Part 12
Kirjailijan ajatukset näiltä ajoilta löytyvät enimmäkseen yksityisissä kirjeissä ja sen perheen muistissa, jonka keskuudessa hän vietti viimeiset elinpäivänsä. Suurella rakkaudella ovat tämän perheen jäsenet vieläkin kiintyneet kauan kaivatun vainajan muistoon, jonka he ovat uskollisesti säilyttäneet, sitenkin että hänen asuntohuoneessaan pitävät entisellään kaikki ne kirjailijan jälkeen jääneet huonekalut ja esineet, joista ei sukulaiset muulla tavalla määränneet. Siellä seisoo vielä kirjailijan kehruurukkikin nurkassansa, nuorat pyörän ympärillä, lankaa rullalla ja pellavakuontalo asemallaan, totisena odottaen kauan poissa viipyvää kehrääjäänsä. Ystävällisesti ja melkein kuin omaisena olikin Fredrika yhdistynyt tämän perheen jäseniin ja oloihin.
Omia kirjojansa ei Fredrika Bremer tavallisesti milloinkaan lukenut sittenkun ne valmistuivat painosta. Mutta Årstassa kerta kun kirjailijaa ei koko päivänä näkynyt ja joku illalla kysyi häneltä syytä siihen, vastasi hän, että hän oli lukenut erästä kirjaa, joka aikoinaan herätti suurta hämmästystä Ruotsissa. Kun kysyjä sitten arveli, mikähän se mahtoi olla, sanoi hän: "Fredrika Bremerin Hertha."
— "Mitä hän piti siitä kirjasta", kysyttiin edelleen, niin hän vähän alakuloisesti hymyillen vastasi: "On siinä yhtä toista, joka olisi voinut olla poissa." — — "Sanoppas minulle esimerkiksi mitä varten tuon ihmisen (Herthan) aina piti käydä valkoisessa pukimessa?" kysyi hän naurahtaen.
Tämä oli ensi kerran kun hän luki omia teoksiansa, yhdeksän vuotta sen jälkeen kuin kirja oli ilmestynyt.
Paitsi mainittua isompaa teostansa kirjoitteli Fredrika Bremer Årstassa myös muutamia pienempiä kirjasia nuorisolle: "Lilla pilgrimens resa", "Lilla Jennys Jerichoros" ja "En fjärils evangelium", enimmäkseen uskonnollista sisältöä. Tähän aikaan julkaistiin myös eräässä kirjailijain-albumissa sadun-tapainen sepitys, "Drömsynen", jonka Fredrika Bremer oli kirjoittanut jo 1835, siis kolmekymmentä vuotta ennen, mutta jonka hän oli jättänyt painattamatta.
Tässä kirjoituksessa esiintuo tekijä epäilyksensä kirkon oppia vastaan ijankaikkisesta kadotuksesta. Hän antaa siinä "uneksijansa", nähdessään lukemattoman joukon sieluja, synnin ja kärsimyksien piirteet kasvoissaan odottavan ijankaikkista tuomiotaan, sanovan: "Jollei taivaassa löydy täydellistä armoa, niin tahdon minä puolestani ennen olla kadotettu kuin kadottaja." Ikäänkuin vastaukseksi kuulee hän sitten äänen taivaasta: "Älkäät peljätkö, minä se olen", ja näkee kuinka kaikki nämä sielut rientävät onnellisina tuota ääntä kohti. Fredrika otaksuu autuuttoman sijan löytyvän, mutta kieltää että sielut voisivat sinne ijankaikkisesti jäädä. Kirjoitus herätti, niinkuin odotettava oli, vastustusta ja ankaraa moitetta orthodoksian puolelta, ja muutamassa lehdessä varoitettiin tekijää jouduttamasta omaa kadotustansa semmoisilla kirjoituksilla kuin puheena oleva. Toisessa kirjoituksessa, jonka Fredrika nyt tekee vastaukseksi näille tarkastuksille ja jonka hän, saatuansa kirjoituksensa takaisin sen lehden toimitukselta, jossa tarkastus oli ollut luettavana, julkaisee "Tidskrift för Hemmet'ssä" selittää hän suoraan kantansa, päätyen siihen mielipiteesen, että henki Jesuksen sanoissa on semmoinen, ettei se salli ijankaikkisen kadotuksen mahdollisuutta.
Fredrika teki vielä uusia matkustus-ohjelmia. Hänen aikomuksensa oli mennä Wenäjälle, tutustuakseen sen maan oloihin ja ihmisiin, ja kenrali Furuhjelm Suomesta oli hyväntahtoisesti luvannut seurata häntä tälle matkalle. Jo pari vuotta ennen, kesällä 1863, oli kirjailijaa odotettu Suomeen, jonka kehitystä ja kasvantoa hän uutterasti seurasi sekä sanomalehdissä että meidän kirjallisuudessamme. Kun Castrén'in tekemä Kalevalan-käännös ilmestyi, oli Fredrika Bremer ensimäisiä Ruotsissa, joka tutustui sen sisältöön. Lukiessaan jotain Suomesta ja suomalaista, tuli hän usein ulos kammaristaan, painoi kätensä rintaansa vastaan ja sanoi: "Te minun kelpo suomalaiseni." — Joku väärin käsitetty lause kirjeessä eräälle sukulaiselle Helsingissä lienee ollut syynä siihen, että hänen luultiin nyt saapuvan sinne. Lähetettiin hänelle jo vartoessa täältä sähkösanomakin: "Turhaan odottaa Aura tyttärensä tuloa", mutta saatiin sitten tietää, että vasta jonkun vuoden perästä piti kirjailijan tulla ja viipyä jonkun aikaa syntymämaassaan, matkallansa Venäjälle.
Mutta Fredrika Bremerin elämän määrä oli nyt päättynyt. Suomi jäi häneltä käymättä.
Joulu-illaksi 1865 oli Fredrika kutsunut kaikki Årstan alustalaisten lapset isoon saliinsa toisella puolen etehistä, iloitsemaan hänen kanssansa joulukuusen ympärillä. Hän jakoi heille pieniä, omia valmistamiansa joululahjoja, kertoi heille satuja, soitti heille ja leikki heidän kanssaan. Toisen puolen illasta vietti Fredrika perheen parissa alikerrassa, iloisena ja terveenä.
Seuraavana aamuna oli hän kirkossa, vilustui tällä matkalla ja sairastui heti sen jälkeen keuhkokuumeesen. Lyhyen taudin perästä sammui hänen henkensä rauhallisesti vuoden viimeisenä päivänä.