Part 2

"Kolmas kipinä vielä tarvittiin, niin tuli leimahti. Pieni suloinen ontuva tyttö, jonka naisellista ja kainoa olentoa miespuku ei voinut vähentää, voitti kokonaan suosioni, ja minä ilmoitin itseni hänen — ritarikseen. Eräänä päivänä kun hänelle deklamoitsin runoja Racine'lta, seisahtui tuo pahanilkinen Darius odottamatta viereeni ja sanoi korskeasti: 'Tässä näet kilpailijasi." Minä painoin kilpailijaani masentavan katseen ja sanoin ylenkatseellisesti: "Brita Kaisa, pysy sinä neulassasi vaan.' Tuo pisti Brita Kaisaa, hän punastui samassa kuin minun puolueeni puhkesi kaikuvaan nauruun.

"Vähän aikaa sen jälkeen, kun istuin köysitikapuilla katsellen liehuvaa seuraa allani, tunsin yht'äkkiä väkevän käden käyvän kiinni jalkaani, ja näin pitkän vihamieheni seisovan käsi ojennettuna ja pitäen minua kiinni, sanoen ivallisesti: 'Hoi sinua siellä yläällä! Auta nyt itseäsi, jos Oreste olet, taikka istu puolapuullasi teerenä ja kujerra meille!' Mitä Oreste olisi tehnyt minun tilassani, en tiedä, mutta varmaan vihani, huutoni ja liikenteeni paremmin muistuttivat ansaan tarttunutta lintua kuin vangittua sotasankaria, sillä suunnattoman suuri nauru nousi yltympärilläni ja se minut vasta pani täyteen vimmaan. Kovalla äänellä huusin Pyladesta avukseni. Pylades näytti pelkurilta, koetti puhutella vihamiestäni, mutta ilman pontta sanoissaan.

"Minä vaadin sinua miekkailuun, minä tahdon hyvitystä!" huusin Darius'elle, joka vaan naureskeli ja sanoi: "Hei, Teeri, hei! katsohan, juuri näin tsari Pietari piteli Kaarle XII:sta Bender'issä."

"Olin juuri tekemälläni hurjan työn, kun yksi opettajattarista tuli, lopetti metelin ja vapautti minut. Mutta sydämessäni kiehui harmi, menin Pyladeen luo ja sanoin: 'Olet käyttäytynyt kuin raukka, Pylades! Tule paikalla kanssani, minä vaadin kaksintaisteluun tuon suurisuisen ylpeilijän, sinun pitää olla todistajani.' Pylades pelkäsi kuin jänes, mutta ei uskaltanut kieltää.

"Menin nyt hakemaan Darius'ta; harmittavan tyyneenä seisoi hän selkä nojassa seinää vasten ja hyräili. Silmäkulmat rypyssä astuin hänen eteensä ja sanoin: "Mitä tarkoitit äsken?" Brita Kaisa heitti minuun ylpeän silmäyksen ja vastasi huolettomasti: "Mitäkö tarkoitin? sitä juuri, mitä sanoinkin." "Sitten mulla on sinulle sana sanottava", huusin vimmastuneena. "Olet sopimattomalla tavalla loukannut minua ja minä vaadin, että julkisesti koko osastomme edessä pyydät minulta anteeksi ja myönnät että Kaarle XII oli suurempi kuin tsari Pietari; taikka sinun täytyy tapella kanssani, jos sinussa kunnian tuntoa on ja jollet ole pelkuri." Brita Kaisa punastui, mutta sanoi suututtavan kylmästi: "Vai anteeksi? Ei, sitä en huoli tehdä. Tapellakko? No, kyllä! mutta missä ja millä, nuppineuloillako vai?..."

"Miekalla, jollet pelkää, ja täällä. Voimme tulla tänne puolta tuntia ennen toisia. Aseet minä tuon mukaani. Pylades on minun todistajani, valitse sinä itsellesi toinen." Tämän sanoin mainion ylpeästi.

"En minä todistajasta välitä", sanoi taas Brita Kaisa ilkeässä ylimielisyydessä, "minussa on kylläksi teitä molempia vastaan". — "Mutta sulla täytyy olla todistaja", huusin minä ja löin jalkaani permantoon. "Se kuuluu sääntöihin." — "No, olkoon menneeksi! — Grönvall, tules tänne vähän."

Grönvall, jota kutsuttiin Nestoriksi, tuli ja kun hänelle oli asia selitetty, suostui hän olemaan vastustajani todistaja.

"Huomenna kl. 9", sanoin ja erosin heistä.

"Kl. 9", toisti Brita Kaisa ivallisesti naurahtaen.

Kotimatkalla sain vihdoin viimein Pyladeen suostumaan; turhaan koetettuaan minua saattaa järkeeni, lupasi hän, kyyneleet silmissä, olla vaiti ja pysyä minulle uskollisena kuolemaan asti.

Veri kuohui minussa, mutta illalla kun makasin vuoteellani ja kaikki oli hiljaa huoneessa, rupesi minua kammoittamaan teko, johon olin päättänyt käydä.

Mutta peräytyä ja siten pistää Kaarle XII pulaan, jättää häväistykseni kostamatta ja antaa pilkkaamisen syytä viholliselleni, ei, sitä en saattanut! Ennemmin sitten kuolema. Nyt johtui mieleeni Jumalan kymmenet käskyt ja vanhempani, joille kuolemallani saattaisin syvän surun.

Vastustajani kuvastui eteeni vahvana ja väkevänä kuin tsari Pietari, ja minä taas — sen hyvin tunsin — en ollut mikään Kaarle XII. Ajatellessani, kuinka vanhempani itkisivät, rupesin minäkin itkemään ja nukuin, ja kun heräsin oli kl. 1/2 9.

Jopa oli koko kaksintaistelu melkein murennut mereen, mutta silmiäni hieroessani oli kuin pasuunalla olisi soitettu korviini: kl. 9! Hyppäsin ylös ja yhtäkkiä selveni asia mielessäni. Viidessä minuutissa olin valmiina ja tempasin käteeni kaksi pientä miekkaa, jotka iltaa ennen olin ottanut veljeni huoneesta. Olin juuri menossa, mutta samassa tuli taas vanhempani mieleeni ja että minun toki pitäisi heille kirjoittaa, jos kuolisin tappelussa. Pienelle paperikaistaleelle kirjoitin lyijykynällä: "Rakkaat vanhempani, kun nämä rivit tulevat silmiinne!" — — — kuulkaa! kello lyö neljännestä vaille 9! nyt myöhästyisin, jos en kohta menisi. Heitin alkamani kirjelipun laatikkoon, heittäysin Cesar'in tavoin onneni helmoihin ja kiiruhdin, miekat päällysnuttuni alla, voimisteluun.

Ett'ei minulla ollut rahtuakaan aavistusta miekan käyttämisestä, on tiettyä, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut. Tullessani paikalle oli vastustajani jo siellä todistajansa kanssa. Pyladesta ei näkynyt. Darius ja minä tervehdimme toisiamme kopeasti. Annoin hänen valita miekoista toisen. Hän piteli sitä kädessään niin harjaantuneesti ja sujuvasti, kuin olisi ollut siihen vallan tottunut. Mielikuvituksessani näin jo itseni lävistetyksi. Nyt tuli Pylades, vaaleana, kauhistuneena. Minä iskin häneen vihastuneen katseen ja väänsin oven lukkoon.

"Herran tähden, älkää murhatko toisianne", huusi nyt Pylades. "Se on hulluutta."

"Vaiti", huusin vihastuneena, ja kääntyen päin Darius'ta: "Sinä siis vieläkään et tunnusta vääryyttäsi etkä pyydä minulta anteeksi?"

"En", sanoi Darius, verrattoman tyyneesti taivutellen miekkaansa laattiaan. — "Tsari Pietari oli suuri mies."

"Kuolema hänelle! Eläköön Kaarle XII!" lausuin tulisesti ja tein asentoa. Darius teki samoin.

"Vartokaa, vartokaa!" huusi Pylades. "Vartokaa!"

"Minä en varro!" huusin minä, "kuole, ryssänystävä, minä luen kolmeen, ja me tapellaan! Yks, kaks, kolme!" — Miekkamme kalskahtivat toisiinsa, — ja samassa makasin aseetonna maassa. Darius seisoi minun ylitseni, ja luulin nyt viimeisen hetkeni tulleeksi. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun hän heittää miekkansa maahan, tarttuu minua käteen ja nostaa minut ylös iloisesti virkkaen: "Noh, tuossa oli sulle hyvitystä! Ruvetaanpa nyt ystäviksi. Olethan sinä urhoollinen ihminen."

Pylades makasi polvillaan tainnoksiin menossa. Nestor istui tikapuilla hillittömässä itkussa. Minä olin suunniltani ja tuijotin entiseen viholliseen!, jonka kaulasta vuoti verta. "Sinä olet haavoitettu", huudahdin sitten, "minä olen sinut murhannut". — "Vielä vaan! Pieni naarmahan tuo vaan on. Muuten tahdon sanoa sinulle, että en minä pidä venäläisistä enemmän kuin sinäkään, olin vaan pitävinäni, saadakseni" — — — Hän vaaleni ja täytyi istua.

"Mitä minä onneton olenkaan tehnyt", valitin tuskissani, kiertelin laattialla ja voivotin: "anna, anna toki anteeksi!" Samassa kuului jyskettä ovella, Pylades juoksi avaamaanpa sisään syöksi miekkailuksen opettaja ja kolme opettajatarta. Minä menin tainnoksiin.

Vasta viikkoja jälkeenpäin sain tietää, että Pylades oli pettänyt minun ja kirjoittanut yhdelle opettajattarista, pyytäen häntä estämään onnettomuutta. Piletti myöhästyi, ja opettajatar tuli saapuville kun asia jo oli saatettu loppuun.

Brita Kaisa parani pian, mutta minä jouduin vuoteen omaksi isoksi aikaa. Tämä tauti teki minulle hyvää ja jäähdytti tulista luontoani. Kun paranin, sain kuulla Brita Kaisan menneen vanhempainsa keralla Suomeen ja että hän usein oli käynyt minua tervehtimässä sairaana ollessani, sekä ollut kovin pahoillaan siitä että hän minua oli kiusotellut ja että hänen täytyi lähteä Ruotsista, ennenkuin tulin terveeksi ja saimme tehdä täydellisen sovinnon. Samaten olin minäkin pahoillani, kun en saanut sanoa vastustajalleni ystävällistä jäähyväissanaa, mutta toinnuttuani taudistani jouduin niin monellaisien vaikutuksien alaiseksi, että vastamenneet tapaukset haihtuivat mielestäni."

II. ENSIMÄISET KYHÄELMÄT. ENSIMÄINEN NUORUUS.

Kahdeksanvuotisena kirjoitti Fredrika ensimäisen sepityksensä, se oli laulu kuulle, ranskankielellä, ja alkoi: "O corps céleste de la nature", ja pari vuotta myöhemmin tuli uusi kyhäys, jonka esineenä oli pikku Melani Elvaskólastin linnassa, sekä heti sen perästä alku suureen runoelmaan "maailman luomisesta", — joka päättyi kesken. Sitten kirjoitti Fredrika vähä väliä runonpätkiä kaikenmoisista aineista, useammasti onnentoivotuksia perheen nimi- ja syntymäpäiviksi. 12 vanhana sepitti hän operan, joka soitettiin ja näytettiin kotona Årstassa yläkerran isossa salissa. Vaikka kaikki kävi hyvin, loukkaantui tekijä kipeästi vanhempain vait'olosta ja pani epätoivoissaan maata illalla. Mutta yhtäkkiä pisti hänelle mieleen, että tottakai vanhemmat kuitenkin jotain sanovat hänen operastaan, ja vaikka vakava ääni hänen sydämessään kielsi menemästä oven taakse kuuntelemaan, ei ollut mahdollista pidättää itseänsä, ja samassa hän seisoi ovenraossa, vaikka ilkeältä se tuntui. Hän kuuli äitinsä sanovan: "En ole koskaan nähnyt niin kummallista lasta kuin tuo meidän Fredrika on, saadaan nähdä, niin tulee hänestä jotakin merkillistä", eikä olisi voitu parempaa sanoa, joka kerrassaan pienen tytön sydämestä poisti monen salaisen surun muistot.

Fredrikan lahjat rupesikin tulemaan ilmi ja veti vanhempain huomion puoleensa, pian näki hän että hän pääsi heidän suosioonsa sitä myöten kuin osasi osottaa etevyyttä. Isä oli innostunut, kun tyttärensä pieniä kyhäelmiä luettiin taikka näytettiin, ja kirjoitti usein itse näytelmäkappalten osat puhtaiksi. Mutta pysyväistä tyytyväisyyttä hänessä ei se voinut vaikuttaa. Sillä tuo Fredrikan ainainen levottomuus, uutukaiset tuumat ja ennen kaikkea tuo hänen mietteissään ja pyrinnöissään ilmituleva taipumus itsenäisyyteen ja vapaasen työhön, oli isälle vastenmielistä.

Kotiopettajan valinnan mukaan saivat Charlotta ja Fredrika nyt illoin lukea ääneensä romania. Tämä heitä sanomattomasti huvitti. Kuten arvata sopii, sisälsivät kirjat enimmiten pilventakaisia seikkailuksia ilman luonnollista pohjaa ja esittivät henkilöitä, joiden mallit eivät olleet maasta eikä taivaasta kotosin. Tyttöjen päät ja sydämet tulivat täyteen kaikellaisia unelmia ja haaveiluksia, ja he rupesivat levottomasti odottamaan aikaa, jolloin kodin ovet avattaisiin ja he luostarillisesta yksinäisyydestään saisivat astua ulos maailmaan sankarittareiksi ihmeellisiin seikkailuksiin ja ilon pyörteihin. Fredrika odotti yöt päivät suurten merkillisten asiain tapahtumista. Charlotta taikka hän itse oli väkivaltaisuudella pois vietävä, sen hän tiesi varmaan, se oli tapahtuva keskellä päivää, kun he sunnuntai-aamuna ajoivat vaunuissa kirkolle opettajattaren kanssa. Joka kerta istui Fredrika koko matkan levottomasti odottaen, käännellen päätään joka suunnalle, katsoaksensa eikö pian hyökkäisi metsästä ratsastajajoukko esille. Mutta kun ei milloinkaan mitään kuulunut, alkoi asia häntä epäilyttää. Hän rupesi arvostelemaan itseänsä: ulkonäköänsä, pukuansa, liikkeitänsä, ja tuli siihen päätökseen, ettei hän mahdakkaan täyttää samoja vaatimuksia, kuin ryökkinät romaneissa. Nehän syntyestä olivat jo hyviä ja täydellisiä, hänessä sitä vastoin oli kaikellaisia virheitä ja vikavuuksia hengen sekä ruumiin puolesta, ettei hän suinkaan ollutkaan kelvollinen hyväksi ja rakastettavaksi neidoksi. Näin Fredrikan omakin arvostelu nyt, riippuen samoista perikuvista kuin rouva Bremerin, tuli samaan päätökseen.

Äitihän jo kauan oli ollut pahoillaan Fredrikan omituisesta käytöstavasta, joka kokonaan puuttui suunnitelmaa: kun olisi pitänyt olla kaarimaisia ja pehmeitä liikkeitä, teki Fredrika kankeita ja kulmikkaita j.n.e. eikä osannut milloinkaan "pitää ruumista eikä sielua rauhassa", niinkuin hän itse myöhemmin kirjoittaa. Kun sitten tytöt pääsivät vanhempainsa kanssa seuraelämään, kärsi äiti usein, kun näki kuinka poikkeava Fredrika oli muista ja kuinka oudosti hän käyttäytyi. Tämä taas Fredrikaa kovin suretti ja teki hänen entistä kömpelömmäksi, kun koetti parastaan panna.

Tehdäkseen vanhemmillensa mieliksi pakoitti Fredrika itseään ottamaan osaa talousaskareihin, joissa hän onnistuikin paremmin kuin tanssisalissa. Pianon soitossa hän myös oli ahkera, nousten usein kl. 4 aamulla soittamaan. Raittiin ilman ja riittävän liikunnon puute kuitenkin yhä talvisin kaupungissa rasitti, Charlotta ja Fredrika päättivät viimein pitkän neuvottelun perästä esitellä äidillensä kuinka tärkeätä raitis ilma ja liikunto on ihmiselle ja pyytää häneltä luvan edes pari kertaa viikossa käydä kävelemässä. Tähän vastasi äiti vaan ettei semmoinen ole sopivaa eikä hän pidä siitä että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla. Raitista ilmaa oli kyllä kotosella, ja jos liikuntoa tarvitsivat, saivat hyppiä tasajaloin tuolin takana, pitäen selkäpuitteesta kiinni. Fredrika tuli alakuloiseksi, kiellossa oli jotain salaista, jota ei hän taitanut käsittää. Mitä varten, ajatteli hän, se ei ollut sopivaa että nuoret tytöt käyvät yksin kadulla ja miksei äiti pitänyt siitä? Jäähyväiset sanottuaan illalla koettivat tytöt kuitenkin seurata äidin neuvoa: Charlotta hyppäsi tuolin takana kaksisataa kertaa, mutta Fredrika ei ollut ehtinyt puoliväliin kun heitti kokeen sikseen, purskahti katkeraan itkuun ja heittäysi vuoteelleen, johon viimein nukkui. — Jälkeenpäin koettivat he arvostella tätä omituista voimistelutemppua romanielämän kannalta ja tulivat siihen päätökseen, ettei mikään romaninkirjoittaja olisi pannut sankareitansa tuolien taakse hyppäämään, varmaan hän olisi jonkun paremman keinon keksinyt hankkiaksensa liikuntoa suosikeillensa.

Yhä enemmän alkoi uusia ajatuksia nousemaan Fredrikassa. Hän kysyi, mitä varten ei hän ja hänen sisarensa saaneet liikkua ulkopuolella kotia, töissä ja toimissa, niinkuin hänen veljensä, mikseivät he päässeet ulos maailmaan oppimaan ja avaran luonnon töitä ja tuotteita ihantelemaan, sanalla sanoen, miksei heidän sallittu vapaina olla, vaan pidettiin aina kytkettyinä kodin ahdistavaan piiriin?

Saivathan he tosin aina jotain toimittaa: lukea, soittaa, piirustaa, maalata, virkata pitsiä ja mitä milloinkin, mutta kaikessa tuossa ilmaantui jotakin niin suunnatonta, niin joutavaa, jolla ei ollut mitään tarkoitusta. He saivat tehdä sitä taikka olla tekemättä, ei kukaan heiltä kysynyt, kuinka pitkälle he olivat tulleet. Vanhemmat olivat iloisia kun heidän tyttärensä osottivat edistymistä, varsinkin jos sen hedelmät tulivat näkyviin seuraelämässä ja tuottivat heille kiitosta muilta, mutta minkäänlaisen tarkoituksen saavuttamisesta ei ollut milloinkaan puhetta. Fredrikasta tuntui niinkuin hänen kirjallista taipumustaankin olisi katsottu vaan jonkinlaiseksi korukaluksi. Hän halusi päästä totisempiin opintoihin, hän olisi tahtonut neuvoja ja ohjeita elämäänsä, mutta hänen tuumansa otettiin vastaan välinpitämättömyydellä ja ivalla. Että vanhemmilla oli varoja riittävästi ja ettei rahaa suinkaan muuten tarkalla pidetty, huomasi hän aikaiseen, mutta ei tullut kysymykseenkään milloinkaan mitään tyttärien käytettäväksi antaa. Heitä vaan oletettiin.

Ja sama oli laita muissakin perheissä. Fredrika huomasi, kuinka tyttäriä pidettiin vaan kuin jonkinmoisia tarvekaluja, yleisen hauskuuden ja mukavuuden ylläpitämiseksi. Hänen sielunsa asettui yhä kiivaammasti vastarintaan ja taisteli usein vastakkaita tunteita ja aikomuksia vastaan. Semmoiset sanat kuin totuus, vapaus, kunnia, kuolemattomuus sytyttivät hänessä rakkauden kaikkeen suureen ja hyvään, mutta hän tunsi olevansa suljettuna kaikesta totisesta toiminnasta. Tästä sai hän sydämeensä kalvavan tuskan, joka hänen mielensä käänsi kaikkien onnettomien puoleen. Ja kaikkialla, minne hän silmänsä käänsi, näki hän kärsimystä, sortoa ja surua. Häntä rupesi epäilyttämään, tokko se onkaan oikeus ja totuus, joka ihmisen elämän ohjaa. Aikaisesta lapsuudestaan oli hän oppinut, että Jumala oli kaiken hyvän tekijä ja suosija, että hän oli kaiken rakkauden lähde ja että hän rakkaudesta oli luonut maailman. Mutta se tuska ja onnettomuus, jonka hän näki ympärillään, ei hänestä todistanutkaan hyvää ja rakastavaa luojaa. Missä löytäisi hän tuon oikean Jumalan? kysyi hän.

Maailma on langennut syntiin, vastattiin hänelle, eikä siis enään voi olla luojansa oikea kuva, mutta Jumalan sanassa, raamatussa, oli hän löytävä täydellisyyden Jumalan. Hän rupesi siis lukemaan raamattua; mutta eipä sekään herra, joka siellä ilmestyi, vastannut hänen oikeuden käsitettänsä ja sitä ihannetta, jonka hänen sielunsa oli Jumalasta luonut. Mitä raamatussa hänelle ankaran sanan nojalla opetettiin ehdottomana totuutena, ei hän saattanut uskoa. Hän etsi järjellisyyttä; mutta kun Jumala toisessa paikassa esitettiin ijankaikkisena oikeutena, hyvyytenä ja ehdottomana järkenä, luki Fredrika toisessa paikassa semmoisista Jumalan antamista käskyistä ja töistä, jotka todistivat kokonaan toista. Kuinka taitaisi hän oikeuteen sovittaa esim. semmoisia asioita kuin Jumalan käskyt Israelin kansalle ottaa egyptiläisiltä heidän kultansa ja hopeansa ja säälimättä tappaa ja hävittää kananealaisen kansan? Sama Jumala, joka kymmenissä käskyissä opettaa: ei sinun pidä varastaman, ei sinun pidä tappaman, käskee raamatun historiassa Moseksen sekä varastaa että tappaa. Vanhassa testamentissa Fredrika tapasi Jumalan kovana, vallanhimoisena ja oikullisena hallitsijana, jonka lapseksi ei hän tahtonut alistua. Uuden testamentin aate oli hänelle selvempi. Jesus oli hänestä suurempi ja korkeampi, kuin v.t:n herra, joka vaati uhria ja verta ensimäisten ihmisten synnin sovitukseksi. Oliko tämän synnin rikollisuus niin äärettömän suuri, että sen kautta kaikellainen epätila ja onnettomuus olisi tullut maailmaan? Sitä ei Fredrika voinut käsittää. Omassa sydämessään tunsi hän rakkautta hyvään, eikä voinut itsessään löytää muuta sukulaisuutta Adamin ja Evan syntiin, kuin tuon hillimättömän halun ottamaan hänkin tiedon puusta, josta hän ynnä koko sukupuolensa kanssa tiesi olevansa estettynä.

Kun hän pantiin valmistettavaksi Herran ehtoolliselle, luuli Fredrika viimein saavansa selitystä moniin epäilyksiinsä, mutta yhtä pimeä ja kolkko oli hänen sielunsa sieltä tullessa kuin sinne mennessä. Hän pyysi valoa ymmärrykseensä, mutta sitä ei hänelle annettu; hädässään rupesi hän kyselemään papilta, par'aikaa kun tämä selitteli erästä kohtaa lunastusopista, mutta kiivaasti ja nuhtelevalla äänellä kielsi pappi häntä kyselemästä, sanoen: "Ei oppilaan sovi niin kysyä opettajalta, ihmisen tulee uskoa, mitä ei hän taida ymmärtää." Tämä vastaus hävitti hänessä kaiken toivon, sillä oppi, jonka tunnustukseen häntä nyt vietiin, soti hänen ymmärrystänsä vastaan; ja samoin kuin Jumala luojana ja ylläpitäjänä, oli hänelle lunastustyökin käsittämätön. Onnettomana ja kapinallisessa mielessä meni hän Herran-ehtoollispöytään. Valoa pimeään sieluunsa ei hän siitä löytänyt eikä lohdutusta sydämellensä, mutta pysyväisen pääsylipun seuraelämään sai hän sen kautta.

Julkiset huvitukset hurmauttivatkin häntä ensin, hän löysi niissä yhtä toista nautittavaa ja antautui huvien intoon kuin muutkin. Vähitellen oli hänen onnistunut jotenkuten parantaa ulkonaista käytöstään, hankkia välttävä taito seurustelemaan ihmisten kanssa, olipa myös alkanut ilmi panna huomattavaa vilkkautta ja sukkeluutta puheessaan. Ja samassa kuin hän oppi antamaan jälkeen ja taipui mukautumaan, otettiin hänen hyvä päänsä ja älynsä armoihin, hän sai vastaanottaa kiitosta ja suosionosotuksia — ja koki tukehduttaa kaikki epäilyksensä. Mutta pian heräsivät uudelleen tuskat ja kilvoitukset, joita ei seuraelämän viehätys voinut enään tukehduttaa. Vuonna 1821 matkusti koko perhe etelä-Ranskaan asumaan talveksi. Kaksissa vaunuissa, valjastettuina kummatkin neljällä hevosella, lähdettiin ensin Ruotsin etelärannikolle, sieltä laivalla yli Stralsund'iin ja taas maamatkaa eteenpäin, useasti kuusi hevosta vaunujen edessä ja kaksi ratsastajaa johtamassa. Kun päästiin Darmstadt'iin, sairastui Fredrika, joka jo kauan oli ollut heikkona, ja matka täytyi katkaista useammaksi viikoksi. Voisi ajatella, että matkustus kaunisten seutujen läpi olisi kaikille tuottanut nautintoa, mutta ne harmit ja rettelöt, jotka syntyivät siitä, että perheenisän ankarat määräykset lähtöajan suhteen levähdyspaikoista eivät aina tulleet säntilleen seuratuiksi, painoivat koko seurueen alakuloiselle mielelle.

Aikomus oli Geneve'stä jatkaa matka Marseilleen ja siellä asettua talvimajoille, mutta tiellä saatiin kuulla, että Marseillensa kävi tarttuva kuumetauti, jonka vuoksi palattiin takaisin ja asetuttiin Paris'iin, senjälkeen kuin Bremer Geneve'ssä oli nuorimman poikansa, Klaus'en, toimittanut erään professorin luo opintoja tekemään. Paris'issa piti Charlottan, Fredrikan ja Heddan taas ruveta soittamaan, maalaamaan, laulamaan, ja hyvät sekä kalliit opettajat hankittiin heille. Parhaat teatterit, joissa sen ajan etevimmät näyttelijät, Talmaa, neiti Mars y.m. näyttelivät, piti heidän myös nähdä ja tämä huvitus heitä hyvin miellytti. Yhtäpaljon kuin Talmaa'n mahdottoman suuri maine, herätti heissä suurta kummastusta se seikka, että kuta paremmin hän osasi heiluttaa ja tutistuttaa ilmaan koroitettuja käsivarsiansa, sitä kiivaammasti ihastunut yleisö taputti käsiinsä. Museoissa, maalausgallerioissa ja muissa taidekokoelmissa he usein kävivät, ja koska vanhemmat olivat tehneet tuttavuutta muutamissa etevimmissä ranskalaisissa perheissä, saivat tytöt olla muassa näiden tanssihuveissa. Mutta Fredrikalle tuotti tämä matka vaan uusia kärsimyksiä, uutta taistelua. Hän näki ja kuuli paljon uutta, mutta kuta enemmän pitkälle kehittyneen luonnon ja sivistyksen ihmeet laventivat hänen näköpiiriään, sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa tietoon ja sitä onnettomammaksi hän tuli.

Vuoden perästä Tukholmaan palattua alkoi perhe vetääntyä enemmän yksinäisyyteen kuin ennen. Eikä Fredrika puolestaan seuraelämää enään pyytänyt, se oli käynyt hänelle yhä tyhjemmäksi ja mitättömämmäksi. Entiset haaveiluksensa ja unelmansa olivat murenneet pirstaleiksi; ne ruusut ja kukkaset, joita mielikuvastin oli maalannut hänen eteensä, tapasi hän tosielämässä joutavina koristeina taikka pistävinä okasina. Hän etsi totisempaa sisällystä elämällensä, mutta ei voinut löytää tietä siihen. Hän ei päässyt ryhtymään tarkoitukselliseen, suunniteltuun työntekoon, vaan missä hän siihen yritti, tapasi hän ovet suljettuna, ja hänen täytyi taantua. Hän näki rohkeuden ja elämän-innon loistavan miehen silmässä, hän näki hänen pelkäämättä ja vapauden oikeudella julkituovan tunteensa ja ajatuksensa, mutta omaa arpaansa ei hän löytänyt vapaitten uurnasta. Omansa ja koko sukupuolensa kohtalo näyttäytyi hänelle katalana ja käsittämättömänä. Hänkin tunsi voivansa siivillänsä lentää, mutta missä hän niitä koetti nostaa, niin ne katkaistiin. Kun ei hänen halunsa ja pyrintönsä löytänyt missään osanottoa, puuttui hän vanhempain ihmisten ohjausta samaten kuin isän rahallista apuakin. Sillä vaikka perheen varallisuus avasi pojille tilaisuuden vapaihin opintoihin ja itsenäisen ja tuetun tulevaisuuden saavuttamiseen, jätti se sitävastoin tyttäret paikoilleen. Jos Fredrika olisi ollut varattomasta kodista, olisi hän ehkä jo aikaiseen omistanut sen väen ja voiman, jonka jokapäiväisen leivän pakollinen hankkiminen antaa ihmiselle, ja joka taitaa läpi kantojen ja kivien itsellensä tien raivata. Mutta nyt hän puuttui sitäkin. Hän tarttui taas romaneihin, mutta ne vaan kiihoittivat häntä semmoisen onnen ja rakkauden ikävöitsemiseen, jota todellinen elämä ei valmista; hän luki saarnoja, jotka eivät hänestä parempaa eikä onnellisempaa ihmistä saaneet; hän soitti, neuloi, puuhasi, mutta yhä enemmän selveni hänelle, kuinka mitätön ja joutava olento hän oli, jota ei kukaan tarvinnut ja josta ei kenelläkään hyötyä ollut. Vuosien vieriessä hänen onnettomuutensa yhä häntä sorti ja murti. Sopii otaksua, että hän on ajatellut omaa nuoruuttansa, kun hän _Herthan_ kasvatukseen, samannimisessä kirjassaan, sovittaa Lutheruksen sanat: "Ihmisen sydän on kuin myllynkivet: jos kaadat hyviä jyviä kiven silmään, jauhavat ne tasaisesti ja tekevät hyviä jauhoja, mutta jos et mitään pane heille jauhettavaksi, jauhavat he itseänsä."

Fredrikan sisaret, jotka olivat todistajina hänen taisteluunsa ja tuskaansa, ottivat sydämellisesti osaa hänen onnettomuuteensa, ja sen kautta sisarten kesken rakentui hellä ja uskollinen rakkaus toisiinsa, joka Fredrikalle valmisti pysyväisimmän ilon läpi elämän. Samassa kuin omat tuskansa enenivät, heltyi hänen mielensä yhä enemmän kaikkia onnettomia kohtaan koko luonnossa. Eräässä kirjeessään Franzénille v. 1842 puhuu kirjailija tästä. Mainittuaan kuinka se murtotila, jossa hän eli, olisi voinut hänen vietellä suuriin vaaroihin ja erehdyksiin, jatkaa hän: "Asianhaarat varjelivat minua ja saattoivat minun kehitykseen, joka oli katkera, mutta terveellinen. Se johti minua syvemmälle kärsimyksiin, sillä pitkän ajan elämästäni olin sangen onneton ja elämä painoi minua raskaana taakkana. Ilman vaihtelua, ilman virvoitusta kuin elin pitkät vuodet, näkyi minulle yhä selvemmin maailman onnettomuus. Tulin likemmäksi luontoa, ja näin siinä samat ristiriidat kuin ihmiselämässäkin. Näin rajut luonnonvietit valtaavan eläimissä ja näin toiselta puolen, kuinka heidän täytyi kärsiä paljon sortoa ihmisiltä. Ja kun en uskonut eläimille toisen paremman elämän koittavan eikä heidän siis oikeutta saavan kuolemankaan jälkeen, oli minusta kärsivien luontokappalten kova kohtalo vieläkin kipeämpi todistus hyvää luojaa vastaan. Niin kovalta tuntui tämä minulle, että minusta päivänkoittokin oli kuin pilkantekoa onnettomasta maailmasta, joka kaikkialla osotti pelkkää viheliäisyyttä. Nyt oli luonto astunut luojan ja minun väliini samaten kuin raamattukin, ei yhdistämään, vaan eroittamaan meitä?"

Kuitenkin tässä murheen tilassa on tavattavana valoisampiakin kohtia. Sääli toisia kärsiväisiä kohtaan johti Fredrikan köyhäin ja sairaitten luo antamaan heille sekä aineellista apua että neuvoja ja opetusta monissa asioissa. Ja Årstan suurella alueella oli tarvitsevaisia kylläksi, jotka kiitollisesti ottivat vastaan avun, mikä heille tarjottiin. Kasvikunnan moninaisuus ja kauneus oli Fredrikaa lapsuudesta asti ihmetyttänyt, hän oli kirjain ja ahkerain kokeiden avulla oppinut tuntemaan monien yrttien käytännön haavain parantamiseen ja lääkkeenäkin. Missä joku oli saanut käärmeen piston, lyönyt haavan, vilustunut, siellä oli Fredrika tarjoomassa hoitoaan, ja hän paransi monta, jotka ymmärtämättömän, kaikkea tietoperustusta puuttuvan hoidon käsissä olisivat jääneet makaamaan sairasvuoteelle tai kuolleet. Missä köyhyys ja puute ajoi lapset käymään ryysyissä ja nälkäisinä, taikka vanha tahi työhön kykenemätön kärsi puutetta, saatiin usein Fredrikalta apua. Vanhoista vaatteista, joita ei kotona enään käytetty, neuloi hän paitoja, hameita, nuttuja lapsille, usein säästi hän omasta ruokaosastaan taikka oli kokonaan syömättä, voidakseen valmistaa nälkäiselle ikävöidyn suupalan. Fredrika tuli täten tervetulleeksi ja rakastetuksi vieraaksi köyhäin, ja antaman lääkeapunsa tähden varakkaittenkin asunnossa. Hänen apuansa ruvettiin hakemaan yhä kauemmas, ja kun eivät ainekset enään voineet hänelle riittää, rupesi hän vakavasti miettimään jotakin keinoa, millä hän taitaisi ansaita rahaa, voidakseen sydämensä käskyä panna käytäntöön edelleenkin.

Hänen taipumuksensa piirustukseen tuli hänelle nyt avuksi. Hän oli jo ennenkin koettanut käyttää värejä ja pensseliä; nyt hän ryhtyi siihen uudella innolla, maalasi pieniä muotokuvia Napoleonista, joka oli päivän sankari, kuninkaasta, perintöprinssistä ja muista tunnetuista henkilöistä, möi ne hiljaisuudessa ja sai vuoden kuluessa 200 riksiä, jotka käytti köyhäin hyväksi. Sama tarkoitus sittemmin herätti hänessä päätöksen kirjoittaa yleisöä varten, ja kun hän lähetti ensimäisen käsikirjoituksensa kustantajalle, ajatteli hän enemmän sitä, kuinka hän nyt voisi pelastaa lähimmäisiänsä ruumiillisesta nälästä, kuin sitä, mitä kohtaloa vastaan hänen kirjoituksensa meni. On luonnollista, että näissä nuoren tytön ahkeroissa hyväntekeväisyyden toimissa oli määrältään haaveiluakin, niinkuin kirjailija itse myöhemmin sanoo olleen, mutta se seikka ei voinut estää niiden jalostuttavaa vaikutusta hänen omaan kehitykseensä. Toiselta puolen taas ei voi itsekieltäväisyyden ja onnettomain lähimmäisten hyväksi uhrattu työ milloinkaan jäädä merkityksettä, jos kohta siinä muassa on ollut vaikuttamassa alempiarvoisiakin aineksia.

Mutta pysyväisempää mielen tyydytystä ei tämäkään vielä Fredrikalle tuottanut. Yksin ja osanottoa vailla kuin oli, ei valjennut hänelle vielä se vakaa työsuunta, jota hän lakkaamatta etsi. Miltei ainoa kohta, missä hän tuli yhteyteen muun sivistyneen maailman kanssa, oli seuraelämä, ja se häntä, niinkuin tiedämme, miellytti yhtä vähän kuin hän niitä ihmisiä, joiden tuttavuuteen hän sen kautta joutui.

Tähän aikaan, kesällä 1824, oli rouva Bremer Heddan ja Klaus'en kanssa saattamassa perheen nuorinta tytärtä, Agathaa, erääsen sairasvoimistelulaitokseen Paris'issa, johon jättivät potilaan kahdeksi vuodeksi parannuksille. Samaan aikaan Bremer joutui pitkälliseen kivuloisuuteen, joten perheenjäsenten tarkkuus ja huoli nyt kääntyi häneen. Tauti oli kestävää luuvaloa, joka kesäaikoina antautui vähän paremmaksi, mutta piti talvet sairaan vuoteella. Se raskasmielisyys joka perheenisää oli vaivannut, väheni taudin tultua, hän tuli hilpeämmäksi ja tyytyi pienempiin vaatimuksiin kuin ennen. Omaiset koettivat nyt kaikki paraimman mukaan helpoittaa hänen vaivojaan ja lyhentää häneltä ajan pituutta. Kun kipu myönsi, luettiin sairaalle matkakertomuksia ja muuta raitista kirjallisuutta, joka häntä huvitti, toiste taas otettiin shakkipeli esille. Bremer oli aina ollut tähän ajanviettoon innostunut, mutta suuttui ja harmistui aina, kun joutui tappiolle. Koska Hedda ei vielä osannut pelata, olivat Charlotta ja Fredrika vuorottain isän vastapelaajina. Mutta jälkimäistä shakkipeli ei ollenkaan huvittanut, ja häntä kummastutti aina, että isä, joka hyvin suuttui, kun itse tappasi, makeasti nauroi heitä, kun kävi samoin heille. Väliin kun Fredrika ei voinut pidättää itkua, lähetti isä hänen pois ja tuotatti Charlottan jatkamaan, joka otti asian tyynesti ja pelasi niin, että joka ilta voitti jonkun pelin; mutta viimeisen kerran voitti aina isä, ja silloin oli lopputarkoitus, virkistystä sairaalle, voitettu. Charlotta kehoitti Fredrikaakin ottamaan seikan sellaisena, mutta siihen ei tämä saanut mieltänsä taipumaan, vaikka kyllä koetti. Kun kesä tuli ja päästiin maalle, tarjoutui heille taas vapaampi olo ja elämä.