visusti tyttäriensä astuntaa, kun tulivat hänen eteensä niiaamaan ja kättä suutelemaan; jollei heidän liikkeensä häntä täysin tyydyttäneet, täytyi heidän uudistaa temppunsa, kunnes onnistuivat. Vanhempi sisar, Charlotta, suoriutui siinä jotenkuinkin, mutta Fredrika parka ei melkein milloinkaan osannut täsmälleen astua eikä niiata, senvuoksi hän joutuikin pulasta pulaan ja sai alinomaa nuhteita. Kun sitten tultiin isän kammariin, kumarrettiin hänelle ja saatiin väliin vähän aikaa seisoa katsomassa, kuinka parturi kammasi ja pani palmikkoon isän hiukset ja sitten kylvi tukkajauhoihin hänen päänsä. Tämä heistä oli verrattoman hauskaa.
Tervehdittyään näin isää ja äitiä pääsivät he aamiaiselle, jossa kuitenkaan eivät suuresti virvoittuneet, sillä rouva Bremerillä oli periaatteena pitää lapsensa laihalla ruualla, ja syynä siihen oli ensinnäkin se luulo hänessä, että heistä tulisi kankeaoppisia lapsia, jos söisivät paljon, ja toiseksi se, että ko'okkaat ja isot naiset olivat hänelle vastenmieliset. Senaikainen kaunokirjallisuus ylipäänsä ei suonut naissankareillensa paljon lihaa ja verta eikä myöskään tukevuutta luurakennuksessa; hyvän ja rakastettavan naisen täytyi ehdottomasti olla pienen ja heikkovartaloisen, ja sopinee pitää totena Fredrikan sisaren erästä lausumaa, että rouva Bremer, joka luki paljon romania, oli sitä tietä hankkinut mielipiteensä asiassa. Ja hänelle onnistuikin täydelleen saada tyttärensä mallinmukaisiksi, sillä etenkin Fredrika tuli ruumiin rakennukseltaan pieneksi ja solakaksi. Lapset saivat siis aamiaiseksi ainoastaan pikku mitallisen maitoa ja määrältä kovaa leipää. Enempää eivät uskaltaneet pyytää myöhemmin päivälläkään, vaikka nälkä kyllä kävi muistuttamassa heidän pienissä vatsoissaan. Heidän hoitajansa, vanha Leena, joka oli Suomesta tuotu mukaan, antoi joskus heille salaa leipää, mutta sai kovia nuhteita, kun asia tuli ilmi.
Päivällispöydässä koitti kuitenkin aina onnen aurinko, sillä silloin saatiin syödä kylläisesti, jos kohta viidestä ruokalajista lasten oli lupa syödä ainoastaan kolmesta. Kello 11 päivällä valmistettiin väliin isälle erityinen aamiaispöytä, ja kun tämä seisoi juuri sen oven suussa, josta lasten piti kulkea, mennessään opettajan luo lukemaan, noukkivat he usein sivumennen pöydältä makupaloja suuhunsa; ja vaikka omatunto kovasti soimasi, ei ollut mahdollista pidättää haluansa toisellakaan kerralla. Opettajalle kuitenkin tämä pahateko tavallisesti tunnustettiin. Päivällispöydästä siirtyi perhe toiseen huoneesen kahville, jossa lastenkin piti olla muassa, hyvän järjestyksen vuoksi — vaikka ilman kahvia, — sitten saivat mennä pitkittämään aamupäivällä alkaneita opintojansa. Kun vanhemmat istuivat ehtoollispöytään kl. 9, olivat lapset jo tuntia ennen syöneet maitoa leipää, ja hyvää-yötä sanottuansa vetäytyneet yösijoilleen.
Lukea ja oppia tahtoi Fredrika mielellään, ja aivojen täytettä henkisesti hän saikin monta vertaa runsaammalla kädellä kuin ruumiillista ravintoa. Mutta jälkimäistä hänen luontonsa kuitenkin ennen kaikkea vaati, sillä hän sanoo myöhemmin, että ruokahalu ja makeisten himo hänessä oli niin suuri, että sitä taisi verrata ainoastaan siihen kiihkoon, johon suuret omituiset työt ja sankariteot sytyttivät hänen mielensä. Ennen hänen viidettä ikävuottansa opetettiin hänelle jo äidinkielen sisälukua, ja kaksi vuotta myöhemmin luki ja puhui hän jo ranskaa. Opetusta johdatti eräs ranskalainen opettajatar, joka pani heille ranskankielisiä näytelmiä ulkoaluettaviksi. Kyllästyen Fredrikaan, joka istuessa ja seisoessa lakkaamatta luki ääneensä kokonaisia näytöksiä, sanoi hän usein: "Tuo Fredrika on oikein suututtava ja ilkeä läksyissään, eihän niistä koskaan tule loppua." Kun Fredrika oli seitsemän vuotta, ruvettiin hänelle antamaan tuntia soitannossa ja piirustuksessa, ja näiden rinnalla alkoi myöhemmin käydä opetus saksan- ja englanninkielessä sekä historiassa ja maantiedossa. Jälkimäistä opittiin sillä tavalla, että Charlotta, Fredrikan vanhempi sisar, ja Fredrika opettajalta saivat kumpikin määrätyn maan omakseen, ja kuta enemmän vuoria, virtoja, kaupunkeja he silloin osasivat kukin maassaan, sitä parempi. Tästä syntyi tyttösten välillä huvittava kilpailu.
Franzén, joka nuoruudessaan oli Karl Bremerin kanssa tehnyt pitkän ulkomaamatkan silloin kun kumpasenkin vanhemmat vielä asuivat Suomessa, oli tähän aikaan kirkkoherrana Claran seurakunnassa Tukholmassa ja kävi usein perheessä, johon vanha tuttavuus ja kiitollisuuskin sitoi häntä. Etenkin seurusteli hän paljon Fredrikan kanssa ja pani hänen usein tutkintoon. Silloin Fredrikan piti kaikissa aineissa näyttää, mitä hän oli oppinut, ja kuulustelu päättyi tavallisesti tutkijan mielihyväksi ja tutkittavan iloksi. Lasten isoäiti asui myös talossa ja lienee elänyt vuoteen 1807. Hän oli tyttärensä lapsia kohtaan erittäin hellä ja piti heitä usein huoneessaan seurustelemassa. Häntäkin huvitti lasten edistyminen opissa, ja he saivat usein lukea hänelle ääneen. Silloin isoäidin makeispussi riippui sängyntolpassa, valmiina avaamaan heille avaran suunsa, josta kaikellaisia herkkuja vuosi heille kädet täyteen.
Myöskin piirustukseen osotti Fredrika erityistä taipumusta, mutta käsitöissä ei hän sitä vastoin onnistunut laisinkaan. Kun hän pantiin neulomaan, käänsi hän kaikki nurin tahi ylösalasin, ja kun toinen järjesti hänelle eteen, ei hän sittenkään saanut sormiansa sovitetuksi niin, että työstä olisi tullut kelvollista. Itseään tämä häntä harmitti ja suretti. — Sukankutimessaan pudotteli hän silmät vartailta eikä tahtonut milloinkaan niitä noukkia ylös, vaan lennätti koko kutimen nuolena tuolin alle, jolla istui, ja juoksi ulos huoneesta. Opettajaa nämä Fredrikan temput usein huvittivat, vaikka hänen kyllä täytyi häntä niistä nuhdella.
Jo pienenä rupesi Fredrika osottamaan kaikenmoisia muitakin odottamattomia kujeita ja tepposia. Vanhempainsa seurassa lasten oli määrä noudattaa vaitioloa ja hiljaista käytöstä, ja ulkopuolella huoneuksia he varsin harvoin saivat liikkua. Etenkin kaupungissa jälkimäinen määräys oli tarkkaan seurattava, Årstassa sallittiin sen verta vapautta, että lapset uskalsivat väliin oleskella pihalla ja puutarhassa, joskus yrittivät jonkun sylen maantiellekin. Sen vuoksi kesän tulo ja muuttoajan lähestyminen toikin aina pienokaisten sydämiin uuden elon toiveita. Fredrikassa elävä tiedon halu ja tekoihin pyrkivä luonto ei tahtonut ollenkaan taipua tuon kodissa hallitsevan painon alle. Illalla kun mentiin makuuhuoneesen, jossa Leenamuori oli ottamassa heitä vastaan, puhkesi Fredrikan into tavallisesti valtoihinsa, riisumisen sijasta rupesi hän hyppimään ja tanssimaan ympäri huonetta, hypittäen ja tanssittaen Leena parkaa muassaan, niin että tämä viimein suuttui ja rupesi tuolle vallattomalle tytölle saarnaamaan kuria ja komentoa. Aamulla taas kun piti silmät pestämän ja pää suittaman, luiskahti tyttö Leenan käsistä milloin minnekin muihin toimiin. Silloin Leenamuorin kärsivällisyys väliin loppui ja hän päätyi pelottavaan ennustukseen: "Entä tuota, mahtanee siitä kalu tulla, kun isoksi kasvaa, sillä sepä nyt on varma, että kuta vanhemmaksi ihminen elää, sitä pahemmaksi hän tulee."
Usein heitti Fredrika tuleen, mitä sai käsiinsä; siten katosi monta liinaa, pienempäin siskojen myssyjä, sukkia ja muuta. Kun häntä sitten syytettiin ja äiti otti hänet tutkintoon, ei hän muulla taitanut selittää käytöstään, kuin että oli niin hauskaa katsoa, kuinka tuli leimahteli. Ei hän milloinkaan kieltänyt, mitä oli tehnyt, mutta ei voinut kuitenkaan toista kertaa pidättää itseänsä uudistamasta pahankuriaan, vaikka häntä ankarat nuhteet yhä kohtasi. Missä hän näki sakset, otti hän ne ja pakeni yksinäisyyteen. Hän leikkasi silloin monikulmaisia tilkkuja irti akkunanverhoista, matoista, omasta hameestaan, ja pahastui hyvin, jos joku tuli häntä häiritsemään.
Kerta katosi tyttö vieraskammariin, ja kun häntä ei isoon aikaan missään nähty, arvasi Leenamuori olevan taas jotain tekeillä, meni vieraskammarin ovelle ja kolkutti, käskien sisällä olijan oitis avaamaan. "Paikalla", kuului Fredrikan ääni sisältä, mutta vasta hetken perästä päästettiin Leena sisään. Hän rupesi hakemaan pahantekijän jälkiä ja näki silloin, että yhteen nojatuoleista, keskelle istuinta oli tullut outomainen koristus: Fredrika oli siniseen silkkipäällykseen leikannut suuren läven ja sovittanut sen sijalle toisen tilkun, jonka oli leikannut omasta hameestaan. Väliin taas hän teki tutkimuksiaan toisella tavalla. Vasta saamaa nukkeansa leikkasi hän käsivarsiin ja jalkoihin ja taittoi toiselta pään. Kun Leenamuori sitten haki tytön tuhotöitä, kulki tämä sanaa puhumatta hänen vieressään ja pysähtyi hyvin totisena kuuntelemaan, kun Leena torui. Väliin kun ei hoitaja heti löytänyt pahantekijän jälkiä, tuskastui tämä ja viittasi äänetönnä sormellaan, mihin suuntaan olisi mentävä. Kun Charlotta ja Fredrika eräältä perheen ystävältä olivat saaneet lahjaksi kauniin poslinikalun kumpikin, ja esine sekä aines oli Fredrikasta jotain ihka uutta, heitti hän omansa muurinpesän alle kiviin ja sisarensa oman särki hän puihin, jotka oli laskettu uunin eteen. Toiste kun hän oli rikkonut karafinin ja kolme juomalasia, juoksi hän katuvaisena äitinsä luokse ja tarjosi kolme killinkiä, ainoat säästörahansa, korvaukseksi.
Mutta kun ei tälläkään tavalla onnistunut oikein asiain perille päästä, käytti tyttö uusia keinoja. Kuin tuuliaispää lensi hän toisesta toiseen, kysyen ja tiedustaen kaikesta ja ihmettelijä harmistui, kun hänelle ei annettu tyydyttäviä vastauksia. Leenamuorikin, joka kuitenkin oli hänen paras tietolähteensä, väsyi häneen ja käski nirppanenän olla vaiti. Väliin Fredrika oli hyvin arka ja itki katkerasti, kun sai nuhteita, — ja niitä hän saikin alinomaa — toiste taas ei häneen näkynyt ollenkaan koskevan. Årstassa, jossa saatiin kulkea vähän ulkona, pudotti hän usein nenäliinat, sukkanauhat ja kadotti hansikkaansa. Vähä väliä repi hän vaatteensa ja myöhästyi päivällisistä, joten vanhempain tyytymättömyys häneen yhä kasvoi. Itse hän usein suri käytöstään ja onnistumatonta olentoansa ja koetti kyllä kaikin voiminsa parantaa itseänsä ja olla isälle ja äidille mieliksi, mutta kun hän huomasi, kuinka mahdoton hän oli ja kuinka vanhempien suosio yhä enemmän kääntyi hänestä, kävi hänen mielensä vähitellen synkäksi. Kaunista ja hienotapaista äitiänsä hän ihaili ja rakasti palavasti, ja äitinsä vastarakkaus oli onni, jonka saavuttamiseksi Fredrika koki panna kaiken taitonsa. Väliin kun hän sai äidiltänsä jonkun hyväksyvän sanan, luuli hän jo onnistuneensa, mutta pian hän taas huomasi, ettei äiti häntä suosinut. Ulkomuodoltaan lienee Fredrika ollut vähemmän sievä kuin sisarensa; tämä häntä myös hyvin suretti, koska hän arveli senkin kautta vieroittavansa vanhempansa luotaan. Isoa nenäänsä, joka hänen mielestään oli anastanut itselleen liian etevän sijan hänen kasvoissaan, koetti hän painaltaa pienemmäksi, mutta siitä rupesi se yhä paisumaan ja pian punottamaankin. Kun äidin mielestä hänellä oli liian matala otsa, leikkasi hän tukun hiuksia pois otsanlaesta ja riemastui sitten sanomattomasti, kun äiti, joka ei mitään tiennyt tästä, eräänä päivänä sanoi: "Kah, eihän otsasi sentään olekkaan niin matala." Pian rupesivat kuitenkin hiukset kasvamaan uudestaan, seisoen kuin harjakset pystyssä, silloin Fredrika pienillä pihdillä nykäisi ne juurineen ylös.
Myöhemmin keksi hänen myllertämisen halunsa uusia esineitä. Fredrikan nuorempaa veljeä varten oli talossa kotiopettaja, suopealuontoinen ja lapsirakas mies, joka hiljaisuudessa viritti Fredrikan intoa. Kun molemmat kotiopettajat illoin istuivat pitkät ajat kiistämässä päättyneen shakkipelinsä jälkeen, käytti Fredrika tilaisuutta hyväkseen.
Kerta kun nuoriherra seisoi opettajattaren edessä kiivaasti selittäen jotakin, hiipi Fredrika hänen selkänsä taakse ja pudotti painavan santapussin, jonka hän oli siepannut äitinsä ompelupöydältä, maisterin takataskuun, niin että takki venähtyi väärään. Mutta kun opettaja ei liikahtanutkaan, arveli Fredrika, ettei hän ollutkaan huomannut mitään. Ja siinä luulossaan hän yhä enemmän vahvistui, kun ei maisteri seuraavana aamunakaan mitään virkkanut. Vaan samassa hän pelästyi, kun näki takin jälleen suorana, ja ajatteli että nyt on äidin tarpeellinen ompelukalu vissiin pudonnut ja joutunut hukkaan. Ei auttanut muu kuin kysyä sitä maisterilta, ja kun tämä vaan tietämätönnä vastasi: "Santapussiko? Mikä santapussi?" täytyi tunnustaa kaikki tyyni. Vielä kauan jälkeenpäin se Fredrikaa kummastutti, ettei opettaja ollut tuntenut pussin painavan taskussa, ja luuli yhä, että oli mahtanut olla reikä takissa, josta pussi putosi. Toisella kerralla taas kun istuttiin päättyneen shakkipelin jälkijutuissa, veti Fredrika pitkän langan päähän solmun ja pisti sen neulalla kiinni maisterin takinhelmaan. Oikeen rupesikin langan toisessa päässä oleva kerä pyörimään, kun maisteri nousi liikkeelle, mutta Fredrika ei käsittänyt, mitä varten tämä kävi piirissä Fredrikan ympäri, ennenkuin lanka oli kietoutunut hänen jalkoihinsa ja hän huomasi olevansa petetty tepposessaan. Näitä ja samallaisia seikkoja omasta lapsuudestaan käyttää kirjailija sittemmin aineksina kuvatessaan Petreaa "Hemmet" nimisessä romanissaan.
Kaikellaisia kysymyksiä elämän moninaisuudesta heräsi nyt heräämistään Fredrikan sielussa. Itse ei hän osannut niihin vastata, toiset taas kyllästyivät häneen ja tuomitsivat hänen kysymyksensä turhiksi ja joutaviksi tuumiksi, joka häntä syvästi loukkasi. Lapsen omituinen ja poikkeava luonto tuotti hänelle monta surun syytä, hän itki usein katkeria kyyneleitä yksinäisyydessä.
Pienimmissäkin virheissä ja erehdyksissä aavistettiin huonoja taipumuksia, ja parhaimmatkin tarkoituksensa käsitettiin väärin. Isä oli vanhempana raskasmielinen ja luulevainen ja vaati perheeltään patriarkallista kuuliaisuutta, jonka alle Fredrikan vapaa, itsenäinen luonto ei tahtonut taipua. Isä oli tyytymätön, rettelöitä rupesi tulemaan heidän välillään, ja tuo kasvoi vähitellen häiritseväksi epäsovuksi. Näiden aikain muistot sitten myöhemminkin vaikuttivat kirjailijan käsitystapaan ja tulevat näkyviin hänen kirjoituksissaan. "Lapsuutta ylistetään niin onnelliseksi ja autuaaksi", kirjoittaa hän, "mutta kuinka paljon vuodatetaankaan lapsuudessa kyyneleitä? Samat tunteet ja intohimot kuin täysikasvaneessakin ne ovat, jotka puristavat itkun lapsenkin silmästä: kaipaus, maltittomuus, viha, häpy, kateus, epätoivo! Väärin tekevät usein aika-ihmiset, kun lasten suruja ja vastoinkäymisiä katsovat mitättömiksi ja halpana pitävät." Ja kertomuksessaan "Grannarne" antaa hän Fransiska-rouvan sanoa: "Lapsuutemme on meille täysikasvaneena kuin maisema, jonka kaukaisuudessa näemme; se on niin kaunis vaan sentähden että se on meistä niin etäällä."
Vanhemmat kannattivat sitä periaatetta, että tyttäret perheessä ovat kasvatettavat siten, etteivät mitään saa tietää pahasta ja moitittavasta tässä maailmassa, sillä sitä tietä, arvelivat vanhemmat, säilyvät he viattomina ja tulevat onnellisiksi. Tämä katsantotapa ei ollut herra ja rouva Bremerille omituinen, vaan yleinen koko aikakaudelle, eikä ole harvinainen meidän päivinämmekään. Kun nyt tahtoivat tämän periaatteensa panna käytäntöön, huomasivat he siihen olevan tarpeellista salata lapsiltaan todellinen elämä kokonaisuudessaan, semmoisena kuin se maailmassa oli. Niinpä tahtoivatkin tehdä, ja senvuoksi ensinnäkin piti kieltää tyttöjä olemasta salissa, kun siellä oli vieraita, ja toiseksi liikkumasta kotirajain ulkopuolella, olletikkin kaupungissa; niinpä myös oli heille sanottu etteivät saa palkollisten kanssa mitään puhua, ainoastaan Leenamuorin kanssa oli se luvallista, mutta hän taas oli ankarasti kielletty mitään heille kertomasta. Täten kasvoivat tyttäret jonkimmoisessa erikoismaailmassa, josta luonnollinen tosielämä koetettiin karkottaa. Kun nyt sen ajan kaunokirjallisuuskin, jota tytöt lukivat, yleensä piti todellisen, olevan elämän salattuna, väärentäen sitä mielin määrin, on helppo arvata kuinka väärät ja erehdyttävät ne mielen kuvaukset elämästä olivat, jotka siten nuoreen tyttöön kasvoivat; ja mikä kova ja kipeä murtotila häntä uhkasi, kun sitten tosielämä vuorineen laaksoineen alkoi näyttäytymään hänelle. Mielikuvastimensa oli päässyt hänessä rakentamaan maailman, joka todellisen elämän tulvan tullessa oli hajoova ja murentuva pirstaleiksi. Ja haavat, jotka siinä saadaan, eivät pian kiinni kasva. Kertomuksessaan "Den ensamma" on Fredrika Bremer varmaan lausunut oman kokemuksensa päähenkilönsä sanoissa: "Jos olisin kasvattaja niin minä puolestani koettaisin varjella kasvattini kaikesta semmoisesta, mikä kiihoittaa ja tulistaa heidän mielikuvitustaan. Tahtoisin, estää heitä mielikuvituksellaan koristamasta tulevaisuuttaan sellaisilla kukkasilla, joita todellinen elämä kuitenkaan ei kasva; silloin he osaisivat noukkia siitä ne harvat, joita se todella antaa."
Tämä on realismia, joka silloin kun se kirjoitettiin, päälle viisikymmentä vuotta sitten, pelotti monta; eikä nykyisestä sukupolvestakaan taitaisi kaikki sen alle puumerkkiänsä panna.
Kotiopettaja, joka rupesi huomaamaan kuinka Fredrika ja Charlotta tämmöisessä supistuneessa elämässä kaipasivat suunnallista työntekoa, joka olisi vienyt johonkin määrättyyn tarkoitukseen, ja kuinka he yhä enemmän oloonsa ikävystyivät, opetti heitä valmistamaan pieniä sieviä pahviesineitä: koria, neulakoteloita, rasioita y.m. Nämä sitten myytiin, ja ostettiin rahoilla liinakangasta, josta Fredrika sisarensa kanssa neuloi vaatteita joululahjoiksi köyhille lapsille. Tämä oli Fredrikasta hauskaa ja hankki jonkimmoista tyydytystä hänen auttavaiselle sydämelleen. Sitä vaan tytöt ihmettelivät, että heidän vähäpätöisillä pahvikaluillaan oli niin hyvä menekki; sittemmin saivat tietää, että se olikin heidän äitinsä ja opettajatar, jotka olivat ne ostaneet.
Sekin oli taas vaihtelua yksitoikkoisuudessa, kun kolmena talvena saivat käydä tanssikoulua, kotona tietysti. Fredrika tosin oli siihen aikaan niin heikko, että oli monta kertaa kaatua, kun määrätyt tanssikeikat oli tehtävät, mutta asia huvitti häntä. Kahdesti viikossa tuli vielä teatterista naistanssija opettamaan heille jotain hienompaa lajia ja toi muassaan vanhan viulunsoittajan tahdin ylläpitämiseksi. Ukko soitti voimainsa takaa, mutta ei tahtonut tanssijattarien jalat joutua oikeaan aikaan; väliin heidän kömpelyytensä ukkoa suututti ja hän mutisi itsekseen: hiisi vieköön. Jopa tuo oli heistä kovin raakaa ja loukkaavaa, mutta varovaisinta kuitenkin oli heidän mielestään olla tästä asiasta isälle ja äidille mitään puhumatta. Tanssikoulun jälkeen oli heidän elämänsä taas vailla kaikellaista liikuntoa. Yhtä vaikeaa kuin tämä, oli se että raitista ilmaa ani harvoin saivat hengittää. Joskus Bremer vei heidät parihevosillaan ulos ajelemaan, mutta siitä eivät tytöt paljoakaan välittäneet, kun piti istua katetussa reessä suorana kuin nukke eikä saanut tuulenpuuskaakaan kasvoilleen.
Årstassa, jossa saatiin olla vähän vapaampina, viihtyivät lapset paremmin, vaikkei sielläkään minkäänlaista vaihtelua ollut saatavissa. Kaikellainen vieraankäynti täällä maalla vaivasi Bremeriä; pitäjän kirkkoherra ja kappalainen kutsuttiin pari kertaa kesässä päivällisille, siinä kaikki. Mitä laatua muu vaihtelu siellä saattoi olla, kuvaa paraiten seuraava tapaus: Bremer, joka nuoruudessaan oli tottunut liikkuvaiseen elämään, halusi siis kuitenkin jonkinmoista vaihtelua ja lähti silloin kaupunkiin muutamiksi päiviksi, joilta matkoiltaan hän kuitenkin usein palasi missään käymättä ja kenenkään kanssa seurustelematta. Tultuansa kotiin kyseli hän aina, mitä, uutta oli tapahtunut, mutta koska ei Årstassa milloinkaan mitään tapahtunut, niin ei ollut kellään mitään kerrottavaa. Kerran kuitenkin oli todella jotain tapahtunut Bremerin kaupungissa ollessa. Joukko härkiä, jotka oli laskettu irti juomaan eräästä lammikosta, juoksivat sieltä takaisin tullessaan pienen puistokentän läpi ja syttyivät toinen toisensa perästä semmoiseen kiihkoon, että rupesivat kaikki kiivaasti hyppäämään ja sätkyttelivät takajaloillaan kuin olisivat olleet suunniltaan. Tämä oli Årstassa merkillinen tapaus ja herätti lasten huomion. Kun isä kotiin tultuaan ehtoolla ensimäiseltä, jonka hän tapasi, kysyi niinkuin ennenkin, kertoi tämä päivän ihmeellisen tapauksen. Senjälkeen tuli toinen ja kolmas lapsista kertoen samaa asiaa ja viimeksi Fredrika, joka alkoi niinikään: "Tiedättekö, isä... härät..." Nyt Bremer suuttui koko asiaan, eikä sinä iltana puhuttu enään mitään mistään.
Fredrikan vanhempi sisar oli kerta nimipäiväkseen saanut pienen maanpalstan puiston syrjässä, isä oli siihen teettänyt pienen sohvan, ja paikka vihittiin juhlallisesti virvoituksia tarjoomalla ja puheella, jossa isä sanoi antaneensa tämän paikan tyttärellensä kokonaan omaksi. Sitten arveltiin sisarusten kesken, että kai Fredrikakin saapi samallaisen seuraavana kesänä, kun hän täyttää 10 vuotta. Hän saikin pienen lohkon mäkirinteessä, mutta ei saanut sohvaa eikä puhetta eikä vihkiäisjuhlaa, — josta Fredrika silloin päätti, ettei hän mahtanutkaan olla isällensä niin rakas. Mutta tuohon pieneen maapalukkaansa istutti hän sitten kolme pientä tammentaimea ja hoiti niitä huolellisesti. Kun pari vuotta sitten kävin Årstassa, Fredrika Bremerin nuoruuden kodissa, seisoivat tammet siellä nyt korkeina tuuheina puina ihanimmassa kesäpuvussaan, vakavina todistajina istuttajansa onnistuneesta työstä.
Kesällä 1813 sattui Årstassa poikkeus, joka etenkin virkeämpää elämää kaipaavalle Fredrikalle tuotti suurta hauskuutta. Erään sotarykmentin, joka oli määrätty Saksaan lähetettäväksi, piti astua laivoihin Dalarö'ssä likellä Årstaa, ja nyt tultiin pyytämään päällikkyydelle asuntoa Årstassa, johon Bremer myöntyi. Samassa olikin siellä koko päällikköjoukko sekä rykmentin soittokunta, ja 1000 miestä majoitettiin likisiin torppiin ja kyliin. Nyt sai Fredrika nähdä ja kuulla paljon erinomaista. Kahdesti viikossa tuli nyt postikin Årstaan, ja Fredrika kuunteli suurimmalla ihmetyksellä, kun isä ehtoollisen jälkeen luki uutiset sotatantereelta. Napoleon oli paraikaa paluumatkalla Venäjältä, jossa hänen oli niin huonosti käynyt, ja Euroopan vallat laittoivat sotajoukkonsa häntä vastaan. Osa Ruotsin armeijaa oli perintöprinssin, Karl Johan'in johdolla mennyt Saksaan. Fredrikassa syntyi nyt vastustamaton halu mennä taistelemaan Napoleonia vastaan. Itse onneton ja katkerassa vastarinnassa kaikkea sortavaa ylivaltaa vastaan tunsi hän sorrettuja ja onnettomia kohtaan syvää sääliä ja olisi tahtonut heitä auttaa. Kaksi kertaa lähti hän kotoa siinä vahvassa aikomuksessa, ettei enää palata, vaan jonkun matkustajan hevosella päästä Tukholmaan ja sieltä perintöprinssin riveihin sotimaan. Mutta kummallakin kerralla kävi huonosti: ei näkynyt ketään tiellä ottamassa häntä hevoseensa ja hänen täytyi surumielin palata takaisin kotiin. Nämä sotaiset tuumat haihtuivat sitten jonkun ajan perästä itsestään.
Fredrikan vilkasta ja tulista luontoa kuvaa sattuvasti pieni seikka, jonka kirjailija on solminnut Fransiska-rouvan kertomukseen "Grannarne" nimisessä, romanissaan ja joka perustuu tosi-tapaukseen Fredrikan nuoruudessa. Sankari siinä on Fredrika itse.
"Seuraa minua voimisteluun sankariseikkailuksiini", puhuu Fredrika, "seuraappa minua siihen aikaan, jolloin vielä olin vallan nuori, jolloin ei vielä veri näin hiljalleen vierinyt, aikaan, jolloin olin niin perin kyllästynyt näkemään aina samaa aurinkoa ja yksiä kasvoja, jolloin mieleni paloi seikkailuksiin vaikka millä kaupalla, jolloin tulipalo taikka joku muu melske minulle oli terve virkistys ja 'Pragin tappelu' ja 'Fleuryn tappelu' olivat mieluisempia soittokappaleitani, jolloin itkin, kun en ollut mies ja päässyt sotaan, jolloin niin halusin hullutuksia, että join viisi kuppia hupeloista teetä kamreri Arbell'issä jossa rouva oli joutunut semmoiseen tarjoomisen kiihkoon, että tahtoi pakottaa minua vielä kuudettakin kuppia juomaan. Olin silloin kuudentoista vanha, ja avuksi levottomalle mielelleni rupesi toinen hartioistani kasvamaan väärään. Voimistelu oli siihen aikaan muodissa, sillä haettiin apua kaikennäköisiin vikavuuksiin, ja vanhempani päättivät panna minutkin voimistelemaan. Puettuna leveihin housuihin ja viheriäverkaiseen nuttuun, päässä harsomyssy ruusunkarvaisilla nauhoilla, astuin eräänä päivänä toisten tyttöjen joukkoon, jotka melkein samallaisessa pukemisessa kuin minäkin jo hyppelivät köysien, tikapuitten ja salkojen välitse suuressa salissa. Tuo näytti kummalliselta ja vähän kamalalta. Ensi päivänä pysyin hiljaisena ja sain opettajattarelta selkätaivutusta ja käden ja jalan ojennuksia. Toisena päivänä jo sinuttelin muutamia tyttöjä, kolmantena kilpailin heidän kanssaan köysi- ja tikapuuharjotuksessa, ja ennen toisen viikon loppua johdatin kolmatta linjaa ja aloin sitä halustuttaa kaikellaisiin temppuihin.
"Siihen aikaan luin Kreikan historiaa, ja sen sankarit ja urhotyöt rupesivat voimistelussa näyttäytymään mielikuvituksessani. Ehdottelin joukkiolleni, että ottaisimme muinaisaikuisia mies-nimiä emmekä voimistelussa milloinkaan nimittäisi toisiamme muilla kuin semmoisilla, niinkuin esim. Agamemnon, Epaminondas, Pelopidas. Itselleni otin nimen Oreste ja parasta ystävääni kutsuin Pyladeeksi. Eräs pitkä laiha tyttö, joka murti suomeksi ja joka minua ei ollenkaan miellyttänyt, syystä että hän harmittavalla huolimattomuudella kohteli minua sekä uusia aatteitani, otti pilkkaa tehdäkseen meidän nimimuutoksistamme ja puhutteli naureskellen minua sekä ystävääni — pienet kuin olimme — nimellä Orre [Teeri] ja Pylle. Tämä pisti minua vihaksi, etenkin kun huomasin kuinka sen kautta joukostani hävisi se kreikkalainen henki, jota siihen tahdoin juurruttaa.
"Pitkä vihamieheni ei sanonut tahtovansa koskaan muusta nimestä tietää kuin Brita Kaisasta, minä kuitenkaan en herjennyt nimittämästä häntä Darius'eksi. Toisia eripuraisuuden aiheita tuli lisäksi. Vaikka olin päätäni myöten mieltynyt Kreikan historiaan, suosittelin Ruotsin historiaa puolueellisesti. Kaarle XII oli epäjumalani, usein huvitin ystäviäni osastossamme juttelemalla hänen urotöitään, ja jouduin silloin itse palavimpaan sankari-intoon. Eräänä päivänä astui Darius eteeni, väittäen että tsari Pietari I oli suurempi mies kuin Kaarle XII, aate joka tuntui kuin olisi saavillinen vettä kaadettu päähäni. Minä tartuin kiivaasti ja sisällisessä vimmastuksessa asiaan kiinni. Vastustajani toi kylmästi ja varmasti esiin moniaita tositapauksia väitteensä perustukseksi, ja kun minä välittämättäni niistä tahdoin ylentää oman sankarini pilviin, heitettiin minulle aina Pultava ja Bender eteen. Pultava, Pultava, onpa monta kyynelkarpaloa vierinyt veriselle tappotantereellesi, mutta ei ainoatakaan niin katkeraa kuin ne, jotka minä vuodatin kun — niinkuin ennen Kaarle XII — jouduin siellä tappiolle. Siinä oli kipu, jota en nyt enään käsitä. Vastustajaani rupesin vihaamaan yhtä paljon kuin itse Pietari tsaria ja sitä kansaa, jonka herra hän oli.