Part 7

Fredrika Bremer ei tavannut Yhdysvalloissa mitään erityistä valtakirkkoa, kiinnitettynä valtioon ja sen erityiseen suojelukseen, vaan suuren luvun eri kirkkoja ja tunnustuksia, jotka olivat tottuneet kärsimään toinen toistansa ja vaikuttamaan kukin omalla sisällisellä voimallansa ilman valtiollisia etuoikeuksia. Jokainen seurakunta on itse saanut järjestää ja ylläpitää jumalanpalveluksensa ja huolta pitää uskonsa levittämisestä; jokaisen jäsenen on niinmuodoin täytynyt osaa ottaa seurakuntansa voimassa oloon ja sen kartuttamiseen. Ja kun hän siinä on saanut itse vapaasti vaikuttaa, on hänen puolestaan myöskin ollut pakko kunnioittaa ja vapaata vaikutusta myöntää muiden oikeuksille. Tästä on kasvanut toiselta puolen suuri hartaus, toiselta puolen suvaitsevaisuus eri uskontunnustuksien ja lahkojen kesken. Missä eri uskonmuodot käsitetään seurauksina erillaisesta henkisestä lahjoituksesta, siellä paremmin taidetaan yhdistyä työntekoon kaikkien kanssa, jotka kristityn nimeä kantavat. Vaikuttavaa henkeä on siellä enemmän kuin dogmeja.

Fredrika Bremeriä, joka itse ei suorastaan ollut sitoutunut rajoitettuun tunnustukseen, tämmöinen uskonelämän kehitys varsin tyydytti. Hän luuli näkevänsä täällä rakennettavan sitä näkymätöntä templiä, ylitse kivestä ja puusta tehtyjen, jossa kaikki ihmiset, joilla hyvä tahto on, yhtyvät työhön Kristuksen nimessä. Tämänkaltainen yhteisvaikutus on tuottanut yhteyttä kaikilla aloilla: lähetystoimessa, köyhäinhoidossa, rikoslain parantamisessa, raittiuden ja siveellisyyden edistämisessä ja ehkä eniten kaikista koululaitoksessa. Kaikkialla tapaa Fredrika Bremer vaikutuksen, jonka päämaalina on niin paljon kuin suinkin torjua köyhyyttä ja puutetta ja, missä se on päässyt alkuun, estää sen levenemistä. Siellä jokaisen yksityisen uskonnollinen tunnustus ja tietoisuus vapaudesta velvoittaa häntä enemmän ja asettaa hänen suurempaan edesvastaukseen, senvuoksi kristillisen yhteiskunnan ja valtion likisimmät johtajat tahtovat kaikkialla niin paljon kuin mahdollista tukea, vahvistaa ja kehittää yksityistä ihmistä. Siinä mielessä kansan rikkaimmat ja lahjakkaimmat henkilöt yhtyvät enentämään kouluja ja levittämään sivistystä laajalta yhteisen kansan riveihin, jotta kaikki kansanluokat pääsisivät kohoamaan siihen yhdenvertaisuuteen, johon kasvatus yksin johdattaa. "Tasoitusta yläältä" olivat suuret opettajat, semmoiset kuin Horace Mann, Barnard, Channing, Everett vaatineet ja se on ollut kaikkien niiden pyrintönä, jotka ovat käsittäneet, että vapaassa maassa on uskonnolla ja valtiolla yhteinen asia saavutettavana, yhteinen tarkoitus voitettavana: yksityisen tilan parannus.

Että maassa missä yksityisen kunnioitus ja sen yhdistyksessä vapaus on koko kansan tunnussanana, saapi esteettä syntyä ja voimassa olla semmoiset ihmisten kesken muodostuneet liittokunnat kuin kvääkarien, mormonein, Uuden Libanonin shäkers'it y.m., ei voinut Fredrika Bremeriä ihmetyttää. Hän näki näissä yhdistyksissä vapauden toteutettuna ja käsitti ettei valtion tarvinnut niitä peljätä, sillä niin rajattomalla alueella kuin Yhdysvaltain ei moinen seurakuntalaisina ja yhteisomaisuuden-liitot voineet muuta kuin poikkeuksina pysyä. Kirjailija saattaa lukijan New Libanonin shäkersläisten ja erääsen toiseen liki Bostonia asuvaan yhteiskuntaan, johon joukko kansalaisia, protestanttista uskoa, on liittynyt elämään yhdessä, suostuttuin sääntöjen mukaan. Avioliitto on heillä kielletty, he tahtovat elää henkisessä liitossa, ahkeralla kättensä työllä. Moni elämän kovuutta kokenut sydän ja maailman myrskyissä murtunut mieli on semmoisessa liittokunnassa löytänyt rauhan sijan ja ystäviä, joiden parissa tulevaisen elämän toivo on tuonut hänelle lohdutusta. Toisessa paikassa, New Jersey'ssä, viettää Fredrika monta päivää seurakunnassa, joka on syntynyt siten että miehiä ja naisia on yhtynyt, kukin on pannut osan omaisuudestaan yhteiseksi toimeentuloksi, ja kukin panee myös työnsä siihen. He elävät ja toimivat valtakunnassaan veljellisessä rakkaudessa ja sovussa, elävät elämätä, "joka ei suinkaan maailmanparannusta toimeen saa", sanoo Fredrika, mutta joka ei myöskään ketään pahenna. Yhteiskunnan asukkaat ottavat suurimmalla ystävyydellä vieraansa vastaan, ja nuori kansa tanssii iloiten ja riemuten heidän seurahuoneessaan, jossa Fredrika Bremer seurakunnan pianolla soittaa heille ruotsalaista polskaa. Tämmöinen elämä saattaa ihmiselle tuntua suloiselta, mutta syvempää tarkoitusta ei siinä löydy, sillä ei voi olla pysyväisyyttä. Että ihminen uhraa vapautensa aineellisten etujen voittamiseksi, ei voi missään aatteena kestää, mutta se kadottaa kaiken käytännöllisen merkityksensäkin sellaisessa maassa kuin Yhdysvalloissa, jossa vapaus ehdottomasti tuottaa menestystä ja jossa on tilaa kylläksi auringon paisteessa jokaiselle. Semmoiset ovat mietteet, joihin näiden liittokuntain olo ja elämä matkustajamme saattaa.

AMERIKASSA. KVÄÄKARIT.

Pennsylvaniassa oleskeli Fredrika Bremer paljon kvääkarien seurassa, hän tahtoi likeltä tutustua heidän maailmankatsantoonsa, luonteesen ja tapoihin; tämän uskokunnan historia oli häntä nuoruudesta saakka viehättänyt, nyt oli hänellä tilaisuus muodostaa itsellensä näkemään perustunut käsitys sen kehityksestä. Filadelfiassa asuessaan hän usein oli läsnä heidän kokouksissaan, kuuntelemassa heidän esitelmiään. Hän huomasi kvääkarien vaikutusta kaikkialla yhteiskunnassa, etenkin hyväntekeväisyyden alalla, nämä "sisällisen valkeuden" saarnaajat esiintyivät hänelle ahkeroina ja uskollisina inhimillisen edistyksen kannattajina. "Ruotsissa", kirjoittaa hän, "tunnemme kvääkarit ainoastaan omituisena uskonlahkona, jotka sinuttelevat kaikkia ihmisiä, käyttävät leveälaitaisia hattuja ja astuvat hattu päässä keisarienkin eteen, täällä olen oppinut tuntemaan heidän merkityksensä ihmiskunnassa". Senjälkeen kuvailee meille kirjailija George Fox'in ja William Penn'in vaikutusta ja työtä kvääkarikunnan perustuksessa, sen asettumista Delaware virran rannoille ja kuinka tämä uskonvainoa paennut joukko uudessa siirtomaassa kehittyy ja kasvaa vahvaksi seurakunnaksi, josta moni voipi paljon oppia.

Mikä taitaa enemmän innostuttaa, sanoo hän, kuin seurata tämmöistä jumalallisesti hurmaantunutta miestä todistavana totuuden puolesta ja nähdä, kuinka hän julman pitelemisen käsistä, vankeudesta, kuoleman vaarasta astuu taas yhtä lujana, yhtä vakaana esille; nähdä kuinka tunnustajien joukko kasvaa hänen ympärillään, kuinka hän hengen vastustamattomalla voimalla panee valtiokirkon kivimuurit horjumaan ja sen palvelijat hämmästymään? Mikä taitaa enemmän ihmetyttää kuin nähdä nämä sisällisen valkeuden oppimattomat tunnustajat esiintyvän sisimmän elämän ilmoittajina ja tulkitsijoina? Päivämiehet ja palvelustytöt tulevat saarnaajiksi, kutsuen paavit ja sulttanit, puritanit, neekerit ja hindulaiset kuuntelemaan totuuden sanaa sisällisen äänen tuomio-istuimen edessä.

Tuo sisällinen ääni, joka käski heitä asettamaan hengen raamattujen yli, joka käski heitä sinuttelemaan kaikkia ihmisiä ja kieli ketäkään kumartamasta, joka ei voinut hyväksyä valan tekoa eikä ulkonaista hallitusmuotoa, käski sitävastoin jokaista sulkemaan kaikki ihmiset veljesrakkauden syliin ja kohtelemaan eläimiäkin hellyydellä. Tullessaan uudelle mantereelle tämmöiset aatteet sydämessään, tervehtien indianeja veljen nimellä ja ystävän kohtelulla, ei ollut ihme, että he kaikkialla voittivat lukuisasti seuraajia. Eikä ollut ihme että seurakunta, joka jumalanpalveluksessaan katsoi niin vähän muotoa, joka elämässään noudatti niin uskollisesti vapauden ja tasa-arvon oppia, herätti totisen kunnioituksen henkilössä sellaisessa kuin Fredrika Bremer. Missä kaikki ovat oikeutettuina samoihin etuihin ja samaan asemaan, ilman sääty- tai sukupuolieroitusta, siellä täytyy löytyä paraimmat aineellisen ja henkisen onnen toiveet. "Ajatusvapauden oikeus, perustuva Jumalan ääneen ihmisen sydämessä, on sama oppi, jonka puolesta Sokrates kuoli ja Luther eli", päättää kirjailija mietteensä kvääkareista ja lisää, viitaten myös heidän heikkouksiinsa: "Totta on, että se pahan ota, joka jokaisen ihmisen sydämessä juuret löytää, kvääkarikunnassakin näytteleikse, vaikkei se nuoruudessaan sitä nähnyt eikä sitä ehkä ollut alussa. Sillä ihanan aatteen into saattaa muuttaa ihmissielun kevät-aamuksi, jonka ylitse selkeä taivas sinisenä siintää, ja jonka puhtaan ilman kukkasten tuoksu ja lintujen viserrys täyttää. Pilvet nousevat vasta myöhäisempään päivällä. Ensimäisessä aamuraittiudessaan oli kvääkarisuus niinkuin kirkas, puhtaista lähteistä juokseva virta, joka totuuden puhdistavalla vedellä uudestaan kastoi maailman uskomaan ja tunnustamaan totuuden ääntä ja valtaa. Tämä oli ja on vielä sen hyvä työ ihmiskunnassa, ja sen herätyssana on puhdistavalla voimalla tunkenut tuhansien ihmisten sydämiin."

NAISEN TILA JA ASEMA.

Johdonmukaisena seurauksena niistä kristillisistä aatteista, jotka inhimillisen oikeuden ja vapauden oppia levittivät, tapasi Fredrika Bremer naisen tilan ja aseman Amerikassa osaksi jo paljon parannettuna ja kaikkialla parannuksen esineenä. Sillä kuta enemmän todellisesti kristilliset aatteet voimaan pääsevät, sitä enemmän ihmisen siveellinen arvo astuu määrääjäksi ja sitä mukaa naisen asemakin koroittuu; silloin kun ruumiillinen väkevyys lakkaa valtikkaa kantamasta, on nainen miehen vertaisena, kuuluu Fredrika Bremerin ennustukset. Paljon siitä vielä puuttuu Amerikassakin, mutta suunta sekä valtiollisella että yhteiskunnallisella alalla on siellä selvä. Fredrika Bremer, joka oli nähnyt kuinka vaikeata tytön oli saada oppia, kuinka vaikeata hänen oli maallisen elämän polulla eteenpäin päästä, kuinka paljon nöyryytystä maailmassa, kuinka paljon esteitä kaikkialla, kodissa ja kylässä, hänen eteensä oli pantu, näki Amerikassa naisen jo nauttivan vapauden lakia.

Tilaisuus korkeampaan kehitykseen oli hänelle suotu. Naisella pitää siellä oleman sama oikeus hengenlahjain viljelykseen ja edistykseen kuin miehelläkin. Sama tie on oleva auki hänellä kuin miehelläkin vapauden ja onnellisuuden saavuttamiseen. Tämän periaatteen huomasi Fredrika vaikuttavana voimana naisen kasvatuksessa, hänen asemassaan kodissa ja perheessä niinkuin sen ulkopuolellakin. Koulut olivat hänelle avoinna, hän sai tehdä opintoja korkeampia työ- ja tiedealoja varten; Fredrika tapasi hänen lääkärinä, opettajana, esitelmänpitäjänä, johtajana sairashuoneissa, orpohuoneissa, koululaitoksissa ja osanottajana useammissa yhteiskunnan onnea ja menestystä koskevissa toimissa. Nainen ei ollut Amerikassa niinkuin Europassa syrjälle sysätty kaikesta, häntä ei siellä niinkuin täällä kotona voitu pihdissä puristaa, ei perheessä eikä ulko-elämässä. Uuden mantereen perheet ovat kerrassaan julistaneet naisen haltijaksensa ja lainsäätäjäksensä; hän tietää sen ja sen vuoksi hän myöskin koettaa asemaansa ja arvoansa niin hoitaa, että siitä koko hänen kansansa kasvaisi ja lujaksi tulisi. Edesvastauksen tunne velvoittaa amerikalaista naista suurempaan itsenäisyyteen, hänen täytyy muodostaa itselleen ajatus ja mielipide kaikissa ihmiselämää koskevissa kysymyksissä; hän tietää että kansan kehityksen juuret kasvavat ensimäistä alkuansa siitä kodista, jonka keskus ja haltija hän on. Aviovaimosta lelukaluna taikka palvelijana ei tietänyt uuden mantereen asukas, senvuoksi miehen ja vaimon välillä suurempi vuorovaikutus työssä, vertaisuus elämän taakkain ja velvollisuuksien kantamisessa. "Ja avioliitto näkyy olevan amerikalaisen korkein onnellisuuden ihanne", sanoo kirjailija, "avioliitto ja koti ensimäisenä ja vaikutus kansalaisena toinen. Oma puoliso, oma koti kaunistettavana, oma maantilkku viljeltävänä ja sen lisäksi jotain toimittaa kunnan ja kaupungin hyväksi, siinä useampien miesten elämäntarkoitus. Siihen tulee joskus vielä toivottuna tapauksena matka Europaan katselemaan _valmiita_ kaupunkeja ja _raunioita_."

Tiedämme kuinka korkealle juuri Fredrika Bremer asetti kodin arvon ja vaikutuksen ihmiskunnan kehityksessä; kotielämän jalostuttaminen, ylentäminen ja siihen tarkoitukseen naisen sivistyksen koroittaminen. Siinä se läpikäyvä aate hänen teoksissaan, jonka hän kotomaassaan oli eloon kutsunut ja jota hän nyt merten toisella puolella etsi. Fredrika oli ennen lähtöänsä lukenut kertomuksia Amerikasta ja sen kansasta ja maahan tullessaan tuonut muassaan valmiin aatekuvan uuden maailman naisesta. Löysikö hän todellisuudessa tämän kuvan vastineen? Oliko uuden maailman nainen itse sitä, mitä kirjailija oli ajatellut ja toivonut? Ei täysin, mutta saattoi siksi tulla, nyt oli hän niinkuin kesken kasvantoa. Hän omisti paljon koulusivistystä, mutta ei riittävästi aina sitä sivistystä, jota kanssakäyminen jokapäiväisessä elämässä ihmiseltä kysyy. Hänen näköalansa ei ollut ennättänyt täälläkään kyllin vielä laajentua. Hän tunsi sen merkityksen, joka on kodin muodostumiselle annettava koko kansan kehitysjuoksussa, mutta hänen tietonsa kodin suhteesta yhteiskunnalliseen elämään ja valtiollisiin kysymyksiin oli puuttuvainen. Hän ei ollut vielä saavuttanut kykyä, "millä voisi kasvattaa kelpo kansalaista, millä voisi lapsen sydämessä sytyttää pyhän isänmaanrakkauden ja innon sen oikeaan palvelukseen, miten voisi valaista hänen sydäntänsä niin, että se yhteiskunnallisissa oloissa ja vakiokysymyksissä käsittäisi omantunnon puhtauden ja totuuden pyhyyden yhtä välttämättömäksi kuin kodinkin piirissä." Täydellisyyttä ei Fredrika siis löytänyt tässäkään, mutta pyrkimyksen sitä saavuttamaan näki hän kaikissa kansanluokissa.

WALDO EMERSON.

Kaikista maan etevistä ja kuuluisista henkilöistä, joiden seuraan Fredrika tuli matkallansa, näkyy Waldo Emerson jättäneen häneen syvimmän ja pysyväisimmän vaikutuksen, voimatta kuitenkaan häntä lämmittää. Ensimäisessä hetkessä kun he tapasivat toisensa, huomasi Fredrika tässä miehessä aatteen sankarin, joka täydellisyyttä ja idealejansa tavoitellen ei milloinkaan opi, niinkuin tulisi, soveltamaan vaatimuksiansa mahdollisuuden ja luonnollisten olojen rajoihin. Harmistuu alinomaa ihmisten pahuutta, keksii virheitä, paheita ja puolinaisuutta ylt'ympärillään, ja on itse siksi suuri ja täydellinen, että voisi käsittää muiden heikkouksia ja kärsimyksiä. Jonkinmoinen kylmyys ja halveksiva sävy hänen puheessaan asioista ja ihmisistä, jotka Fredrikalle olivat kalliita, oudoksuttaa ja loukkaa tätä, mutta pitemmän aikaa vietettyään hänen luonansa katoaa osaksi se jäykkyys, joka ensin piti heitä loitommalla toisistaan. "Jos sukua ollaan, niin kyllä yhteen tullaan", oli Emerson sanonut hänelle ensi kerta kun hyvästi sanoivat, ja monet olivat ne hetket, jolloin sittemmin istuivat miettien ja keskustellen elämän suuria arvoituksia. Fredrika Bremer kirjoittaa sisarellensa: "Tälläinen kritillinen, kristallinkirkas, puhdas ja kylmä luonto voipi olla suuresti kunnioitettava, sangen terveellinen ja hyödyllinen sille, jonka se on, ja myöskin toisille, jotka tahtovat sen tarkastuksen alaisiksi ruveta, mutta — minulle Davidin sydän ja Davidin laulut". Myöhemmin sanoo hän: "Tosi nautinto se oli minulle tuo kotkanluonto, tuo luja henki, mutta niin erillaiset ovat kuitenkin luontomme ja mielipiteemme, että yhtymisemme jääpi vaillinaiseksi, ja minussa väliin suuren kunnioitukseni ohessa pääsee esille salainen vastustushaluni häntä kohtaan, ja silloin hänen alppiluontonsa kylmänä ja peloittavana karkaa pystyyn. Kuitenkaan ei tämä puoli hänen luonnossaan ole alkuperäisintä eikä hän itsekään siinä oikein viihdy, vaan heittää sen mielellään ja elää ennemmin vienommassa ilmassa, jossa olentonsa luonnollinen kauneus pääsee näyttäytymään ja vaikuttamaan."

Kantansa filosofina on panteismo; siveellisessä opissaan puhdas, jalo ja ankara, hän asettaa vaatimukset suuriksi itselleen ja muille, ei säästä kovuutta sanoissa eikä jyrkkyyttä arvostelussaan. Mielelläni vaihdan hänen kanssaan ajatuksia, usein vie hän minut mukaan, mutta usein vastamäkeenkin käännyn. En tiedä syytä, vaan en keskustelua hänen kanssaan koskaan etsinyt; kun se tuli, niin hyvä oli, mutta kun ei se tullut, oli hyvä kanssa? Vaikka Emerson oli lempeä perheoloissaan, kaipasi Fredrika kuitenkin aina hänessä suurempaa osanottoa ja enemmän hartautta yhteiskunnallsiin kysymyksiin ihmisten onnesta ja menestyksestä, surusta ja kärsimyksestä maan päällä. "Mutta", päättyy Fredrikan kertomus Emerson'ista, "mikä oikeus lähteen laineella, jota pieninkin tuulen henki liikuttaa, on riidellä kivikalliota vastaan, että se toisellaiseksi luotiin. Semmoisessa povessa lujia metallia kasvaa. Vaietkoon pieni lähde ja tyytyköön siihen, että saapi kalliota, kukkasia, taivaan kantta ja tähtösiä kuvastella, että saapi elää ja raittiutta itselleen ottaa samoista näkymättömistä lähteensuonista, joita korkeimmat vuorten ylänteetkin imevät. — Enpä tahtoisi tätä mahtavaa tähtien tulkitsijaa ollenkaan lähestyä, jollei olisi minulla mun oma taivaani aurinkoineen ja tähtineen, joiden ihannuutta hän tuskin taitaa aavistaa?

THEODOR PARKER.

Toisellaisen muiston painoi Fredrikaan Theodor Parker, "mies joka jättiläisen tavoin rohkeasti tahtoo filosofiasta laatia uskonnon ja kirkon", joka pelkäämättä kaikissa paikoissa suoraan ja uskalluksella lausuu ajatuksensa ja vakuutuksensa, mutta jonka puheesta ja olennosta veljellinen sääliväisyys, rakastava sydän ja anteeksi antava mieli lähimmäistä tervehtii. Mitä Waldo Emerson'ilta puuttui, sen löysi Fredrika siis Parker'issa ja myöskin samalla tuon ylevän, puhtaan ja vakaan siveellisen mielen, joka Emerson'inkin hänen arvostelussaan niin korkealle kohoitti. Aikaisemmassa nuoruudessaan oli Fredrika Bremerkin omannut unitarien oppia, senvuoksi Parker'in esitelmät enemmän kuin muiden puoleensa veti hänen huomionsa, ja liikutettuna ojensi hän hänelle kätensä, kiittäen tosisydämestä häntä hänen vakavasta ja suorasta esitelmästään; mutta monessa kohdassa hän Parker'ia vastusti ja etenkin tämän epäilykset ihmeitten suhteen antoi Fredrikalle syytä muistutuksiin. "Ystävällinen ja miellyttävä kuin hän oli puhuessaan", kirjoittaa Fredrika heidän keskusteluistaan, "kuunteli hän aina lempeänä ja totisena, mitä toinen sanoi, ja teki myönnytyksiä muutamissa kohdissa. Vastustuksessaan kivettynyttä orthodoksiaa ja sen ruhtinasta, kirkkoa, vastaan on hän tosi ja vakuuttava, mutta usein heikko oman jumaluusoppinsa järjestelmässä, ja tahtoisin", lisää hän, "sovittaa Parker'iin, mitä joskus on sanottu Luther'ista: 'Il a bien critiqué, mais pauvrement doctriné.'" — "Minä pidin siitä miehestä kuuluu hänen viimeiset sanansa hänestä.

AMERIKASSA. VERTAILEVIA MIETTEITÄ.

Edellisestä voisi luulla että Fredrika Bremer Yhdysvalloissa seurusteli vaan maan etevimpäin kanssa, huomaten valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta elämästä ainoastaan sen, mitä korkeamman sivistyksen ja edistyksen portaalla liikkui. Ettei kuitenkaan niin ollut laita, on jo aikaisemmin mainittu, ja käsityksemme Fredrika Bremeristä jäisi hyvin vaillinaiseksi, jollemme seuraisi häntä hänen matkallaan indiani-alueitten ja osavaltioiden läpi. Hän tiesi kyllä jo maalle astuessaan että kalvava mato oli olemassa, joka söi Yhdysvaltain elon ja onnen juuria, hän tiesi ja näki pian totena, että tämä vapauden lippua kantava kansa salli parissaan järjestelmän vaikuttaa, jonka tunnussana kauheimmassa muodossa teki pilkkaa vapauden aatteesta ja joka julmasti rikkoi, mitä uuden mantereen ihminen oli perusohjeekseen julistanut. Niin kauan kuin Fredrika Bremer matkusti pohjoisvaltioissa ja niissä osissa maata, joista tämä julma järjestelmä oli poistettu, ei sen luonto eikä sen vaaralliset vaikutukset päässeet vielä kaikessa vastenmielisessä alastomuudessaan hänessä oikeaan valoonsa. Vasta toisena matkavuotena, kun hän oleskeli etelävaltioissa: Karolinassa ja Georgiassa, ja myöhemmin Kuban saarella, asuen rikkaiden orjan-omistajain perheissä, katsellen toiselta puolen heidän elämäänsä ja toiselta orjain elämää ja oloa suurten pumpuli- ja sokeriviljelystilain työssä, vasta silloin hänelle selveni tämä epätila surkeudessaan. Mitä kirjailija miettii näistä asioista, tahdomme kuitenkin esiintuoda vasta sitten, kun ensin tuokion seuraamme häntä hänen lauselmissaan sen johdosta, mitä hän indianisuvun elämässä ja tavoissa tapasi matkallansa Mississippin varsilla. Saamme niissä tavata vertailuksia ja mietteitä, jotka ovat omiansa nekin puolestaan valaisemaan kirjailijan luonnetta ja maailmankatsoa.

Astuessaan wigwamista toiseen, huomaten kansaa heidän perhe-elämässään sekä ulkonaisissa oloissaan ja tavoissaan, työssä ja huvituksissa, esiintuo hän heidän omituisuuksiaan monessa suhteessa, etenkin indianivaimon kohtalo ja tila antaa hänelle syytä moniin mietteihin. Sen sijaan kuin neekerin lämmin katse ja iloinen, hyvänsuopa muoto osotti rakastettavaa luonnetta, puhui indianin silmästä kylmäkiskoinen, älykäs, mutta terävä ja vieroittava luonteensävy, josta tunteen ominaisuus puuttui. "Suuri kuin taivaan avaruus on eroitus näiden ja neekeriväen silmäin välillä', kirjoittaa Fredrika Bremer, "edelliset ovat kuin kylmä päivä, jälkimäiset kuin lämpöinen yö." — Vaimot pidetään miesten kuormajuhtina, se näyttää heidän alennustaan ja sitä raakalaiskantaa, jolla kansa on. Edellä kulkee mies ylpeästi astuskellen, höyhenpuettu pää kopeasti taakseppäin heitettynä. Hän ei kanna muuta kuin piippunsa ja mahdollisesti matkasauvansa. Mutta hänen jälessään tulee vaimo, pää alhaalla, selkä koukussa, kuormattuna painavalla taakalla, jota otsan ympäri johdettu kuormavyö kannattaa. Selän takaa kurkistelee myös hänen pieni lapsensa, melkein yksinomaan aikojaan elellen kapalossa äitinsä hartioilla.

Sen jälkeen kertoo meille kirjailija kuinka moni indianivaimo on itse elämänsä lopettanut ennemmin, kuin olisi mennyt avioksi miehelle, joka hänelle on vastenmielinen taikka kuin olisi toisten kilpailijana tahtonut aviovaimona elää. "Surkuteltava on heidän tilansa", sanoo hän, "ja heidän urhoollisuutensa ja siveellinen voimansa valita kuolema ennen kuin häpeällinen elämä alennuksessa osottaa, että nämä luonnon lapset ovat ylevämmän mieliset kuin monet naiset sivistyksen kukkuloilla. Metsän kaunottaret ovat väliin jalommat ja suurellisemmat kuin salonkien. Mutta — lisää hän — totta on, että heidän maailmansa on ahdas eikä muuta heille tarjoo kuin heidän miehensä, jota heidän täytyy palvella ja asunnon, jossa tämä yksin on isäntänä. Lieden ääressä tuvassaan istuvat miehet ja vaimot, viimeiset puolimakaavassa asennossaan väliäpitämättöminä loikuen. He katsoivat minuun ja minä heihin. Ihmetellen ja säälillä katselin näitä olennolta, vaimoja kuin minäkin ja vaimon tunteita omistaen, ja kuitenkin niin toisellaiset elämäntarkoitukseltaan, jokapäiväisessä olossaan ja koko elämässään. Nähdessäni indianivaimojen huoletonta olentoa yksinkertaisessa asunnossaan ajattelin tuota jäykkää, ummehtunutta kotielämää sivistyneessä maailmassa, ahdasmielisyyden hyytelöön kangistunutta kotoa ilman rakkautta, — jossa paraasta päästä huolta pidetään seurustelemisesta ja jossa tyttärien päävelvollisuutena on toisen sukupuolen miellyttäminen, kiellettynä kuin on heiltä kaikellainen itsenäinen toimi, vapaus, ilo."

Kuvaus saattaa monelle näkyä liioitetulta, mutta meidän tulee pitää muistissa, että on liki neljäkymmentä vuotta sitten kuin tämä kirjoitettiin. Paljon nähnyt ja kokenut kulturikansain pettävää pintapuolisuutta ja sitä häväistystä, joka kauniin kuoren alla versoo, kysyy Fredrika itseltään, eikö indianin asunto ja vaimon tila heillä ollut maalliseksi elämäksi otollisempi kuin sivistyneitten olot. Mieleensä palauttaen New York'in ja Boston'in loistavat juhlasalit, joissa ihmiset kuumasta ja puuhasta hikoillen panivat taitonsa ja voimansa alttiiksi voidaksensa olla kohteliaita, miellyttäviä keskustelussa ja kaikessa käytöksessään, näytti indianin puuttuva asumus hänen silmissään onnellisemman maailman. Siellä istuivat nuo metsän tyttäret huolettomina kaikista miellytysmurheista, ilman mitään kohteliaisuuden vaivaa, ilman pakollisuutta, ilman — kureliiviä. Heitä ei vaivannut tuo alituinen hivutus, levottomuus, kyllästys ja kiusallinen väsymys, joka on hetkellisten kiihoitusten luopumaton seurakumppali; eikä moinen iletys ja kivutus, jonka synnyttää vähäpätöiset asiat, pienet pistot, jommoista ei kehtaa tunnustaa tuntevansa, mutta jonka kumminkin tuntee. Verrannollisesti tyyntä ja raitista indianivaimojen elämä on heidän köyhässä asunnossaan. Ja sen ulkopuolella on heillä aukea avaruus, raikkaat tuulet ja humisevat havumetsät. — Näitä ajatuksia risteilemään nousee taas toiset: "Mutta sitten asetuin minä mielikuvituksessani indianivaimon asemalle ja hänen elämäänsä, joka ei muuta häneltä vaadi eikä muuta onnenmuotoa hänelle tarjoo kuin palvelusta ja käskynalaisuutta jonkun miehen naituna vaimona, usein semmoisen, jota hän ei itse ole valinnut ja joka häntä katsoo ainoastaan palkkalaisekseen taikka niinkuin kukko kanojansa. Näin aviovaimon ja äidin alennettuna ja häväistynä toisten vaimojen kautta, joita mies kokosi ympärilleen asuntoonsa ja joihin hän rakkautensa käänti hänen silmäinsä edessä, samassa kodin piirissä, saman lieden ympärillä, joka oli valollansa tervehtinyt häntä hänen hääpäivänään; näin hänen sen miehen hylkäämänä, joka oli hänen koko maailmansa, — eikä ollut enää rauhaa indianipirtin katon alla, ei aukeassa avaruudessa, ei humisevassa havumetsässä. Viihdytystä semmoisen tuskan poltossa, pelastusta niin viheliäisestä tilasta löytyy ainoastaan alennuksessa, joka luontokappaleen tiedottomuuteen johdattaa, taikka kuolemassa. Ne monet vaimot, jotka valitsevat kuoleman ennemmin kuin sellaisen elämän, todistavat kyllin indianivaimon tragillisesta elämänkohtalosta.

Ja taasen siirsin itseni sivistyneen maailman kotiin, tuommoisiin lemmellisiin koteihin, jommoisia on jo olemassa pohjolassa sekä etelän maissa ja jommoisiksi ne yhä enemmän muodostuvat vapaissa kristillisissä kansoissa, koteihin, joissa vaimo elää ja toimii miehen vertaisena, joissa hyvät vanhemmat tekevät tyttärillensäkin tilaa valmistaumaan itsenäiseen työhön ja onnen saavuttamiseen sekä avarampaankin vaikutukseen, kuin kotiseinäin rajoissa on tarjolla. Ajattelin että hänellä on mahdollisuus astumaan henkisen elämän työntekoon, jonka varjossa sivistyneen ihmisen suuret ja pienet vaivat ovat kuin pilvenhattarat selkeällä taivaalla; ajattelin omaa ruotsalaista kotiani, hyvää äitiäni, sisarnupukkaani, hiljaista kammariani, rauhaani ja vapauttani sen helmassa ja laveaa näköalaa kauas pois kuni ijäisyyden avaruuteen. Kiitin Jumalaa osastani."

AMERIKASSA. ORJALAITOS.

Fredrika Bremerin nimi oli ennen häntä ehtinyt eteläänkin ja hän otettiin vastaan orjavaltioissa samalla vieraanvaraisuudella ja ystävyydellä kuin pohjassa ja lännessä. Saattaisi kummastuttaa, ettei kirjailija seurustelussaan etelävaltioin sivistyneiden kanssa enemmän antautunut keskusteluun ja vastaväitteihin orjalaitoksesta, mutta ettei hän sitä tehnyt, oli kuitenkin luonnon- ja johdonmukaista, sillä me tiedämme, ettei Fredrika Bremer lähtenyt tänne parannussaarnaajana ja reformatorina, vaan näkemään ja oppimaan ja siten huomioillaan etelävaltioissa täydentääksensä käsitystään Amerikan maasta ja kansasta. Hän tuli hiljaisena tutkijana, joka ei muuta pyydä kuin saada esteettömästi tyydyttää tietohaluansa sekä näkemänsä ja kokemansa perusteelle valmistaa mielipiteensä ja päätelmänsä. Sen lisäksi tuli, että valmistava uudistusriento, joka nyt jo hiljaisena virtana juoksi, oli tilusten omistajissa ja orjalaitoksen puolustajissa herättänyt jonkinmoista levottomuutta ja arkuutta, ja toiselta puolen antanut enemmän rohkeutta orjuutetuille ja samassa virittänyt tunteen heidän alennuksestaan elävämmäksi. Näin ollen täytyi Fredrika Bremerin esiintymisessään noudattaa vissiä varovaisuutta ja, voidakseen tarkoitustaan voittaa, ainoastaan säästäväisyydellä ja niin kohtuullisesti kuin suinkin asiaan koskettaa. Senvuoksi hän harvoin itse johti puheen siihen, mutta kun kysymys kerta oli luonnollisella tavalla nostettu, lausui hän ajatuksensa peittelemättä. Voipi kuitenkin huomata hänen kirjeistään, että myöskin jonkinmoinen personallinen tunne — halu säilyttää sydämensä rauhaa — ensin ikäänkuin tahtoi koko asian lykätä loitommalle. Tämä heikkous häntä itseään myöhemmin hyvin harmittaa.

Mikä häntä alusta alkain enin hämmästytti oli se että useammat eivät tätä asiaa tahtoneet katsoa suoraan silmiin. Samaa mitä yleisesti kaikissa vapautusriennoissa on nähty ja nähdään aina vielä meidänkin valistuneessa ajassa, huomasi Fredrika Bremer kaikkialla orjavaltioissa: luvattomilla ja luvallisilla keinoilla, johtopuutteisilla väitteillä koetettiin todeksi tehdä ja vakuuttaa, että orjat olivat onnellisimpia ihmisiä maan päällä ja etteivät ne suinkaan itse toivoneet päästä silloisesta tilastaan uusiin oloihin, joiden paremmuudesta heillä ei voinut olla mitään takeita. Kun Fredrikalta kysyttiin, oliko hän orjaemancipationin puolella, niinkuin oli hänestä kuulunut, ja hän siihen myöntäen vastasi ja lisäsi: "Tottahan tekin sen puolella olette, sillä varma lienee, että tahdotte koko ihmiskunnan vapautta ja onnea", niin vastattiin hänelle useimmiten: "Tietysti ollaan — — mutta" — orjain lakkauttaminen ei kuulu siihen, se on mahdoton asia.

Liikettä parempaan päin ei kuitenkaan oltu voitu kokonaan estää, monissa sivistyneissä perheissä oli aljettu opettaa orjille lukua ja kirjoitusta, ja lähetyssaarnaajia kulki kautta maan julistamassa orjille kristinuskoa, joka tuli orjajärjestelmän vaarallisimmaksi vastustajaksi, kuten luonnollista oli. Katkerimmalla tavalla hämmästytti Fredrikaa, että naisetkin olivat umpisokeita orjaolojen suhteen ja usein vielä suuremmassa määrässä kuin miehet. Niiden, jotka itse olivat äitejä, arveli hän, olisi kumminkin pitänyt käsittää, kuinka luonnotonta ja väärää on, kun lapset kylmäkiskoisesti riistetään äideiltänsä ja sisarukset toisistaan eroitetaan. Semmoinen ei ole ainoastaan mitä luonnottominta ja julminta järjestystä, vaan se turmelee siveellisesti koko rakkauden aatteen.

Kun hän orjakaupan puolustajille huomautti niistä kidutuksista ja pahoinpitelemisistä, joita tavan takaa ilmaantui oikeuden edessä, vastattiin hänelle: "Ovathan isännät ja emännät kaikissa maissa ja teidänkin maassanne joskus kovia palkollisilleen." "Silloin voivat palvelijat muuttaa", muistutti Fredrika, jolloin he vaikenivat. Asuessaan Etelä-Karolinassa erään tilusomistajan luona, jolla oli seitsemänkymmentä orjaa, pääsi kirjailija etenkin näkemään orjain tilaa ja elämää; hän kulki pitkillä kävelymatkoilla ympäristössä, kävi neekeriorjain kylissä ja asunnoissa, puhutteli heitä, kyseli heiltä ja kuunteli heidän elämänkertomuksiaan. Hän näki että oli paljon orjia, joilla oli hyvät ja oikeutta rakastavat isännät ja jotka saivat ihmisellisen kohtelun, joilla oli ruokaa, vaatteita ja lepoaikaa. Mutta hän näki taas paljon semmoisia, joiden ulkomuoto jo ilmoitti että he olivat julmuuden ruoskan alla. "Eikä kelpaa paraskaan isäntä orjuuden puolustukseksi ", sanoo Fredrika, "sillä paraskin isäntä kerran kuolee, ja silloin hänen orjansa myydään niinkuin karja enimmän maksavalle." Kaikkialla näki hän kuitenkin inhimillisen vapauden poljettuna, ja orjuuden vaaralliset seuraukset koko kansassa, orjuuttajissa ja orjissa: oikeuden tunnon puutteen, sekavat käsitykset ihmisen velvollisuuksista lähimmäistä kohtaan edellisissä; valhetta, silmäin palvelemista ja katkeran mielen tuomat paheet jälkimäisissä. Ja orjalaitos alentaa valko-ihoiset vielä enemmän kuin neekerit, päättää kirjailija, juuri sillä että se hämmentää oikeudentunnon ja pahentaa arvostelukyvyn heissä ja heidän lapsissansa, joissa se yllyttää ja antaa tukea kiivaudelle ja ihmisen raa'immille taipumuksille. Yksityinen ja yhteinen siveellisyys kärsii sen varjossa.

Fredrika Bremerin tullessa Washington'iin oli orjakysymys siellä päivän polttavimpana. Monen viikon kuluessa hän istui senatissa ahkerana kuuntelijana, useammat sen etevimmistä jäsenistä hän oppi personallisesti tuntemaan, ja etevimmät miehet orjakysymyksen kahdessa pääpuolueessa esittelee hän matkamuistelmissaan. Orjuuden puoltajilla etelävaltioista oli juuri puheenvuoro, kun Fredrika ensikerran oli läsnä, vastapuolue istui mykkänä kuunnellen heidän pitkiä, inhoittavia puheitaan, ja Fredrikaa, joka ei tietänyt, että vapaudenharrastajat edellisinä päivinä olivat puhuneet suunsa puhtaaksi, kummastutti ja harmitti heidän pitkällinen vaitolonsa, kunnes hänelle asian laita tuli tietyksi.

Paluumatkallaan Kuban saarelta ja Floridasta vieraili hän jonkun aikaa Virginiassa ja kuuli siellä muun muassa Charlotteville'n yliopiston päätösjuhlassa puheen, jonka piti eräs opiston etevimpiä nuorukaisia ja jonka sisältö alusta loppuun oli sokeaa orjavaltioiden kiittelemistä ja vapautusliikkeen tuomitsemista ja kiroomista. Orjavapautus oli isänmaan ainoa ja suurin onnettomuus, sanoi hän. Hänen puheensa otti yleisö vastaan kiihkeimmillä mieltymyksen osotuksilla, mutta Fredrika Bremeristä riisti se viimeisen toivonkipinän näiden valtioiden siveellisestä kohoamisesta.