Part 8

Mutta seuraavana päivänä puhujasijalle nousi ylioppilas, joka vasten edellistä, historiallisilla todistuksilla näytti miten kaikki kansat, jotka inhimillisen vapauden aatteen ovat hyljänneet ja orjalaitosta ylläpitäneet, ovat itse viimein sammuneet ja kadonneet. Samallaisen kohtalon ennusti hän heillekin, ellei Amerika käänny ja julista orjille vapautta. Fredrika Bremer käsitti tämän puheen ilmauksena siitä uudistusvirrasta, jonka hän oli jo aikaisemmin huomannut liikkuvan syvänteellä, ja vaikka kyllä sen kannattajat vielä oli pieni joukko vaan, oli se väkevä ja uskalias ja ennusti kyllin, että tämän aatteen voitto tulevaisuudessa oli varma.

AMERIKASSA. HYLJÄTTY AIKOMUS.

Monasti oli Fredrika Bremerissä herännyt halu kirjoittaa erityinen kirja Amerikasta, ja kuta edemmäksi aika kului, sitä enemmän tämä aikomus suuntautui orjalaitokseen ja neekeriorjain vapauttamiseen. Etenkin olisi häntä viehättänyt kertomus jonkun neekeriperheen vapautuksesta, ja hän oli jo aiheessa koota aineksia semmoiseksi teokseksi. Mutta riittämättömät paikalliset tiedot ja puuttuvat tiedot niistä omituisista oloista, joiden vaikutuksen alaisina etelävaltiot olivat, synnytti hänessä epäilyksen yrityksensä menestyksestä; epäilys jota sopiikin hyvin uskoa kirjailijasta, joka niinkuin Fredrika Bremer aina asetti tositeollisen pohjan kertojan ensimäiseksi ehdoksi. Kuitenkaan ei tämä aikomus täydelleen hellittänyt,ennenkuin sen jälkeen kuin Beecher Stowen mainio ja yli sivistyneen maailman tunnettu "Setä Tuomaan tupa" ilmestyi ja tuli Fredrikan käsiin. Luettuansa tämän kertomuksen, joka kirjailijaa tyydytti enemmän kuin ehkä mikään toinen, heitti hän ijäksi aikomuksensa, jolla hänen mielestään nyt enään ei ollut mitään merkitystä, kun ne aineet joita hän oli aikonut esitellä olivat jo löytäneet niin mainion tulkitsijan.

Mietteensä orjalaitoksesta lopettaa Fredrika seuraavilla sanoilla:

" Mutta kun vaadimme ja puolustamme orjuuden lakkaamista Amerikassa, niin älkäämme unhottako miten asian kanta vielä on Europassa ja omassa isänmaassamme, etenkin alemman työkansan suhteen. Eikö heidän työelämänsä useasti ole orjuuden kaltaista? Etenkin vaimojen? Onhan vaimojen työpalkat meillä maalla niin surkuteltavan pienet, että vaikka tekevät työtä joka päivä vuoden umpeen, voivat töintuskin pitää itsensä hengissä yhden tai kahden lapsen kanssa. Jos sitten kolmas lapsi tulee, niin tuopi se hädän muassaan. Onhan tavallista kuulla muonavaimojemme haikiasti valittavan kuin Jumalan rangaistusta, jos lapsiparka on tulossa heille ja kiittävän Herran armoa, kun joku heiltä kuolee. Totta tosin että työväki meillä _voipi_ elpyä henkisesti ja aineellisesti, että kukin meillä _voipi_ itse onnensa luoda. Ja onhan se etu. Mutta usein ovat asian haarat senkaltaiset, että tämä vapaus ei paljon paranna. — Jätän Virginian kiitollisena siitä mitä se on minulle antanut luonnon kauniissa moninaisuudessa, mitä se on minulle antanut rakastettavien ja uskollisten ystävien kautta; kiitollisena siitä ylevästä muistosta, jonka lahjoitti minulle tuo — miten tahdon uskoa suurempaa nuorukaisjoukkoa edustava — puhdasmielinen nuorukainen (Charlottewille'n yliopistossa), sillä hänen sielustaan näyttäytyy minulle uusi toivo Amerikan tulevaisuudesta?

AMERIKASSA. LOPPUSANA.

Ja jos nyt vielä kysymme mikä oli kirjailijan loppupäätös uuden mantereen kansasta yleisyydessään, niin löydämme vastauksen siihen hänen kirjeessään Böklin'ille, jossa hän omaan kysymykseensä: Onko siis Amerikan kansa parempi kuin vanhan mantereen sivistyskansat? vastaa: "Ei, mutta sillä on enemmän toivoa ".

"Enemmän toivoa" uudistetusta, paremmasta tulevaisuudesta, tämä oli Fredrika Bremerin löytö uuden mantereen kansassa, tämän toivon omisti hän itselleenkin ja tämän samaisen toivon toi hän sydämensä uusimpana aarteena valtameren yli isänmaahansa.

VI. "HERTHA."

Saatuansa kodistansa tiedon sisarensa Agathan sairastumisesta oli Fredrika jouduttanut paluumatkaansa, mutta ennen tuloansa Tukholmaan oli häntä vastassa äitinsä kirje, joka sisältää sanoman rakastetun sisaren kuolemasta. Tämä surusana riisti häneltä sen ilon, jolla hän oli rientänyt kaivattua kotiansa kohti, ja kauan aikaa eli hän nyt hiljaisessa yksinäisyydessä surevan äitinsä kanssa. Agathan kuolemassa oli Fredrika kadottanut ei ainoastaan rakastetun sisaren, vaan samassa uskollisen ystävän, joka aina tarkalla arvostelullansa ja viisailla neuvoillansa oli ohjaamassa Fredrikan tulistuneempaa mieltä. Kirjailija sanoi itse että Agathan tarkastus hänen kirjoistaan tähän asti oli ollut se, johon hän enin luotti ja josta hänellä oli paras hyöty ollut, ja harvoin oli tapahtunut ettei Fredrika käsikirjoituksistansa olisi pyyhkinyt semmoisia kohtia ja lauseita, joita vastaan sisar teki ankaria muistutuksia. — Kaksi vuotta myöhemmin kuoli hänen äitinsä.

Kaikki kirjoittamat matkakirjeensä Agathalle kokosi Fredrika nyt kokoon ja toimitutti, huolellisen korjauksen jälkeen, painosta. Pari vuotta sen perästä valmistui hänessä tuuma ja päätös uuden romanin kyhäilemiseen, hän alkoi kokoilla aineksia siitä elämästä, joka liikkui hänen ympärillänsä, ja istui kirjoittamaan "Hertha'n", tuon kirjan, joka Ruotsissa herätti suurimman mullistuksen ihmisten mielissä ja pahemman kahakan kynämaailmassa kuin harva kirjateos sitä ennen. Ja niinkuin edempänä nähdään, jätti "Hertha" jälkeensä näkyvät jäljet ei ainoastaan mielipiteissä yleensä, vaan myöskin käytännöllisessä elämässä ja sen järjestämisessä. Isku jonka Fredrika Bremer tässä löi, koski suoraan puolta määrää koko ihmiskunnasta, kuvauksella olevasta elämästä, näytettiin kirjassa kuinka onnettomat naista koskevien lakien seuraukset olivat Ruotsissa.

Lukiessamme "Herthaa" ajattelemme kenties ettei asiain laita niin ole, miltä siinä kuuluu, mutta emme saa unohtaa, mitä kolme vuosikymmentä kestänyt, tosin hiljainen, mutta vakaa työ tekijän viittaamassa suunnassa on matkaansaanut siitä, kuin kirja vuonna 1856 ilmestyi. Naisen vapaus oli silloin saarrettu joka alalla: hänellä ei ollut täysikäisen oikeutta hallitsemaan omaa personaansa eikä omaisuuttansa naimattomanakaan, hänen perintöoikeutensa oli supistettu miehen eduksi, ja hän oli kokonaan suljettu ei ainoastaan useimmista elinkeinoista, vaan myöskin kaikesta korkeammasta opetuksesta, minkä valtio miehisille kansalaisille tarjosi. Kaikellainen äänen valta puuttui häneltä yhteiskunnallisella sekä valtiollisella alalla, ja ainoastaan hyvin harvassa oli vielä ilmestynyt eroavaisuutta mielipiteihin näissä asioissa. Viimemainitusta myöskin selviää, mitä varten Fredrika Bremer tahtoi aatteensa pukea kertomuksen eli romanin muotoon. Kun kaunorakenteellinen puoli "Hertha'ssa" yleensä esiintyy heikompana kuin kirjailijan edellisissä teoksissa, osalta laimiinlyötynäkin, joutuu lukija pian, niinkuin kirjan ilmestyttyä myöhemmin tapahtuikin, kysymään, miksei tekijä ainestansa käsitellyt esitelmän eli väitöskirjan muodossa; mutta tarkemmasti ajateltua on kuitenkin helposti huomattava, että tekijän valitsema muoto paremmin oli omiansa saattamaan hänen aatteensa yleisemmästi tunnetuksi ja antamaan niille sen vahvistuksen, minkä ne yhdistettyinä elävään todellisuuteen saattavat voittaa.

Hertha, eller en själs historia" alkaa kuvauksella eräästä illanvietosta Kungsköpingin kaupungissa. Lukijan eteen astuu joukko henkilöitä keskisäädystä, jotka olennolla ja sanalla ilmaisevat koko joukon vallitsevaa katsantotapaa; mutta samassa paljastuu uusia, vastakkaisiakin aatteita ja tuumia heidän keskustelussaan. Seura on koolla perheessä, jonka vanhin tytär, Eva Dufva, on kihlattu rikkaalle ruukinpatrona von Tackjern'ille ja varmaankin onnelliseksi tuleva, sillä sulhanen on kunnon mies ja omistaa talot ja ajopelit. Tosin morsian ei näytä onnelliselta, ja äiti häntä väliin levottomuudella silmäilee, mutta heitä on monta tytärtä varattomassa kodissa ja Eva tiesi suostumuksellaan tekevänsä vanhempansa ja siskonsa onnelliseksi. Virvoituksia tarjottaissa siirtyy puhe asiasta toiseen. Toimellinen papin rouva paraikaa kehoittaa miestään nyt, sopivassa hetkessä, ehdoittamaan yhdistyksen perustamista köyhäin ja orpojen auttamiseksi, johon esitykseen hilpeämielinen ja aina lähimmäisensä apuun altis Mimmi Svanberg'kin yhtyy. Kun rouva Uggla tämän johdosta valittaa naisten nykyistä toimimisen halua ja surkuttelee että niin monta tyttöä rupeaa jäämään "liikeneväin listalle", kehoittaa nuori neito tekemään elämää paremmaksi ja iloisemmaksi, ettei "liikeneväin listaa" enään olisikaan maailmassa, vaan että työ ja toimi yleisen hyväksi käyttäisi kaikki voimat. Pastorin rouva vielä lisää, että se on tyttöjen oma ja heidän äitiensä syy, jos he turhina ajelehtavat, tuleehan ymmärtää hankkia työtä jokaiselle joko kodissa taikka sen ulkopuolella. Rouva Uggla:

"Joutavia, joutavia! Tytön pitää mennä naimisiin, saada oma koti ja talous hoidettavakseen. Niin olisi tyttärelleni Ingeborgillekin käynyt, jollei olisi haaveillut hupsutuksissaan ja kieltänyt aviotarjousta, senvuoksi muka ettei hän miestä rakastanut. Niinpä saakin nyt joka tilassa istua seiniä pukemassa, eikä tule hänestä milloinkaan muuta kuin vanhapiika. Semmoisia tuhmuuksia!"

Tyttö jota sanat koskivat, istui vähän taaempana surullisen ja levottoman näköisenä; etenkin silloin kun äitinsä tylymäinen silmä tarkasti häntä, koetti hän näyttää iloiselta, mutta se vaan teki hänen muotonsa teeskenteleväksi, jommoisen hänen sanottiinkin olevan. — Herrat toisella puolen salia tuumailivat, miten saisivat illan kulumaan, kun ei näkynyt pelipöytiä; toiset uhkasivat mennä klubiin sikaria polttamaan ja juomaan punssia, toiset arvelivat menisivätkö keskustelemaan naisten kanssa. Johtuipa samassa puhe naima-asioihin, ja enimmät päättivät että on paras antaa niiden tyttöjen kokonaan olla rauhassa, joilla ei ole rahoja; Tackjern'ille, joka oli saamaisillaan rikkaan, lausuttiin hartaita onnentoivotuksia.

"On morsiameni kiltti tyttö", vastaa sulhanen, "toivoakseni tulee hänestä hyvä aviovaimo, joka tekee minun onnelliseksi, olen aina etsinyt vakaata lajia onnessa kuin elämässäkin".

Toisella kulmalla salia niinikään puhutaan tuosta kihlauksesta ja siellä tapaamme ensikerran kirjan päähenkilön, Herthan. Hän ei ole enään nuoruuden kevät-ijässä, iho on harmaantunut, kasvojen piirteet epäsäännölliset, silmät kuin pilveen sukeltuneet. Ainoastaan kullankarvaiset hiuksensa ja jalosti muovoeltu vartalonsa kaunistaa ulkomuotoa. Pian huomaa että Herthassa liikkuu yleisesti hyväksytystä mielipiteestä poikkeavia ajatuksia, jotka ovat hänen lykänneet muista syrjälle ja herättäneet paljon moitetta. Nytkin kun muut tytöt ihmettelivät että Eva Dufva oli mennyt kihloihin tuollaiselle ikävälle ja tylymäiselle miehelle eikä ottanut kaunista ja hauskaa luutnanttia, joka tosin usein oli humalapäissä, mutta josta heti muistutettiin että se asianlaita ei suinkaan häntä pahenna, niin Herthan mielestä sellainen elämä oli kurja, jossa ei kelpo tytöllä ollut muuta tekoa kuin mennä vaimoksi juomarille, taikka semmoiselle, joka ei hänestä välitä. Monet tytöistä sydämessään ihmettelivät Herthaa, kun uskalsi noin julki puhua, mutta rouvat harmistuivat semmoisesta rohkeudesta ja sanoivat että tuleehan toki kysyä mitä ihmiset sellaisesta esiintymisestä voivat sanoa. Olihan Eva Dufva e.m. köyhä tyttö, joka naimisella sai elatuksen. Eräs rouvista uskalsi kuitenkin mennä Herthan puolelle: hänenkin mielestä naisen ei pitäisi avioliittoon mennä ainoastaan elatuksen takia; tiettiin miten tytöt useimmasti eivät menneet avioliittoon sydänten ja sielujen kanssa, vaan rahakukkarojen kanssa.

"Ei, ei rahakukkarojen kanssa, vaan unelmien kanssa", muistuttaa toinen nuori rouva. "Silmä näkee tuossa rakastetussa pelkkää kaunista, sitä luulee hänessä tavanneensa kaikki unelmissa tekemät ihanteensa, kaiken suuren ja hyvän maailmassa, — eikä tapaakkaan sitä, vaan —" hän vaikeni.

Herthasta päättävät toiset tytöt että hän varmaankaan ei tule naiduksi, ja sitä luulee hän itsekin, mutta ei olekkaan vakuutettu olisiko korkein onni ehdottomasti avioliittoon kätketty. Kun hänelle muistutetaan että ainakin _äidin_ kokemus on sitä laatua ettei se milloinkaan tule naimattoman osaksi, vastaa hän etteivät kaikki aviovaimot saa lapsia ja että lienee elämässä sellaisiakin tyydyttäviä työaloja ja kokemuksia, jotka eivät taida muuta kuin naimattoman omaksi tulla. Jos vaan ei tyttöjen kasvatus olisi niin rajoitettu ja kurja eikä heitä totutettaisi, kuten tehdään, turvautumaan toisten holhoukseen, vaan omaan voimaansa ja työhönsä ja annettaisiin heidän harjaantua sellaisessa, mihin kunkin taipumus ja luonnolliset lahjat viittaa, niin heistä tulisi hyviä ja onnellisia ihmisiä. Nyt kasvatus ei muuta tarkoita kuin että heistä tulisi "suloisia tyttöjä", jotta pääsisivät sen kautta naimiseen kuta pikemmin sitä parempi, ja saisivat turvatun toimeentulon. Sellainen ajatus Herthan mielestä alentaa sekä miehen että vaimon. Herthan täti, joka on vallan hätäytynyt sisarentyttärensä puolesta ja monta kertaa häntä varoittanut, käypi nyt viimeiseen keinoon, muistuttaen häntä että jos herrat nyt kuulisivat hänen puhettaan, eivät suinkaan enään koskaan häntä pyytäisi tanssimaan kanssaan, että hän tulee sanomalehtiin, että saapi vielä käräjäkäynnin niskoilleen, niinkuin tätikin oli saanut, sanalla sanoen, saattaa tuumillaan itsensä ja muut onnettomiksi.

Mutta eräs nuori mies joka on syrjältä kuunnellut keskustelua, osallistuu nyt siihen ja menee kaikkien ihmeeksi Herthan puolelle. Tietysti kaikki nuoret tytöt hänen poismentyään nyt ovat suunnattomasti ihastuneet häneen, ainoastaan Hertha on tyyni eikä mitään sano. Pastori ehdottelee sitten rahain keräystä puhutun yhdistyksen kantavaraksi, johon muut lupaavatkin antaa, paitsi sihteeri N.B., joka ilmoittaa paraikaa kirjoittavansa kirjaa naisyhdistyksiä vastaan ja v. Tackjern, jonka periaatteita vastaan sotii kaikellainen rahankeräys.

Sillaikaa kuin ennnenmainittu herra N.B. aatteistaan haeskelee uutta sanottavaa tuohon nimitettyyn kirjaansa, ja oppinut professori Methodius, Mimmi Svanberg'in isä, niinikään miettii järjestystä tekeillä olevaan kirjaansa "yhteiskunnan parantamiseksi", käypi hänen tyttärensä, pastori ja pastorin rouva sekä Hertha köyhäin ja onnettomain luona. Viimemainitun serkku, Amalia, on kovan kohtalon kautta joutunut köyhyyteen ja elää nyt pienen lapsensa kanssa maailman ylenkatsomana ja hyljättynä syrjällä hyvämaineisten ihmisten seuraa. Kun Hertha sanoo menevänsä hänen luokseen, varoittaa häntä Nella-täti, ensinnäkin isän ankaralla kiellolla, jonka mukaan ei kukaan perheestä saisi pitää Amalian kanssa minkäänlaista kanssakäymistä, ja toiseksi sitä suurta vaaraa, johon Herthan maine joutuisi paremmissa ihmisissä, jos hän menee "tuollaisten luo", mutta tämä ei voi Herthaa estää tekemästä mitä sydän ja omatunto käskee.

Me arvaamme tuon onnettoman vaimon elämän juoksun: nuori ja kaunis, ehkä vaarallisilla taipumuksilla; kasvatettu huvituksissa ja kevytmielisessä seuraelämässä; rakastunut uskottomaan mieheen, ja erehtynyt.

Kiittäen Herthaa hänen pysyväisestä ystävyydestään, sanoo Amalia:

"Katkeraa on elää ylenkatsottuna, vielä enemmän kun tietää sen ansainneensa; mielipuoleksi olen tulla, kun ajattelen mikä olin ja mimmoiseksi olisin voinut kehittyä." Hertha:

"Sinun syysi on vähempi kuin miehen, joka sinun vietteli ja petti, sillä sinä rakastit häntä, mutta hän ei rakastanut sinua. Mutta olethan äitinä, nyt pitää sinun elää ja tehdä työtä lapsesi eteen."

"Lapsen tähden olenkin nähnyt nälkää ja tehnyt työtä", vastaa hän, "ja ainoa lohdutukseni kurjuudessani on että seison Jumalan ja ihmisten edessä semmoisena kuin olen, etten ole mitään salannut, vaan koetan kantaa edesvastaukseni ja taakkani rehellisesti."

Hyvästi jätettyään Amalialle ja Nella-tädille joka on etehisessä odottanut, palaa Hertha kotiin.

Tirehtöri Falk, Herthan isä, on leskimies ja yksinvaltias talossaan. Äiti on aikaiseen tullut kivulloiseksi ja kuollut nuorimman tyttären syntyessä. Silloin Falk oli ottanut sisarensa — Amalian äidin —, joka oli leski, hoitamaan talouttaan ja neljää tytärtänsä. Mutta tämän vaimon vaikutus ei ollut onnellinen. Tirehtöri oli raskasmielinen, luulevainen ja itsekäs, sisarensa esitteleikse totuutta rakastavana ja hurskasmielisenä, mutta puuttui rakkauden sovittavaa lahjaa: pienimmätkin virheet ja puutteet etenkin Herthassa, jossa ilmaantuu paljon tavallisuudesta poikkeavaa ajatuksissa ja käytöksessä, piti hän ankarasti rangaistavana, koska hän niissä aavisti vaarallisia ja huonoja taipumuksia. Hellätunteinen lapsi nähdessään olevansa epäluulon alaisena, hyvä tahtonsa usein väärennettynä ja kaikki mietteensä joutaviksi tuomittuina, tuli onnettomaksi eikä viimein tietänyt mikä oli oikea mikä väärä. Alussa hän oli ajatellut että kaikki muut mahtoivat olla oikeassa, hän yksin väärässä, mutta kun hän näki hiljaista Alma-sisartansakin samaten kohdeltavan, heräsi hänessä tukehduttamaton oikeuden tunto, jolle hän myös uskoi saaneensa tukea Jumalan sanasta, ja hän rupesi vaatimaan oikeampaa tuomiota kuin hänen holhojansa tekivät. Tästä kasvamistaan kasvoi epäsointua isän ja tyttären väliin.

Kertomuksen alkaessa on Hertha täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Kun hän nyt tulee kotiin kello vähän päälle kahdeksan, saapi hän ankarat nuhteet isältä, joka kivuloisuuden vuoksi ei voi paljon käyttää jalkojansa eikä siis olla liikkeellä. Kun Hertha sanoo ei huomanneensa ajan niin pitkälle ehtineen, ilmenee isä vielä kovempiin sanoihin, syyttäen tytärtänsä kiittämättömyydestä ja velvollisuuksiensa laimiinlyömisestä.

"Et huomannut, onko semmoinen olevinaan selitystä? Onko se muka itsenäistä tuo kun unohtaa velvollisuutensa? Se on tiemmä sekin noita uusia aatteita, joita omistat, se on kaiketi luettava naisen vapautukseen se kun vapaudutaan pannuista velvollisuuksista ja isän vallasta? Olet kai unohtanut olevani isäsi ja menettelet juuri kuin olisi sinulla oikeus mitään vaatia. Mutta niinkauan kuin olen herrana talossani, vaadin minä kuuliaisuutta ja alistumista."

Ja kun tirehtörin veljenpoika Rudolf, joka hoitaa setänsä konttoria, tähän tahtoo vastata, uhataan hänelle toista lajia muistutuksiksi. — Pysyköön Hertha rukissansa ja kyökkiaskareissansa, neuvoo vielä isä, muita asioita ei hän eikä hänen sukupuolensa ymmärrä. Tirehtöri ei aio päästää ketään asioihinsa, niinkuin naiset tätä nykyä alkavat tahtoa; he pistävät päänsä kaikellaisiin, ja sen vuoksi menee kaikki nurinpäin. Ei kelpaa enään olla kyökissä, pitää pyrkiä ylemmäksi, olla kansalaisia ja miksikä tuota kaikkea romua sanottaneen. On oikein iljettävää ajatellakkaan. Hänen tyttärensä eivät kumminkaan saa ihmisten pilkaksi asettua, niinkauan kuin hän päänä on. Hertha kalpenee, mutta ei mitään vastaa.

Sitten pöytään istuttaissa kutsuu isä pikkutytöt luokseen, näppii heitä leikillisesti nenälle ja antaa heille kaikellaisia nimiä ja puhutteluja, joista nämä punastuvat ja saavat kyyneleet silmiin. Mutta tuollaista tirehtöri ei nyt myöskään kärsi.

"On olevinaan liikuttavaa ja kaunista, kun ollaan tunteellisia, huoataan, itketään ja ollaan tyytymättömiä koko maailmaan ja onnettomia jos jonkin vuoksi. Min'en tahdo tietää semmoisesta, tyttäristäni pitää tulla kelpoja käytännöllisiä ihmisiä, eivät he saa elää unelmissa ja tyhmissä haaveiluksissa", sanoo.

Ehtoolla korttipelin pois pantua kutsuu isä vielä Herthan luokseen, puhuen:

"Olet syyllinen isäsi edessä, eikö mielestäsi sinun tulisi pyytää anteeksi? — — — En minä muuta tarkoita kuin lasteni parasta. Minä täytän velvollisuuteni heitä kohtaan ja pyydän ainoastaan, että he tekevät samoin isäänsä kohtaan, — osottavat minulle tottelevaisuutta ja kiitollisuutta."

Tirehtöri pitikin lapsensa rakkaina, hän vaan ei katsonut sopivaksi antaa tyttärillensä mitään vapautta. Heille on myös hyödyllisempi, jos on ikävää, kuin jos on hauskaa, se opettaa heitä totisiksi, kodillisiksi, ahkeroiksi.

"Eivätkä he taida hoitaa itseänsä eikä tavaraansa", sanoo isä; "he hävittäisivät pian kaikki, jos saisivat jotain hoitoonsa. Ei tytöt ole muuta kuin lapsia. Juuri sitä varten että tyttärilleni jäisi jotain siksi kuin vanhoiksi tulevat, täytyy minun hoitaa heidän omaisuutensa heidän puolesta ja säästää heille. Ja vastoin heidän kiittämättömyyttäänkin sen teen, sillä kerta he kuitenkin minua siitä kiittävät.

Hertha olisi näet tahtonut käyttää osuuttansa omaisuudesta oppiin ja johonkuhun toimeen, sillä hänen mielestään ei hän itse eikä muut siitä hyötyneet, että heidän omaisuutensa kätkettiin elottomana aarteena, eiväthän he sillä vanhoina edistymistänsä kartuttaisi. Mutta asiat jäivät entiselleen. Eihän heiltä ruokaa eikä vaatteita puuttunut eikä huvituksiakaan, mutta he olivat suljetut elämän raittiista ilmasta, vapaudesta, tulevaisuudesta, jota paitsi koko olemuksemme kuihtuu kuin katala, ytimetön ruoko.

Te olette naisia, ja siis holhouksen alaisia, sanoi isä, ja laki ja oikeus oli siinä hänen puolellansa. Mutta tämmöistä maailmanjärjestystä ja sitä Herraa, jonka tekemäksi sitä kiitetään, ei Hertha voinut oikeaksi eikä hyväksi käsittää. Oli ollut aika, jolloin hän uskoi mitä ihmiset ja kirjat sääntönä piti, että perhe ja koti oli naisen ainoa tarkoitusperä ja että hänen oli velvollisuus tukehduttaa ja polkea kaikki koittava halu muille ulkoileville työaloille; että kumoomaton, salainen voima oli säätänyt toisen puolen ihmiskuntaa vapauteen, toisen orjuuteen; mutta niin ei hän enään uskonut. Mitä uskonkappaleena tunnustettiin, tiesi ja tunsi hän nyt oikeuden ja totuuden väärennykseksi. Hän pyysi nyt elää järjelliseksi, vapaaksi ihmiseksi kansansa palveluksessa.

"Saattaa olla", kuuluu hänen sanansa, "etten minä sitä koskaan saavuta, vaan joudun poljetuksi ja hautaunnun siihen mitättömyyteen, joka on ollut naisen osa maan päällä; mutta en milloinkaan mene sanomaan tätä hänen luonnolliseksi perinnökseen ja määräkseen, enkä milloinkaan lakkaa vaatimasta naiselle sitä asemaa ja elämänosuutta, jonka hän taitaa saavuttaa ja omistaa, jos hänelle annetaan vapaus kehittyä luonnollisten lahjain ja taipumuksien mukaan."

Seuraavana yönä antaa tekijä unennäössä kuvastua Herthalle koko hänen sukupuolensa tilan ja alennuksen. Unennäkijä tuntee olevansa vasta henkeen herätetty sielu, joka nousee tervehtimään elämää ja sen valkeutta, mutta joka kaikkialla, missä hän tahtoo ihmisten töihin ja pyrinnöihin osallistua, sysätään takaisin sanoilla: "olet nainen". Hän näkee elämän ja vapauden korkean puun, jonka varjossa lukemattomat ihmiset viljelevät tieteitä, taiteita; hänkin tahtoo mennä mukaan, ja isällinen ääni taivaasta häntä siihen kehoittaa, mutta paikka onkin kovin etäällä ja kun hän viimein sitä lähenee, huomaa hän sen ympärillä lujan muurin monilla porteilla, jotka kaikki suljetaan hänen edessään. Hän pyytää päästä sisään, mutta hänelle vastataan ettei hänen osansa ole siellä; muutamat äänet, jotka ehdottavat hänen ottamistaan sinne, tukehtuvat pian enemmistön tuomioon. Jouduttuansa vuoren helmaan, jossa tuhansittain vaimoja istuu kiinni kehräämässä ja jossa hänkin samaan taipuu, kuulee hän onnettomain sisartensa lauluissa vapautusta ennustavia sanoja ja lähtee uudelleen ulos — auringon nousua kohti. Mutta kun hän sanoo olevansa vapautta etsivä sielu, ajetaan hän pois sillä selityksellä, että siinä maassa ei ole vaimoväellä sielua. Kaukana pohjosessa tapaa hän myös sukupuolensa miesten orjana, ainoastaan kun miehet ovat juopuneet taikka tappelevat keskenänsä, on naisilla vapautta, ja kun hän kysyy heiltä siitä, vastaavat he:

"Onko se vapaus, jonkinlaista viinaa? Niin antakaa meille sitä, että saamme juottaa sitä isillemme ja miehillemme, niin eivät _meitä_ lyö. — Mutta onnellinen se, joka kuolee kolmantena yönä. Me olemme syntyneet orjuuteen?"

Nyt menee hän vallanpitäjien ja pappien ja oppineitten luokse. Ensimäiset vastaavat, että vapaus on naiselle vaarallinen ja vahingollinen ja käskevät hänen pyrkimään naimiseen, papit tahtovat hänen sulkea luostariin ja oppineista toisten pitää keskustella "Thersiteen parrasta", toisten tutkia vastatavatun rottalajin häntämuodostusta, niin ettei heillä ole aikaa ajatella tuollaisia asioita kuin Herthan. Saksassa, jossa tämä tapahtuu, neuvovat häntä rouvat oppimaan kieliä, pianonsoittoa ja naisten käsitöitä ja sen lisäksi käymään kirkossa ja esitelmissä, henkisiä tarpeitaan tyydyttämässä. — John Bull käskee hänen mennä Roomaan; siellä korkeat pappisherrat käyvät hakemaan raamatusta ohjetta ja sanovat hänelle: "Näin on kirjoitettu: Sinun tahtos pitää sinun miehelles alamainen oleman." Ainoastaan yksi häntä puolustaa.

Ainoat jotka tarjoovat hakevalle vapauden, on joukko seppelpäisiä, kirjavapukuisia naisia, jotka tanssien ja meluten tulevat häntä vastaan. Nähdessään hänen surullisena ja kuultuansa hänen itkevän sukupuolensa alennusta, nauravat he ja kehoittavat häntä yhtymään heihin.

"Me osaamme kietoa miehet verkkoihimme, me olemme vapaita, me syömme, juomme, iloitsemme, laulamme. Me synnytämme lapsiakin niinkuin muutkin vaimot, mutta me panemme ne lastenhuoneihin, sillä me olemme ja tahdomme olla vapaita."

Mutta inholla kääntyy heistä Hertha, sillä mitä he vapaudeksi kutsuvat, on vaan orjuuden surkeinta lajia. Vielä toisen kerran hän ne tapaa, "sillä he ovat kotonaan kaikkialla ja kaikkialla nauttivat he samaa vapautta"; he kutsuvat häntä taas tulemaan, mutta hän sanoo:

"Te olette erehtyneet, teidän täytyy pelätä vanhuutta ja kuolemaa. Minä tunnen kärsivässä sydämessäni jotain suurempaa, mutta sitä en näe teissä. Ennemmin kuin elän ja nautin teidän onneanne, kuolen minä onnettomana onnettomain kanssa." Silloin vastaa joukosta yksi:

"Olimme mekin kerran niinkuin sinä, etsimme valoa ja vapautta, mutta yhteiskunta salpasi meiltä tien elämän valistukseen. Silloin houkutteli meitä tämä väärä valo, lupasi onnea, mutta antoi onnettomuuden. Tiedämme olevamme langenneet ja se on salainen tuskamme. Olisimme saattaneet olla toisellaisia, mutta nyt on myöhäistä, kuka huokauksemme enään kuulee? Juokaamme ja unohtakaamme, sillä elää meidän täytyy."

Samana yönä pääsee valkea irti murhapolton kautta, ja koko talo on ilmitulessa, kun Hertha herää, kun ei hän muiden omaistensa joukossa pihalla löydä isäänsä ja muistaa ettei tämä pääse käymään, juoksee hän sisään huoneihin ja kantaa hänen oman henkensä vaaralla liekkien läpi ulos. Nyt monta taloa palaa ja satoja ihmisiä joutuu kodittomiksi. Sammutus käy huonosti, kunnes Yngve Nordin joutuu miestensä kanssa rautatietyöstä ja saapi tulen tukehtumaan. Koko ajan Herthankin tointa tarvitaan.

Muutamia päiviä tulipalon jälkeen panevat kaupunkilaiset toimeen apua hätään joutuneille ihmisille; kaupungin lääkäri, jäykkämuotoinen, mutta kelpo tohtori, yhtyy myös siihen, ja Ingeborg Uggla'n ja Herthan hän määrää sairaiden hoitajiksi. Jonkun aikaa näiden tapausten jälkeen kuolee yksi Falk'in tyttäristä, ja siitä sekä muista mielenliikutuksista tapahtuu isässä muutos. Hän kutsuu Herthan luokseen, tarjoo hänelle kiitollisuuden osotetta siitä, että hän on pelastanut hänen henkensä, ja kun Hertha siis pyytää häneltä vapauden sekä perintöosansa äitivainajansa jälkeen, myöntyy isä siihen, selittäen samalla, miten hän on nyt huomannut Herthan sellaiseksi naiseksi, joka taitaa tukea itsensä ja muitakin, ja miten hän ei ole ennen uskonut semmoista olevan.

Hän sanoo sitten:

"Ole vapaa ja onnellinen kaukana siitä kodista ja isästä, jota et rakasta; en pyydä muuta kuin että ilmoitat, missä tahdot olla."

"Täällä, sinun luonasi, isäni, jos sen sallit", vastaa tytär. "Olet väärin käsittänyt minun ja vapauden, jota kaipaan ja pyydän."

Hän pyytää sitten isältä luottamusta ja ystävällistä kohtelua sisarilleen, joille hän tahtoo olla uskollisena äitinä. Isä sanoo:

"Olkoon niin, koetetaan alkaa uudestaan".

Yngve Nordin oli tulipalossa vahingoittanut kätensä ja polvensa, joiden parantaminen vaati huolellista hoitoa. Kun tohtorilla oli kovin paljon sairaita, käskee hän Herthan ottaa osalleen Yngven haavat, ja sen kautta nämä kaksi nuorta henkilöä joutuvat tuttavuuteen, joka ei jää merkityksettä heidän sisälliselle kehitykselleen ja joka vaikuttaa paljon heidän tulevaisuuteensa. Monissa asioissa heidän mielipiteensä sulavat yhteen, he löytävät toisissaan usein sen mitä sydämensä likinnä pyytää. He lukevat ja keskustelevat, ja useimmiten tämä käsittää elämän tosiasioita. Molemmin puolin luottamus kasvaa pian ystävyydeksi, ja tämä taas vähitellen päättyy toiseen, uuteen muotoon, jonka nimeä ei kumpikaan pitkään aikaan mainitse, mutta jonka voimassa he löytävät ennen tuntemattoman viihdytyksen. Heidän rakkauttansa kohtaa kuitenkin monta kovaa loukkausta, joista yksi uhkaa sen kokonaan katkaista, ja toisetkin kokoovat heille katkeria kärsimyksiä. Herthalle kerrotaan Yngven olevan Amalian lapsen isän, ja semmoinen asia tekee Herthalle mahdottomaksi mennä avioliittoon hänen kanssaan. Ei hän siis nyt enään taida Yngveenkään luottaa; keneenkä sitten? Hän kyllä tietää ettei yleisö laske niin tarkkaa lukua miehistä näissä asioissa, mutta Hertha on nyt tuossakin toisellainen kuin muut. Mutta kun sitten todistetaan että syytös on ollut väärä, rakentuu Herthan ja Yngven suhde uudelleen, vaikka vielä sen jälkeenkin edellisellä on monta epäilystä.

"Lapsuuteni ja ensi nuoruuteni on ollut iloton", sanoo hän Yngvelle, "kotini ja avioelämä on painanut minuun tuskallisen vaikutuksen, sillä paljon huomasin siinä epäsopua ja riitaa — ja kyyneleitä. Tuo minussa jo aikaiseen kasvatti vastamieltä avioliittoa kohtaan, vanhempana ajattelin monasti etten tahtoisi synnyttää lasta maailmaan, maistamaan tuota katkerata hedelmää, jota elämäksi kutsutaan."

Tutustuttuansa Yngveen ja tavattuansa hänessä miehuullisen jalouden, heräsi hänessä uusi usko ihmiskuntaan. Mutta senkin jälkeen häntä vielä arveluttaa avioliitto Yngvenkin kanssa, sillä hän pelkää sen seurauksia: lapsien, ja etenkin tyttärien äidiksi tulla.

"Mistä tuleekaan se", sanoo hän Yngvelle, "kaikkialla ylistetään vaimoa tyttärenä, äitinä, sisarena, kasvattajana, lohduttajana, ja kumminkin otetaan tyttölapsen syntyminen välinpitämättömyydellä jopa tyytymättömyydelläkin vastaan, monasti sitä surkutellaankin? Eiköhän ole niin, että tiedetään vaimon aseman maan päällä vielä olevan niin alistetun, etteivät kansain lait anna hänelle niinkuin miehelle itsensä määräämisen oikeutta, onnellisuutensa vapaata etsimistä?"