Part 4

Adelaid'en ja Alarikin väli ei kuitenkaan tahdo rakentua ihan rauhalliseksi. Morsian ei voi iloon ja huvituksiin tottunutta mieltänsä ja tähänastisia tapojaan muuttaa, vaan antautuu kuin ennenkin hartaalla halulla seuraelämään pyörteihin, tanssii, nauraa, mieltelee ja liikkuu iloisena kuin ilman lintu, puusta puuhun, oksalta oksalle. Mutta tämäpä vapaus ei olekkaan sulhaselle mieleen, hän ei saata kärsiä, että hänen kihlattu morsiamensa huvitteleikse entisten ystäväinsä ja tuttavainsa seurassa, hän moittii häntä, rupeaa vahtimaan häntä, ja mustasukkaisuuden kaikki oikut syttyvät. Tästä seuraa, että hyvä sopu rikotaan kerta toisensa perästä, rakennetaan suudelmilla jälleen, ja rikotaan taas. Viimein tullaan ratkaisevaan kohtaan, joka uhkaa ijäksi heidät eroittaa. Kreivin poissa ollessa Adelaide monien pyyntöjen perästä suostuu menemään mukaan seuranäytelmään, näyttelee siinä nuoren tytön osaa ja on saanut vastanäyttelijäkseen Otton, jolla tietysti on rakastajan tehtävä osanaan. Kutsumatta, odottamatta, ilmestyy Alarik katsojain joukossa, näkee kihlattunsa näyttämöllä ja vastanäyttelijän lemmenosotusten esineenä, hyppää sivuovesta näyttämölle, tempaisee Adelaid'en käsiinsä, pakoittaa hänen pois ja vie hänen kotiin. Sulhanen on loukattu: Adelaide on kevytmielinen, velvollisuutensa rikkonut hulivili; semmoisenko hän vaimokseen ottaisi? Morsian on huoneessaan, Alarik ei tahdo häntä tavata.

Nyt kietoutuvat asiat aina pahemmin toisiinsa ja tuosta yksinkertaisen luonnonlaatuisen elämän kertomuksesta takerrutaan pilventakaisiin seikkoihin. Augusta kreivinna, joka kauan on ollut mieltynyt Alarikiin, saapi vastamenneestä tapahtumasta syytä ruveta puhumaan hänelle Adelaid'en huolimattomuudesta kaikkiin totisempiin elämänsiteihin nähden, hänen kevytmielisyydestään, kuinka hän mielistelee Otton edessä; sanalla sanoen, kuinka kelvoton hän olisi Alarikille vaimoksi. Tämän tehtyänsä menee Augusta sisarensa luokse selittämään ja toteennäyttämään, kuinka Alarikin rakkaus häneen on ollut pelkkää mielikuvituksen haaveilua, erehdystä kaikki tyyni, ja kuinka hän itse on ja on oleva se nainen, jota varten Alarikin todellinen rakkaus on aiottu. Saatuansa vihdoin kiihoitetuksi sisarensa epätoivoon lupaa tämä kihlauksensa rikkoa. Vielä osaa Augusta rouva laittaa niin, että Alarik tapaa kihlattunsa puutarhassa kahdenkesken Otto paronin kanssa, joka hänelle paraikaa purkaa rakkautensa. Hiljaisesti ja vakaasti vastaa Adelaide, ettei hän taida sydäntänsä kellenkään muulle antaa kuin Alarikille, jota ainoastaan hän rakastaa. Mutta sitä ei kuule Alarik, vaan heittää vimmastuen erosanansa morsiamelleen ja lähtee talosta. Adelaidekin pakenee ja löydetään metsässä verensylkyyn vaipuneena, kannetaan kotiin ja pannaan sairasvuoteelle. Lääkäri tuomitsee hänen kuolemaan, jota hän itsekin odottaa. Mutta viimein kuitenkin kaikki selviää. Neiti Rönnqvist saa tietää, miten asiat todenteossa ovat, hän kirjoittaa Alarikille kaikki ja kertoo samassa Adelaid'en toivottomasta tilasta. Alarik, huomattuaan rakastettunsa syyttömäksi, kiirehtii katuvaisena hänen luokseen; anteeksi pyydetään, anteeksi annetaan, morsian paranee — ja häät vietetään.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. TUNTOMERKKIÄ.

Ulkonaisessa rakenteessa osottaa kertomus monta heikkoa kohtaa. Ensinnäkin tuo häiritsevä esitteleminen alussa, kun yhtähaavaa näyttämölle tuodaan parikymmentä henkeä, joiden esiintyminen ja satunnainen toimiskelu on aivan arvoton kokonaisuuteen nähden: toiset heistä ainoastaan näyttäytyvät, toiset ensin ilmestyvät painavina osanottajina toiminnassa, mutta sitten katoovat tietämättömiin. Myöskin liittää Fredrika Bremer, senaikuisten kirjailijain tapaan, tähän kertomukseensa pitkiä lisälehtiä, joiden sisältö luonnollisemmin olisi tullut lukijan tietoon esiintyvien henkilöiden toiminnassa.

Myöskin huomaa pian, että luonteenkuvauksessa on jälkiä sen ajan kaunokirjallisista käsitteistä, eikä olekkaan muuta kuin luonnollista että niin on. Intoileva, ihanteellinen maailmankatsanto, joka kauniin aatemaailmansa vuoksi joskus unohtaa todellisuuden, viettelee tekijää vaaralliseen omavaltaisuuteen, niin ettei lukija tapaa aina luonnontekemää pohjaa luonteiden kehityksessä. Kynä on silloin tällöin luiskahtanut kuvauksesta sepitykseen ja joutunut liian aavalle alalle, jolta ei ole ollut aina helppo palata takaisin alkuperäiseen rajoitettuun uraan. Fredrika Bremer oli hänkin aikansa lapsi, helposti kuin muutkin saattaa hän varustaa suosikkinsa kaikilla niillä ruumiillisilla ja henkisillä ominaisuuksilla, jotka houkuttelevat lukijan huomion puoleensa ja tekevät heistä täydellisyyden esikuvia, samalla kuin ei säästä väritystä silloinkaan, kun vetää käsille niitä, jotka ovat määrätyt taulun taustalla seisomaan ja jotka usein saavat pitää hyvänään kaikki ne puutteet ja paheet, mitkä suurimmalla tarkkuudella ovat pois karsitut heidän onnellisemmista lähimmäisistään.

Mutta mikä tässä asettaa Fredrika Bremerin kokonansa omalle perustalle ja painaa hänen kirjatuotelmilleen omituisen merkkinsä, on tuo uusi, vakaa aatesuunta, joka hänen kynäänsä johtaa. Niin muodoin hän ensinnäkin luonteiden valinnassa poikkeaa siitä, mikä siihen asti oli ollut tavallista. Oli esimerkiksi yleensä totuttu kaikessa kaunokirjallisuudessa tapaamaan naisluonteina kirjoittajan vallattomasta mielikuvituksesta syntyneitä joko enkeleitä taikka piruja, joista tavallisesti edelliset tarvittiin lopulliseksi palkinnoksi etevälle, suurelliselle romanin sankarille, jälkimäiset taas juonillansa kietomaan kertomuksen lankoja ja muodostamaan sen mustaa taustaa.

Kun nyt Fredrika Bremerin "Kuvauksissa" äkkiarvaamatta esitellään yksinkertaisia, verrattain jokapäiväisiä, mutta tarkoituksessaan itsenäisiä vaimoja toimivina kertomuksen etulaiteella, herätti se outomaista huomiota ja uteliaisuutta lukevassa yleisössä. Odottamatta huomasi lukija olevansa tutussa seurassa, "elämän proosassa". Olihan joskus liioittelua kuvauksessa tässäkin — meidän aikamme arvostuksen silmissä paljonkin — mutta kaikki henkilöt tunsi lukija kuitenkin ihmisiksi, semmoisiksi kuin hän itse.

Toiseksi huomattiin kohta se eroitus, että näissä uusissa kirjatuotteissa pantiin inhimilliset hyveet ja paheet tavallansa toisellaiseen arvosteluun, kuin tähän asti oli elämää tarkasteltu, ja tuo matkaansaattoi lukijoissa paljon häiriötä ja hämmästystä. Tähän asti pieniksi, mitättömiksi katsottuja virheitä osotettiin näissä sillä tavalla, että ne esiintyivät todellisina paheina; oikeutettuja ominaisuuksia ihmisissä, jopa hyvinä katsottuja tapojakin kuvattiin niin uudella lailla, että niiden vanha laatu haihtui ja niissä alkoi ilmaantua ikäänkuin jotain vastenmielistä ja poistettavaa. Toiset ominaisuudet ja asiat taas, joista ylimalkain ei oltu pidetty lukuakaan, veti tämä uusi kirjailija-tulokas uuden päivän valoon. Samalla kuin tuo vaikutti vähän häiritsevästi, niin se virkisteli. Olihan tosin harmittavaa monelle pienelle viattomalle kaunottarelle, kun hänen kaikkein naisellisempia ominaisuuksiansa ei saatettu suurempaankaan arvoon; olihan harmittavaa monelle nuorelle herrasmiehelle lukea suurisukuisista seikoistaan: miten hän osasi tarvittaissa lasia kilistää, lyödä korttia ja elää öisissä hurjistuksissa, ilman että mitään puhuttiin hänen miesarvostansa ja vapaasta asemastansa, jolle tuommoiset asiat oikeutena kuuluivat. Se oli ilkeän harmittavaa, mutta ei ollut haitallista. Vaan pahemmalta tuntui, kun vakaantuneiden, arvokkaiden perheenisäin taattuja etuoikeuksia, ja armollisten rouvain yleisesti hyväksyttyjä aatteita ja menetystapaa lastenkasvatuksessa saatettiin niin usein kuvauksen esineeksi ja monasti kosketeltiin puuttuvalla pyhyydellä ja kunnioituksella. Mutta havaittiin pian, että kaiken tuon kanssa oli noissa kertomuksissa suuri, rakastava sydän kätkettynä, levittäen lämpimyyttä ja virvoittavaa, puhdasta henkeä, joka vastustamattomasti virtasi lukijankin sydämeen ja herätti siinä uusia tunteita, uusia ajatuksia.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "NINA"

Ainoastaan yhdestä Fredrika Bremerin teoksista on sanottu, ettei se tyydyttävästi vastaa sitä selvyyttä, sitä kirkasta puhtautta siveellisessä arvostelussa, mikä muuten on läpikäyvänä voimana hänen kirjallisessa vaikutuksessaan. Tämä kirja, ₙNina", tuli painosta 1835, vuotta jälkeen "Presidentens döttrar" ja jatkona siihen. Lukijakunta ihastui kertomuksen eri kohtiin, tuohon tunteenrikkauteen, joka siinä tulvana juoksi, mutta se moitti päähenkilöä, Ninaa, ja oli tyytymätön tekijän kantaan, jota ei se tässä saanut täysin selville. "Nina" oli presidentin nuorin tytär, ihastuttava, lemmellinen ja kaikkien mielikki. Ludvig kreivi — toinen Alarik — ilmoittihe muiden muassa kosijaksi, mutta Nina ei rakastanut häntä. Vaan sitten kun Don Juan tulee, syttyy neidossa rakkaus ilmituleen, ja ellei ulkonaisia pelasteita olisi varalla ollut, olisi tuo valtava tunteenhehku vietellyt hänet siveelliseen erehdykseen. Sydänaallot kuitenkin pian jälleen laskeutuvat, ja nyt saavat tytön omaiset hänen myöntymään jonkinmoisiin puolikihloihin Ludvigin kanssa. Mutta jonkun ajan kuluttua joutuu Nina oleskelemaan äitipuolensa kanssa toisessa paikkakunnassa, uusissa oloissa, joiden johtajana ja elähyttäjänä esitteleikse seurakunnan jaloinen pappi, Hervey, kaikkien suosikki. Hervey'ssä vasta tapaa nyt Nina oikean osansa, ja Hervey Ninassa samoin. Tämä vuorovaikutus muodostuu vakavaksi rakkaudeksi, jota ei kuitenkaan aviollinen yhdistys pääse vahvistamaan, sillä ilmi tulee, että Hervey kantaa väärää nimeä ja että hänen maineensa on tahrattu. Kuuluu näet että hän olisi vietellyt, poisvienyt ja viimein murhannut Ludvig kreivin sisaren, eikä ollut voinut viattomuuttaan todistaa. Ainoastaan Nina uskoo häntä, mutta nähdessään kuinka suurta surua hän saattaisi perheelleen, jos menisi Herveylle vaimoksi, luopuu hän hänestä ja ottaa Ludvig'in. Mutta rakkauttansa Herveyhin ei Nina voi sammuttaa, hän kuolee aikaiseen. Hänen rakastettunsa syyttömyys tulee viimein ilmi ja hän kohoaa korkeimman maineen kukkuloille, mutta rakastetullensa pysyy hän uskollisena loppuun asti.

Jos tekijä päähenkilönsä suhteen olisi joko astunut kokonaan puolueettomalle kannalle, pysyen vaan kuvaajana, taikka selvemmin esitellyt mielipiteensä, ei olisi yleinen arvostelu kirjasta päättynyt siihen tyytymättömyyteen, kuin nyt oli laita. Semmoisena kuin luonteenkehitys ja toiminnan juoksu nyt esiintyi, jäi se epäselväksi ja hämärti samassa lukijan omaa arvostusta. Yleisö oli kirjailijan edellisissä teoksissa tavannut uusia aatteita, jotka asettivat sen eteen tähän asti tuntemattomia kysymyksiä, mutta Ninassa tapahtui huomattava taka-askel vanhan vallattoman romantikin ja tunteen-elämän alalle takaisin. Ajan kaunokirjallisuudessa yleisesti Nina ei suinkaan mikään poikkeus ollut, mutta lukijakunta ja varsinkin se osa siitä, joka uusilla toiveilla oli "Kuvauksien" tekijässä luullut saavansa tervehtiä merkille pantavaa tienraivaajaa uusille aatteille, huomasi pettyneensä toiveissaan ja kävi alakuloiseksi. Etenkin ensimäinen tarkastus oli kiivaasti moittiva ja se koski tekijään sitäkin enemmän, koska hän itsekin oli tyytymätön työhönsä. Yksityisessä kirjeessä tältä ajalta sanoo hän siitä: "Ninassa on monta virhettä, ja paljon antaisin, jos voisin karsia niitä vähemmäksi. — — Ei kukaan taida olla tyytymättömämpi häneen kuin minä." Ankaruus jolla tarkastus alkoi, asettui kuitenkin pian osaksi ja kirja otettiin viimein armoihin, mutta muiden Fredrika Bremerin kirjateosten rinnalle ei se ole voinut täysin nousta.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "GRANNARNE."

Kun sitten v. 1837 ilmoitettiin "Grannarne" (Naapurit), meni yleisö vähän epäillen kirjakauppaan, mutta se meni kumminkin ja luki kirjan. "Grannarne" on kaunokirjalliselta kannalta epäilemättä Fredrika Bremerin etevin teos, ja syyllä on sanottu siitä, että se on "Ruotsin paras romani". Tapaus on maalla. Vanhapoika, pyöreäläntä tohtori Verner on vasta tuonut kotiin nuoren vaimonsa, joka miehensä arvon ja hyvän maineen kautta heti pääsee naapuriensa suosiolliseen tuttavuuteen. Tekijä on pannut kertomuksen langat tämän, Fransiska rouvan käteen, joka ne kehittää lukijalle kirjeissä eräälle ystävällensä. Kertomuksen keskuksena on tohtorin isäpuolivainajan kenrali Mansfelt'in leski, uljas ja ankara rouva, joka tietää pitää komentoa suuressa talossaan. Naimiseen mennessään oli hänen kasvatettavakseen joutunut miehensä poikapuoli Lars Anders Verner ja kaksi miehensä omaa poikaa Johan Jakob ja Pehr, ja itse sai hän pojan, jolle annettiin nimeksi Bruno. Tämän maailmaantulo oli ollut vähällä tempaista äidiltä hengen, mutta ehkäpä juuri senkin vuoksi piti hän tätä lasta kovin rakkaana. Yöt päivät istui hän hänen kehtonsa ääressä, eikä antanut muiden tuskin koskea häneen. Lapsikin rakasti palavasti äitiänsä, mutta osotti jo aikaiseen rajua ja vallanhimoista luontoa. Äiti ja lapsi eivät saattaneet elää ilman toisiansa, mutta jo varhain tunkeusi tähän rakkauteen jotain vihallista ja outoa. Yhdeksän kuukauden vanhana poika kiukussaan puri äitiänsä rintaan, kun tämä hänelle tarjosi ravintoa, ja kun äiti kivusta kiivastuen tästä häntä lyödä pyräytti, ei lapsi sen perästä kertaakaan rintaa enään ottanut. Kahdeksanvuotisena hän äitiänsä löi, kun tämä hänelle antoi ansaittua rangaistusta.

Vaikka äiti häntä sanomattomasti rakasti, ei hän milloinkaan kohtelussaan suositellut häntä velipuolien rinnalla, vaan kasvatti heitä kaikkia vakavuudella ja hennottelematta. Kun isä kuoli, jättämättä mitään varallisuutta lapsilleen, lupasi "ma chère mère" — niin puhuttelivat pojat äitiään — tasan maksaa vuotisen korkosumman pojilleen ja rupesi itse hoitamaan velkaantunutta maatilaa. Mutta Brunolle eivät mitkään rahat riittäneet, hän kävi käsiksi kaikenmoisiin keinoihin saadaksensa enemmän omaisuutta. Viimein hän äidiltänsä varasti ison rahasumman, josta äiti niin sydäntyi, että hän kirosi lapsensa eikä luvannut hänen milloinkaan enään tulla nähtäviin. Brunon paettua kotoa, meni hän ensin tunnottomaksi ja vaipui sen jälkeen kolkkoon puhumattomuuteen, jota kesti kolme vuotta ja jolloin hän ei ottanut osaa mihinkään toimiin. Kaikki tämä oli jo ohitse, kun Fransiska rouva tulee seudulle. Bruno otaksuttiin kuolleeksi, äiti ei milloinkaan sietänyt kuulla hänen nimeänsä mainituksi, mutta oli muuten kuin ennen. — Kaikkea, mitä suuren talon hoitoon kysyttiin, ymmärsi hän ja taisi itse toimittaa; sekaantumattansa kuitenkaan kunkin palvelijan tehtävään ja hääläämättä joka paikassa, niinkuin moni talon-emäntä luulee pitävänsä tehdä. Hän vaan valvoi kaikkea ja piti ohjakset käsissään. Tapahtuipa kyllä, että korvapuusti kajahti joskus, mutta niin oikeuden ja kohtuuden mukainen oli tämä emäntä palkollisten mielestä, että hän täysin oli voittanut heidän kunnioituksensa ja uskollisuutensa, johon myös vaikutti hänen ystävällinen huolenpitonsa kaikesta talonväestään. Väliin pyhä-iltoina kutsui hän väkensä kokoon, käski heidän tanssia ja soitti itse heille viulullaan, jota hän nuoresta oli oppinut käyttämään.

Usein otti hän vastaan vieraita kodissaan, vaikka itse kulki harvoin kylässä. Suora ja kursailematon, pani hän usein ihmisiä hämille, mutta pahuudesta ei hän loukannut kenenkään mieltä. Alusta alkain pääsee Fransiska rouva hänen suosioonsa, ja usein Verner ja hän maatilaltaan Rosenvik'istä käyvät "ma chère mère'n luona, johon tämän molemmat poikapuoletkin vaimoineen tulevat kesävietolle.

"Naapurien" piiriin kuuluu iso joukko muitakin perheitä ja henkilöitä, muiden muassa eräs seudulle vasta muuttanut vieras mies, joka on ostanut rouva Mansfelt'in entisen talon, Ramm'in ja siellä asuu synkässä yksinäisyydessä. Mitään ilmoittamatta alkuperästään ja sukusuhteistaan osottaa tämä mies suurta hyväntekeväisyyttä ja auttavaisuutta kaikille köyhille ja onnettomille koko tienoolla, ja lukija pian arvaa kuka hän on. Bruno Mansfelt on tuottavilla, mutta ei aina kiitettävillä asialiikkeillään muilla mailla koonnut rikkautta, mutta kostava omatunto ja sovinnon halu on nyt vaatinut häntä syntymätienoilleen rakkaan äitinsä likeisyyteen, jolle ei hän kuitenkaan uskalla ilmoittautua. Kun sitten velipuolensa tohtori Verner sattumuksesta tuntee hänen, lankee hän nöyrtyneenä hänen kaulaansa ja pyytää häntä välittäjäksi äitinsä edessä. Salaisuus uskotaan nyt Fransiskalle ja Brunosta tulee jokapäiväinen vieras Rosenvik'issä. Täällä näkee hän lapsuutensa lemmikin, suloisen Serenan, joka on tullut kesteilemään Fransiskan luo. Brunon lapsuuden tunne muuttuu rakkaudeksi, ja hämmästyen huomaa Fransiska kuinka ystävänsä sydän taipuu tuohon villin luonnon oireita osottavaan ja rajumieliseen mieheen, johon ei hän saata täysin luottaa.

Kirjan toisessa osassa kuvaus seuraa Brunon sisällistä taistelua hänen suhteessaan Serenaan ja niitä tapauksia, joiden kehityksessä hän vihdoin voittaa äitinsä anteeksiannon ja pääsee sovintoon hänen kanssaan. Bruno tunnustaa tosin paljon rikkoneensa ei ainoastaan epärehellisyytensä kautta asioissa, vaan yhtä paljon irstaassa elämässä, mutta hänen rakkautensa Serenaan herättää hänessä kiivaimman halun elämän autuutta ottamaan, ja hän panee kaiken kykynsä liikkeelle saadaksensa tämän vastarakkauden. Eihän hän ole niin huono, miettii hän, ettei hän tuota onnea ansaitsisi, asuu hänessä paljon hyvääkin, ja Serena, tuo puhdas, tuo jalo ja korkea olento on näet ainoa, joka taitaa hänen uuteen ja parempaan elämään johtaa. Enkeli tarvitaan liikuttamaan sitä vettä, jossa hän on uudistettava, tuumaa hän. Jonkun aikaa tuskallisessa epätiedossa elettyään, ilmoittaa hän Serenalle rakkautensa ja aikomuksensa, ja tapaakin hänessä hellän vastarakkauden. Mutta kun silloin Bruno intohimojensa vallassa rupeaa tyhjäksi ja lapselliseksi arkuudeksi mainitsemaan kaikki Serenan epäykset ja avioliiton esteet, peljästyy tämä ja vetäytyy pois hänestä, kun vielä lisäksi Bruno kehoittaa häntä lähtemään kanssansa pois maihin, joissa eivät kaikellaiset ulkonaiset muodot ja tavat vangitse sydämiä heidän taipumuksissaan. Semmoisessa onnessa ei taida rauhaa olla, vastaa siihen Serena ja kieltäytyy kokonaan. Tästä Bruno vaipuu entiseen synkkämielisyyteen ja onneton suhteensa äitiin yhä suurenee ja uhkaa häntä viimein perikadolla.

Verner ja Fransiska koettavat nyt mitä voivat, saadaksensa sovintoa äidin ja Brunon välillä, mutta onnistumatta. Ensimäisestä sanasta, minkä puhuvat Brunosta, joutuu äiti vaaralliseen vimmantilaan, pakenee huoneesensa ja vaipuu synkkyyteen. Bruno on kerran kutsuttuna vieraana hänen luonaan, mutta rouva Mansfelt ei tunne häntä. Useampia kertoja vielä saattavat sukulaiset Brunon puheeksi, mutta kun he näkevät, kuinka onnettoman äidin kärsimykset yhä vaan suurenevat ja hänen sisällinen taistelunsa halventaa hänen muotonsa ja hänen vaivuttaa syvään surumielisyyteen, täytyy heidän luopua yrityksestään. Tämä rauetti Brunossa kaikki toiveet ja hänen mielentilansa alkoi tohtoria kovin huolestuttaa. Mutta käänne äidin ja pojan elämässä oli kuitenkin likempänä, kuin taittiin aavistaa. Eräällä rouva Mansfelt'in ja Fransiskan paluumatkalla kaupungista ehtii päivä pimetä ennen kotiintuloa ja he ajavat eksyksiin tiellä. Luullen omalle pihalle tulevansa ajavat he Ramm'in kartanolle, jossa hevoset yhtäkkiä säikähtyvät salaman iskusta ja hyökkäävät järveenpäin. Samassa säntää hevosten eteen mies, joka kovan taistelun perästä saa hevoset pysähtymään ja suuren onnettomuuden estetyksi. Tämä mies on Bruno; tapaturmaan joutuneet saatetaan sisään huoneisin, äiti ja poika seisovat toistensa edessä, ja nyt tuntee äiti lapsensa. Tämä lähestyy häntä ja pyytää anteeksi, ja äiti sulkee rakastetun poikansa syliinsä. Mutta sydämen liikutus on liian suuri vuosikymmenien kärsimysten jälkeen, se panee rouva Mansfelt'in kovalle tautivuoteelle. Tapaturmassa tulleista haavoista ja verenvuodatuksesta sairastaa Brunokin kauan aikaa heikkona. Äiti ja poika makaavat nyt viereisissä huoneissa, kipeinä mutta onnellisina. Fransiskan ja hänen taitavan tohtorinsa uskollisella hoidolla sairaat parenevat ja uusi elämä alkaa nyt kaikille. Rouva Mansfelt tosin kadottaa näkönsä, mutta onneansa ei hän kadota enään milloinkaan. Brunon ja Serenan rakkauden suhde myös uudistuu ja saatuansa kasvattivanhempainsa suostumuksen, menee Serena Brunolle vaimoksi.

"Grannarne'ssa", oli tavattavana ei ainoastaan luonteen kaavakuvia (tyyppejä), vaan todellisia, omaperäisiä individejä. Tuo uljas väkevätunteinen, taipumaton "ma chère mèren", tuo hyväsydäminen vaikka ulkonäöltään karkea, kelpo tohtori Verner ovat aina oma itsensä eikä kukaan muu. Ja itse kertomuksen kertoja, Fransiska rouva, tuo aina iloinen, aina auttava, mutta miettiväinen ystävä, on kuvattu niin hienosti, niin pienimmissäkin tosielämän mukaan, että lukija koko ajan luulee seurustelevansa jonkun likisimmän tuttavan kanssa. Yleinen tarkastelu onkin merkinnyt tämän luonteen parhaimpain joukkoon, mitä siihen asti oli pohjoismaissa kynällä kuvailtu. On tullut tunnetuksi, että kun kiitetyn "Jane Eyre'n" tekijä — Currer Bell — jonkun aikaa jälkeenpäin julkaisi mainitun romaninsa, hän pelkäsi yleisön luulevan, että hän Jane'a kuvatessaan oli käynyt Fransiskalta lainassa.

Paitsi kirjan pääjuonnetta, tuo äidin ja hänen poikansa välillä huomattava ankara taistelu, joka perustuu likeiseen yhtäläisyyteen heidän luonteissaan ja on siitä välttämättömästi kehittyvä seuraus, kutoutuu kertomuksen toimintaan monta sivullisempaa seikkaa, joissa tapaamme henkilöitä semmoisia kuin itsenäisyyteen ehtinyt neiti Hellevi Husgafvel, joka kauniissa, sievässä kodissaan hilpeällä ja tyytyväisellä mielellään ja vierasvaraisuudellaan ilahuttaa kaikkia, ja hänen ystävänsä, taiteen-ihailija, vaatimaton laamanni Hök; näiden kuvauksella Fredrika Bremer on luonut meille ystäviä, joita emme taida milloinkaan unohtaa. Samaten kuin Dickens "David Copperfield'issä" on Fredrika Bremer tässä seisonut inhimillisiä tunteita ja sydämen moninaisia taipumuksia niin likellä, että hän on taitanut muodon antaa olennoille, joista tunnemme, että ne ovat lihaa meidän lihastamme ja verta meidän verestämme.

Ja että tämä teos otettiin mieltymyksellä vastaan, missä se käännöksessäkin ilmestyi, oli luonnollista. Sitä luettiin lavealta Ruotsissa ja muissa maissa ja luetaan vastakin, sillä eivät ne aarteet, joita se sisältää, voi pian vanheta. Tämä "Ruotsin paras romani" on tekijänsä koroittanut etevimpien riviin.

Tosin tässäkin tapausten kasoittelemisessa tavataan puutteita siellä täällä, ja tekijän on täytynyt niissä paikoin keinotella yliluonnollisilla taikka kuitenkin tavallisesta järjestyksestä poikkeavilla kohtauksilla, jotka häiritsevät toiminnan tyyntä kulkua ja tekevät lukijaan hämmästyttävän vaikutuksen; mutta tämä puutteellisuus unohtuu pian tuon toden ja rikkaan elämän-käsityksen rinnalla, ja tuon uskollisen, tosiolonmukaisen piirteen rinnalla yksityis-kohdissa, joka isommasta pienempään taitavasti seuraten elämän risteileviä lankoja kertoo meille usein sen hienoimmat totuudet. "Tuleehan", kirjoittaa yksi arvostelijoista, "niin paljon elämästä otetun totuuden keralla kärsiä pieniä jopa suurempiakin epätäydellisyyksiä, sillä meidän on muistettava, ettei etevinkään nero sentään ole muuta kuin ihminen."

Jo ensimäisissä Fredrika Bremerin teoksissa oli huomattu ja mainittu se aivan omaperäinen kyky, jolla hän osasi lukijansa mielen ja innon kiinnittää vaatimattoman jokapäiväisen elämän rajoihin. "Grannarne'ssa", tämä kyky esiintyi kehittyneenä taitona. Asken mainittu arvostelija sanoo siitä: "Harvinaisella kyvyllä osaa Fr. Bremer saattaa merkitystä ja arvoa siihen, mikä on näennäisesti mitätöntä ja vähäpätöistä, ja hän omistaa tälläistä kykyä suuremmassa määrässä kuin kukaan muu ruotsalainen romanikirjoittaja." Tarkalla silmällä hän tähtäsi ihanteesen ja tapasi sen pienimmissäkin elämänsuhteissa; tiesi sen lisäksi paremmin kuin muut itse väistyä syrjälle näkymättömiin, antaen toiminnan henkilöt itsenäisinä ja vapaasti liikkua, jonka kautta kuvailukseen kasvoi enemmän dramallista eloa ja luontoisuutta. Tämä oli sillä ajalla kirjallinen ansio, jota ei taajassa tavattu ja joka oli sekin puolestansa omiansa asettamaan "Grannarne'n" tekijän silloisten kirjailijain etusijaan.

Eräässä kohdassa kuitenkin jotkut arvostelijat ovat tehneet muistutuksia tätä teosta kohtaan; he näet väittivät tekijän väärin menetelleen siinä, kun rikokselliselle ja ansaitsemattomalle henkilölle kuin Brunolle valmistaa puhtaan ja ylevämielisen Serenan rakkauden ja sen kanssa parhaimman elämän onnen. Fredrika on yksityisessä kirjeessä sanonut tästä, ettei ihminen jolla on Brunon entisyys ja luonne, kuitenkaan milloinkaan voi tulla onnelliseksi, koska moittivan ja rauhattoman omantunnon muistutukset eivät lakkaa seuraamasta häntä. — Tekijä olisi ehkä myöskin voinut vastata muistutukseen sillä, että todellisessa elämässä monasti nähdään niin käyvän; kuvailija piirtää vaan muodon sille, mitä elämässä näkee.

IV. JATKUVAA KEHITYSTÄ. ULKONAINEN ELÄMÄ.

Kirjailijan ulkonainen elämä näinä vuosina ei esiintuo suurta vaihtelua. Etenkin talvisin Tomb'issa seurusteli hän vaan emäntänsä ja ystävänsä kanssa ainoastaan kun joskus kokoontui tämän luokse vieraita, otti Fredrika osaa yleiseen illanviettoon ja istui silloin mielellään pianon eteen soittamaan nuorelle kansalle tanssiin. Mutta jos hän kerta joutui keskusteluun, saattoi hän huomaamattansa niin innostua, että vilkastutti koko seuran ja veti mielet ja kielet hauskaan puhevaihtoon. Tämmöiset illat olivat kuitenkin ainoastaan harvoja poikkeuksia näiden kahden naisen elämässä Tomb'in yksinäisyydessä. Sitä kyllin myöskin todistavat nuo monet kiitetyt kirjatuotelmat, joita nyt vähillä väliajoilla täällä valmistui ja tuli kotimaassa ulos painosta.

Fredrikan yksityinen varallisuus sekä nuo kirjainsa hänelle tuottamat runsaat palkkiot pitivät hänelle lisäksi aina tien auki kaikkeen kirjallisuuteen, niin että hän taisi luettavakseen hankkia kaikkia, mikä etevintä ja parasta oli maailman kirjamarkkinoilla. Tämäkin oli etu, joka edisti hänen omaa kehitystään ja rikastutti hänen henkistä näkymöään uusilla elämänkuvilla. Kuinka hyvin hän viihtyi ja tunsi tämän hiljaisuuden lääkitsevän vaikutuksen itsessään, näkyy hänen kirjeistään, joissa hän omaisilleen ja ystävilleen paljastaa sisällisen elämäntilansa. Äidillensä kirjoittaa hän: "Yksinäisyys, missä ystäväni kanssa oleskelen, on minulle varsin erinomainen. Täällä rauhallisuudessa, uudessa maassa, uusien esineiden ympäröimänä, herää minussa monta puutunutta tunnetta, monta uinahtunutta harrastusta. Olen täällä nauttimassa henkistä lähdejuomaa, joka vahvistaa sieluni ja ruumiini. Ja molemmat ne tarvitsevat vahvistetuiksi tulla. Norjan historiasta, sen menneisyydestä ja nykyisyydestä, sen kirjallisuudesta nousee minuun monta ajatusta ja kysymyksiä, joita en koskaan ennen ole tuntenut. Kehäpiirteitä uusiin kirjakuvauksiin alkaa syntyä, ajatus vapautuu ja nykyisen asemani huomaan tärkeäksi vastaiselle kehitykselleni. Se kevät-ilma, jonka minulle emäntäni sydämensä ja luonteensa ansiolla valmistaa hengitettäväksi, vaikuttaa paljon hyvää, mutta vielä enemmän vaikuttaa se, että saan niin rauhassa elää. Kuinka hyvältä tuntuu kun ei tarvitse käydä kylässä eikä ottaa vastaan vieraita. Tämänlainen arkuus lienee jonkinmoinen nykyään voittamaton kivuloisuus, jonka vuosien kuluessa toivon parantuvaksi. Mutta nyt kun istun äännettömässä huoneessani kirjaini ja papereini ääressä ja näen avaran taivaan katsovan puoleeni, tunnen omistavani koko maailman, etenkin kun edessäni tuossa on vastatullut kirje, joka tuopi hyviä uutisia omaisiltani ja todistaa että minua rakkaana pitävät. Silloin sykkii sydämeni kiitosta kaikkihyvälle isälle, silloin olen onnellinen ja silloin parhaimman rakkauteni ja työni annan ihmisten hyväksi."

Toisessa kirjeessä vuodelta 1835 eräälle naineelle ystävälle, jonka kanssa hän usein vaihtoi kirjeitä, sanoo hän: "Muistatko kun viime talvena yhdessä luimme neiti Martinau'n erästä pientä kertomusta, jossa hän — kumma kyllä niin valistuneelta ihmiseltä — sanoo, että _tieto_ olisi sivistyksen ja jokaisen ihmisen korkein tarkoitusperä ja että hyve vaan on katsottava välikappaleena sen saavuttamiseksi, ja kuinka me silloin yksissä äänin käänsimme lauseen päinvastoin? Mutta kun nyt ollaan samaa mieltä tässä, niin mistä maailmallisesta me kiistettäisiin? olen itsekseni ajatellut; turhaa on käydä sotaa, kun kerta on rauha rakennettu kaikkein tärkeimmässä. Sillä tiedänhän meidän samaa vakuutusta pitävän ei ainoastaan hyveen arvosta, vaan sen ijankaikkisesta syntyperästä, tuosta lähteestä, mistä kaikki totuuden ja voiman suonet alkunsa saavat. Kumpikin päätimme hyveen korkeimmaksi maan päällä ja että sitä kokisimme toteuttaa kumpikin elämämme tiellä.

Sinun elämäsi näyttäytyy minulle kuin suudelma ja sydämellinen syleily, johon kutsut rakastettusi sulkeutumaan; minun ehkä käsittää laajemman piirin, mutta lienee vähemmän lämmittävä, vähemmän hellästävä. Todesti tuntuu minusta sinun osasi ihanammalta, ja usein muistan Byron'in sanoja, kun hän onnellisimmiksi ja jaloimmiksi runoilijoiksi kiittää niitä, jotka eivät sanalla ole julkituoneet sydämensä ja sielunsa aarteita, vaan ne syvälle omaan poveensa kätkeneet. Näin ajatellessani on minulle monasti tullut vaativa halu luopua tieltä, joka niin helposti viekottelee ihmissydämen itsekkäisyyteen, kunnianhimoon ja moneen heikkouteen, ja valita itselleni toinen ala, jonka yksinomaisena tarkoituksena olisi sielun puhdistaminen ja sydämen valmistus kärsivällisyyteen ja rakkauteen. Mutta vastustamaton voima on silloin käskenyt minua toisaalle, se on pannut kirjan ja kynän käteeni ja sanonut: mene. Ja olenkin päättänyt mennä, mutta olen kutsunut totisuuden ja rakkauden mukaani matkalleni johtamaan, tukemaan ja valaisemaan minua. — — Yksi ainoastaan on tärkeä: että hyvä tapahtuu. Siihen tahdon minäkin puolestani vaikuttaa; jos en onnistu, niin panen turvani siihen että toiset onnistuvat paremmin; pääasia vaan on, että Jumalan tahto ja ihmiskunnan onni pääsee toteutumaan. — — — Nyt vasta on minun oikea työnaikani alkanut, mutta paljon on minulla oppimista ja suuri on haluni siihen. _Ihminen_ on se aine, jota ennen kaikkea tahdon käsitellä, ja ihmistä tulee minun siis ensisijassa oppia."

Miten Fredrika paraiten ajattelee pääsevänsä viimeisen tarkoituksen perille, ilmoittaa hän vähän edempänä samassa kirjeessä: "Ja ihmisen tuntemiseen antanevat minulle filosofia ja historia avaimen: filosofia siten että se minulle selittää ihmisen yleisyydessään, eri ainekset ja voimat, jotka hänessä vaikuttavat, sekä hänen suhteensa taivaasen ja luontoon; historia taas näyttämällä ihmisen työssä ja toiminnassa eri sivistyskansoissa, eri ilmanaloissa, kaikissa elämän vaihtelevissa oloissa. Ainoastaan näin tavoin luulen voivani oikein arvostella nykyisyyden ihmistä sekä aikamme yleisen suunnan suhteen kuin individillisen laatunsa puolesta. Eihän ole ihminen eikä valtio vastasyntyneitä, tyhjästä tulleita lapsia: kumpaisenkin sisällinen elimistö juurtuu syvään muinaisuuteen, lähtien alkuansa siitä elämästä, joka on ajan ja muuttumisen vallasta vapaa. Ainoastaan tutkimalla ihmistä ja valtioa niiden yhteydessä historialliseen menneisyyteen ja yliluonnolliseen ijankaikkisuuteen taitaa niiden perille, s.o. niiden sydämeen, niiden sisimmäiseen, olennaiseen elämään tungeta; ja ainoastaan semmoisella perusteella voimme siveyden oppaana jotain vaikuttaa ihmiskunnan hyväksi."

Myöskin raamattua viljeli Fredrika tällä ajalla, etsien valonapua ja opastusta ihmiselämän tuntemiseen. Moni asia hänelle siinä selveni ja yhä enemmän löysi hän yhteyttä sen aattessa, vaikka yksityiskohdissa paljon jäi hämärään ja käsittämättömäksi. Ja vielä enemmän olisi siksi jäänyt, ellei hän niin tarkoin olisi koettanut huomata ja eroittaa sisällössä asuvaa henkeä ulkonaisen muodon vaillinaisuuksista. Hänen onnistui rakentaa käsitteilleen jonkinmoinen kokonaisuus, ja etenkin Jesuksen persona kuvastui hänelle niin täydellisen selvänä, niin johdonmukaisena ja aatetta vastaavana, että se ynnä hänen korkean oppinsa kanssa kasvatti Fredrika Bremerissä uskon — "järjellisen uskon nimittäin", sanoo hän itse, — jota yksityiskohtain hämäryys ei voinut kumota.