Part 3

Kahden vuoden perästä oli Agatha niin parantunut että pääsi kotiin, josta tällä kertaa Charlotta ja Klaus rouva Bremerin kanssa lähtivät Paris'iin häntä hakemaan. Hänen parantamistansa oli kuitenkin vielä jatkettava Paris'ista tuotujen koneitten avulla, ja kun tämä katsottiin paraiten voivan tapahtua Årstassa, päätettiin että Fredrika ja Hedda jäisivät häntä hoitamaan ja perheen muut jäsenet muuttaisivat niinkuin ennenkin talveksi kaupunkiin. Tosin heidän toiveensa eivät olleet suuret Fredrikan kyvystä voimistelukoneiden käyttämisessä, mutta koska Bremer ennemmin otti Charlottan seuraksi itselleen kaupunkiin, ja Fredrika puolestaan ei parempaa halunnut kuin jäädä maalle pääkaupungin tyhjänpäiväistä seuraelämää pakoon, ei voinut paremmallakaan tavalla asiasta suoriutua. "Hyvä Hedda" se olikin, jonka huoleksi sairaan hoito oikeastaan uskottiin, Fredrika sai jäädä auttelemaan, missä taisi. Hänelle itselleen ei näytetty mitään epäilyksiä hänen kykeneväisyydestään, ja jos hän tunsikin semmoisten liikkuvan ilmassa, otti hän ilolla perheneuvoston päätöksen vastaan. Rakkaan sisarensa hoitamiseen tahtoi hän sydämestään ottaa osaa, siinä yksi asia, ja kaupungin elämää tahtoi hän paeta, siinä toinen asia, joka painoi muut tunteet hänessä vaikenemaan.

Yksinäinen olo maalla virkisti Fredrikaa: hän sai nyt esteettä ja ilman ympäristönsä epäluuloista tarkastelua liikkua ulkona ja vapaasti käyttää aikaansa. Kahtena seuraavanakin vuonna sai Fredrika asua Årstassa talven yli. Ulkonainen hiljaisuus vaikutti häneen hyvästi, aikoja alkoi tulla, jolloin aaltojen pauhu hänen sydämessään hiljentyi ja tyyntymisen merkkejä rupesi yhä ilmestymään. Hän neuloi vaatteita köyhille, keitti lääkityksiä, hoiti sairaita, maalasi, luki paljon, kirjoitti lyhempiä ja pitempiä runoja ja muita kyhäyksiä. Näitä hän ei itse milloinkaan lähettänyt painoon, mutta hänen sisarensa Charlotta Bremer on julkaissut muutamia niistä, yhteydessä pienen elämäkerran ynnä muutamien kirjailijan kirjeiden kanssa, jotka yhdistettyinä tulivat painosta v. 1868, kolme vuotta kirjailijan kuoleman jälkeen.

Kun nuo maalauksista saadut 200 riksiä oli lopussa, etsi Fredrika kyllä sepityksiensä joukossa jotain julkaistavaksi, mutta kun hänestä niissä ei ollut sopivia, rupesi hän todenteolla kirjoittamaan uutta. Niinpä valmistuikin ennen pitkää neljä kertoelmaa, joille hän yhteiseksi sarjanimeksi pani "Teckningar ur hvardagslifvet" (Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), tuo päällekirjoitus, jota hän sittemmin käytti kertomuksillensa ja jonka lukeva yleisö vähän ajan kuluessa omisti tuttavakseen. Näitä oli "Axel och Anna eller en brefvexling mellan tvenne våningar" (Aksel ja Anna eli kirjevaihto kahden huonekerran välillä), sukkela kuvaus ensimäisen lemmen juoksusta nuoren tytön ja nuorukaisen sydämissä. Aksel asuu setänsä luona yläkerrassa ja Anna tätinsä luona alakerrassa. Palava, voittamaton rakkaus uhkaa heitä perikadolla, elleivät toisiansa saa, mutta koska asianomaiset isäntähenkilöt rakastavien mielestä pitävät heitä sydämettömän tarkalla silmällä eivätkä milloinkaan saata heitä tilaisuuteen seurustelemaan toistensa kanssa, purkavat he hehkuvat tunteensa pienille kirjelipuille, joita nopeajalkainen salaposti, Janne nimisen pojan muodossa, lennättää edestakaisin toisesta huonekerrasta toiseen. Monta harmia ja vastoinkäymistä sattuu rakastaville, ja kun he vihoviimein, kaikki lemmentuskat kärsittyään, ilmoittavat rakkautensa holhoojilleen, pyytäen heiltä naimalupaa, niin nämä kovasydämiset ihmiset kieltävät sen ja käskevät heidän olla asiasta sen kovemmin hiiskumatta. "Ja minulla on 300 riksiä vuosituloa, sanoo nuori herra, emmekös me kaksi henkeä nyt sillä toimeen tulisi kuolemaamme saakka? Mitähän sen enemmällä tekisimmekään?" Epätoivoissaan lähetti hän nyt kirjeen Annalle, jossa sanoo päättäneensä heidän karata pois noiden ankarain sukulaisten luota ja käskee Annan laittamaan itsensä valmiiksi. Mutta kun tämä vastauksessaan ilmoittaa ei voivansakaan suostua niin sopimattomiin hankkeisin, menee Aksel pelaamaan, menettää kaikki rahansa ja velkautuu. Tästä taas ahkeraa kirjevaihtoa: Anna nuhtelee häntä, itse hän kiroo itsensä ja kärsii katkeraa katumusta, sanoo ikuiset jäähyväiset lemmityllensä ja ilmoittaa päättäneensä paeta ulkomaille. Mutta — juuri kun lähdön hetki lyö ja tuskat ovat ylimmällään, tulee sydänkäpyseltä pieni lippu, joka kertoo että rakastetun velat ovat maksetut ja että asianomaiset ovat luvanneet heille laittaa oman kodin ja suostuvat heidän naimiseen! Jonkun ajan kuluttua vietetään heille häät ja he astuvat ikuiseen onnelaan. Kuvaus loppuu pienessä kirjeessä Jannelta Ulla-sisarelleen, jossa Janne valittaa kuinka hänen tuottava postivirkansa nyt on loppunut, kun herra ja neiti menivät naimiseen. "Mutta", lisää hän iloisesti, "olenhan toimellani ansainnut 30 riksiä, nyt juoksen kotiin ja ostan niillä äidille — talon." — Viimeisessä kertomuksessa, "Bref från Stockholms soaréer" tehdään tosiolojen mukainen kuva Tukholman iltaseuroista, jossa jotenkin paljaasti esiintyy se joutavuus ja aikaa, varoja ja voimia tuhlaava elämä, joka on niiden tuntomerkkinä.

* * * * *

Vanhempainsa tähden tahtoi Fredrika tarkasti karttaa kaikkea julkisuutta ja lähetti senvuoksi käsikirjoituksensa veljellensä Augustille, joka oli Upsalan yliopistossa ja oli luvannut kaupita Fredrikan kertomuksia kirjain kustantajille siellä. Tämä onnistuikin, tekijä sai palkkioksi 100 riksiä, ja kirja ilmestyi julkisuuteen lopulla vuotta 1828. Se tuli heti huomatuksi sanomalehtien arvosteluissa, saavutti paljon lukijoita ja pysyi kauan aikaa keskustelualueena julkisissa ja yksityisissä seuroissa. Kun tekijä oli kaikille tuntematon, puhuttiin Bremerilläkin kirjasesta, niin että Fredrika sai kuulla sekä moitteet että kiitokset. Eräs arvostelijoista oli lausunut sen ennustuksen, että jahka tekijän kirjailijataito nousee kehitykseensä, antaa se tulevaisuudessa syytä suurempaan kiitokseen. Paperikaistale, jolle Fredrika kopioitsi nuo sanat, kirjoitti hän: "Niin, hyvä ystävä, se on Jumalan kädessä."

Kesällä 1829 kirjoitti Fredrika toisen osan "Kuvauksiaan", mutta sai repposet kustantajalta, jolle hän ne tarjosi. Tämä masennutti ensin Fredrikan toiveet kirjakyvystään, mutta sitten hän kysyi ensimäisen kirjansa kustantajalta ja tämä painatti ja julkaisi hänen uudet kyhäyksensä syksyllä 1830. Niitä oli kolme pienempää kertomusta: "Den ensamma" (Yksinäinen), "Tröstarinnan" (Lohduttaja), sekä lyhempi romani "Familjen H." "Den ensamma" on turvaton orpotyttö, joka kylmäkiskoisten ihmisten palveluksessa kärsii paljon ja etsii haparoiden elämän onnea ja sydämensä rauhaa ulkoapäin ihmisten suosiosta, eikä omasta sydämestään, jossa hän kuitenkin sitten uskoo elämän oikian sisällyksen ja todellisen rikkauden olevan piiloitetun. Kappale kuvastaa paljon psykologista totuutta ja viehättää lukijaa sekä sillä että runollisella muodollaan, joka sille on omituinen. Jutelmassa tapaamme osaksi kirjailijan omia elämänkokemuksia kuvailtuna.

Näinä vuosina tuli Fredrikan kodissa tapauksia, jotka tekivät muutoksen perheen yleisessä järjestyksessä. Fredrikan vanhempi sisar Charlotta sai, kotiin tultuansa pitemmältä matkalta sukulaistensa luota, vanhempainsa suostumuksen mennä naimiseen lakitieteen tutkija Qviding'in kanssa. Perheenisän terveys oli yhä huonountunut, niin ettei keväällä 1830 muutettukaan enään Årstaan, vaan vuokrattiin kesäasunto likellä Tukholmaa, jotta tarvittaissa pikemmin saataisiin lääkärin apua. Tauti kiihtyi kuitenkin kesällä kiihtymistään ja Bremer kuoli perheensä keskellä heinäkuussa samana vuonna. "Tuntui niin hyvältä", kirjoittaa Fredrika jonkun aikaa sen jälkeen, "kun näin isäni nyt rauhallisena lepäävän, pelastettuna levottomasta elämästä; kun sain hänen puutuneelle kädelleen ja kylmälle otsallensa vuodattaa sovituksen kyyneleitä". Lopuksi kesää muutettiin vielä Årstaan, jossa Charlotan häät vietettiin, mutta talveksi asettuivat toiset jälleen kaupunkiin.

"Kuvauksien" toisen osan ilmestyttyä kirjakaupassa kiirehti lukeva yleisö lukemaan ja sanomalehdet tarkastamaan sitä. Kirjan arvo huomattiin olevan merkille pantava ja nyt ruvettiin ahkerasti tiedustelemaan sen tekijää. Franzén oli ensimäinen ulkopuolella perheenpiiriä, joka sai sen tietää. Hän oli aina pitänyt Fredrikaa rakkaana ja iloitsi nyt sydämestään, kun kuuli että nuori suosikkinsa oli noiden kertomusten kirjoittaja. Kirjan maine levisi yhä laajemmalle, arvelut sen tekijästä liikkuivat sinne tänne kauan aikaa, mutta rupesivat sitten yhä likenemään oikeaa henkilöä, ja odottamatta sai Fredrika Bremer _Ruotsin Akademialta_ vastaan ottaa kunniakirjoituksen ja Yhdistyksen pienemmän kultarahan. Samassa hän rupesi saamaan tuttavia Tukholman kirjallisissa piireissä ja häntä onniteltiin nyt kaikilta tahoilta; mutta ei tämä kunnioitus voinutkaan Fredrikalle tuottaa sitä mielihyvää, josta hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli uneksinut. Vähää ennen "Kuvauksien" toisen osan ilmestymistä kirjoitti hän vielä sisarelleen, ettei hän suinkaan aio kirjailemista valita varsinaiseksi toimekseen, vaan että se ainoastaan on häntä huvittanut muun paremman työn puutteessa. Viimeksi ulostulleesta osasta täytyi kuitenkin pian toimittaa uusi painos; ja kun yleisössä uteliaasti odotettiin jatkoa viimeiseen perhekuvaukseen, rupesi Fredrika uudestaan kirjoittamaan, niin että ennen vuoden loppua julkaistiin kolmas osa "Kuvauksia", sisältäen vaan yhden kertomuksen, "Familjen H.", jatkona samannimiseen edellisessä vihossa. Tässä on seuraava sisältö: Eversti H:n tytär, 26-vuotinen Emilia, on kihloissa Algernon S:n kanssa, mutta vaikka he kyllä aluksi rakastavat toisiansa niinkuin pitää, alkaa Emiliaan tulla kaikenmoisia epäilyksiä, joita kertomus alussa yksinomaan pitää näkymöllä, niin että lukija pian voipi luulla, ettei muuta tulekkaan; yhtäkkiä kuitenkin tulee häät ja nuori pari katoaa näkyvistä. Heidän sijaansa astuu silloin everstin nuorempi tytär, Julia sulhasineen, Kaarle kornetti, professori L. ja everstin veljentytär, sokea, intohimoinen Elisabeth, ja nyt kehitetään rakkauden lankaa vuorottain. Julia huomaa kihlauksensa puuttuvan oikeaa perustusta ja niinmuodoin takeita tulevasta onnesta, purkaa liittonsa ja menee vaimoksi ylevämieliselle, uskolliselle ystävällensä, professori L:lle, joka on häntä toisen verran vanhempi. Elisabethin kovan elämänkohtalon katkaisee viimein kuolema tervetulleena pelastajana, mutta rakastettava Kaarle kornetti saapi lemmittynsä omakseen.

Kertomuksen juoni on siksi hajallinen, että se voisi täysin tyydyttää meidän aikamme arvosteluvaatimuksia, jotka kysyvät suurempaa yksinkertaisuutta ja keskitystä, mutta esittelyn yksityiskohdissa sen sijaan ilmestyy selvä ja makusa muoto, raitis hilpeys ja tuo lysteilevä humori, joka läpi kertomuksen pitää lukijan mieltyneenä, silloinkin kun se satirin hienolla tutkaimella pistää.

Vaikka Fredrikan tähänastisilla kynätuotteilla oli ollut harvinainen menestys, ei hän vieläkään ollut tajunnut kutsumustaan kirjailijana eikä myöskään löytänyt sitä rauhaa, jota sielunsa etsi. Hän oli nähnyt, sanoo hän "Tröstarinnan" nimisessä jutelmassa, kuinka luonnossa kevät seurasi talvea, kuinka päivänpaiste tuli myrskyn ja raju-ilman perästä, ja hän ajatteli silloin, että mela saattaisi kääntyä hänenkin elämässään; mutta samassa näki hän taas, kuinka alati ihmisiltä monet tuhannet toivomukset tyhjään raukesivat ja kuinka elämänkuorma raskaana painoi tuhansien hartioilla, ja se vaivutti hänen jälleen epätoivoon. Mielikuvastimessa oli hän nähnyt tulevaisuuden sijoitettuna onnelan tupiin, "mutta todellisuus rakentaa linnansa tuhasta ja ryysyistä ja jokaisen täytyy antaa siihen roponsa", niinkuin kirjailija itse sanoo. Ja Fredrika oli pannut roponsa. Ensimäisen nuoruutensa hän oli uhrannut vastauksen etsimiseen niihin moninaisiin kysymyksiin, joita elämän ristiriidat olivat herättäneet, ja tämä etsiminen oli muodostunut kipeäksi kamppailukseksi, jossa monta kyynelkarpaloa oli vuodatettu. Mutta tämänlaatuinen kamppailu, niin ankara ja kipeä kuin se olikin, kypsenti hedelmiä, joita hän itse ja monet tuhannet muut saivat niittää. Monelle nuorelle sielulle, joka haparoitsi elämän okaisella tiellä, oli Fredrika Bremerin kova kokemus ohjaavaksi valoksi. Sen vuoksi, uskoo hän itse, täytyi hänen itkien etsiä pimeydessä, epäillä ja toivottomuudessa kulkea, että hän oikein käsittäisi nuorempain sisartensa olevan aseman ja ymmärtäisi, mitä heidän oli tarpeen. Mutta nyt se käännekohta, jonka tuloa ei hän enään uskonut, oli häntä likellä. Hänen vastainen elämänsuuntansa oli katsottuna.

III. KEHITYSTÄ VASTAISEEN VAIKUTUKSEEN.

Kysytään kenties, eikö Fredrikan nuori sydän kehoittanut häntä avioliiton elämänalalla etsimään tyydytystä. Tähän löytyy ainoastaan se yksinkertainen vastaus, ettei Fredrika rakastanut ketään niistä henkilöistä, jotka hänelle olivat tehneet naimaehdotuksensa. Sillä muuta lakia kuin sydämen ei Fredrika saattanut totella. Itse hän kertoo kuinka hän kerta aikaisemmassa nuoruudessaan yhtäkkiä rakastui nuoreen mieheen eräissä iltahuveissa, mutta kuinka jo ennen maata pantua tuo tunne niin tyynesti ja laiskasti pulputti sydämessä, ettei kannattanut ruveta sen haltuun heittäytymään.

Samaan aikaan kuin "Kuvauksien" kolmas osa ilmestyi, pääsi Fredrika erään etevän sukulaisen tuttavuuteen, joka ei ainoastaan viitannut hänelle tietä hyödylliseen kirjallisuuteen, vaan myöskin osotti hänelle, kuinka hän sen mukaan kuin taitaisi omistaa itsellensä perusteellisia ja suunniteltuja tietoja ja voisi järkeensä tuottaa selkeyttä ja valoa, kokoaisi välikappaleita hyödylliseen ja siunausta tuottavaan vaikutukseen lähimmäistensä kesken. Paitsi tätä naista, elähytti monien muiden jalojen ja nerokkaiden henkilöiden tuttavuus Fredrikan masentunutta mieltä, uusi, määrällisempään suuntaan valittu lukeminen toi muassaan uusia rauhoittavia aineksia, ja toinen väljempi maailma alkoi näkyä hänelle, ensin kaukaisuudessa, sitten lähempänä. Astuttavansa tie selveni hänelle ja toi muassaan uusia toiveita ja uutta uskallusta. Niitä tyyntymisen merkkejä, joita jo aikaisemmin oli joskus näyttäytynyt, uudistui yhä, ja rauhattomuuden aallot alenivat alenemistaan. Kesällä 1831, Fredrika oli silloin 30 vuotta, tuli hän sisarensa rouva Qviding'in luo Kristianstad'iin etelä-Ruotsissa, johon hän asettui pitemmäksi aikaa. Oli luonnollista, että etevimmät seurapiirit heti tahtoivat ottaa hänet helmoihinsa, ja se herätti kummastusta, kun vastatullut vieras kieltäytyi useammista kutsumuksista. Mutta hänellä oli siihen syytä, joita eivät tuntemattomat voineet arvata: se viihdyttävä rauha, jota hän nyt ensi kerran elämässään sai nauttia, käski häntä elämään hiljaisuudessa, eroitettuna ulkoelämän häiritsevästä moninaisuudesta.

Ainoastaan kun oli Qviding'illä vieraita, oli Fredrika muassa, ja kerrotaan, että hänen vaatimaton, hiljainen esiintymisensä yhdistyksessä nerokkaan humorillisen sananvaihdon kanssa voitti hänelle todellisia ystäviä. Yksi näistä oli silloinen koulurehtori Kristianstad'issa, P. Böklin, filosofisesti sivistynyt mies ja kristillismielinen. Hän käsitti Fredrikan sieluntaistelun ja oivalsi sitä merkitystä, johon nuoren kirjailijan alkava kyky oli nouseva. Böklin tarjoutui Fredrikalle opettajaksi, ja tämä pääsi nyt vapaasti ammentamaan muinaisuuden rikkaista tietolähteistä, jossa häntä Böklin johti aarteesta toiseen, esitellen hänelle mitä parasta oli klassillisessa kirjallisuudessa. Tämän kautta säteili taas uutta valoa ja selitystä noihin elämän arvoituksiin, jotka pimentävistä pilkuista olivat kasvaneet mustiksi varjoiksi ja uhanneet häntä kautta ensimäisen nuoruutensa ajan. Sovinnollinen rauhanmieli kehoitti häntä nyt ahkeraan työhön kaiken oikean ja hyvän puolesta, ja se ajatus alkoi vakaantua hänessä, että hänen kirjailijakykynsä oli se välikappale, jota hänen tuli käyttää. Ja todellisena ystävänä osallistui Böklin nyt ja sittemmin Fredrikan sekä kirjalliseen että käytännölliseen vaikutukseen. Lavea ja epäilemättä valaiseva kirjevaihto Fredrika Bremerin ja Böklin'in välillä on vielä tallella jälkimäisen sukulaisilla, mutta kun se on paraikaa annettu toisen henkilön käytettäväksi kirjalliseen tarkoitukseen, en ole voinut sitä saada läpikäytäväkseni.

Tällä ajalla kehoitti eräs yksinäinen leskirouva joka omisti suuren herraskartanon Norjassa, Fredrikaa tulemaan luoksensa, tarjoten hänelle täydellisen vapauden järjestää elämänsä omain vaatimustensa mukaan. Fredrika suostui kiitollisesti, meni Norjaan elokuussa 1833 ja oleskeli siellä yhtämittaa kaksi vuotta. Emäntänsä seura häntä miellytti ja Fredrika sitoontui häneen uskollisella ystävyydellä. 1835 asui hän taas jonkun kuukauden kotona Årstassa, kesäisin kuitenkin oleskellen kylpylaitoksissa äitinsä ja sisartensa kera, mutta vielä neljänä seuraavana talvena oli hän jälleen ystävänsä luona Norjassa. Täälläkin Fredrika eli suurimmassa hiljaisuudessa, pannen kaiken aikansa kirjallisiin töihin. Hän luki nyt Norjan historiaa, tutustuen sen menneisyyteen ja nykyisyyteen. Uudessa maassa, uusissa oloissa, suuremmoisen luonnon ja omaperäisten ihmisluonteiden parissa heräsi hänessä monta uutta tunnetta, monta tähän saakka hänelle tuntematonta ajatusta. Se kuolluus, jonka hän tapasi kirkollisella alalla, esimerkiksi järkeä ja sivistyksen valoa puuttuvat saarnat ja raa'an virrenveisuun, hämmästytti häntä, mutta kansassa näki hän sen sijaan toisaalla ennustavia hengellisen kehityksen oireita, jotka olivat omiansa takaamaan parempaa tulevaisuutta. Koko tämä aika muodostui Fredrikalle luonnolliseksi, jatkoksi siihen varsinaiseen opintekoon, jota hän Kristianstad'issa oli alkanut. Itse sanoo hän kirjeissänsä tältä ajalta, että nyt vasta hänen nuoruutensa alkoi, ja tämä uusi sielunelämä kuvastuu kauttaaltansa hänen teoksissaan.

Suruakin täytyi kuitenkin Fredrikan tällä ajalla kokea. Hedda Bremer, äitinsä ja siskojensa lemmitty, kuoli pitkällisen kivuloisuuden perästä v. 1837. Fredrika oli silloin kotona, ja hän kirjoittaa Charlotalle sisarensa kuolemasta, sanoen: "Hänen katseensa, hänen kyyneleensä, hänen nöyryytensä ja kiitollisuutensa Jumalaa kohtaan ovat ainiaaksi painuneet mieleeni; hänen kuolonkylmä kätensä, jolla hän tautivuoteellansa minua hyväili, ei ole turhaan levännyt otsallani. Jumalalle kiitos että hän nyt on levossa! Kaikista vähin olen minä tehnyt hänen hyväksensä, mutta paljon minä häntä rakastin, ja hänen vaikutuksensa minuun ei milloinkaan voi hälventyä. — Mitä voin, tahdon sydämestäni tehdä äidin ja Agathan hyväksi, mutta Heddaa ei minusta kuitenkaan koskaan tule", lisää hän viimein alakuloisesti.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "PRESIDENTENS DÖTTRAR."

Kolmen vuoden loma-ajan jälkeen tuli nyt v. 1834 painosta uusi kirjateos: "Nya teckningar ur hvardagslifvet" (Uusia kuvauksia jokapäiväisestä elämästä), sisältäen kertomuksen: "Presidentens döttrar, en guvernants berättelse" (Presidentin tyttäret). Ennenkuin kerromme tämän kertomuksen pääjuonteen, on ehkä toistettava muistutus, johon tuonnempana viitattiin ja joka osaksi koskee seuraaviakin Fredrika Bremerin kirjatuotelmia, ettei ulkonainen rakenne niissä voi vastata meidänaikuisia käsityksiä muodosta; ja lisätä sopii samassa, etteivät ne, kokonaisuudessaan katsottuina, siinä kohdassa tyydyttäneet kaikkia senkään ajan arvostelijoita. Fredrika Bremerin teosten suurin voima ei ollut sommittelussa eikä, ylimalkaan otettuna, luonteenkuvauksessakaan, vaan pääasiallisesti siinä aaterikkaudessa, joka ynnä hienon, mieltä kiinnittävän ja usein nerollisen esitystavan kanssa ilmaantuu yksityiskohtain kuvaamisessa ja siinä puhtaassa, totuuden tarkassa maailmankatsannossa, mikä joka lehdeltä puhuu.

Otamme tähän ylempänä mainitun romanin pääpiirteet lyhimmässä supistuksessa.

Iso, pulska, ulkomuotoansa huolellisesti hoitava presidentti on leskimies ja viiden tyttären isä. Presidentti muistelee kaipauksella vaimoansa, jonka periaatteita kasvatuksessa hän suuresti ihailee ja koettaa käytäntöön panna. Lapsiansa pitää hän myös kalliina ja katsoo heidän etuaan nykyisyyden ja tulevaisuuden varalle. Neiti Rönnqvist'in on hän ottanut kotiopettajaksi, mutta opetus sekä kasvatus on kumminkin tapahtuva hänen omain silmäinsä alla ja niin paljon kuin suinkin hänen ohjeittensa mukaan. Presidentin tarkoituksena näet on tyttäristään valmistaa yksinkertaisia, ymmärtäväisiä naisia, hyviä aviovaimoja ja kelpo äitejä, eikä ensinkään minkäänlaisia erinomaisia, tarkkaälyisiä taikka kopeita henkilöitä. Talangeja sopii heillä kyllä olla, jotta voivat niiden avulla huvitella muita ja häntä itseänsä, mutta sen pitemmälle ei tarvinnut pyrkiä. On katsottava, etteivät hänen tyttärensä saa aikaansa tuhlata lukemiseen, muuta kuin sen verran että osaavat jotenkin sujuvalla kielellä ja makuisasti kannattaa puhetta semmoisissa keskusteluissa, joita yleisessä seuraelämässä tulee esille. Kaikellainen oppineisuus ja taiteellisuus on vahingollinen ja vieroittaa heitä siltä alalta, jolla yksinomaan heidän tulee elää ja yhteiskuntaa hyödyttää. Hänen autuaasti nukkuneen puolisonsa periaatteissa ilmaantui tosin jonkimmoista jälkeen-antamista aikakauden oikullisille vaatimuksille, myönsi presidentti, mutta pääasiassa ne kuitenkaan eivät sallineet poikkeuksia.

Luoja itse oli näet naisen vaikutusmuodot kaavoitellut ja määrännyt, ja niiden välttämättöminä merkkeinä ja ehtoina olivat: hiljainen kodillisuus, lempeys, järjestys, mukautuvaisuus muiden mieliin, ankaruus itseänsä kohtaan, ahkeruus ja yleinen miellyttämisen taito kodissa ja seuroissa. Näissä kohden oli tarkasti valvottava, ettei laiminlyömiselle avattaisi tilaa. Rouva-vainaja hylkäsi kaikellaisen isostelemisen ja komeilun, kaikellaisen rohkean esiintymisen yleisön edessä, joka kuitenkin, Herra paratkoon, jo alkoi tulla naisissa näkyviin; hän päätti että nainen voi tulla onnelliseksi, otolliseksi luojalleen ja hyödylliseksi kanssa-ihmisilleen ainoastaan jos hän sulkeutuu perhepiirin varjeleviin rajoihin, hyvänä tyttärenä, hellänä aviovaimona ja äitinä. Ja mitä vainaja oli hylännyt, sen presidenttikin hylkäsi, niinkuin vainaja oli päättänyt, niin päätti presidenttikin. Missä määrässä presidentin aatteet hänen kahdessa nuorimmassa tyttäressä toteutuivat, sitä ei saada vielä tietää, mutta mitä tulee Edlaan ja Adelaide'een, niin ei kuitenkaan ensimainittu vastannut tarkoitukseen.

17-vuotinen Adelaide on luonnon suosikki. Hän on saanut sorean, notkean vartalon ja kauniit kasvot; hänen suloiset, pehmeät liikkeensä, hänen tyyni varmuutensa puheessa ja työssä, sanalla sanoen, hänen miellyttävä olentonsa viehättää kaikkia ihmisiä. Tekijä varustaa hänet kaikilla hyvillä ominaisuuksilla ja avuilla, kaikella mikä parasta ja korkeinta on luonnon antimissa. Olisipa siis ollut ihme, ellei Adelaide niin kauniina, niin suloisena, aina tietäen miellyttävänsä ja onnistuvansa, aina saaneensa ja saavansa rakkautta, hyväilyä ja imartelua, olisipa ollut ihme, ellei hän olisi tullut ylimieliseksi. Ja hän tulikin, mutta sekin oli hänessä miellyttävää. Niin hyvä, niin vaatimattoman yksinkertainen, niin auttavainen ja halukas kaikille saattamaan iloa ja onnea oli hän, ettei hänen ylimielisyytensä milloinkaan harmittanut. Luonnon suosikki oli ihmistenkin suosikki: kaikki ihmettelivät häntä, kaikki rakastivat häntä, kaikki tahtoivat hänen elämäänsä suloistuttaa.

Yhtä suuressa määrässä kuin luonto oli tuhlaavainen Adelaide'a kohtaan, oli se tarkka ja saita vanhempaa sisarta kohtaan. Ja luonnon puolueelliseen kohteluun yhtyivät vielä ihmiset ja asianhaaratkin. Kahdeksanvuotisena oli Edla lähetetty kasvatuslaitokseen, josta hän palasi vasta vuotta ennen äitinsä kuolemaa. Kaikennäköistä kauneutta vailla kuin oli, meni hän Adelaide'n rinnalla mitättömäksi. Katkeramielisyytensä, hiljaisuutensa ja sulkeutunut olentonsa vieroitti häntä muista. "Olen hänen luontoansa tarkoin katsellut", sanoo kertoja, "ja huomannut hänessä syvän ja kipeästi loukatun tunteenvoiman. Hänen sanansa ilmaisee usein vakuutusta ja harmia, väittäen että osajako ihmisille on vääryydellä tehty; ja syvä tunne asuu hänessä ihmisen voimattomuudesta välttämään kärsimystä ja onnetonta kohtaloa. Semmoinen onneton kohtalo on pantu hänelle, eikä hän tahdo eikä taida sen alle alistua. Tarkalla silmällä keksii hän kaikki elämän epäkohdat; miettien niitä ja tuntien oman osattomuutensa on hänen katsantonsa kivuloistunut ja sydämensä haavoittunut. Ja kun ei hän taida toivoa parannusta löytyvän, sulkeutuu hän koko maailmalta." Tosin ei hänen silmissänsä nähty kyyneliä, eikä valituksia hänen huuliltansa kuultu, mutta koko hänen olentonsa ja elämänsä oli äänetöntä, katkeraa napinaa. Hän omisti kuitenkin paljon todellista voimaa, tunnetta, totuuden rakkautta ja hyvän mutta laiminlyödyn ymmärryksen.

Adelaide'a presidentti rakasti ja suositteli. Edlan ja hänen välillä oli kylmyys ja kankeus. Kummallakin oli vaatimuksia, mutta kun ei rakkautta ollut, ei niitä täytetty kummaltakaan puolen. "Minä annoin sinulle hengen", sanoo isä, "annoin sinulle hoitoa lapsuudessasi, nyt syöt leipääni ja asut kattoni alla, ja minä tarjoon sinulle ijällesi sopivaa vapautta ja huvituksia, joihin muut tyytyvät. Ole kiitollinen, tottele tahtoani, huomaa ja täytä toivomukseni, niin saatat minulle iloa".

"Saata sinä iloa minulle", vastaa tytär, "valmista minulle onnea, jota sieluni kaipaa, muuten en taida iloittaa sinua. Henkeä en sinulta pyytänyt, mutta henki, jonka olet minulle antanut, se pyytää onnea. Ellet anna minulle sitä, niin ensimäinen lahjasi on vaan kova kuorma, joka minua rasittaa". Tämmöisiin presidentin ja Edlan sananvaihdot päättyivät.

Kun ei oltu muualla kemuloissa eikä vietetty kestejä kotona, kulutettiin ilta perheellisessä piirissä. Likisempiä tuttavia ja talossa-kävijöitä olivat nuori, vilkas vapaaherra Otto, tyttärien serkku ja rakastunut Adelaide'een, sekä omasta mielestään puolimatkassa sulhanen; ja vakava, kokenut, totismielinen Alarik kreivi, jonka tekijä ottaa suosikikseen ja joka pääsee ohjaajaksi kaikkeen hyvään. Tämä mies pyrkii aina ytimeen ja arvostelee sen mukaan asioita ja henkilöitä, kaikellainen ulkonainen ansio ja etuisuus on hänelle vähemmästä arvosta kuin hengen lahjat ja siveelliset hyveet. Huomaten sen epäsuhteen, mikä presidentin ja hänen vanhemman tyttärensä kesken vallitsee, astuu hän sovittajana esille ja koettaa taivuttaa tyttären mieltä isäänsä, samassa kuin hän hankkii hänelle hyödyttävää ja henkeä kehittävää lukemista, saattaen siten häntä tilaisuuteen tyydyttämään hartainta mielihaluansa. Kun Edla huomaa kreivin tarkoittavan hänelle taipumuksen mukaista edistymistä, herättää tämä hänessä luottamusta mieheen. Eräänä päivänä isä ja tytär kompastuvat toinen toisiinsa taas: kovia, ankaroita, isällistä rakkautta puuttuvia sanoja isältä, katkeria, pahoja, loukatun mielen vastauksia tyttäreltä. Kun kreivi silloin kiittää kodin lahjoittamaa onnea, verraten sitä taivaasen, kääntyy isä päin tytärtänsä ja sanoo terävästi ja nuhteellisesti: "Niin, etenkin kun siinä on rakastettava tytär, joka kaikissa koettaa olla isällensä mieliksi ja pitää hänen mukavuudestansa ja hauskuudestansa hellää huolta."

Edla punastuu. "Olette verranneet kotia taivaasen, tiedättekö minkä vertainen se myös taitaa olla?" vastaa hän kreiville, ja kun tämä siihen ei sano mitään, lisää hän: "kuritushuoneen". Neiti Rönnqvist kauhistuu, presidentiltä läikkyy teevesi kupista, ja Alarik tarkastaa totisena ja nuhtelevasti Edlaa. Tämä jatkaa vertailuaan: kuinka kodissakin on vangit ja päällikkö. Viimemainittu pakoittaa vankeja työhön ja rankaisee heitä, jos tehtävänsä laiminlyövät. Velvollisuuden täyttämisen hän vaatii, mutta ei hän tarjoo sitä rakkautta, joka velvollisuuden huojentaa. "Mutta" lisää hän, "mitä varten siitä valitan? Supistuneemmassa kehässä jälitellään, mitä laveammassa tapahtuu: koti vaan on kuva maailman järjestyksestä",

Presidentti on sanonut että hän on vähävaativa mies, hän ei pyydä elämällensä muuta, kuin että hän itse ja hänen omansa saavat mitä tarvitsevat; hän suuttuu nyt, mutta hillitsee itsensä ja ihmettelee ainoastaan kreiville, miten ihminen usein taitaa katkeruuttaa elämänsä ja sitten valittaa kärsimyksiä, joita hän itse on itselleen hankkinut. Hänen vaimovainajansa oli hänestä tehnyt onnellisimman aviomiehen maan päällä, ja jos hän olisi saanut vielä elää, olisi hän hänestä tehnyt yhtä onnellisen isän, sillä hän olisi osannut istuttaa tyttäriinsä sitä suloa ja mukautuvaisuutta, joka yksin voipi rakkautta saavuttaa, hän olisi opettanut heitä ansaitsemaan isän hellyyden, isän, joka ei parempaa toivo kuin saada nähdä omaisensa onnellisina ja heidät syliinsä sulkea. "Rakkaus ainoastaan saapi rakkautta vastineeksi", muistuttaa Edla, "isällä, joka antoi lapselleen hengen, mutta ei sille hellyyttä ja iloa lahjoittanut, ei ole vaatimisen oikeutta."

"Vai ei olisi oikeutta", sanoo isä kiivastuen, "eikö olisi oikeutta? Vaan sinä, sinä tietysti et milloinkaan voi olla väärässä, sinulla on aina oikeus puolellasi. Mutta ellei minulla olisikaan oikeutta vaatia tottelemista ja mukautumista, niin mahtanee minulla kuitenkin oikeus olla puhdistamaan taloni ikävästä ja rauhattomuudesta. Et ole minulle kolmeen vuoteen valmistanut ainoatakaan ilon päivää, suoraan olet osottanut ylenkatsovasi isäsi neuvoa, etkä viihdy hänen talossaan; jollei vasta tule parempaa, kuin mitä on ollut, niin on parasta että eroomme." — — Alarik koettaa sovittaa; hän saapi Edlan pyytämään anteeksi, ja jonkimmoinen sovinto rakennetaan.

Samana päivänä pääsee valkea irti pikkutyttöjen leikkihuoneessa, Edla osottaa suurta tointa ja rohkeutta sen sammuttaessa ja saapi pahoja palohaavoja. Siitä seuraavana taudin aikana Alarik kreivi ja neiti Rönnqvist ottavat ystävällistä osaa sairaan hoitoon ja koettavat johtaa hänen mieltään rauhaan ja tyytyväisyyteen. He hankkivat hänelle sopivia kirjoja, joita lukiessa hän saapi lohdutusta ja uskallusta elämään. Presidentti ensin levottomuudella ja epäilevällä silmällä katselee tyttärensä uutta työuraa, varoittaa neiti Rönnqvist'iä saattamasta häntä oppineihin lukuihin ja huomauttaa, mimmoiseen suureen vaaraan ja erehdykseen ne naisen johtavat. Mutta kun hän sitten näkee, kuinka aikaa voittain Edlan katkera ja kova muoto lieventyy ja hänen silmiinsä syntyy uusi kirkkaus, kuinka hänen käytöksensä muuttuu ja saapi raittiimman sävyn, rupeaa hän hiljalleen myöntymään ja tunnustamaan tuon uuden tuuman hedelmiä. Kun sitten presidentin on tehtävä pitkä ja huolestuttava matka yksin, astuu Edla hänen luoksensa, käärii kätensä hänen kaulaansa ja kysyy eikö isä huolisi häntä mukaansa seuraksi. Tämä tarjoomus isää liikuttaa, hän sulkee lapsensa syliinsä ja heistä tulee ystävät.

Presidentin hartaimpia toivomuksia oli ollut avioliitolla yhdistää ensiksikin tyttärensä Augustan ja Alarik kreivin ja toiseksi Adelaid'en ja hänen serkkunsa Otton; mutta kohtalo ja asianomaisten taipumus määrää toisin. Adelaid'en kauneus ja suloisuus yhtenä hänen avomielisyytensä, viehättävän hellätuntoisuutensa ja iloisuutensa kanssa valloittaa vakavan Alarikin sydämen, ja neito vastaa hänen tuntoihinsa samalla laatua. Ottosta hän kyllä pitää ystävänä, mutta ei taida sydäntänsä taivuttaa antamaan hänelle sitä rakkautta, jota tämä palavasti pyytää. Kun siis Alarik ilmoittaa rakkautensa ja he kihlautuvat, niin raukeavat sekä presidentin ohjelmat että rakastuneen Otton elämän-unelmat tyhjiksi. Presidentti kuitenkin ennen pitkää mukautuu, mutta Ottolle on se vaikeampaa.