Part 5

Tällä ei hän vielä ollut löytänyt tyydyttävää vastausta kaikkiin sielussansa taisteleviin epäilyksiin, mutta hänellä oli nyt voimaa laskea ne nöyrinä ja kärsivällisinä odottamaan, kunnes esirippua enemmän nostettaisiin ja pimeys yhä paremmin poistuisi. Nyt tahtoi hän maallista elämää katsella kaikkivaltiaan ja hyvän isän kasvatusjaksona, joka ihmistä saattaa kehitykseen ja häntä valmistaa uuden kodin perilliseksi. Kristinopin nojassa tietää hän nyt jokaisen ihmisen voivan lohdullisesti astua elämänsä polkua ja voimainsa mukaan edistää totuuden voittoa. Saman opin perustamasta vapauden ja tasa-arvon aatteesta näkee hän myös kasvaneen ne aikakautensa liikkeet, jotka tarkoittivat valtion kehittämistä perussäännölliseksi yhteiskunnaksi, jossa kysytään jokaisen yksilön vaikutusta ja sanaa yhteisen hyvän eteen. Hän kirjoittaa tästä:

"Kristus on oikean vapaamielisyyden ensimäinen alkaja. Hän teki jumaluusopin kansantajuiseksi ja julisti samalla kaiken muunkin hyvän opin ja viisauden kaikkien oikeudeksi; sillä jos kaikki ihmiset todella ovat saman isän lapsia, niin täytyy heidän kaikkien saada nauttia niitä hyviä töitä, joita inhimillinen nero tuottaa. Eikö tieto tästä totuudesta ole se voima, joka monta veristä taistelua otettuaan nyt tunkeutuu aikakauteemme ja pyytää yhteiskuntaamme järjestellä, rakentaa kouluja, opettaa köyhäin lapsia ja levittää kaikkiin luokkiin tieteentutkimusten päätulokset; sama voima se on joka puhuu kirjallisuudessa, joka lähentää isännät ja palvelijat, vanhemmat ja lapset kodissa toisiinsa, joka sammuttaa vihalliset ennakkoluulot ja ihmistyttää maailman. — Eläköön siis kaikki kirjapainattimet, höyrylaivat ja muut senkaltaiset keksinnöt, sillä nepä ovat aatteiden postimiehiä! Ja eläköön ennen kaikkea suuret, hyvät aatteet itse aseinensa, ja kiitetty olkoon yli kaiken hän, joka ne lähettää!" "Tämähän oli nyt oikea, suuri syleily, pikku ystäväni", päättää hän kirjeensä, "mutta semmoistakin väliin tarvitsemme, voidaksemme taas paremmin toimia oman maailmamme pienessä piirissä. Katsellessaan tuota suurta luojan laitosta, käsittää ihminen paremmin kutsumuksensa siinä ja oivaltaa lapsiensakin tehtävän, olipa nuo sitten ihmisiä taikka; kirjoja."

Loppuvuodella 1837 oleskellessaan Tukholmassa, ennenkuin hän taas siirtyi talvimajoilleen Tomb'iin, sattui Fredrika tavallista useimmin olemaan muassa pienemmissä kirjailijaseuroissa ja muualla, missä pääkaupungin etevämpi sivistynyt maailma oli koolla. Niistä henkilöistä, joiden tuttavuuteen hän näissä joutui, näkyy etenkin Geijer häneen tehneen hyvän ja pysyväisen vaikutuksen, varsinkin suuren sydämellisyytensä ja aina arvollisen ja sävyisän käytöstapansa kautta.

Kerta oli vähäinen seura koolla Bremerillä, kutsuttu Geijerin kunniaksi. Fredrika oli tilaisuutta varten kirjoittanut pienen näytelmäkappaleen, joka leikillisellä tavalla, keskustelun muodossa, käsitteli Geijerin runoilusta ja päättyi lyhyellä kunnialaululla hänelle. Agatha Bremer, eräs vieraista ja Fredrika näyttelivät sen, ja viimemainittu lausui tuon loppurunon. Kun se oli päättynyt, meni Geijer Fredrikan luokse, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä otsalle. Istui sitten pianon eteen soittamaan ja soitti muun muassa säveleitä omille runoillensa, joita joku seurassa lauloi. Kun joku päivä sen jälkeen Ruotsin Akademia vietti juhlan uuden jäsenensä, luonnontutkija J.J. Berzelius'en vastaanottamiseksi, piti Geijer säännöissä määrätyn tervehdyspuheen, jonka johdosta Fredrika kirjoitti: "Suurimman nautinnon juhlassa sain Geijerin arvollisesta olennosta ja hänen voimakkaasta sanastaan." Ja alempana lisää hän: "Sieluni on tämän syksyn ollut kuin pilvinen päivä, mutta Geijer on siihen levittänyt kirkkaan, välähtävän juovan; ei moneen vuoteen ole kukaan painunut niin syvälle mieleeni." Ja vielä monta vuotta jälkeenpäin puhuu Fredrika Bremer siitä vapauttavasta vaikutuksesta, minkä tämän miehen pelkkä läsnäolo tuotti hänelle.

Franzén, joka alusta erityisellä osanotolla oli seurannut ei ainoastaan Fredrikan kirjallista kehitystä vaan myöskin hänen yksityistä elämänjuoksuaan lapsuudesta saakka, oli jo virittänyt laulukanneltansakin hänen kunniakseen ja osotti hänelle isällisintä ja ystävällisintä kohtelua. Usein olivat he vilkkaassa kirjevaihdossa, jossa vapaasti käsittelivät väliin kirjallisia aineita ja ajan uskonnollisia kysymyksiä, väliin taas yksityiseen elämään sulkeutuvia asioita ja ilmiöitä. Franzén'in kuuluisaksi tullut käsiala teki Fredrika Bremerille usein kovaa kiusaa, monasti jäi siinä monta riviä häneltä ikuiseen salaisuuteen. Kun Andersen kerta eräässä kirjeessään Fredrikalle sanoi toivovansa joskus saada vastaanottaa kirjoituksen Franzén'ilta, ja Fredrika juuri oli saanut erään, josta ei taas ollut helppo saada selkoa, vastaa hän Andersenille: "Franzén'in painetut teokset on hänen kansansa jokapäiväinen nautinto ja hengellinen leipä, mutta ainoastaan enkelit osaavat lukea hänen käsikirjoitustaan."

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "HEMMET", "EN DAGBOK" Y.M.

Kahtena viimeisenä talvena Norjassa oloaan kirjoitti Fredrika laveimman romaninsa, "Hemmet" (Koti), joka painosta ilmestyi vuonna 1839 ja saavutti yhtä suuren ellei suuremmankin lukijakunnan kuin "Grannarne". Jo seuravana vuonna tuli "Strid och Frid eller några scener från Norigea (Sotaa ja ja Rauhaa eli muutamia kohtauksia Norjasta), joka nimensä mukaan käsittelee tapoja ja ihmisluonteita Norjassa ja on tulos kirjailijan havannoista siellä. Sen jälkeen valmistui kaksi kertomusta yhtä haavaa: "En Dagbok" (Päiväkirja) ja "Dalarne" (Taalain maassa) vuonna 1843.

Näissäkin kertomuksissa saattaa tekijä meitä keskiluokan ja korkeamman virkasäädyn perheelliseen kotielämään, jossa hän seuraten sen pienimpiäkin vaiheita esiintuo aikansa ajatustapoja ja siveellisiä käsitteitä semmoisina, kuin ne ilmaantuivat avio- ja perhe-elämässä, lasten kasvatuksessa, seuraelämässä ja yhteiskunnallisen järjestyksen eri aloilla.

Laamanni Frank "Hemmet'issä" on kuvattu presidentin vastakohtana. Viimemainittu perheenhaltija oli tuo omahyväinen ja erehtymätön, ennakkoluuloihin, ikihyväin tapain mahtiin ja vaimo-vainajansa periaatteihin sukeltunut mies, joka pelkää kaikkea mikä jollain tavalla poikkeaa yleisestä tavasta, joka rakastaa kauneutta, suloisuutta ja loistoa ja vaatii aina nähdäkseen iloisia, herttaisia kasvoja ympäristössään. Tyttäriensä tulee olla hänen elämäänsä hauskuttamassa ja sitten mennä naimiseen, siinä heidän tehtävänsä. Laamanni Frank sitä vastoin pitää ahkeran työn ja toimen jokaisen ihmisen ensimäisenä velvollisuutena ja oikeutena, sitä hän itse noudattaa ja sen käsittämiseen kokee hän lapsensakin kasvattaa. Kotinsa tahtoo hän tehdä semmoiseksi, että hänen lapsensa siinä olisivat onnelliset ja viihtyisivät, kuta kauemmin sitä parempi. "Tehkäämme koti lapsillemme niin miellyttäväksi", sanoo hän vaimollensa, "ettei muut kuin todellisesti suuriarvoiset syyt heitä siitä luovuta".

Jokaiselle tarjosi hän tilaisuutta kehittymään semmoiseen elämänkutsumukseen, mihin luonnollinen taipumus ja mieli häntä viittasi. "Älköön mitkään pettävät haaveet so'aisko silmiänne näkemästä elämän todellista rikkautta, mitä hyvää ja jaloa sielunne pyytää, siinä pitää teidän saada tyydytystä", puhui hän lapsilleen. "Teidän täytyy oppia tuntemaan elämän todellisuutta, se on tuottava siunausta joka päivälle, intoa joka hetkelle, merkitystä ja arvoa joka työlle. Se on antava teille kestävyyttä ja tyyneyttä surussa sekä iloa elämässä kuin kuolemassa."

"Hemmet'issä" on Fredrika Bremer yleensä kuvannut perhe-elämän semmoisena, kuin hän on sen nähnyt parhaimmassa ilmestyksessään. "Presidentens döttrar" ja "En dagbok" sitä vastoin saattaa lukijaa ulkokullatun seuraelämän tyhjänperäisiin pyörteihin, joihin moni ainoastaan vääräsuuntaisen kasvatuksen ja vallitsevan tavan painosta usein vasten taipumustaan joutuu, ja jotka ajan pitkään, kun ei nuoren ihmisen elämälle muuta totisempaa tarkoitusta aseteta, hänestä tekevät joutavan, hyödyttömän olennon. Tuntuu ikävältä ja vastenmieliseltä seurata presidentin perhettä sukulaisineen tuttavineen, ja leskimaaherratar Adelan'ia (Päiväkirjassa) tyttärineen seuroineen päivällisistä toisiin, tanssiaisista toisiin, huviretkille j.n.e., työstä ja elämän totisemmista velvollisuuksista kaukana. Täytyy ajatella, että vallitsevat mielipiteet ja siveellinen käsityskanta sekä niihin perustuvat kasvatusaatteet, joiden varalla tässä kuvailtu pintapuolinen ja arvoton elämä versoo, ovat löyhät ja todellista inhimillistä velvollisuuden tuntoa vailla. Selvänä kuvastuu myös näissä teoksissa se suunta, mihin tyttöjen kasvatus Fredrika Bremerin aikana ylehensä viittasi. Muuta määrää tuskin tunnettiin, kuin että tyttäret viehättävän ulkomuodon, talangien, säätyetujen ja kallisten pukujen kautta voittaisivat yleisön huomion sekä suosion ja sitten pääsisivät — vihille, kuta pikemmin sitä parempi. Muita kehitysmuotoja ei tunnettu; mihinkään itsenäiseen työntekoon ei tytöillä ollut tilaisuutta valmistautua. Kasvattaa heitä ahkeroiksi, tunnollisiksi ja vastuunalaisiksi ihmisiksi, se usein ei mahtunut ajan yleiseen käsitykseen. Kuinka onnettomia niinmuodoin ne tytöt olivat, joille ei luonto ollut suonut kaunista ulkomuotoa taikka muita seuraelämässä esiin pistäviä etuja, oli kirjailija näyttänyt kuvailussaan Edlasta, jonka nuoruus muodostui pelkäksi kärsimykseksi ja katkeruudeksi hänelle, kun ei hän taitanut onnistua siinä, minkä isä oli hänelle tarkoitukseksi määrännyt.

Valaisevan kuvauksen tyttökasvatuksen periaatteista antaa kirjailija "Hemmet'issä" Evelina tädin kertomuksella, joka muodostaa vastakohdan niille aatteille, joita Frank'in perheessä kannatettiin. Evelina kertoo siinä, kuinka tosin tytöille aina opetettiin että kaikki tämän maailman komeus on pelkkää turhuutta, ettei mikään muu ansaitse pyrkimisen esineeksi tulla kuin ainoastaan hyvät avut ja todellinen kelpoisuus; mutta kuinka kuitenkin jokapäiväinen elämä heidän hartaimmaksi haluksensa ja toivoksensa kasvatti rikkauden, säätyarvon ja kaikellaisen ulkonaisen hyvän saavuttamisen. Sanottiin aina että tulee kaikessa totella Jumalan tahtoa, mutta joka asiassa johdettiin heitä sentään ihmispelvolla; sanottiin, ettei kauneudelle pidä arvoa antaa, mutta usein saivat tyttäret vanhempainsakin parissa kipeästi tuntea seuraukset sen puutteesta. Heille jaettiin kyllä monenmoista opetusta; mutta kun silmällä oli pidettävä että heistä tulisi naisellisia naisia, varottiin tarkasti kaikellaista perinjuurisempaa ja suunniteltua oppia, koska semmoisen omistaminen varmaan karkoittaisi tyttäristä heidän naisellisuutensa. Seuraus oli että he luuloittelivat jotain osaavansa, mutta puuttuivat todenteossa kokonaan kaiken perusteellisen opin ydintä ja sen kunnostavaa voimaa. Kun heitä totuutettiin elämänsä ainoana määränä pitämään naimista, jonka merkityksestä ei heillä ollut muuta selvillä, kuin että sen kautta saisivat miehen, oppivat he katsomaan miesten suosioa suurimpana onnena, mutta samalla salaisuutena, jonka tunnustaminen ei ollut paikallaan. Kun he siis pääsivät seuraelämään, kertoo Evelina, seurasivat vanhemmat levottomuudella heidän istumistaan ja astumistaan, mutta kun he olivat kauneutta vailla ja heidän pukunsa todisti köyhyyttä, ei heillä ollutkaan menestystä. Täytyi "istua" tanssiloissa ja jäädä unhotuksiin päivällisissä, mutta joukossa koetettiin sentään pysyä. Vuosien edetessä etenivät tyttäret nuoruuden loppupuolta, ja yhä pienemmiksi supistuivat vanhempain ja heidän omat toiveensa naimisiin pääsöstä. Mitä nyt oli tehtävä? Vanhempain koti ei heille tarjonnut mitään, eivätkä hekään mitään tehneet sen hauskuuttamiseksi, olivat vaan tyytymättömiä ja usein oikullisia, haparoiden sinne tänne, tietämättä mitä eteensä ottaisivat.

Muutamat henkilöt mukautuvat tahdottomina mihin tahansa, viettäen elämätänsä turhuudessa, ilman määrää, ilman edesvastauksen tuntoa vanhuuteen saakka. Mutta toiset, joihin työn ja toiminnan katoomaton siemen kerta on kylvetty, eivät saata taipua. "Minä heräsin ajoissa siitä surkeasta tilasta, jossa olimme", sanoo kertoja; — "sanon _ajoissa_, sillä tuleepa semmoinenkin aika, jolloin on myöhäistä, jolloin ihmisen sielukin pitkien, raskaitten vuosien painon alla sitkistyy eikä hän enään kykene nousemaan siitä suoperästä, johon häntä vajoitetaan. Tunsin huononevani, tunsin, miten työtön ja tarkoitukseton elämäni päivä päivältä teki uutta rikkaruohoa sieluni kesantopellossa. Uteliaisuus, lörppöys, taipumus ilkeyteen ja panettelemiseen sekä yhä lisääntyvä epätasaisuus mielenlaadussa alkoi päästä minussa vallalle. Kun ihminen kuljeskelee päivät päästänsä ilman tosi-tarkoitusta, ilman työtä, — viettäen aikansa ulkopuolella käytännöllistä elämää, joka ainoastaan taitaa meidät oikealla voimalla ja väellä varustaa; kun ei mikään todellinen harrastus, ei mikään vakaan ystävyyden side elämäämme ohjaa, pääsee rauhattomuus ja tyytymättömyys pian kiertelemään povessamme, turmellen ruumiillista terveyttä, mielialaa, tunnon rauhaa ja kaiken hyvän kasvua meissä. Kaikki pahan vaikuttimet pääsevät siten liikkeelle."

Kuinka kiivasta moitetta ne naiset vetivät puoleensa, jotka uskalsivat kiskoa itsensä irti piintyneestä katsantotavasta, on Fredrika Bremer kuvannut kertomuksessaan "I Dalarne", kun hän eräässä kohden panee neiti Lotten'in seitsemän tätiä miehissä päivittelemään tämän sopimattomista työnaikeista. "Hulluuttahan semmoinen on", päättävät tädit, napsauttaen sormillaan nuuskarasiansa kanteen, "miksei tyttö voi pysyä istumassa asemoillaan niinkuin muutkin tytöt, neuloa, kehräellä ja käydä äitinsä taloudessa", (jossa ei häntä laisinkaan tarvittu, äiti näet eli aivan supistuneissa varoissa). Eihän sovi siirtyä elämänsuhteista, joihin on syntynyt; ja mitäs varten tarvitsee mennä heittäymään maailman selälle uusiin huoliin, kun kotopesässäkin hengissä pysytään. Ovat tässä muutkin hiljoilleen kituneet eteenpäin, miksei Lotten'in kelpaa tehdä samaten kuin niiden?" Ja kun sitten sanoma tulee tytön enoillekin, että heidän sisarentyttärensä on ottanut talon arennille ja alkaa asioita hoitamaan, ennustavat nämä hänen pian perikatoon joutuvan ja panevat ankaran vastalauseensa moisille päätöksille.

Että Fredrika Bremer tässä on muotoon pukenut omia elämiänsä ja havaannoitansa, ei ole epäiltävää. Vallaton lapsuutensa ja myrskyilevä nuoruutensa oli aikaiseen näyttänyt hänelle monet epäkohdat ja paheet sekä perhe- ja seuraelämässä että yhteiskunnallisissa oloissakin. Ja kuta enemmin hän katseli ympärilleen, kysyen ja etsien, sitä avarammaksi aukeni näköala ja sitä laajemmalle huomasi hän varjojenkin ulottuvan. Luonnollista oli siis, että kun hän rupesi jokapäiväisestä elämästä" piirtelemään, tulivat varjopuoletkin kuvalle. Sillä Fredrika Bremerin hengenlaatu oli siksi rehellinen ja totuudentarkka, että hän olisi antanut mistään syystä lahjoa itseänsä peittelemään kuvauksessa mitään, minkä hän todellisuudessa tapasi vaikuttamassa. Eikä hän kirjoittanut vaan huvittaaksensa, hän uskalsi vaikutuksessaan pyrkiä ottamaan osaa kansansa yleiseen yhteiskunnalliseen kehitykseen ja edistymiseen, ja sen vuoksi hän pelkäämättä naputteli juuri niille soittimille, joista epäsoinnut kaikuivat. Mutta hän ei osottanut katkeruutta menettelössään. Moni kohta suretti häntä ja tulistutti hänen mielensä, mutta hän varoi eksymästänsä ahtaasen yksipuolisuuteen, antaen kuvauksestaan tihkuella elämän hyviäkin nesteitä, samassa kuin hän paljasti sen puutteet ja nurillisuudet. Fredrika Bremer ei katsellut toivottomana tulevaisuuteen, hän näki puutteita ja paheita, mutta ei parantumattomia. Sen tähden eivät hänen piirtämänsä vaikuttaneet lukijaankaan masentavasti.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. TENDENSSI. ARVOSTELUJA.

Niinkuin näemme, oli Fredrika Bremerin tähänastisissa kirjateoksissa jo alkanut näyttäytyä tarkoitus eli tendenssi, jota lukeva yleisö ensi alussa ei ollut huomannut. Tiedämme että taide ja sen viralliset harrastajat usein ovat otaksuneet, että tarkoitus eli tendenssi jollakin tavalla hämmentää ja estää taidetta sen omatakeisessa kehityksessä. Siitä syystä nytkin moni kirjantarkastaja ravisti levottomana päätään. Tosin vaadittiin taiteelta, ettei se saanut loukata siveyttä, mutta siveyden tyydyttämiseksi kysyttiin ainoastaan, että hyväksytty yleinen tapa tuli noudatetuksi. Jos joku alkaa uudella tavalla silmäillä asioita ja yrittää julkituoda toisia tuumia, kuin mitä ennalta on vahvistettu, huudetaan pian että "tendenssikirjoitusta" tehdään ja että siten tahdotaan _puhdas taide_ karkoittaa valta-istuimeltaan. Tosilaita on kuitenkin usein se, että mikä tarkastuksessa vastamieltä ja harmia herättää, ei ole tendenssi semmoisenaan, vaan kirjailijan rohkea keksimys panna vanhojen ihanteiden sijaan uusia. Niinkauan kuin kirjailija ujosti pysyy kaikkien heräävien aatteiden ulkopuolella, käy enimmäkseen kirjainsa kaupitus hyvin joka taholla, mutta niin pian kuin hän rupeaa kääntämään älyänsä ja kykyänsä uusien aatteiden puoleen, joutuu suuri osa yleisöä epäilykseen. Yleisö ylipäänsä ei suosi sitä että kirjailija osottaa järin paljon tarkastelevansa oman aikansa ihmisiä ja tuntevansa niitä.

Syynä siihen, ettei Fredrika Bremerin kirjoitelmissa ilmaantuva tendenssi aluksi nostanut kapinaa eikä edes tullut yleisesti huomatuksikaan oli, paitsi tuota miellyttävää tasapainoa ja toiveellista mielisävyä, se, että se ylimalkain luonnokkaasti liittyi itse kertomuksen kutoukseen ja samaten sulautui varsinaiseen luonteenkuvaan. Kirjailija oli harvoilla poikkeuksilla tähän asti osannut hienolla aistilla kuvauksistaan pois karsia kaiken karkean, runottoman oppimuodon. Eikä voinut kuitenkaan kukaan olla tietämättä hänen kirjatuotelmainsa merkityksestä, niin avomielisesti, niin hartaasti tämä uusi kirjailija piti todellisen sivistyksen, totuuden ja vapauden puolta. Niin tosi-olojen mukaisena, niin täydellisesti omaperäisenä ja rakastettavana ei ollut ruotsalainen mieliala ja luonne vielä kenenkään kynästä puhjennut, ja paremmin kuin hänen teoksissaan ei oltu vielä ruotsalaisessa kirjallisuudessa osattu henkisen ja siveellisen edistyksen aatetta kannattaa, todistivat hänen arvostelijansa. Fredrika Bremer oli käsittänyt ja muotoon pukenut mitä aikakautensa hengessä liikkui ja eleille pyrki. Samalla kuin hän "kuvauksissaan" paljasti kaiken todellisesti huonon ja hyljättävän, ylensi hän ansaitulle asemallensa mitä väärät oikeudenkäsitteet ja ennakkoluulot olivat sysänneet syrjälle. Ja vaikka ei yleisön suuriluku kohta alkamalta tuota aprikoinut, tunsi se vaistomaisesti että tässä oli jotain, joka nosti ihmistä ylemmäksi kehityksen tiellä ja johon kesti syvemmälle katsoa. Ja se mikä ensin näyttäytyi vaan aavistavana ja epämääräisenä tunteena, selviytyi monessa pian vakavaksi käsitteeksi.

Tätä vaikutusta edistämään oli omiansa sekin, että Fredrika Bremer enemmän kuin kukaan muu aikansa kirjailijoista oli koko personansa ja luonteensa antanut kuvastua teoksissaan. Samassa kuin hän piirteli ihmiselämän moninaisuutta, astui hänen oma sielunsa kehitys selvänä lukijan eteen. Fredrika Bremeristä ei ole voinut kukaan sanoa, että hänen personansa ja luonteensa olisi ollut jotain muuta kuin hänen teoksensa, tämä pahentava, mutta tosilaitaan perustettu muistutus, joka on kohdannut niin monta etevää kirjailijaa ja vahingoittanut heidän runotuotelmainsa arvoa ja merkitystä varsinkin nousevien sukupolvien tarkastuksessa. Mutta Fredrika Bremer, aina sama henkilö elämässänsä ja teoissansa, kuin kirjallisissa tuotelmissansa, enensi ja vahvisti niinmuodoin näiden arvoa ja siveellistä vaikutusta yleisössä.

* * * * *

Useimmat Fredrika Bremerin kirjoista olivat jo levinneet ulkomaihin ja toiselle puolelle Atlantia: ne käännettiin englannin, saksan ja ranskan kieliin [suomalaiseen pukuun on tähän saakka toimitettu ainoastaan yksi: "Familjen H.", nimellä "Perhe", rouva Hahnsson'in suomentama] ja valmistivat tekijällensä maineen, jonka vertaa tuskin oli tullut monen ruotsalaisen kirjailijan osaksi, samalla kuin edistivät Ruotsin kirjallisuuden merkitystä vieraissa maissa. Luonnollista oli, että tämä menestys taas vaikutti takaisin kirjailijan isänmaahan. Vuosijuhlassaan 1844 osotti Ruotsin Akademia toisen kerran Fredrika Bremerille julkisen kunnioituksensa, antamalla hänelle Yhdistyksen suuremman kultametaljin — _För snille och smak_ — korkein palkinto, minkä se jakaa. Julkisessa puheessa lausuttiin samassa tilaisuudessa yleinen arvostelu Fr. Bremerin siihenastisesta kirjallisesta vaikutuksesta. 13 vuotta oli kulunut siitä, huomautti puhuja, kuin Akademia ensikerran oli osottanut julkisen kunnioituksensa nuorelle nerolle, jonka ensimäiset kokeet ennustivat harvinaista luonnon kykyä ja taitoa eräällä kaunokirjallisuuden alalla, jolla Ruotsissa vielä puututtiin kaavaa. Fredrika Bremerin kirjatuotelmissa oli sitten yhä kehittyneemmässä muodossa esiintynyt neron ja sydämen suuret ominaisuudet, kauneus kuvauksessa ja puhtaus ajatustavassa, ja tällä omituisella kyvyllänsä oli hän piirtänyt kaikki nuo harvinaisen viehättävät kuvansa perhe- ja yhteiskuntaelämän hienoimmista vaiheista, jotka suuren yleisön silmältä enimmäkseen jäävät kätköön. "Ruotsin Akademia tahtoi", lausuttiin lopuksi, "antamansa kunniamerkin kautta panna julki kiitollisuutensa etevälle kirjailijalle, joka niin ansiollisesti oli ylentänyt ruotsalaisen kaunokirjallisuuden mainetta vieraissa maissa".

JULKISIA KUNNIANOSOITUKSIA. YKSITYINEN ELÄMÄ.

Syksyllä 1841 oli Fredrika jälleen palannut Årstaan ja asui sen jälkeen omaistensa kanssa milloin maalla, milloin Tukholmassa. Mutta kun hän vuonna 1845 odottamatta sai sanoman entisen emäntänsä sairastumisesta Tomb'issa, matkusti hän sinne ja palasi vasta vuoden perästä, saatettuaan uskollisen ystävänsä hautaan. Fredrika Bremerin nimi oli nyt levinnyt laajoihin piireihin, Tukholman kirjallinen maailma olisi tahtonut omistaa hänen kokonaan, ja kirjevaihtonsa kasvoi kasvamistaan. Mutta yhtä vähän kuin Fredrika Bremerin vaikutus supistui pelkkään kirjalliseen toimeen, taisi häntä paljot seurustelemiset tyydyttää. Elämässänsä niinkuin kirjoituksessansakin etsi hän käytännöllisen elämän moninaisuudessaan ja otti sen kehitykseen tehokkaasti osaa. Lapsuutensa ja ensi nuoruutensa hartaileva mieli ja auttamisen halu, jonka kehoituksesta hän oli kirjoittanut ja myynyt ensimäisen kertomuksensa, ei ollut hänessä muuttunut. Yhden vuosikymmenen ajalla oli totta kirjailija nyt supistanut työnsä omiin opinnoihinsa ja kirjoittamiseen ja elänyt miltei kokonaan syrjällä ulkonaisen elämän riennoista, ja tämmöinen kehityskausi oli ollut hänelle tarpeellinen, mutta sen päätyttyä hän sydämensä käskystä ojentaa kätensä ja voimansa neuvoksi ja avuksi tarvitsevaisille lähimmäisilleen.

Kirjapalkkioistaan pani hän usein enemmän taikka vähemmän jonkun puutetta kärsivän käteen, monasti oli hän jo ennen teoksen valmistuttua luvannut määrätyitä summia poisannettavaksi, milloin yksityiselle henkilölle, milloin johonkuhun laitokseen taikka muuhun hyvää työtä tarkoittavaan yritykseen. Niinpä kun "Hemmet" oli tekeillä, lainasi hän, kirjastansa saatavan palkkion varalla, 300 riksiä, voidaksensa siten ottaa osaa erään perheenisän taloudelliseen pelastukseen, ja toiset 300 hän lupaa kannatukseksi nuoren varattoman tytön terveyden hoitoon, jota varten häneltä oli apua pyydetty, ja kirjoittaa samassa kuin rahat lähettää: "Kiitoksia, kun käännyitte tässä asiassa minun puoleeni." Samaten hän usein, lähettäessään kirjoituksia sanomalehtiin, antoi jonkun tuttavan periä toimitukselta palkkion ja jakaa sen varattomille.

Itse hän tarvitsi aivan vähän. Sekä omassa puvussaan että huoneensa sisustuksessa oli hän niin vaatimaton, että hän hylkäsi kaikki mukavuudet ja koristukset, niin että kun perheen muista huoneista astui sisään Fredrikan kammariin, oli eroitus silmiin nähtävä. Mutta valoa ja auringon paistetta hän rakasti, sentähden hän ei pitänyt verhojakaan akkunoissaan, joissa hän usein pitkät hetket seisoi katsellen kauas ulos luonnon ja ihmisten yhteistä elämää. Kaikki mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista hänelle, saattoi hän iloisella sydämellä painaa lähimmäisensä käteen. Kerta kun yksi hänen läheisimpiä ystäviään, kirjallisuuden ja taiteen suosija ja kokeilija paroni von Brinkman oli kehoittanut Fredrika Bremeriä lausumaan ajatuksensa taiteen asemasta yksityisen ihmisen jokapäiväiseen elämään nähden, vastaa tämä muun muassa, että vaikka hän halusta tunnustaa ja tuntee tuon ylentävän vaikutuksen, minkä käynti Brinkman'in taidekokoelmassa herättää mielessä, ei hänestä kuitenkaan koskaan voisi taidekokeilijaa tulla. "Sanon suoraan", kuuluu hänen kirjeessään, "ettei minun huostassani tule kauan viihtymään mitään, millä vaan rahan arvo on — ei vainen Ruotsin Akademiasta kotoinen kultametaljikaan. Tarjokaa minulle 50 riksiä mistä hyvään, paitsi lämpöisestä päällysnutustani, niin päästän sen paikalla menemään."

YHTEISKUNNALLINEN VAIKUTUS.

Ja sitä mielipidettä toteutti hän koko elämässään. Hän antoi ja auttoi itse ja herätti muitakin samoin tekemään. Vuonna 1843 hän julkaisi kirjoituksen "Aftonbladet'issa", jossa hän, viitaten kaikkien kansalaisten velvollisuuteen yhteiskuntaa ja kaikkia sen jäseniä kohtaan, kehoitti yleisöä ryhtymään toimiin laimiinlyötyjen lapsien ja turvattomien orpojen pelastukseksi aineellisesta ja siveellisestä perikadosta, joka uhkasi monia tuhansia. Tässä kirjoituksessa hän myöskin opastaa omaa sukupuoltansa näkemään, kuinka sekin on osallinen yhteisessä edesvastauksessa ja kuinka väärin ja vahingollista on, että se välinpitämättömänä sysää luotaan velvollisuutensa. Kehoitus nosti useampia vastakirjoituksia ja kauan aikaa kesti sekä julkista että yksityistä keskustelua, mutta loppui kuitenkin niin, että Fredrika Bremerin ehdoitus turvakodin perustamisesta toteutettiin. Myöskin se suunnitelma, jonka hän asian järjestämiseksi oli esitellyt, mutta joka ensin hyljättiin, katsottiin vuosikymmenessä saadun kokemuksen perästä sopivimmaksi ja pantiin käytäntöön.

Vuonna 1853 kun Tukholmassa kävi kolera, oli Fredrika Bremer taas ensimäisiä ajattelemaan turvaa orvoksi jääneille lapsille ja apua köyhille perheille, joista tauti oli tempaissut toisen vanhemmista. Naisyhdistys, jonka toimesta saatiinkin turvakoti ja apua aikaan, syntyi hänen vaikutuksestaan, ja hänen valpas, ihmisen parhaimpia tunteita puhutteleva kynänsä sai matkaan yleisen rahakeräyksen, joka tuotti yli 26,000 riksiä yrityksen ylläpitämiseksi. Tällä tavalla kulkutaudin kovimmat seuraukset alhaisemmassa kansassa osaksi poistettiin; orvoiksi jääneet lapset piti yhdistys suojassaan, siksi kuin olivat ripillä käyneet ja pääsivät palvelukseen. Muutamia vuosia myöhemmin kolkutti Fredrika vankihuoneidenkin oville ja alkoi, paitsi että hän kävi tervehtimässä vangituita, ottamaan selkoa, miten valtio hoiti näitä onnettomia jäseniänsä. Köyhä ja alhainen kansa ja etenkin vangit olivat tästä kiitolliset, mutta hallituspiireissä se herätti ankaraa moitetta ja hänelle lähetettiin varoituskirjeitä, joissa ilmoitettiin hänelle, ettei se ollut hänen asiansa käydä nuuskimassa sellaisissa paikoissa.

Väsymättä kävi hän tervehtimässä köyhäin ja kipeiden luona. Vanhempana nähtiin hän usein kaupungin syrjäosissa kävelevän mökistä mökkiin, nahkalaukku käsivarrella, — ohitsemenijät tiesivät hyvin että tuosta yksinkertaisesta lähteestä moni köyhä ja onneton oli saanut tervetulleen rahalahjan, moni sairas ravitsevan kaakun taikka virvoittavan hedelmän, ja lasten kalpeat kätyläiset olivat sen piilosta monta herkkupalaa suuhunsa noukkineet. Kaikille siitä riitti, ja syystä sovitettiin sen omistajaan kertomus Sarpatin leskivaimosta, jolta ei loppunut jauhot vakkasesta eikä öljy astiasta.

Tämä puoli Fredrika Bremerin vaikutuksessa se oli, joka, samassa kuin se ylensi hänen merkitystänsä ihmisenä ja yhteiskuntajäsenenä yleensä, kantoi hänen nimensä niihinkin kansankerroksiin, joiden tietoon ylimalkain ei suoranaisesti tulekkaan sivistyneiden luokkain mainekkaat. Tämä puoli se myöskin oli, joka käski loppuarvostelun todistamaan Fredrika Bremeristä, "että niinkuin hänen julkinen elämänsä oli uhraus aatteelle, oli hänen yksityinen elämänsä uhraus muille ihmisille". Ja kun hän viimein kirjansa "Lifvet i gamla verlden" (1860) alkulehdelle panee johtolauseeksi: "Olen ihminen eikä mikään, mikä inhimillistä on, taida olla minulle arvotonta" [Terentius'en mukaan], niin hän siinä itse tietämättänsä ainoastaan sanoilla toistaa, mitä koko hänen elämänsä jo oli työssä toteuttanut.

Mutta tässä tulee meidän lykätä tuonnemmaksi kertominen hänen yksityisen elämänsä vaiheista ja jatkuvista töistä ja palata takaisin hänen kirjalliseen toimeensa.

KIRJALLINEN VAIKUTUS. "MORGONVÄKTER."

Eräässä kirjeessä vuodelta 1836 oli Fredrika kirjoittanut: "Voidaksensa mitään hyvää vaikuttaa, täytyy ihmisen jossakin määrätyssä suunnassa kartuttaa tietoansa ja kehittää taitoansa. Ja sitä varten tarvitsee hänen etupäässä tuntea luonnollisen lahjoituksensa. Luulen siinä nyt selvenneeni, ja arvelen sen vuoksi pitäväni kirjallisen työni supistaa ainoastaan perheen ja yksityisen ihmisen käsittelemiseen. Esitellä mikä perheensiteet tekee vahvoiksi ja miellyttäviksi, mikä kaikissa oloissa yksityisen ihmisen kasvattaa vakaaksi ja hyväksi, sekä omituisten luonteiden ja erityisten olosuhteiden piirtäminen lienee tehtäväni, jossa minun tulee taitoani täydentää." Tämän jälkeen olikin, niinkuin tiedämme, yhtä jatkoa ilmestynyt perhekuvaus toisensa perästä. Mutta aika näytti pian, että perhekuvausten tekijä oli ulotuttava harrastuksensa ja kykynsä muillekin aloille. Hänen luja vakuutuksensa Kristuksen opin onnellisuuttavasta ja vapauttavasta voimasta toiselta, ja hänen vastenmielisyytensä kaikkea umpioppisuutta ja dogmikuria kohtaan toiselta puolen kehoitti häntä julkaisemaan mielipiteensä toisessakin muodossa, kuin minkä romani hänelle tarjosi.

Isomman aikaa oli Fredrika Bremer jo miettinyt uskonnollisen kirjoituksen julkaisemista ja koonnut sitä varten aineksia. Hänen yksityiset kirjeensä näiltä vuosilta sisältävät paljon mietteitä ja ehdoituksia siihen suuntaan. "Uskonnolliset käsitteet", sanoo hän niissä, "ovat ihmiselle kaikista tärkeimmät, tiedollisesti taikka ei ohjaa ihminen elämäänsä ja siveyttänsä niiden mukaan". Mimmoiseksi ihminen arvaa Jumalan, hänen tahtonsa ja vaikutuksensa, hänen suhteensa ihmiskuntaan ja sen tarkoitukseen sekä tulevaan elämään, siitä etupäässä riippuu ihmisen onnellisuus ja hyvyys. Uuden testamentin opissa on kätkettynä korkeimmat totuudet, mutta nämä totuudet ovat suurimmalta osalta ihmisiä pimentäväin vaippain peitossa. Filosofia on koettanut näitä vaippoja nostella, mutta se taas muotonsa kautta sulkee enemmistöltä tien aarteihinsa. Mutta niin ei pitäisi oleman. — "Minua on filosofia johdattanut näkemään yhteyttä elämän valtakunnissa ja oivaltamaan, että yksi voima vaikuttaa kaikissa, jos kohta eri määrässä ja eri tavalla. Etenkin historian filosofiasta olen käsittänyt että tämä ääni: 'Katso minä ilmoitan teille salaisuuden', joka kuuluu kautta koko ihmiskunnan ja joka on kaikissa uskonnoissa ihmiselle puhunut korkeammasta olennosta, elämästä kuoleman jälkeen, rangaistuksista ja palkinnoista, kuitenkin on puhtaimmasti kuulunut Jesuksen huulilta. Kristinoppi on totuus kaikissa uskonnoissa: mitä Brahma, Buddha, Oden ynnä muut parhaimmissa oppilauseissansa ovat ainoastaan vaillinaisesti ja osalta esitelleet, se on kristinopissa ilmestynyt täydellisesti; ja tämän ilmestyksen, katseltuna yhteydessä muiden uskontojen kanssa ja suhteessansa ihmisluontoon, tahtoisin minä kansantajuisesti esitellä, niinkuin olen sen käsittänyt." — "Muista kuitenkin", lisää hän heti ystävällensä, "etten siinä suinkaan lausu kumoomattomia perusoppia (axiomeja) muiden omistettavaksi, vaan ainoastaan oman mielipiteeni".