Part 9

Suunnitellun opin puute, johon sukupuolensa on ollut tuomittu ja joka esteellisimmällä tavalla on vaikuttanut suvun kehityksessä, on jo kauan sitten Herthassa herättänyt halun ja aikomuksen, saada paikkakunnallansa aikaan koululaitoksen, jossa nuorille tytöille annettaisiin järjestettyä opetusta. Hän puhuu tästä Yngvelle, ja tämä lupaa ottaa osaa yrityksen toteuttamiseen. Asianhaarat kuitenkin kääntyvät niin, että tämä jääpi Herthan yksin tehtäväksi. Hänen isänsä, joka vähitellen on unohtanut entiset ahtaat ajat ja Herthalle antamat lupauksensa, ei annakkaan nyt suostumustansa tyttärensä naimiseen Yngven kanssa, koska tämän taloudellinen asema hänen mielestänsä ei ole tarpeeksi ta'attu, ja kieltää sen ohessa tyttäreltänsä hänen perintöosuutensa. Mutta sittenkin kun Yngve monta vuotta ulkomaalla ansiollista työtä tehtyään on saavuttanut tuetun tulevaisuuden takeet, kieltää isä vielä. Hertha on tällä ajalla saanut toimeen koulunsa monien vastusten ja ponnistusten jälkeen. Viimein kun hän Yngven kirjeistä huomaa tämän vaipuneen surumielisyyteen ja kivulloisuuteen, kehoittaa hän häntä tulemaan kotiin hänen luoksensa. Yngve lähteekin, mutta laiva jolla hän matkustaa Venner'in yli, syttyy tuleen, hän uipi useampia kertoja maalle, pelastaen monta henkeä, mutta sairastuu sen jälkeen keuhkotautiin. Pitkän keskustelun perästä, jossa isä ottaa Herthalta lupauksen tyytyä siihen tiliin, minkä hän tekee, antaa hän nyt suostumuksensa avioliittoon.

Mutta uuden onnen aika ei ole pitkä: Yngve kuolee, ja vähän sen jälkeen Herthan isä, jättäen talonsa ja tyttärensä ilman omaisuutta. Niinkuin Hertha on aavistanut, oli Falk menettänyt kaikki erääsen riita-asiaan, jonka oikean laadun hän itsepintaisesti oli salannut perheeltänsä kuolemaansa asti. Hertha seisoo nyt yksin ala-ikäisten sisariensa ainoana tukena, ilman mitään muuta kuin minkä hän taitaa työllänsä ansaita ja pienen rahamäärän, jonka Yngve oli jättänyt hänelle.

Surun ja kaipauksen ohessa tuntee Hertha että elämänsä kovat kokemukset ovat heikentäneet hänen ruumiilliset voimansa ja ettei elämänsä taida pitkäksi tulla, mutta korkeampaan voimaan turvautuen käypi hän uudelleen kouluunsa jatkamaan työtänsä. Katkerasti saapi hän kuitenkin aina kokea, kuinka opin ja tiedon puute on hänelle siinä esteenä, ja sitä hartaammin tekee hän työtä sen poistamiseksi niissä nuorissa tytöissä, jotka uuteen oppilaitokseen ovat kokoontuneet. Monta opinkäynyttä miestä on myöskin osallistunut Herthan yritykseen ja auttavat häntä.

Tähän loppuu kertomus. Parantumaton tauti kalvaa tämän ahkeran vaimon elinjuuria ja aikainen kuolema katkaisee hänen vaikutuksensa.

Mutta professori Methodius ei ole saanut valmiiksi teostaan "Yhteiskunnan parantamisesta!, ja sihteeri N.B. on myös heittänyt kesken kirjoituksensa naisyhdistyksiä vastaan, sillä hän on päättänyt itse mennä yhdistykseen naisen kanssa ja tekeekin niin.

"HERTHA." METELIÄ.

Amerikasta palatessaan Fredrika Bremer seisoi maineensa kukkulalla, mutta hän tiesi hyvin kantavansa myrskyn enteet omassa helmassaan, ja nyt "Herthan" ilmestyttyä puhkesi se ilmiin. "Olisinhan voinut puhumattakin olla", kirjoittaa hän muutamia vuosia myöhemmin, "mutta en saattanut; omatuntoni pakoitti minua tuomaan julki niitä loppupäätöksiä, joihin pitkä elämä oli minun johtanut. Tiesin kyllä että panin arvalle — ja uhrasin — suuren yleisön suosion, ja se on oleva iloni aina kuolemaani saakka, että sen tiesin ja kuitenkin sen tein." Viidenkymmenenneljän vuoden vanhana Fredrika Bremer nyt tähän kirjaan oli kirjoittanut osan omista näkemistään ja kokemistaan naisen aseman suhteen todellisessa elämässä, ja mitä sanottiinkin tätä kertomusta vastaan, ei kuitenkaan kukaan voinut väittää sen sisältöä kypsymättömän hengen työksi.

Mutta sitä ankarampia pitikin oltaman. Tuskin oli kirja ehtinyt painosta, kun melske jo oli hyvässä alussa, ja kirja-arvostelijain suuresta parvesta kuului ääniä, jotka koroitettiin varoitukseksi yleisölle olla tuohon myrkylliseen kirjaan tarttumatta. Että se taiteen kannalta olisi antanut syytä oikeutettuihin muistutuksiin, sitä ei ensi hädässä kukaan hoksannut, niin sen ihka-uudet aatteet olivat pyörälle panneet järjet ja mielet. "Kuka olisi voinut uskoa lempeää Fredrika Bremeriä niin tuhmanrohkeaksi, niin epänaiselliseksi, niin eksyneeksi siveellisessä mielipiteessään?" Astua esiin ja ruveta tarkastamaan perheenisäin valtaa tyttäriensä yli ja pyytää naiselle täysi-ikäisen oikeutta hallita omaisuuttansa; uskaltaa moittia vuosisatojen hyväksymiä tapoja ja asetuksia ja vaatia kouluja ja itsenäistä vaikutusta vaimoväellen, sehän toki oli liikaa. — Mutta kiistassa ilmaantui toisiakin ääniä, jotka antoivat vastaansanomattoman todistuksen siitä, että Fredrika Bremer vaan oli muotoon pukenut mitä monen ihmisen mielessä liikkui.

"Svenska Tidningen'issä" esiintyi Herman Bjursten salamerkillä Ernst Ludvig "kirjeissä ystävälleen maaseuduilla" ["Svenska Tidningen", Marrask. 25 p. 1856] puolustamaan ja suojelemaan naista ja ennen kaikkea naisellisuutta, jonka päätuntomerkkinä oli joku helposti haihtuva hienon-hieno kukkaislemu ja joka oli häviöön tuomittu, jos avattaisiin naiselle tie oppiin ja vapaasen työhön yhteiskunnassa.

"Uskotteko todellakin", kysyy hän, "että päätarkoitus tuon suloisen naisen esiintymisellä maan päällä on filantropillinen toimiminen nais- ja hyväätekeväisyyden-yhdistyksissä, taikka mikään syvempi tutkimus luonnon ja tieteiden alalla? Ettekö tahdo myöntää, että hiljainen ja lauha kasvatus sivistyneen ja jalon perheen suojassa ynnä sen lisäksi puolisolle ja perheenemännälle välttämätöntä opetusta hyödyllisissä käsitöissä ja kaunotieteissä — kielissä, soitannossa ja maalauksessa — on aivan kylläksi nuoren tytön näköpiirille? Tietäkää, että meille miehille Hertha tuntuu niin inhoittavalta, että minä puolestani antaisin ennemmin lyödä itseni kuoliaaksi, ennenkuin hänen kanssansa menisin kristilliseen avioliittoon. — — — Ja jos naiset tulevat semmoisiksi kuin Hertha, niin _ei yksikään heistä pääse naimisiin_ [kaikki harvennukset ovat arvostelijan omat], ei ainakaan järjellisen miehen kanssa. Voitteko ajatella, että mies, joka haluaa itsellensä kumppania elämän tiellä, kelpo talon emäntää, uskollista hoitajaa pyhälle tulelle kodin alttarilla, voitteko luuloitella itseänne — kysyn minä, että hän valitsisi puolison, jolla olisi pää täynnä filosofiaa ja kreikkaa, taivaankappalten kulkua, luonnonoppia, yhteiskunta- ja valtio-oppia, matematikiä ja fysikiä, ja joka vielä tahtoisi elää ei ainoastaan itsensä vaan isänmaansakin eteen. Toden totta, semmoiseen koetustyöhön en minä uskaltaisi mennä."

Samassa lehdessä kirjoittaa sama nimimerkki toisen kerran: ["Svenska Tidn.", Marrask. 6 p. 1856] "Hän (Fr. Br.) tahtoo kääntää luonnon ylösalaisin. Minnekkä joutuisimmekaan, jos hänen hyväntahtoiset, mutta typerät ehdotuksensa toteutuisivat?" Herthan lausumista toiveista päästä oppimaan ja sitten muillekin jakamaan sitä hyvää mitä on löytänyt, huudahtaa Ernst Ludvig: "Lukijani! Semmoinen tulisi siis, neiti Bremerin mukaan, naisen määränä olla, yhtähyvin ja samalla oikeudella kuin miehenkin. Luonnonoppi näkyy tälle kirjailijalle nyt olevan sulettu kirjoitus. — — Ei mikään vaimo naimiseen mennessään ajattele sen kautta erittäin vaikuttavansa valon ja vapauden edistykseksi, kuten Hertha Yngvelle ehdottaa. Paras keino, ja _ainoa_, millä nainut vaimo voipi siihen tarkoitukseen vaikuttaa, on uskollinen ja _hiljainen_, huomatkaa neiti Bremer — _hiljainen_ velvollisuuksiensa täyttäminen kodin rajoissa, puolisona, äitinä, ennen kaikkea omain lastensa kasvattajana. _Niitähän_ tullee hänen ensikädessä hoitaa, ennenkuin hän heittäytyy tuolle arveluttavalle uralle vaikuttamaan koko ihmiskunnan eteen. — — — Hertha toivoo voidaksensa elää kansansa eteen, ihmiskunnan eteen ja viho viimein Jumalalle. Viimemainittu näyttää kummalliselta, ei suinkaan itsessään, mutta sovittelussa. Kieltääkö siis neiti Bremer, että Jumala, hyvyyden ja rakkauden lähde, on luonnon alusta aikain määrännyt erillaisen vaikutuspiirin niille olennoille, jotka hän on elämään kutsunut? Hän antoi miehelle — emme puhu nyt poikkeuksista — voiman, itsenäisyyden, rohkeuden, ruumiillisen väkevyyden ja sielun mahtavuuden terävyydessä, kestävyydessä, — _järjen_; hän antoi vaimolle lempeyden, suloisuuden, miellyttävyyden, — _tunteen_. Mitä varten Hertha luojan järjestystä ylösalaisin kääntää ja väittää silloin elävänsä ihmiskunnan eteen ja Jumalalle? Entäs kainous, tuo naisellisen armauden kaikista hienoin kaunistus, minnekkä se joutuisi, jos neiti Bremer saisi hallita? Totisesti: opilliset, järkeilevät, 'perusteellisesti oppineet' naiset — sellaisia on ollut ennen ja on vieläkin, neiti Br, — eivät milloinkaan ole olleet onnellisia itse eivätkä voineet ympäristöönsä onnellisuutta luoda. Sitä todistaa nykyaikana rouva Staël, Fr. Br:n edelläkävijä, joka on kirjoittanut "Delfine'nsa" jotenkin samalla tarkoituksella, mutta äärettömän paljon suuremmalla taidolla kuin Fr. Br. "Hertha'nsa."

Senjälkeen tekijä — samaten kuin nimimerkki "Dagny" meillä kolmekymmentä vuotta myöhemmin — perhekuvassa näyttää, mimmoiseksi maailma mullistuu, jos naiset lasketaan tiedon puulle: — "Mies tulee kotiin, pyytää ruokaa, niin sanoo rouva: kyökkipiika lukee historiaa, emännöitsijä kirjoittaa vertailua nykyisestä ja kreikkalaisesta murhenäytelmästä, itse luen algebrata j.n.e. Auta minua, ystäväni, syöminen on sivuseikka, mitä varten _minua_ vaadit hoitamaan ruoka-asioita, lahjoitukseni ovat korkeampia varten."

Ja sitten tuo sopimaton kohta, kun Fredrika Bremer antaa Herthan hoitaa haavaa nuoren miehen polvessa. — "Jos olisi ollut puhe _jalasta_, en olisi niin paljon huolinut siitä, mutta _polvi!_ Totisesti on siinä menty liian pitkälle!" huudahtaa tämä arvostelija loukatun kainouden puolesta. — Yhtä hirveätä on hänestä avata naiselle anatomiasalit ja muut oppipaikat. "Kun isän toinen tytär sanoo: tahdon lukea lääkäriksi, niin anatomiasaliin hänen kanssansa, alastomain, leikeltyjen, inhoittavien ihmisruumisten eteen; ja kun toinen pyytää teologiaa, pitää valtiolla olla yhteisopistot, jossa nuoret miehet ja naiset saavat perusteellista oppia. Yhdessä koulussa nuorukaisten kanssa tulisi heidän oppia tuntemaan toinen toistansa valon ja kauneuden palveluksessa! Ei siis tanssiloissa, iltahuveissa, halpamaisissa tilaisuuksissa salongien hiestävässä ilmassa, vaan _Iduna_-salissa, kreikkalaisten ja roomalaisten, totuuden ja vapauden jalojen ihmisolentojen parissa! Silloin tietysti kaunissieluinen nuorukainen löytää 'sisarten' joukossa vastaavan sielun, jonka kanssa hän tekee _hengen_ avioliiton, ja sitten ruumiillisenkin, — sen parempi. Jälkimäinen on kuitenkin sivuasia, — ja ennen kaikkea on aistillisuuden rikkatunkio pois perattava." Näin ivailee arvostelija ja jatkaa: "Tämä on paljasta haaveilua; missä ovat Fransiska, ma chère mère, rouva Frank "Hemmet'istä"? — _Se_ tupa kävi neiti B:lle liian ahtaaksi!" huudahtaa Ernst Ludvig lopuksi.

Fr. Bremer oli syntiinlankeemushistorian johdosta antanut Herthan muistuttaa, ettei esiäidissämme Evassa kaikki liene ollut pahasta, sillä hän halusi tietoa, siis jotain hyvää, "hänessä oli kuitenkin voimallinen henki." Tästä kohdasta saapi Ernst Ludvig uutta aihetta, kääntyen ivallisesti sitä vastaan: "Siinähän se on! Vaimo se siis paradisista saakka kuitenkin on ollut meistä enin tiedonhaluinen. Hän se siis olikin ensimäinen ojentamassa kätensä tiedonpuuhun, ja kuinka väärin onkaan sitten sulkea häneltä oppisalien ovet? Mikä se nyt estää naisleirin onnea? Valtio, joka ei tee kouluja, laki, joka estää naisen vapaata kehitystä ja kahlehtii siis sielut luonnottomilla kahleilla! Ottakaahan kurenuorat auki, niin saatte nähdä Aspasioja — ilman aistihimoa — Sapphoja, oppineita pönkkähameissa, professoreja leninki päällä ja myssypäisiä saarnaajia!"

Miks'ei, oli Fredrika Bremer sanonut.

Viimeksi tahtoo arvostelija omalla kokemuksella vahvistaa väitteensä, vakuuttamalla ettei hän, opettajana ollen, kolmenkymmenen tytön joukossa ollut tavannut ainoatakaan, joka olisi osottanut vähintäkään taipumusta tieteellisiin opinnoihin.

Ainoastaan taiteiden harjoitus olkoon naiselle sallittu, sanoo arvostelija. Se on "comme il faut".

Lopuksi lohduttaa hän sillä, että "suuret lahjat" kyllä aina tiensä raivaavat, ja keskinkertaisille on tyydytystä kyllin yksityisessä tyttöpensionissa.

Ei liene vaikea löytää sitä peruskuntaa, miltä Ernst Ludvig kysymystä käsittelee: naisen kasvatuksen ohjaajana ja hänen tilansa ja asemansa määrääjänä on ainoastaan oleva miehen aistillinen maku ja minkä mies itselleen edullisimmaksi katsoo; sentähden että nainen on miehelle viehättävämpi ja mukavampi tiedottomana, tahdottomana olentona, niin suljettakoon häneltä kaikki ne tiet, mitkä inhimillisen olennon tietoon, tahtoon, itsenäisyyteen saattavat. Ja avukseen Ernst Ludvig, kuten moni muu ennen ja jälkeen häntä, on ottanut Jumalan ja luonnon, vakuuttaen, että nämä kaksi vahvasti seisovat hänen puolellansa. Ja yhtä varma kuin hän on tässä, on hän myös siinä, että käsitykset hänen sukupuolessansa siitä, millä kehityksen kannalla ja missä asemassa nainen parhaiten vastaisi miehen tarpeihin, ovat muuttumattomat.

Ernst Ludvig'ille vastaa nimimerkki Lars Johan "Aftonbladeteissa" [27 p. Marrask. 1856], joka vastoin "Svenska Tidningen'ia" siihen aikaan (niinkuin jälleen nyt) oli valtiollisten vapaamielisten äänenkannattaja ja joka myös johdonmukaisesti, kuten pian saamme nähdä, itse puolusti niitä aatteita, joiden tulkiksi "Herthan" tekijä oli astunut.

"Kirjoittaessasi minulle Fr. Bremerin "Herthasta", alkaa Lars Johan, "et varmaankaan voinut aavistaa, että kirjeesi tapasi minun yhtä raajarikkona kuin tuo siivo Yngve siinä kirjassa, jonka sinun ivallinen kynäsi on ottanut ruoskittavaksensa.

Niinkuin tiedät täytyi minun matkustaa asioissani Kungsköping'iin, ja olin jo ajanut 5 penik. kotoa, kun vanhat keltaiset kiesini yhtäkkiä räsähtävät rikki alamäessä, hevoset karkaavat tiehensä ja minä paiskataan tunnottomaksi maantielle, jossa viimein kova tuska polvessani herättää minun jälleen tuntooni. Ensi ajatukseni oli huutaa apua, varsinkin kun samassa näin kolme nuorta tyttöä kävelevän, taikka jos niin tahdot, "liitelevän" sinne päin, missä makasin. Huusin siis voimani takaa, mutta tuskin olivat nämä kainot olentoiset ennättäneet vilkaista minuun ja rikkirevittyyn pukuuni, ennenkuin kimakasti huutaen: "Herran jee, verinen polvi! Mies!" pakenivat poispäin metsänlaitaan, josta minua sitten kurkistelivat puunrunkojen suojelevasta piilopaikasta. Ethän kummastu että silloin mutisin itsekseni: 'tuommoisia perhanan hepsanoita', taikka jotakin semmoista, sillä minun pitää sanoa sinulle, hyvä veli, että kokonaan toista se on istua lämpimässä kammarissaan mietiskelemässä "kainoutta, naisellisen armauden hienointa kaunistusta", kuin maata maantien vieressä ja nähdä tuo ominaisuus täydessä kehityksessä noin omalla kaupallaan. En minä puolestani olisi pitänyt sitä yhtään sopimattomana, jos joku heistä olisi tullut luokseni ja sitonut 'hänelle tuntemattonaan nuoren miehen haavat' (E. L:n sanoja), ja minusta on ihmeellistä, ettet sinä, joka niin perinpohjin tunnet naisten heikkoudet, kykene eroittamaan sitä kainoutta, joka uskaltaa hoitaa _jalkaa_ mutta ei rohkene koskea _polveen_, siitä kainoudesta, jonka suojassa nuoret tytötkin saattaisivat täyttää ihmisrakkauden käskyn, menettämättä siltä vähääkään nais-arvostansa."

"Olet aivan oikeassa siinä, että naisen tulee tehdä velvollisuutensa kodissa hiljaisuudessa, s.o. ettei hän pidä melua siitä eikä liioin itsestänsä", kirjoittaa L. edelleen. "Niinpä muistan, kun mennä vuonna kävin Tukholmassa, mimmoisella pyhällä kunnioituksella odotin sitä hetkeä jolloin saisin astua sinun seurapiiriisi ja nähdä nuo "kainouden hienoon huntuun" kätketyt kodin haltijattaret, joita toivoin siellä tapaavani; mutta tiedäthän, ettei ole niin helppo päästä heidän rauhoitettuun valtakuntaansa. Aamupäivällä sanottiin: armollinen rouva on ulkona kävelemässä — Armollinen rouva on mennyt kylään — Armollinen rouva on soitannollisissa aamuhuveissa. Ehtoopäivällä kuului samalla lailla: toinen laulajaisissa, toinen pukeutuu baaliloihin, kolmas kesteissä, ja ainoastaan parvi lapsia kurkisteli kuin kurenpoikaset noista tyhjistä salongeista, sillaikaa kun palvelustytöt ottivat vastaan vieraitansa taikka lueskelivat "Qvinnan i sin fullkomlighet" nimistä romania. Herra luonnollisesti oli joko rouvan keralla, taikka "Isossa Seurassa", taikka — — — luona, siellä on paljon rattoisampi kuin kotosella; ja jos hänen mahdollisesti tekisi mieli mennä kotiin teetä juomaan, on hyvin epätietoista tokko hän tapaisi rouvansa ruokakonttorin niin järjestyksessä kuin se mies huomaa vaimonsa talletuspaikat, joka elää 'Fr. Bremerin emansipationi-aikakaudessa'. Sillä lihamakkara ja sinkku on nykyaikana kallista tavaraa, menot suuret, rouvalla tarvitsee olla uusi muotihattu Paris'ista, oma loge'nsa ensi rivissä ja käydä kaikissa konserteissa. — Mennä vuonna niin teki haluni nähdä nuo sinun rakastettavat "kodikkaat, oppimattomat" naiset; niin oppimattomat, sillä uskallanpa panna vetoa, että monet heistä ei osaa eroittaa valkojuurikasta lantusta eikä tiedä, minkänäköinen herneenpalko on, ennenkuin se uipi heidän soppatalrikissaan.

Katsotaanpa, etkö ole takertunut ennakkoluuloihin. Heitetäänpä nämä nyt hetkeksi pois, ei huolita olla nyt noita seuraelämän leijonia, noita illallispöytä-herroja, vaan muistellaanpa nuoruutemme raitista mielialaa! Emmekös silloin tavoitelleet totuutta, jaloutta, emmekös kunnioittaneet kaikkea hyvää hyvän tähden, emmekös mekin silloin pyytäneet elää "maamme, ihmiskunnan eteen ja Jumalalle?" Sinä vastaat tietysti että se on ainoastaan miehen asia. Mutta sanoppa, mistä voisi mies, joka omaa sellaisen elämän-aatteen ja joka sanasi mukaan ei suinkaan pidä vaimoa "sivukaluna", mistä voisi hän löytää oikean vaimon, ellei tämä ottaisi osaa hänen elämänsä korkeihin pyrinnöihin? Milloinka äiti paremmin kasvattaa lapsiansa, kuin silloin kun hän korkeamman voiman nojalla etsii opetuksensa omasta sielustansa ja esimerkillänsä osottaa pojallensa hänen velvollisuutensa elämään Jumalalle ja ihmiskunnalle. Muista että Hertha on nuori, älykäs, innollinen nainen, jonka luonnoton pakko on nostanut kapinaan maailmaa ja niitä oloja vastaan, jotka estävät häntä siitä henkisestä ja ajallisesta vapaudesta, minkä hän kehitykseksensä tarvitsee. Hänellä ei ole äitiä, ei mitään tuetta, ei ketään joka tahtoisi näitä tunteita johdattaa ja niiden kovaa polttoa asetella. Sinulla ei ole hyvä sydän, kun pilkkaat sen sijaan että surkuttelisit tämmöistä jaloa ihmisluonnetta. Ei Hertha pyydä huvituksia, vaan työtä, voidaksensa elää muidenkin hyväksi. Tässä ei ole mitään kummasteltavaa. — — Jos isänmaanrakkaus kristinopin valossa kohosi ihmisrakkaudeksi, en voi ymmärtää, miksei naisen sydän voisi tykyttää saman ihmiskunnan puolesta, jonka eteen hänen puolisonsa, lapsensa, veljensä, sanalla sanoen kaikki joita hän enin rakastaa, ovat kutsutut vaikuttamaan. Tämä ei ole Jumalan määräämän vaikutuspiirin kieltämistä, vaan se on Jumalan käskyn tottelemista.

Sinä myös tahdot kieltää Herthalta oikeuden elää Jumalalle. Sitä en vielä tähän asti ole kuullut kenenkään meidän sukupuolestamme tekevän, päinvastoin kaikista kevytmielisinkin mies tavallisesti toivoo että hänen vaimonsa, kuten sanotaan, vaeltaisi Jumalan edessä". Myöskin pilkkaat Herthaa hänen sanoistansa: "avioliitto on minusta sivuasia, jollei se saata minua korkeampaan kehitykseen". Mutta jos pysyt omissa sanoissasi, että Jumala naiselle on antanut "tunteen" korvaukseksi kaikista niistä hyvistä lahjoista, joita hän on jaellut meille, niin on asia minusta sangen yksinkertainen. Hertha sanoo avioliiton olevan hänelle sivuseikan, senvuoksi ettei hän _rakasta_. Huomannethan tuosta pienestä: _jos_, ettei hänen sanansa ole ehdottomia. Ja ajatteleppas, kun romaninsankaritar huudahtaisi: "Oi, minä tahdon paikalla mennä naimaan!" — "Hyi sentään", vastaisit siihen sinä, joka olet hieno sivistynyt mies, — "semmoinen tyttö ei saisi miestä", — niin vaikea on meitä nuoria poikia tyydyttää."

Ernst Ludvigia vastaan, että koulunkäyneet vaimot rupeaisivat kodissa "mietiskelemään", komentamaan opillansa, sanoo Lars Johan: "Oppia saanut ja taitava nainen, joka juuri sen kautta tietäisi kuinka paljoa hänen tietonsa vielä puuttuvat, komentaisi opillansa monta kertaa vähemmän, kuin tuollaiset hirveässä kiireessä ja hämmingissä luetetut olennot, jotka usein tahtovat loistaa lainakalulla ja juuri sen kautta tulevat naurettaviksi. Kysymys josko oppineet naiset tekevät itsensä taikka muut onnellisiksi koskee yhtä hyvin oppineisuutta yleensä kuin oppineita naisia erittäin. Mitä "Corinne'n" tekijään tulee, niin kertoo Chateaubriand hänestä että hänen miehensä kuoli surusta muutamia kuukausia hänen jälkeensä.

Naurat syyllä isälle, joka tytöltänsä kysyy: tahdotko ruveta theologiksi j.n.e. Mutta mitäs jos isä puhuisi näin: "Kuulkaa lapseni, te olette köyhiä tyttöjä, meidän täytyy antaa teidän kehittyä kunkin siinä mihin hän sopii, että voisitte ansaita jokapäiväisen leipänne. Onhan meillä suuri elatuslaitos, jota sanotaan avioliitoksi, mutta että mennä naimisiin rahain vuoksi on liian miehekästä vaimo-ihmiselle; korkeammat pitää vaikuttimet olla ennenkuin niin tärkeä askel astutaan." — En minä tiedä olisiko tukholmalainen pappa, joka niin puhuisi, naurettava, mutta sen tiedän että minä, mitätön maanmoukka, mielelläni ottaisin hänet appivaarikseni.

Jos alkaisi polveni huonontua, täytyy minun pyytää sinua neuvottelemaan siitä rouva Åhrberg'in kanssa, vaikka hän on naislääkäri!"

Sama nimimerkki jatkaa toisessa numerossa kysymystä naisen kasvatuksesta ja huomauttaa siinä Er. L:lle, kuinka naisen vaikutus perheessä samassa on vaikutusta ihmiskunnassa ja kuinka oikeata sen johdosta on vaatia naiselle korkeampaa hengen kehitystä. "Naisen mielipide ja sivistyskanta on vaikuttavana voimana koko sukukunnan kehityksessä", kirjoittaa hän siinä. "Mutta nyt on niin, että naisen, vaikutus semmoisissa tärkeissä asioissa kuin kasvatus ja seuraelämä on hänelle uskottu sillä hiljaisella välipuheella, että hän olkoon siihen niin kykenemätön kuin mahdollista. Sen sijaan kuin pitäisi kehoittaa häntä totisiin ja todellisiin asioihin, tahdotaan suunnata hänen ajatustansa vähäpätöisiin ja joutaviin seikkoihin. Vakuutetaan hänelle että paras keino miellyttää ja päästä miesten suosioon on näkyä tykkänään vieraaksi kaikelle totisemmalle ajattelemiselle, olla niin ajattelematon kuin suinkin. Tyttö tulee siten vähäpätöiseksi ja mitättömäksi naiseksi ilman mitään vakavuutta, ja sellaista sieluntilaa miesten ennakkoluulot, jotka naisen ymmärryksen totista ja perusteellisempaa kehitystä pelkäävät, tahtovatkin hänessä säilyttää, samalla kuin nämä miehet naisen näin tahallisesti heikonnetuista sielunominaisuuksista odottavat oman ymmärryksensä ensimäistä kehitystä."

Jos sen sijaan naiset oppisivat niin paljon itsekkäistä valtioviisautta, että käyttäisivät sielunsa ja kykynsä siveelliseen ja älylliseen edistykseen, niin heidän asemansa paljon muuttuisi.

"On mahdollista", päättää hän lopuksi, "etteivät naiset, varustettuina sillä kasvatuksella, jota minä tarkoitan, tulisi naimisiin, mutta josko tämä olisi pidettävä todistuksena miesten järjellisyydestä, siitä tulee toinen kysymys."

Näiden kahden jälkeen ilmaantui taas "Svenska Tidningen'issä" uusi arvostelija samaan suuntaan kuin Ernst Ludvig, mutta uskonnon suojassa ja tarkastaen asiaa naisen omalta kannalta. Hän ottaa sekä Jumalan sanan että luonnon todistamaan, että nainen ijankaikkisuudesta on määrätty alamaisuuteen. Hertha on siis sekä ylpeä että kaikin puolin moitittava olento, joka asettuu Jumalaa ja luontoa vastaan. Että "Herthan" ilmoille tuomat aatteet siis ovat kokonaan hyljättävät, todistaa tämä arvostelija kolmella lailla:

1) "Todistaakseni Jumalan sanasta, niin sanoo hän: "Vaimon pitää miehelle alamainen oleman."

2) "Ottaaksemme todistusta todellisuudesta, niin on meillä tuhansia todistuksia naisen kykenemättömyydestä ajatuksensa jännittämiseen ja kestävään sieluntyöhön miehen rinnalla."

3) "Ottaaksemme todistusta luonnosta, niin on meillä tuo naiseen kylvetty halu eli taipumus olemaan vallanalaisuudessa."

Näin ollen katsoo arvostelija sitä yritystä jommoiseksi lainmuutokseksi, joka samaan aikaan oli nostettu Ruotsin säädyissä naisen täysi-ikäisyydestä, syrjäaskeleeksi oikeasta suunnasta. Hän toivoo ettei ehdotusta vahvisteta, mutta ennustaa samassa naiselle monellaisia ikäviä selkkauksia, jos se todella laiksi tehtäisiin. "Sielläkin missä hän saa itse hallita itseänsä, tuntuu sielun puolesta vielä terveelle ja pilaantumattomalle naiselle suloiselta antautua miehen tahdon alle", väittää hän, mutta lisää kumminkin pienen ehdon: "niin pian kuin tämä tietysti on kohtuullisuuden ja hellyyden jalostama. Tempaiskaa vaan nainen kodin turvasta ja vallanalaisuuden suojelevasta pakosta, niin tempaisette häneltä hänen elinehtonsa ja todellisen hupaisuutensa; laskekaa hän 25 vuoden vanhana ulos yhteiskunnalliseen elämään kaupustelijain ja petollisten ihmisten kilpailuun, niin seisoo hän siinä pian petettynä hupsukkana taikka naisellisuutensa menettäneenä kummituksena."

Viimeksi kääntyy hän nuorten tyttöjen puoleen, huomauttaen heille, kuinka ilkeä olisi tuommoinen virallinen julkaistus heidän viidennestäkolmatta ikävuodestaan.

Myöskin Suomesta pantiin ankara vastalause "Herthan" vapautus-aatteita vastaan. Itse Juhana Vilhelm Snellman tarttui kynäänsä, löylytteli Fredrika Bremeriä ja hänen mietteitänsä isällisellä kädellä ja neuvoi sen ohessa, millä lailla naissuvun oli meneteltävä voidaksensa rakastettava olla ja miessuvun suosiossa pysyä — sama kanta kuin Herman Bjursten'illä, ja jolta vastustajain suuriluku silloin ylehensä asiaa tarkasteli. Koska jokaiselle suomalaiselle lienee hauskaa ja hyödyllistä tuntea Snellmanin ajatustapaa kaikilla aloilla, otamme tähän hänen arvostelunsa pääkohdissaan ["Litteraturbladet", Syysk. 1856]. Siinä sanotaan:

"Pääsumma hänen (Fr. Br:n) teorioissaan on että naiselle, samalla lailla kuin miehellekin, valmistettaisiin tilaisuutta kaiken sen sivistyksen hankkimiseen, mitä hän toivoo ja itsellensä vaatii, ja että hänelle annettaisiin täysi vapaus itse päättää tulevasta vaikutuksestaan ja tilastaan. Tästä olisi seurauksena enemmän tasa-arvolle, tietoisuudelle ja vakuutukselle perustettu suhde miehen ja naisen välillä, jota suhdetta tukisi se asianlaita, ettei nainen enään olisi pakoitettuna turvan ja toimeentulon saavuttamiseksi mennä vaimoksi ensimäiselle miehelle, joka hänelle kätensä kurottaisi."

Tämän jälkeen Snellman tarkastaa tekijän menettelöä romanissaan, moittien sitä, että tekijä on tuon vapautetun naisen kuvaillut vapauttamattomassa ympäristössä, yhteiskunnassa, jossa kaikki sotii häntä ja hänen pyrinnöitänsä vastaan. Arvostelija nähtävästi ei olisi tahtonut nähdä Herthaa eli vallanalaisuudesta pyrkivää naista taistelevana sitä yhteiskuntaa ja niitä lakia vastaan, jotka häntä kiinni pitävät — se liikutti arvostelijaa vastamielisellä tavalla —, vaan tekijän olisi pitänyt lukijalle osottaa ihanteitansa vastaava yhteiskunta, jossa hänen mietteensä olivat jo toteutetut; sillä tapaa luulee arvostelija hänen voineensa hankkija aatteilleen joitakuita uskovaisia, "jota vastoin on sangen epäiltävä, voipiko Herthan romani kääntää ainoatakaan uskotonta".

Herthan sekaantumista sairashoitoon arvostelija myöskään ei hyväksy, ja samaten kuin Bjursten'iä ja monia muita suututtaa häntä ei ainoastaan tuo "polven-hoito", vaan vielä enemmän se että Fr. Br. tuon itsenäisen sankarittarensa naittaa. "Hän (Hertha) on koitautinen ja kuolee naimattomana — sillä hänen naimisensa Yngven kanssa ei ole muuta kuin ulkonainen meno, joka oikeuttaa häntä tuota kuolemaan tuomittua keuhkosairasta hoitamaan. Hän jääpi siis vaan vapautetuksi kotiopettajaksi eli kouluttajattareksi. Tehtäköön nyt sankarittaren puolesta mitä hyvään, ja neiti Bremer on varmaankin tehnyt mitä tehdä voipi, niin voidaan semmoisesta naisesta korkeintaan saada kunnioitettava ja arvollinen ihminen, mutta rakastettavaksi miehen silmissä ei hän milloinkaan tule. Se on tämä, jota ei neiti Bremer ymmärrä eivätkä vapautuksen puolustajat ymmärrä, sanoo arvostelija.

"Hertha on suora mielipiteissään, niinkuin vapautetun tulee olla, jos hän voipi yhdenvertaisena olla miehensä rinnalla. Se on sangen kunnioitettavaa. Hän istuu levollisesti kauniin nuoren miehen kipeää polvea hoitamassa. Sekin käypi laatuun kunnioitettavalle naiselle. — — Hän matkustaa pitkät matkat omin neuvoinsa. Sekin on kunnioitettavalle kernaasti suotu vapaus. Hän asettuu omavaraiselle taloudelliselle kannalle. Se on kaikki kunnioitettavaa. Mutta rakastettavaa ei se ole miehen silmissä. — Emme sano, ettei kaikessa tässä — paitsi ei noissa mielipiteiden suorassa esiintymisessä eikä tuossa polvenhoidossa — voi ilmaantua jonkimmoista rakastettavaa, mutta itsessään ei se mitään rakastettavaa sisällä", — siinä Snellmanin mietteitä.

"Sillä naisen rakastettavuus perustuu pääasiallisesti siihen, että hän on turvaa tarvitseva, ja että hän miehen turvaa pyytää. Mies ei koskaan, sanoo ei koskaan, rakasta itsenäistä taikka itseensä turvaavaa (sjelftillräcklig) naista. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellainen nainen pyydä hänen rakkauttaan — taikka jos pyytää, ei ole enään itseensä turvaava."

"Sangen kunnioitettavia avioliittoja voidaan rakentaa. Vanha kunnioitettava mies voipi naida kunnioitettavan vaimon, ja liitto voi olla onnellinen, mutta sangen vissi on, että vaimon puolella silloin paitsi kunnioitettavuutta myös on rakastettavuutta. Tämä ei riipu vissistä ijästä. Iso-äitikin nojatuolissaan voipi vielä olla rakastettava. Mutta perus on aina siinä, että nainen tarvitsee turvaa ja pyytää sitä. Tämä kutsutaan ja tämä on naisellisuus. Ja tämä se on, jonka nainen kadottaa sen mukaan, kuin hän pyrkii miehen asemaa yhteiskunnassa täyttämään."

Että tekijä "ei ole tyytynyt tekemään Herthasta pelkkää kunnioitettavaa naista, vaan on samalla tahtonut hänestä tehdä rakastettavan ja antaa hänelle nuoren rakastajan — se ei ole soveltunut yhteen". — Siinä on arvostelijan mielestä kirjan päävika.

"Sopivaisuutta vastaavaa on ainoastaan se, ettei vapautunut nainen milloinkaan tule perheen äidiksi. Muutenkin perheesen jo syntyy paljon onnettomuutta sen kautta, kun niin monet vaimot eivät ymmärrä hallita rakastettavuudellansa, vaan koettavat sitä tehdä järjellä ja todistavaisesti — taikka mitä he sellaisena pitävät. Vapautunut nainen, kasvatuksen saanut kuin mieskin kouluissa ja yliopistoissa ja tottunut miehen-omaisiin toimiin, lääkärinä, opettajana taikka muuna virantekijänä, astuisi arvattavasti perheenelämään miehelle kuuluvilla vaatimuksillakin. Ja ettei sellainen kannata, sitä ei tarvitse todistaa."

Jotain nurillista myöntää arvostelija kuitenkin olevan naisen yhteiskunnallisessa asemassa. Hätätiloihin nähden, missä nainen ei voi avioliiton kautta päästä turvattuun asemaan, pitäisi lakien ja tapain helpoittaa hänelle toimeentulonsa hankkiminen, eikä häntä siinä estää, kuten arv. myöntää useimmissa maissa tehtävän. "Mutta jos naisen kasvatus, niinkuin miehen on järjestetty, suoraan johdattaisi ja valmistaisi häntä hänen kutsumukseensa, niin semmoisien hätätilojen luku pian vähenisi — ja silloin ei neiti Bremerin vapautustuumia syntyisikään", lopettaa suuri valtioviisaamme.