Part 10

Toisin kuului taas toisaalta. Ruvettiin viittaamaan auktoriteteihin molemmin puolin, ja jonkimmoista tasaannutta mielipiteissä lie vaikuttunut m.m. moniaat prof. _Agardh'in_ teoksista otetut ja julkaistut lauselmat, jotka olivat omiansa antamaan vapautus-ystäville kannatusta, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa järjestyksessä ja tavoissa ylipäänsä puuttui kaikkia niitä aineksia, jotka naisessa tunnustetaan vaikuttaviksi", oli Agardh kirjoittanut. Naisen luonnossa on hienotunteisuutta, hellyyttä, oikeuden tuntoa, järkeä; mutta luonnottoman kasvatuksen kautta, joka vieroittaa hänen kaikesta totisesta, suunnitetusta, ja johdattaa häntä pelkkiin vähäpätöisyyksiin, tukehutetaan hänessä luonnollinen kehitys. Niinkuin Herodiaan tytär pannaan hän tanssillansa huvittelemaan toisia, ja kun hän on heidän vaatimuksensa täyttänyt, julistetaan hän sielun ja ruumiin puolesta miestä alemmaksi olennoksi. Että nainen olisi aiottu ainoastaan aliarvoisten töitten suorittamiseen ja mies yksistään kaikkiin niihin toimiin, joihin kysytään päätösvoimaa ja itsenäisyyttä, niinkuin usein oli väitetty, se on aivan väärä käsitys. Mikä naiselta puuttuu ruumiillisessa väkevyydessä, sen korvaa hänen kestävyytensä. Mies pikemmin nääntyy vastuksissa kuin hän, eikä ainoastaan henkisesti, vaan ruumiillisesti. Hän on jo elämänsä alusta vähemmän kuolevainen kuin mies, ja kestää paremmin taudissa ja vaivassa. Luoja oli hänen voimansa mitannut, kun määräsi hänen osakseen kovimman kaikista tuskista, mutta lahjoitti hänelle samalla suurimman kaikesta onnesta, äidin-onnen."

Viitattiin kokemukseen, joka osottaa että nainen totisimmissa elämänkohdissa samaten kuin painavimmissa toimissa on ilmiin pannut neroa ja järkähtämättömyyttä usein enemmän kuin mies. Kun mieheltä on rohkeus ja toivo paennut, on nainen hänelle antanut omastansa. "Sen vuoksi luomishistoriassa sanotaan, että vaimo luotiin miehen avuksi", oli Agardh kirjoittanut. Kreikan Aspasia, Corinna, Sappho ovat mainitut maansa etevimpinä, samaten Spartan naiset kestävyydessä, isänmaanrakkaudessa. Mainittiin roomalaisissa Veturian uhri, Porcia, Cato'n tytär, joka kuoli tasavallan voitoksi, Cornelia y.m. ja samallaisia esimerkkiä nykyisemmistä ajoista.

Perheellisessä elämässä hän samalla lailla voipi miehen rinnalle astua. Hän se on, joka useasti talon voimassa pitää, ojentaa, säästää ja korjaa siellä, missä miehen huolettomuus hävittää. Samaten monet niistä harvoista naisista, joille valtakuntain hoito oli uskottu, olivat kiitettävästi kutsumuksensa suorittaneet. Väärin on siis väittää, ettei luonto olisi varustanut naista semmoisiin toimituksiin, joissa tarvitaan järjestystä, huolenpitoa, älyä ja järkähtämättömyyttä, sillä tosiasiat näyttävät hänellä niihin kykyä olevan, vaikka hän on yhteiskunnassa niistä suljettu ja mies on ne itsellensä etuoikeutena säilyttänyt.

Mutta jos on totta, että nainen on osottanut itsensä väkeväksi sellaistenkin olojen vallitessa, jotka pitkin aikoja ovat häntä pakoittaneet pysymään vaan vähäpätöisillä aloilla, niin vaikuttavampana vielä ilmestyy hän silloin, kun lakien ja tapain panemat esteet poistuvat hänen kehityksensä tieltä ja hän, niinkuin tähän asti mies, saapi vapaasti viljellä lahjojansa, muistutettiin.

Vastakohtana sille tarkastelulle ja valtioviisaudelle, jolla J.V. Snellman punnitsi Fredrika Bremerin herättämiä aatteita sukupuolensa vapautuksesta orjuuttavien lakien ja tapain alta, on se kirjoitus, jonka "Aftonbladet" [1 p. Lokak. 1856] toimituksen nimessä julkaisi "Herthan" ilmestymisen johdosta. Lars Johan Hjertan valtiollinen kanta oli kyllin tunnettu, eikä siis ollut mitään odottamatonta tavata naisvapautus-asian vakaata puoltoa lehdessä, joka kolmattakymmentä vuotta oli ollut mainitun valtiomiehen johdon alla ja käynyt vapaamielisen valtiosuunnan eturivissä.

"Tämän kertomuksen ("Herthan") johtava aate ja se tarkoitus, johon sen tekijä silminnähtävästi tähtää, on ehdottomasti yksi niitä likisimmän tulevaisuutemme tärkeimpiä kysymyksiä, jonka ratkaisemista ei, ilman vaaraa yhteiskunnalle, voi lykätä: naisen vapauttaminen niistä kahleista, jotka sitovat hänen kasvatuksensa, hänen itsetoimintansa, hänen taipumuksensa" — sanoo "Aftonbladet". Muistutettuansa kuinka soveliasta oli, että se nainen, joka oli niin monta hyvää siementä kylvänyt ruotsalaisten sydämiin ja joka oli alkuun pannut järjestetyn rakkaudentyön oman sukupuolensa puolelta, nyt myöskin näiden sisartensa nimessä ja heidän eduksensa julkilausui parannuksen naisen asemassa välttämättömäksi tarpeeksi ja paljasti ne ilmeiset vääryydet lainsäädännössä, jotka tätä asiaa koskevat, jatkaa lehti: "Samaten on paikallansa, että Ruotsin miehet kuuntelevat tätä sanaa, ja kehoitusta seuraten poistavat lakisäädännöstänsä kaikki, mikä siinä on naiselle alentavaa ja siis miehellekin loukkaavaista. Tosiaankin on kummallisia epäsäännöksiä olemassa nykyisessä suhteessa miehen ja naisen välillä. Tuo niin sanottu väkevämpi pitää hyvänänsä maailmaan tulla tuon niinsanotun heikomman suurimpain tuskain ja vaivain kautta, häneltä vastaan ottaa hoitonsa ja kasvatuksensa ja hänen kauttansa valmistautua inhimillisyyden korkeimpaan etuoikeuteen, rakastamaan ja rakkautta nauttimaan, ottaaksensa vihdoin tauti- ja kuolinvuoteellansa vastaan apunsa ja hoitonsa hänen kädestänsä. Näissä juhlallisissa tiloissa elämän vaelluksella saapi nainen ei ainoastaan olla muassa, vaan vieläpä pääosan niissä toimittaa, sillä sangen huonosti tulisi mies semmoisissa toimeen ilman häntä.

Mutta noilla pitkillä väliajoilla, koko elämän aikana muuten, pitää mies oikeana ja kohtuullisena sekä hyvään järjestykseen sopivana asiana, että toinen puoli ihmiskunnasta yksinomaan elää ja toimii toisen nukkena, keittäjinä, pesijinä, vaatteidenpaikkaajina. Tämän tarkoituksen voittamiseksi on tavallisesti naisen kasvatus niin järjestetty, ettei mitään opeteta hänelle, joka valmistaisi häntä itsenäiseen toimitukseen, eikä missään aineessa mitään perusteellisuutta noudateta. Samaten on häneltä tie suljettu useampiin ammatteihin ja elatuskeinoihin, varmaankin senvuoksi että muussa tapauksessa ei olisi niin helppoa saada halpoja apulaisia taloudenhoitoon. Mutta kun ei nämäkään keinot olleet kyllin riittäviä, vaan oli joitakuita ammatteja, joihin häntä täytyi laskea, keksittiin uusi tehokas keino: kiellettiin häneltä oikeus itse hallita ja käyttää tavaraansa ja riistettiin senkautta häneltä mahdollisuus ammatin hoitamiseen. Ilman arvelua, mutta ei suinkaan ilman palkkioa otti toinen sukupuoli kaikki hänen asiansa toimittaakseen, ei naisen vapaasta anomuksesta, vaan sillä perusteella että katsottiin oltavansa jonkimmoisia holhoojia, syntyneitä johtamaan naisia, hallitsemaan heitä ja ennen kaikkea hoitamaan heidän rahojansa. Mutta kun ei tällainen yksinvaltius aineellisella alalla ollut vielä täydellisesti tyydyttävä, ulotettiin valta myöskin sydämen asioihin ja ruvettiin naima-isännyyden nimellä harjoittamaan uutta tyrannisuutta, joka on pahempi kaikkia muita. Ja kun vihdoin nainen, kaikilla aloilla karkoitettuna suoralta tieltä, alkoi käyttämään viekkautta ja juonia sortajiansa vastaan, niin nämä yksinkertaisuudessaan sitä suuresti kummastelivat ja huomasivat siinä syytä kiristämään nuorat entistä lujemmalle."

Sen jälkeen mainitsee kirjoittaja että vaikka tosin ne ajat ovat menneet, jolloin nainen pidettiin ainoastaan huonekalun vertaisena, niin tämä esi-isäin katsantotapa vielä vallitsee naimis- ja perintö-kaareissa; aviovaimo niinkuin tytärkin ovat kokonansa holhouksen alaisia, ainoastaan leskivaimo saapi itsenäisesti hallita itsensä ja tavaransa. Semmoinen tila on hänestä väärä.

"Seuraelämässä suodaan naiselle kaikellaisia pieniä etu-oikeuksia", jatkaa hän, "annetaan hänen esim. ensiksi astua ovesta sisään, mutta niin pian kuin kysymys tulee siitä portista, joka eroittaa täysi-ikäiset ala-ikäisistä, silloin astuu yhdenkolmatta vanha nuorukainen kursailematta kynnyksen yli, sanoen naiselle: Jää ulkopuolelle, sinun paikkasi on alaikäisten ja mielettömien seassa. Sanotaanpa vielä että tuo holhonalaisuus se onkin todellisen naisellisuuden välttämätön ehto ja että se menisi häviöön jos nainen laskettaisiin holhouksen alta irti ja päästettäisiin itsetoimintaan. Meidän vakuutuksemme mukaan tuo on aivan perätöntä pelkoa, uskomme päinvastoin sen pikemmin voivan tapahtua jäykän pakollisuuden tilassa kuin vapaassa työssä. Pyrkimys vissiin tarkoitukseen, taatun aseman voittamiseen tulevaisuudessa ja tieto voimainsa oikeasta käyttämisestä antaa ihmiselle mielen jäntevyyden, jota ei voi kyllin korkealle arvostella?"

Kehoitettuansa Ruotsin yleisöä lukemaan Fredrika Bremerin puheena olevaa kirjaa, päättää tekijä lausumalla sen toivon, että jalon naisen sanat pääsisivät vaikuttamaan miesten sydämissä ja niin välillisesti ennen pitkää matkaansaattaisivat parannuksen Ruotsin naisen oikeussuhteissa.

Sen oli vastaisuus osottava.

Niinkuin aina kun mielet nousevat kiihkoonsa, iskettiin tässäkin kahakassa monta kertaa syrjälle asiasta. Muutamassa kirjoituksessa tuomittiin Fredrika Bremerin koko siihenastinenkin kirjallinen vaikutus arvottomaksi, eikä sitäkään ainoastaan, vaan vielä vedettiin hän ihmisenäkin tarkastus-istuimen eteen, jossa pilkkaa ja soimausta ei säästetty. Kutsuttiin muun muassa kirjailijaa kunnianhimoiseksi maineenpyytäjäksi, joka on kulkenut ulkomailla vaan hankkiakseen itselleen "puhvia" ja jonka matka Amerikaankin sai alkunsa paraasta päästä vaan maineen himosta.

Mutta kaiken tämän kestäessä alkoi moni ihminen lainaamaan huomiotansa asioille, jotka näihin saakka olivat olleet häneltä kokonaan hämärässä taikka vaan kaukaisina varjoina haamoitelleet hänen mielessään, ja hän pahoitettiin kyselemään järkeänsä avuksi kiistanalaisten kysymysten selvittämiseksi. Siten Fredrika Bremerin julkituomat aatteet pääsivät leviämään yhä laajemmalle, ja kaikessa hiljaisuudessa ilmi kävi monen ihmisen sydämessä, että Fredrika Bremer toki oli osannut sanoa vaan, mitä itsekin olivat usein tunteneet. Sen mukaan mimmoisiksi asiat siis selvenivät kunkin käsityksessä, halkesivat mielipiteet erilleen, kunnes luokkautuivat kahteen vastakkaiseen suuntaan, joista toinen, pienempi, liittyi Fredrika Bremeriin, toinen taas suurena enemmistönä yhtyi pysymään kiinni tähänastisessa asiaintilassa.

Kaikesta tästä, suusanallisista ja kirjallisista kiistoista ja otteluista, soimauksista, ei kuitenkaan kirjailija itse tietänyt mitään. Ennustaen pahaa melskettä tulevaksi oli hän, saatuansa käsikirjoituksensa valmiiksi, lähettänyt sen kaiken kiireen kustantajallensa, puristanut lähimpäin ystäväinsä käsiä jäähyväisiksi ja lähtenyt Tukholmasta matkalle, jonka hän jo aikaisemmin oli päättänyt tehdä ja joka tällä kertaa oli aiottu kauas itäänpäin, vanhain kansain muistettaviin maihin. Mekin tahdomme jättää Hertha-liikkeen likisimmät vaikutukset toistaiseksi, seurataksemme Fredrika Bremeriä hänen pitkälle itämaiselle matkallensa.

VII. ITÄMAINEN MATKA. BRÜSSEL'IN KONGRESSI.

Totuuden tuntemisen palava halu se oli, joka nytkin käski kirjailijan vaihtamaan rauhallisen kotinsa tuntemattomiin asuntoihin vieraissa maissa ja kansoissa kaukana isänmaastansa. Aleksander Vinet'n uskontoa käsittelevät teokset ja viimeiseksi hänen: "Discours Evangeliques", jonka Vinet'n' leski oli lähettänyt Fredrikalle, suuntasivat hänen matkansa alkua Schweiziin, päästäksensä elämässä tutustumaan niihin vapaa-oppisempiin liikkeihin, joissa tämä suuri opettaja oli vaikuttanut. "Vinet'n suuri henki kutsui minut Schweiz'iin", kirjoittaa hän siitä itse.

Sateessa ja rumassa ilmassa matkusti hän alkukesästä 1856 Tukholmasta meritse, "mutta ystäväin sydämellisyys oli pannut niin paljon kukkasia sydämeeni ja käsiini, ettei paha ilma minua ensinkään häirinnyt, ja minä sain elää rauhassa sisällisen kukkaistarhani päiväpaisteessa", kirjoittaa hän yksityisessä kirjeessä. Heti tultuansa Schweiz'iin rupeaa hän tekemään matkaltansa muistiinpanoja, jotka sitten nimellä "Lifvet i gamla verlden" (Elämää vanhassa maailmassa) kotimaassa annettiin painosta kolmessa osassa, sitä myöten kuin ne tekijänsä kädestä valmistuivat. Tässä kirjassa avataan lukijalle suuri osa Europaa: luonnonkuvauksia, kertomuksia maiden ja paikkakuntain sekä kansain silloisista ja sen edellisistä oloista, elämäntavoista, henkisistä liikkeistä eri aloilla.

Saamme näissä kuvauksissa ensin seurata kirjailijaa hänen matkallansa Schweiz'issä. Bern'istä ja sen seutuvilta, hiljaisista laaksoista korkeine vuorikukkuloilleen ja siintävine järviselkineen Lausanne'n kaupunkiin ja eteenpäin vuorelta vuorelle, toisesta alppilaaksosta toiseen saamme kertojan kanssa siirtyä, käydä hänen kanssansa täällä niinkuin Amerikassakin monissa yhteiskunnallisissa laitoksissa, kirkoissa, kokouksissa, kansanjuhlissa. Schwüz'in kantonassa matkaellessaan kuulustelee kirjailija siellä otaksutun ruotsalaisen asutuksen jälkijä, ja luuleekin semmoisia tapaavansa. Muistoista Wilhelm Tell'in ajoilta ja monellaisia taruja vapautussodasta kerrotaan lukijalle. Schwüz'in kaupungista matka johtaa Lucern'een ja Rhigivuorelle, josta tekijä viehättävällä tavallaan opastaa meitä ihantelemaan suuremmoista luonnon näytelmää; ja sieltä taas Zürich'iin, jossa käydään useissa armeliaisuuden laitoksissa ja eräässä munkkiluostarissa pakinoimassa pyhäin veljien kanssa heidän uskonnollisesta tunnustuksestaan.

Mutta kun syyspuoleksi valmistettiin kansainvälistä kokousta Brüssel'iin, jonka kokouksen tarkoituksena oli keskusteleminen apukeinoista yhä lisääntyvän köyhyyden estämiseksi ja torjumiseksi, ja johon Fredrika Bremer jo aikaisemmin oli saanut kutsumuksen saapua, palasi hän jälleen takaisin pohjoiseen, kutsumusta ja omaa haluansa noudattaen. 300:sta kokouksen osanottajasta on hän ainoa nainen, eikä siis ole ihmeellistä, jos häntä kohdellaan erityisellä kunnioituksella jo senkin vuoksi; mutta se asianlaita että hän oli saanut sinne kutsumuksen, todistaa kuinka arvossa hänen nimeänsä ja merkitystänsä pidettiin.

Erityisestä pyynnöstä kirjoitti hän esitelmän, jossa hän huomauttaa kokousta miten tarpeellista olisi vaikuttaa siihen suuntaan, että köyhempien kansankerrosten tyttärille valmistettaisiin parempi opetus, etupäässä ammatillinen, sillä senkautta työväen perheelle karttuisi suuri aineellinen apuvoima, jota paitsi ei se voi tulla toimeen. Näemme siis ettei Fredrika Bremerin vapautus-aatteet suinkaan supistuneet säätyläisnaisiin, vaan että hän piti silmällä koko sukupuolta, eikä tehnyt sitä vaan naissuvun, vaan koko sukukunnan tilan kohoittamiseksi. Tämä esitelmä luettiin kokouksessa ja voitti suurta kannatusta.

"Aftonbladet'iin" lähetti Fredrika Brüssel'istä useampia kirjoituksia, joissa hän kertoo kongressin istunnoista, sen toimitushallinnosta, sen näyttelystä ja viimein sen etevimmistä jäsenistä, etenkin niistä, jotka ilmaisivat tiedonantoja asiain kehkeymisestä heidän isänmaassaan. Luonnollista oli että Fredrika Bremer, joka oli käyttänyt suuren osan elämästään lähimmäisensä palveluksessa, tahtoi koko sydämellänsä osallistua siihen työhön, jota varten kokous oli toimitettu. Olihan tämä kirjailija jo kymmenen vuotta sitten romanissa "Syskonlif" ihanteena kuvaillut semmoista yhteiskuntaa, josta köyhyyden kärsimykset ovat poistetut yhteisen huolenpidon avulla. Sanalla ja työllä hän oli, niinkuin olemme nähneet, isänmaassaan kehoittanut kansalaisiaan ja erittäin omaa sukupuoltaan ryhtymään toimenpiteihin puutetta vastaan, ja viimeksi oli hän tehnyt sitä "Herthassa". Täytyihän hänen siis iloita, kun nyt näki koossa nerollisia tiede- ja valtiomiehiä melkein kaikista Europan maista, joiden mieli ja aikomus oli etsiä ratkaistusta kysymyksille, jotka enin painavat Europan kansoja ja uhkaavat sen tulevaisuutta, kysymykset köyhyyden vastustamisesta ja poistamisesta.

"Kiitän Jumalaa kaikesta, mitä olen täällä nähnyt ja kuullut ja siitä tulevaisuuden toivosta, jonka tämä kokous on antanut minulle ja monelle", päättää hän kirjoituksensa kongressista.

Käytyänsä kirjailijan kera kutsutussa keskustelussa kuningas Leopold:in luona siirretään lukija Genfiin tutustumaan pitsivalmistuksiin ja sieltä Antverpen'in kautta lyhemmäksi aikaa Paris'in kirjavaan elämään, josta Fredrika tekee sen muistutuksen, että sen suurin kurjuus nyt on korjattu pois näkyvistä paremmin kuin kolmekymmentä vuotta sitä ennen, jolloin Fredrika asui siellä vanhempainsa kanssa, jättäen kuitenkin päättämättä, oliko muutos parempaan päin vai ei. Lontoossa oli Fredrika nähnyt kuinka koetettiin kaupungin halvempia osia kuntoon panna ja sen asukkaille toimittaa raitista ilmaa ja tilavuutta, mutta Parisissa näki hän vaan sen keskus-osia, jossa rikkaat ja mahtavat asuivat, kaunistettavan, mutta köyhäin ja onnettomain asuntopiirit kaupungin perällä saivat vartoa, kunnes heidän vuoronsa tulisi.

ITÄMAINEN MATKA. SCHWEIZ'ISSÄ.

Kesäkauden 1857 asuu kirjailija Genève'ssä ja tutustuu siellä historioitsijan Merle d'Aubigné'n kanssa, joka silloin paraikaa valmisteli Ranskan uskonpuhdistuksen-historiaa. Elävästi kuvailee Fredrika meille seudun suuremmeistä luontoa, kertoo Genève'n taskukellojen valmistuksesta, sen menneestä ja silloisesta henkisestä elämästä, etevistä miehistä ja naisista, jotka siellä ovat eläneet: Rousseau'sta, Pestalozzi'sta, rouva Staël'ista, Père Gérand'esta. Calvin'in teos: "Institution Chretienne", jonka kirjailija täällä lukee taikka niinkuin hän sanoo, paremmin "taistelee" läpi, antaa hänelle aihetta mietteihin, jotka osottavat, ettei suuren uskonpuhdistajan kova oppi ennakkomääräyksestä (prédestinationista) häntä ollenkaan tyydyttänyt. Hän kiittää tekijän pontevuutta ja terävää kirjoitustapaa vieraiden tunnustuksien kumoomisessa sekä oman oppinsa puolustuksessa, mutta surkuttelee että niin suuri henki kuin Calvin'in on saattanut makealla mielihyvällä kuvailla niiden sielujen ijankaikkista tuskaa, jotka ennakkomääräyksen mielivallasta ovat tuomitut kadotukseen. Semmoinen oppi oli Fredrika Bremerille inhoittava. "Syystä ja toisesta voin antaa anteeksi, jos joku määrätyssä aineessa pitää typeriä mielipiteitä, mutta kuka saattaa iloita semmoisesta opista, joka tekee Jumalan väärintekijäksi ja ihmiset hänen sokeiksi ja sydämettömiksi käskyläisikseen, hänelle en voi anteeksi antaa", kuuluu kirjailijan muistiinpanoissa.

Matkustettuansa Neuchatel-järven ympärillä, St. Pierre'n saarelle katsomaan Rousseau'n asuntoa, St. Bernhardille, Mont Blanc'in tienoille, ja palattuansa vielä Genève'hen sekä tehtyään lukijalle loppukuvauksen maasta, jossa hän nyt enemmän kuin vuoden oli elänyt, sanoo kirjailija Schweiz'ille kiitolliset hyvästit ja ohjaa matkansa Italiaan.

ITÄMAINEN MATKA. WALD0LAISET. VAPAUTUSLIIKKEISTÄ.

Kunnioittaen kaikkia liikkeitä, jotka ovat johtuneet totisesta totuuden halusta, tahtoo Fredrika nyt päästä näkemään mimmoisiksi historiassa tunnettujen Waldolaisten uskonnolliset käsitykset ja elämä ovat muodostuneet, ja oleskelee senvuoksi isomman ajan heidän umpilaaksoissaan Poo-virran lähteillä ja sitten Piemont'in tasangoilla, tutustuen heidän tapoihinsa ja heidän etevimpien johtajainsa kanssa. Oma tietohalunsa käskee hänen herättämään samaa halua muissakin, ja sanoen lukijalle: "Siksi sinulle asiasta vähän kerron, että tahtoisit oppia siitä muualta enemmän", antaa hän taitavan kynänsä nytkin piirrellä kuvauksia Waldolaisten menneistä elämänvaiheista, heidän kovista kärsimyksistään pakolaisina, heidän urhoollisista vaikka usein onnistumattomista vapauden yrityksistään, heidän uskostaan, lujuudestaan, sitkeydestään ja vihdoin heidän vapautuksestaan. Yhtä suurella innolla tutkii hän taas, Turin'iin tultuansa, Italian vapautusliikettä vuosisadan alkupuolella. Mimmoisiksi hän käsittää näiden suurien liikkeiden syyt ja tarkoitukset, kirjoittaa hän eräässä muistiinpanossaan seuraavaa:

"Mitä on inhimillinen sivistys? Siinä kysymys. Korukasviko semmoinen, jommoiseksi monet Itämaiden valtioista, Kreikan ja myöhemmin Italian tasavallat ovat sen kasvattaneet? Jos niin on, ei ole meillä paljon toivottavaa tulevaisuudessa. Sillä loistavampia ilmiöitä, suurempia miehiä: sotilaita, valtiomiehiä, taideniekkoja, jalompia töissään ja mainiompia taidetuotteissaan kuin he, ei meistä synny. Ja kuitenkin ovat kaikki ne kansat ja valtiot, joiden povesta he nousivat, hajonneet pirstaleiksi tai vajonneet voimattomuuteen. Mitä olemme me? minnekkä pyrimme, mitä parempaa me etsimme? me, jotka ylistämme taideteoksia, joiden vertoja emme voi luoda: Pyramideja, Parthenon'ia, Odyssé'aa, Pantheon'ia, Divina Comedia'a sekä Rafael'in ja Michael-Angelon luomia. Mutta, sanokaamme se nöyrästi iloiten — sillä vaan osaksi on ansio meidän — meillä on ja me pyydämme jotain suurempaa, korkeampaa Mitä se on, saapi Piemont'in ja nuoren Italian henki vastata."

Ja kirjailija viittaa ensin Silvio Pellico'n "Prighione'een" ja Spielberg'in vankien sydäntä särkeviin kertomuksiin, "joita ei sävyisinkään sydän saata lukea vihaan syttymättä Itävaltaa vastaan", ja jatkaa: "Kun vankihuoneet vihdoin avattiin, osotti vankien tunnustukset sitä pyhää maansa vapauden ja itsenäisyyden tulta, joka poltti Italian nuorison povessa. — Ne osottivat että mitä nuoret isänmaanrakastajat tahtoivat, ei ollut ainoastaan Italian vapauttamista muukalaisten vallasta, vaan koko maan yhteyttä ja uutta, uusia ihanteita toteuttavaa elämää." Nämä ihanteet antoi maanpakolaisuudestaan Gioberti, joka opetti kansallensa että korkein inhimillinen siveys, kauneus ja järjestys piti oleman uuden valtion tuntomerkki, jonka mukaan sitten muutkin kansat voisivat valtionsa muodostaa. Tämmöisen hengen johdatuksella Italian miehet taistelivat itsenäisyyden ja vapauden puolesta, sanoo Fredrika, ja se osottaa hänelle että ihmiset todella ovat menneet eteenpäin.

ITÄMAINEN MATKA. CAVOUR'EN LUONA.

Fredrika kävi myöskin Piemont'in valtioministerin, kreivi Cavour'in luona, jonka ystävällinen ja tasainen olento voitti kirjailijan mieltymyksen yhtä suuressa määrässä kuin sitä ennen hänen nerokas, ponteva valtiohoitonsa oli tehnyt. Ennenkuin Fredrika erosi hänestä, kehoitti hän häntä toimittamaan valtakunnan perintölakiin muutoksen, joka naiselle sallisi saman perintöoikeuden kuin miehelle, johon Cavour lie vastannut, että mainittu muutos olikin oikeuden vaatimus. Neljä vuotta myöhemmin, kun Fredrika Bremer palasi takaisin Palestinasta ja Kreikasta, oli tämä etevä valtiomies päivää ennen kuollut, kansansa kaipaamana.

Genuasta meni Fredrika Pisa'han, jonka kaltevaa tornia hän vertaa kadulla kompastuneesen ihmiseen, joka paraikaa nousee ylös, ja jossa hän jonkun aikaa seurustelee erään naiskirjailijan kanssa, tunnettu isänmaallisesta mielestään ja kansanvapautta harrastavista kirjoituksistaan. Oleskeltuaan vielä Florenz'issa asettuu hän joulun aikaan Roomaan. Kirjailijan ikä ja tännekin levinnyt maine avasi hänelle täälläkin ovet kaikkiin paikkoihin, kaikkiin tilaisuuksiin, tiedemiesten, runolijain ja valtiomiesten luoksi.

Valtavan vaikutuksen häneen näkyy tehneen Rooman katakombit ja vieläkin enemmän tuo katholisen kirkon rohkea ja kaikkiin oloihin sekä yksityisten ihmisten koko maailmankatsantoon ulottuva valta ja voima. Minne hän menee, missä liikkuu: kadulla, perheissä, huveissa, kansanjuhlissa, kokouksissa, niin joka taholta tulee hänelle vastaan katholisuutta. Ja katholinen uskontunnustus ei Fredrika Bremeriä miellytä, etenkään ei sen välitys-aatteet ja niistä seuraavat erehdykset ja paheet.

Mutta katholisen kirkon isännät, paavista alkaen, tekevät ahkeraa työtä saadakseen häntä kääntymään. Fredrika kyllä antautuukin pitkiin väitteihin heidän kanssaan, mutta ilman tyydyttäviä seurauksia paavilaisuudelle. Hän saapi luvan käydä Pio Nono'nkin [Pius IX] puheilla, saapi kunnian ensin kolmasti niiata hänen edessään ja sitten suudella häntä kädelle, mutta ei sekään vaikuta. Laimiinlyömättä mitään tilaisuutta, missä kath. kirkon opinperusteet taitaisivat hänelle paremmin selvetä, menee hän kuuntelemaan, miten vastakääntyneitä otetaan sen yhteyteen ja kuinka nuoria naisia vihitään nunniksi ja kiinnitetään luostarielämän palvelukseen. Antaapa itsensä sulkea erääsen nunnaluostariin oikein opetettavaksi, jolloin kaikki hänen katholiset ystävänsä yhtyvät ennustamaan hänelle perinpohjaista kääntymystä, sillä "Sacré Coeur" -kunnan helmasta ei ole vielä kukaan protestanttina palannut. Aamusta iltaan häntä pidetäänkin tutkinnoissa ja saarnoissa, joille ei varmaankaan "tuli- eikä vedenkoetus voisi vetää vertoja, mutta", kirjoittaa Fredrika, "pahempana protestanttina sieltä tulin, kuin olin sinne mennessäni."

Toukokuussa v. 1858 jättää kirjailija Rooman ja tulee Neapeliin. Vesuviolla on silloin paraikaa mahtava purkaus, joka antaa kirjailijalle syytä synkkiin ajatuksiin ja kysymyksiin. Nähtyänsä Schweiz'issä Goldau-laakson hävityksen jäljet [jossa liki 5000 ihmistä oli menettänyt henkensä] oli hän kirjoittanut: "Laakso vuorilohkoineen ja maavanukkeineen on plastillinen saarna niille luonnonpalvelijoille, joille luonto on pelkkää sopusointua ja korkeimpana ilmauksena luojan hyvyydestä ja viisaudesta. — — Ja jollei tämän laakson toisella puolen olisi toista ihanampaa, niin ei meillä olisikaan hyvä luoja ja isällinen Jumala. Mutta mitä _luonto_ meille ilmoittaa tuosta toisesta Goldausta?" Sokean luonnonvoiman näkee hän nyt jälleen sankarina ja ihmiset sivuseikkoina, kun hän katselee tuota hävittävää tulensyöksyä, joka niin monelta tuhannelta on hengen temmaissut.

ITÄMAINEN MATKA. VÄLIMEREN YLI.

Neapelista käydään Ischia'n saarella, sitten Sorrento'ssa ja myöhemmin salmen yli Siciliaan. Jo Genua'ssa oli kirjailijan pariin yhtynyt eräs nuori, taiteen opinnoita harjoittava nainen, joka kaipasi matkatoveria ja jonka Fredrika otti suojaansa; Neapelissa liittyi heihin saksalainen neitonen ja vähä myöhemmin taas itävaltalainen matkustaja väkevämpää sukupuolta. Nämä kaksi jälkimäistä kutovat nyt kirjailijan matkakuvauksiin pitkän romanilangan, joka sitten päättyy avioliiton aukaisemattomassa solmussa. — Siciliasta, jossa Fredrika asemoitsee useissa paikoissa ja kertoo paitsi monia kohtia sen historiasta, asukkaiden elinkeinoista ja sivistyksestä, matkustaa hän Maltalle. Täällä on aikomus viipyä ainoastaan muutamia päiviä, mutta päivät muuttuvat viikoiksi, niin hyvin viihtyy Fredrika saarella. Hän tapaakin siellä useampia pohjoismaalaisia, ja vaikka hän tulee sinne outona matkustajana, huomaa hän pian ympärillänsä ystävällisiä ihmisiä, joiden vieraanvaraisuus ja seura lämmittää hänen sydäntään. Myötätuulessa, mutta kovassa merenkuohussa astuu hän täältä Egyptiä ja Palestinaa kohti purjehtivaan höyrylaivaan. Hän kirjoittaa muutamia tuntia sitä ennen:

ITÄMAINEN MATKA. PALESTINASSA.

"En aio sanoa sinulle, lukijani, mitä oikeastaan lähden Egyptissä ja Palestinassa katsoakseni, taikka mikä minua oikeastaan houkuttelee koettelemaan niin suuria vaikeuksia ja vaaroja, joita minun kaltaiseni yksinäisen matkustajan eteen täytyy tulla seuduilla, joilla en tunne tapoja enkä kieltä; en voi sitä sanoa, sillä en sitä itsekään tarkoin tiedä; sen vaan tiedän — että sinne minun täytyy. — — Meri kuohuu ja syöksee peloittavana, mutta minä lähden. Jumalanpelvolla ja tyhmänrohkeudella tässä maailmassa kuitenkin pääsee eteenpäin. Tottahan Pyramidien ja Palestinan tähden pitää uskaltaa kamppailus uskottomain kanssa!"

Matka kävikin hyvin, mutta Aleksandrian satamaan tullessa tapahtui kuitenkin jotain, joka ei täysin vastannut kirjailijan viimeistä vakuutusta. Ilmoitettiin näet laivalle että polttorutto kävi kaupungissa, jonka vuoksi päällikkyyden, sääntöjä noudattaen, täytyi kieltää maalle astuminen ja matkustaa eteenpäin. Koko päivän viettää Fredrika laivan yläkannella, katsellen, kartta kädessä, Egyptin muistorikkaita rannikoita Välimeren siintävän taivaan alla, pahoilla mielin ettei saanut maalle astua.

Vaan kuta likemmäksi he ehtivät Palestinan rantoja, sitä enemmän nuo pettyneet toiveet poistuvat uusien, vielä voimakkaimpien tieltä. Laiva laskee Jaffa'n -satamaan, jossa matkustajat nousevat maalle, ja erään venäläisen ruhtinattaren ja hänen seurueensa sekä muuan tiedemiehen parissa matkustaa kirjailija ratsastaen Jerusalemiin, ensin Saron'in tasangon yli ja sitten ylämaata nousten palmupuistoihin kätkettyjen pienten kyläin läpi, kunnes pysähtyvät pyhään kaupunkiin, 3000 jalkaa ylempänä meren pintaa. Lukijalle annetaan nyt kuvaus ei ainoastaan nykyisen kaupungin rakennuksista, sen pimeistä, kapeista ja epätasaisista kaduista, joilla kirjava ihmisjoukko kömpelöine kameleinensa ja laiskoine aaseinensa hitaasti liikkuu, vaan myöskin itämaalaisten kodeista ja perhe-elämästä. Europalaisten lähettiläiden toimesta tulee kirjailija näet esitellyksi useille eteville suuren profetan uskolaisille ja joutuu sen kautta kanssakäyntiin heidän taloissaan. Hän kutsutaan pitoihin heidän haremiin, joissa hän istuu korkeain rouvain parissa tuttavallisesti puhellen ja nauttien heidän lihaherkkujaan, joita naiset sormillaan, irroittivat paistista ja samalla välikappaleella kantavat hänen eteensä.

Kaikki pyhät paikat Jerusalemissa katsotaan: Zion'in vuorelta, jossa on matkustajille rakennettu asunnoita ja ravintoloita, Morian kummulle, muinoin Salomonin temppelin, mutta nykyaikana turkkilaisten moskéan sijalle, Kedron'in kuivaneen puron poikki Gethsemane'hen ja ylös Öljymäelle, josta katsojan silmälle aukeaa Kedron'in, Gehennan ja Jehosaphat'in laaksot, kauniita olivipuistoja, ja etelässä Judean erämaa etäälle Kuollut mereen saakka, jonka pinta kaukaa siintää. — Käynti Jordanilla ja Kuollut meren rannoilla muutamien europalaisten seurassa antaa kirjailijalle mitä rikkaimpia kertoma-aiheita. Katsastaen vireällä arabialaisella juoksijalla alimaiden, vuoririnteiden, notkojen ja salojen kapeita polkuja, väliin palmujen viileässä varjossa, väliin kukkaisilla ruohopenkerillä, ihantelee matkustaja luonnon rikkautta, muistellen kaikkia niitä ihmeellisiä tapauksia, joita muinaisuuden historia näille tienoille sijoittelee. Pyhiinvaeltajia menee ja tulee, eikä paljon puutu, ettei Fredrikakin heidän kanssansa anna itseänsä kastaa pyhään virtaan. Mutta sen sijaan noukkii hän sen rannoilta maan omituisia kukkasia talteen pantaviksi ja maistelee Kuollutmeren katkeraa, pahanmakuista vettä.

Kesäkuussa palaa hän takaisin Jaffaan, mutta tekee sieltä vaarallisen matkan Nazaret iin, Tiberiaan ja muihin pyhiin paikkoihin Genezaret'in ympärillä. Vasten niiden varoituksia ja neuvoja, jotka tunsivat seudun luotettamattomuuden ja beduinijoukkojen rosvoukset, ratsasti Fredrika päiväkausia asumattomien tienoitten läpi ainoastaan yhden kuljettajan seurassa. Hän sai kyllä kärsiä vilua ja kuumuutta vuorottain, sadetta, myrskyjä ja ukkosenilmoja; maata siistittömissä huoneissa, jotka vilisivät kaikenmoisia itikoita, ja tyytyä sopimattomaan ruokaan, mutta ei se häntä lannistanut. Hän tahtoi nähdä ne seudut ja paikat, joissa Jesus oli asunut ja opettanut, ja hän näki ne.

ITÄMAALAINEN SIVISTYSKANTA. NAISEN TILA JA ASEMA.

Kaikkialla missä hän matkustaa, koettaa hän tutustua itämaalaisten kansain oloihin, heidän sivistyskantaansa ja käsityksiinsä, Palestinassa samaten kuin sitten matkallansa Vähässä Aasiassa ja toisella puolen salmea, europanpuolisessa Turkissa. Senvuoksi hän nytkin käypi kaikissa jumalanpalveluksissa, juhlamenoissa, julkisissa laitoksissa ja haremeissa. Suurimman esteen näiden kansain nousemiseen tapaa Fredrika Bremer heidän uskonnollisissa käsitteissään, vaimon alennustilassa ja pappien vaikutuksessa. Haremeissa puheli hän usein naisien kanssa heidän tilastaan, kysellen heidän mieltään siitä ja muista asioista. Syvästi kävi heidän tilansa Fredrika Bremeriä sydämelle, eikä voinutkaan muuta. Nähdä oma sukupuolensa, järjellä ja inhimillisillä tunteilla lahjoitettuja olennoita suljettuina häkkiin kuin luontokappaleet, ilman mahdollisuutta mihinkään oppiin, ilman mahdollisuutta pääsemään muun maailman yhteyteen, pidettyinä ainoastaan leikkikaluina ja ihmiskunnan lisäyttämisen välikappaleina, täytyi murtaa hänen mieltään. Hän sanoo itämaan naisesta:

"Jos heitä kasvatettaisiin vapauteen ja kristinuskoon, nousisivat he Europan sivistyneimpäin naisten rinnalle. Sitä suurempi synti kun heitä pakoitetaan koristeltuun alennukseen, häväistykseen ja henkiseen vankeuteen, ja sitä oikeampi ja paremmin ansaittu on se rangaistus, mikä kohtaa kansaa sellaista, joka ei ymmärrä kunnioittaa naista, ihmiskunnan äitiä. Ja mikä on rangaistus? Se on se, että sellainen kansa kokonaisuudessaan auttamatta alentuu häväistykseen ja tappioon. Sillä kuinka voisivat nämä vaimot, nämä ihmismadot, kasvattaa vapaata, itsetietoista, korkeampaan tarkoitukseen pyrkivää kansaa? Missä perhe taipuu väkivallan alle ja perheenisä yksinvaltiaana hallitsee, ja missä vaimo alentuu miehensä palvelijana hänen hyötyänsä ja huvitustansa ylläpitämään, siellä pian koko kansa saapi kumartua yksinvaltaisuuden alle ja siten orjuuteen ja kuolemaan — jollei se kykene kahlehtivaa koteloansa särkemään. Ja ensimäinen askel tälle tielle olisi naisen vapauttaminen ja perhe-elämän koroittaminen. Siinä kaikkien itämaalaisten kansojen hengen kysymys." Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kuin nämä sanat kirjoitettiin, saamme lukea saman ajatuksen alennetun vaimon kostosta Carl Snoilskyn runossa, "Österländskan", jossa hän antaa alennukseen pakotetun vaimon sanoa itämaan miehelle:

"Du dåre, som förbjöd oss Att också äga själar, Till straff vi frie männer Ej föda mer, men trälar."